Pandemia riehuu edelleen maailmalla, minä en. Joululoma on sujunut talvihorroksessa, ja mikäs sen tervetulleempaa loppuvuoden työ- ja joulukiireiden jälkeen.
Vuosi oli rauhoittava, välillä raskaskin. Loppusaldo on kuitenkin positiivisen puolella.
Alkuvuodesta ihmettelin, kun tavallisesti meillä on jo tammikuussa matkaliput takataskussa pääsiäistä varten. Tänä vuonna ei ollut mitään suunnitelmia, ihan kuin olisin aavistanut mitä tuleman pitää.
Hiihtolomalla käväisimme tutustumassa Kotkaan, joka oli ilahduttava yllätys. Kaupunki on täynnä viihtyisiä puistoja, talven viima vain hieman haittasi nautiskelua. Merikeskus Vellamo teki myös vaikutuksen. Kotkaan täytyy päästä kesällä uudestaan.
Vellamo iltavalaistuksessa
Kun korona sitten iski kunnolla päälle maaliskuussa, ei meillä ollut mitään peruttavaa, ei mitään haikailtavaa.
Aloitimme etätyöt ja -koulun, ja minä aloin kävellä. Päivät olivat raskaita, kun yritin riittää töissäni ja kahden koululaisen etäkoulun pyörittämisessä, mutta kummasti pää rauhoittui, kun pääsin illalla kävelylle lähimetsiin.
Seurasin kevään heräämistä tarkkaan lähimetsissämme. Opin arvostamaan pientä ja kaunista, ja kasvien keväinen elinvoima tarttui. Kyykistelin kameran kanssa puskissa ja löysin uusia polkuja.
Kalliokielo rehotti lähikalliolla
Kesän alussa löysin äänikirjat. Vaikka luonnossa hiljaisuus ja linnunlaulu ovat tärkeitä osia elämyksestä, suljin nyt surutta luurien ulkopuolelle joka puolella jyrisevän liikenteen melun. Kaupunkimetsissä sitä ei pääse karkuun.
Muutenkin olen vuoden aikana lukenut enemmän kuin ennen. Olen nauttinut tarinoista, oppinut yhtä sun toista ja elänyt monenlaisissa todellisuuksissa, vaikka oma elinpiiri onkin ollut pieni.
Kesällä koronatilanne salli matkan Lappiin ja Pohjois-Norjaan. Reissu vahvisti jälleen kerran sitä tunnetta, että Norja on tällä hetkellä suosikkimatkakohteeni. Vuonojen rannoilla ja tunturien rinteillä olen onnellinen.
Syyslomalla käväisimme pikaisesti Itä-Suomessa. Sain muistutuksen siitä, kuinka hyvin siellä viihdyn. Majoituimme Puumalassa aivan laivareitin rannalla. Seurasimme illan pimeydessä rahtilaivan lipumista salmessa ja luotsiaseman valoja.
Kävelimme kauniissa metsässä Norppareitillä ja ajoimme kello viiden teelle Juvan Teahouse Wehmaisiin. Wehmaisin lämpimät skonssit, lemon curd ja kunnon tee jäivät mieleen. Sinne on päästävä takaisin.
Norppapolulla PuumalassaWehmaan kartano
Vuosi on siis ollut hiljaiseloa talvihorroksessa, kirjoja, kotimaanmatkailua ja ripaus arktista hysteriaa keskiyön auringon alla.
Keskiyön aurinko villitsi meidät Djupvikissä
Joululahjaksi sain palasen ikimetsää Hetan Ullatievan suojelualueelta. Nyt on hyvä syy suunnitella ensi vuodelle uusia reissuja pohjoiseen.
Haikeat ajatukset ja haikut sopivat hyvin marraskuun pimeisiin iltoihin. Kaikki niistä eivät ehdi paperille ennen unohdusta, mutta jotkut sentään jäävät.
Koronan aiheuttama eristys on tuonut sittenkin paljon hyvää mukanaan. Olen löytänyt lähimetsät ja oppinut näkemään ympärilläni olevia pieniä aarteita. En ole koskaan seurannut kevään heräämistä näin tarkasti, olen löytänyt lukemattomia uusia polkuja ja keväällä melkein joka päivä uuden kukan.
Eristysajan loputtomat patikat löytöretkeni
Koronan aikaan lähimetsän puun alla mikromaailmat
Kevät on uskomattoman kaunis. Sadepäiviä on vain muutama, mutta nekin tarjoavat uusia löytöjä.
Iltakävely kevään heräämisessä toivon pilkahdus
Ulkoillessani valitsen uuden polun suunta on vapaa
Keväinen metsä joka päivä ihailen kukkivaa voimaa
Kesällä muutosvauhti hidastuu, vihreä on pysyvämpää ja syvempää.
Kesän vihreä intensiivinen syvyys puut lohduttavat
Kesälomalla ympyrät laajenevat pohjoiseen Norjaan asti. Maisemat avartuvat lähimetsän pusikoista vuonoihin ja tuntureihin.
Onnen hetkiä saukon sukelluksia tyyntä vuonolla
Syksyllä illat pimenevät kovin aikaisin ja on kehitettävä uudet rutiinit. Siirryn kävelemään aamuisin, vaikka olen aina ollut vähän huono aamuliikkuja. Päivänvalon tallennus tuntuu nyt tärkeältä, aloitan työt sitten hieman myöhemmin.
Aamuaurinko unisen eliksiiri syksyn säteitä
Syyslomalla kaukokaipuu nostaa päätään. Yleensä olemme lähteneet ulkomaille kesän viimeisten rippeiden perässä. Nyt pääsemme Järvi-Suomeen.
En tunne jääneeni mistään paitsi, olen löytänyt paljon uutta ja oppinut katsomaan lähelle, vaikka suurin haaveeni on aina ollut kauas katsominen.
Haikailen kauas vuorille ja vuonoille piiloudun metsään
Mikrokosmokset maiseman salaisuudet paljastumassa
Syksy etenee imen viimeiset värit talven varalle
Elämän merkit haalistuvat ja jää vain talven hiljaisuus
Kiitokset inspiraatiosta Hidasta haaveilua -blogille ja Mia Kankimäen kirjalle Asioita jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin
Haiku on runo, jossa sanoja on kolmella rivillä ja tavuja 5–7–5
Ikävöin matkustamista. Joitakin paikkoja ja maisemia on niin ikävä, että se tuntuu ihan fyysisesti.
Onneksi on mielikuvitus ja ihmisen loputon luovuus. Olen tänä vuonna ollut entistäkin kiitollisempi kirjailijoille ja muusikoille, jotka tekevät tästä elämästä niin mielenkiintoista. Lukemalla ja kuuntelemalla musiikkia saan kokea jotain samaa kuin matkustaessa, kauniita tai raadollisia, joskus opettavaisiakin hetkiä ja pakahduttavia elämyksiä. Saan olla jonkun ihmeellisen äärellä.
Tämä on todellisuuspakoa parhaimmillaan. Sitäkö matkustaminenkin on minulle ollut?
Nyt on jätettävä liehuminen minimiin ja sopeuduttava. Ehkä tämä onkin juuri sopiva ajoitus eristykselle, liiallisesta matkustamisesta luopumisen aika alkoi jo paljon aiemmin, mutta nyt se on pakko. Oman elämän löytöretkeilyä on tämäkin, ja uusien paikkojen lisäksi olen saanut matkustaa ajassa ja erilaisten ihmisten ajatuksissa.
Olen käynyt muun muassa Jane Austenin ja Charlotte Brontën mukana 1800-luvun Englannissa. Katsoin myös elokuvan To Walk Invisible, joka kertoo Brontën sisaruksista ja kuvittelin itseni noille Yorkshiren ihmeellisen värisille nummille. Rämmin Jane Eyren kanssa nälissäni, rahatta ja kodittomana pitkin nummia ja mietin, että olipa melkoinen patikka sen ajan vaatteissa ja varusteissa. Mikäs minulla tässä sohvalla maatessa vatsa täynnä.
Olli Jalosen Taivaanpallon mukana sain kuvitella mielessäni St. Helenan saaren metsiä, kukkuloita, rotkoja ja meren tyrskyjä ja matkustaa lopulta 1600-luvun Lontooseen. Miten hankalaa onkaan matkustaminen ollut ennen kunnon karttoja ja mihin kaikkeen uteliaisuus viekään ihmistä.
Taivaanpallon tarina ei vetänyt ihan koko ajan, joten soin itselleni välipalaksi irlantilaista viihdehömppää. Cecelia Ahernin Thanks for All the Memories oli tarttunut viime vuonna joltain kirpparilta mukaan ja päätin kokeilla. Juoni oli ihan pölhö, mutta harvoin olen nauranut lukiessani niin kuin seuratessani päähenkilön toilailuja vanhan isänsä seurassa. Palasin mielessäni Irlantiin, sen pubeihin ja muistin ne nurkissa istuvat vanhat suulaat papparaiset, joilla on irlantilainen craic hallussa. Aina vitsikkäät lohkaisut kielen päällä. Tällaisia hetkiä sain muistella vain yhden kirjan sivuhenkilön vuoksi.
Olen jo pidempään nautiskellut Frédéric Grosin kirjasta Kävelyn filosofiaa. Annostelen sitä hitaasti, sillä sen sivuilla tulee koko ajan vastaan jotain mietittävää. Tämä kirja oli ostettava omaksi ja vastoin tapojani ajattelin tehdä sen sivuille merkintöjä. Kuuluisien kävelijöiden tarinoiden jälkeen omat kävelyretkeni lähimetsissä tuntuvat nössöjen hommalta. Nämä herrat kävelivät maasta toiseen ja tarvittaessa vaikka Alppien yli. Kävellessään he saivat parhaat ideansa ja jotkut piinatuimmat filosofit eivät kestäneet elämäänsä ilman loputonta kävelyä.
Merkityksellisen matkan soi myös Joel Haahtelan kirja Perhoskerääjä. Tämäkin kirja olisi ehkä ansainnut hidasta nautiskelua, mutta ahnehdin sen melkein yhdeltä istumalta. Olipa elämys, pidätin melkein hengitystäni koko ajan, kun jokainen lause tuntui niin merkitykselliseltä. En edes tiennyt, että pääsisin tämän kirjan myötä myös ulkomaille, Saksaan, Italiaan ja Kreikkaan. Matkustin mielikuvissani Erzgebirgen maisemiin perhosjahtiin ja Gardajärvelle haahuilemaan.
Kirja sai minut miettimään myös muistoja tai niiden sirpaleita. Mitä palasia jätämme itsestämme kohtaamillemme ihmisille vai jätämmekö mitään? Millaisia muistikuvia meistä jää jälkeen kuoltuamme? Mitä minä muistan ihmisistä, joita olen tavannut elämässäni? Miksi muistan yhdestä käden, mutten kasvoja? Joistakin taas muistan äänen, enkä juuri muuta.
Entä paikat, vieraat maat ja kaupungit? Kuinka todellisia ja paikalle ominaisia ovat omat kokemukseni? Sataako Nizzassa todellakin aina? Irlannissa taas paistaa melkein aina aurinko. Miksi Turfanin syvänteessä Xinjiangissa satoi vierailuni aikana, vaikka sade on siellä äärimmäisen harvinaista?
Ehkä itsestäni jättämäni mielikuvat ovat yhtä epätyypillisiä kuin nämä matkakokemukseni. Silti monet ovat valmiita luonnostelemaan toisia ihmisiä hetken tuntemisen perusteella, ja laittamaan heidät johonkin lokeroon. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin arvoituksia jopa itselleen.
Kirjamatkailuni on sittemmin jatkunut Koreaan, Japaniin, Skotlantiin, Kanadaan, Yhdysvaltoihin ja Meksikoon, ainakin. Olen saanut uppoutua erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin ja oppinut siinä samalla jotain itsestänikin. Vaikka aikamme on ajoittain ahdistavaa ja stressaavaa, on tässä jotakin hyvääkin, ehkä mielikuvitusmatkailusta tulee uusi normaali.
Uusi vuosikymmen on jo pitkällä, mutta muistellaanpa vielä hetki viime vuotta. Vuosi 2019 ei ollut matkailullisesti ehkä niin hulppea kuin 2018, mutta hyvä niin. Matkailuriippuvuudesta ei ole kovin helppoa päästä eroon, vaikka varsinkin viime vuonna reissuihin tuli lisämausteena aimo annos syyllisyyttä.
Mutta niistä reissuista.
Hiihtolomalla Hämeessä
Hiihtoloman vietetimme lasten kanssa kotosalla ja isäni luona Hämeenlinnassa. Pistäydyimme Iittalassa lasitehtaan touhuja ihmettelemässä ja Kultasuklaan suklaakaupassa herkuttelemassa.
Pääsiäisenä Kroatiassa
Perinteinen pääsiäismatkamme suuntautui tällä kertaa Kroatiaan. Kuopuksen unelmakohteessa Dubrovnikissa käväisimme vain päiväseltään, sillä asuimme naapurikaupunki Cavtatin laitamilla.
Dubrovnik oli kaunis kuin kermakakku, mutta itselleni jäi vain tyhjä olo. Olemmeko tänne edes tervetulleita? Missä on kaupungin sielu, jos se näyttää vain turistien Game of Thrones -teemapuistolta? En oikein osannut antaa tälle upealle kaupungille edes mahdollisuutta. Nautin kyllä kovasti Srd-vuoren maisemista.
Käväisimme Dubrovnikin lisäksi päiväretkillä Bosnia-Hertsegovinan Mostarissa sekä Montenegron Kotorissa, jotka olivat oikein sympaattisia molemmat.
Mostarin vanha silta
Valtavat risteilyalukset hallitsevat Kotorin sataman näkymiä, mutta vanhankaupungin labyrintissa oli mukava seikkailla.
Parasta tässä reissussa olivat kuitenkin leppoisat aamiaiset ihanalla aurinkoisella terassillamme, asuntomme kirjahyllyn sisältö ja viimeisen päivän minipatikka vuorilla Cavtatin yllä. Vuorilla kevät oli vasta puhkeamassa täyteen loistoonsa, aurinko paistoi, tuuli viilensi mukavasti oloa eikä missään ollut ketään. Kaupunkien väkijoukot eivät taida olla minua varten.
Cavtatin vuorilla oli kaunista ja rauhallista
Kesällä kohti Jäämerta
Kesällä oli taas kerran päästävä pohjoiseen. Kohti Jäämerta -reissumme oli jälleen yksi vuoden kohokohdista ainakin itselleni. Mielessäni palaan usein pohjoisen kesän ihmeelliseen valoon, Pyhä-Nattasen upeisiin maisemiin, Hornøyan mahtavalle lintusaarelle ja Grense Jakobselvin rantakallioille Petsamon naapuriin. Myös ajomatka Hamningbergiin Varangin niemimaan koilliskolkassa oli elämys.
Näkymät Pyhä-Nattaselta ilta-auringossa
Hornøyan lunnien näkeminen oli kesän kohokohtia
Grense Jakobselvin rannan toisella puolen alkaa Petsamo
Tie Hamningbergiin kulki hämmästyttävien kuumaisemien läpi, perillä odotti upea hiekkaranta
Ruskaretkellä Islannissa
Syyskuussa lähdin työmatkalle Islantiin ja yhdistin siihen viikonloppureissun Snæfellsnesin niemimaalle työkavereiden kanssa. Ihana Islanti ei jättänyt taaskaan kylmäksi. Unohtumaton matka tämäkin.
Syyslomalla lensimme esikoisen toivekohteeseen Barcelonaan. Olimme tosin kaupungissa vain yhden kokonaisen päivän, sillä vuorille oli taas päästävä.
Saavuimme syyslomalla keskelle Barcelonan mellakoita. Vietimme kaupunkipäivän pääosin Montjuïcin kukkulan hienoissa maisemissa.
Majoituimme Ranskan puolella Pyreneitä Aleun kylän alueella. Mökissä oli mukava istua ruokapöydän ääressä ja katsella vaihtelevia pilvimuodostelmia Pyreneiden huippujen yllä.
Mökkimme Quélébu Grange Aleussa Ranskan Pyreneillä
Mökistämme oli mukava seurata pilvien leikkejä Pyreneiden huippujen kanssa
Tämän reissun kohokohtia olivat mukavan mökkimme lisäksi ajomatkat upeissa maisemissa sekä ihana päiväpatikka Arsin putoukselle. Näistä täytyy kirjoittaa vielä erikseen.
Cascade d’Ars
Paluumatkalla Barcelonaan poikkesimme myös Montserratin luostarilla. Emme käyneet sisällä, mutta maisemat luostarilta olivat todellakin poikkeamisen arvoiset!
Montserratin maisemia
Mihin mennä 2020?
Syysloman jälkeen matkakuumeilu on pysynyt aisoissa, eikä uusia reissuja ole vielä näköpiirissä. Joululoman televisiohetki vanhan Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan parissa aiheutti tosin lämmönnousua ja nyt haaveilen automatkasta Englannissa. Mikään ei kuitenkaan ole vielä varmaa, paitsi että ensi viikonloppuna minä lähden Mikkeliin.
Kiitos menneestä vuodesta! Tässä vuoden 2019 yhdeksän tykätyintä kuvaa Instagramissa: Cavtat, Dubrovnik, Mostar, Cavtat, Kirkjufell, Hornøya, Saxhóll, Lóndrangar ja Kotor.
Olen viime aikoina matkustanut niin vähän, että blogikin on hiipunut hiljaisuuteen odottamaan aikaa ja inspiraatiota. Matkalla lähelle tai kauas -blogin Sari heitti sitten sopivasti haasteen kirjoittaa kymmenen reissu-unelmaa ja välittömästi alkoi silmissä vilistää katkeamaton unelmakavalkadi. Miten ihmeessä niistä kaikista haaveista voisi valita tärkeimmät? Olisi ehkä helpompi kirjoittaa niistä kohteista, joihin en halua. Olen nimittäin kaikkiruokainen matkojen suhteen, sillä vaihtelu virkistää aina ja jokaisesta paikasta oppii jotain uutta.
Neuvoja nepalilaiselta puulta
Tarkemmin mietittyäni alkoi haaveista kuitenkin muotoutua selkeitä kuvioita, ja sain listan tehtyä. Osa unelmista on kaukaisia, jo vuosikymmeniä mukana kulkeneita, ja osa on sitten realistisempia ja nykyiseen elämäntilanteeseen sopivampia.
1. Paikka – Maharajan palatsi Intiassa
Minä en ollut mikään prinsessatyttö lapsena, mutta jostain syystä sitten nuorena aikuisena aloin haaveilla satumaisesta hetkestä Intiassa. Siitä on varmaankin jo 25 vuotta, kun näin Far Eastern Economic Review’n sivuilla maagisen kuvan intialaisesta maharajan palatsista, josta oli tehty hotelli. Interiööri syöpyi mieleeni: seinien ja pylväiden ornamentit, värikkäät tekstiilit ja ikkunoista avautuva upea maisema. Sitä kuvaa olen kantanut mielessäni kaikki nämä vuodet, mutta Delhin ankeaa lentokenttähotellia lähemmäs en ole tätä unelmaani vielä päässyt. En kyllä edes muista enää missä tämä unelmien kohde sijaitsee.
Löytäisinkö sopivan palatsin haaveideni kohteeksi vaikka Rajasthanista? Vai onko moinen majoitus edes eettisesti kestävä ratkaisu kuten Muuttolintu-blogissa kysytään: Jaisalmer – aavikon kultainen kaupunki
2. Tapahtuma – Kaustisten kansanmusiikkijuhlat
Väkijoukot ja festarihumu eivät yleensä vedä minua puoleensa, mutta Kaustisten kansanmusiikkijuhlat kiinnostaisivat kovasti. En edes ole mikään suomalaisen kansanmusiikin intomielinen kuuntelija, mutta haluaisin kokea tämän tapahtuman, jossa jamisessiota syntyy milloin mihinkin ja kuulemma jokainen pusikkokin soi.
Yritin valita tähän kohteita, joissa en ole vielä käynyt, mutta minkäs teet, Kilpisjärvi on haaveeni numero yksi. Lappi yleensäkin vetää puoleensa ja kävisin muun muassa mielelläni tervehtimässä kummitätiäni Sallassa vaikka joka kuukausi, jos se olisi mahdollista. Kilpisjärvi on kuitenkin toistaiseksi ehdoton suosikkipaikkani Suomessa ja sinne olisi päästävä seuraavaksi ruska-aikaan patikoimaan.
Olisin voinut valita tähän jonkun Kiinan suurkaupungeista, sillä niitä on monta vielä näkemättä, ja jostain syystä niiden energisyys soittelee jotain sisäisiä näppäimiäni siihen malliin, että voisin vaikka heti lähteä sinne, jälleen kerran. Kiinalla on muutenkin paikka, vaikkakin ristiriitainen ja vihan- ja rakkaudentäyteinen paikka, sydämessäni. Kaksi vuotta maassa jätti jälkensä.
Kaiken tämän Kiina-höpinän jälkeen valitsen kuitenkin Soulin, sillä Itä-Aasian kolmesta suuresta Etelä-Korea on vielä täysin kokematta. Muistelen mielelläni korealaisia opiskelukavereitani ja Pekingin korealaisvähemmistön ravintoloiden herkkuruokia. Itä-Aasian tutkimusta opiskellessani luin vuoden verran koreaakin, mutta ikävä kyllä vain muutama tervehdys on jäänyt mieleeni. Jokohan olisi aika päästä käyttämään noita noin neljää osaamaani sanaa?
Olisin voinut valita Matkalla lähelle tai kauas -blogin Sarin listalta omaani ainakin puolet samoja haavekohteita, mutta yritin keksiä jotain omaakin. Portugalia en voi kuitenkaan juuri nyt ohittaa. Kuulin nimittäin alkuvuoden matkamessuilla sellaisia tarinoita Pohjois-Portugalin luontokohteista, kalastajakylistä, Portugalin Vatikaanista Bragasta ja kuplivista lähdevesistä, että kuume on nyt syttynyt.
Sitä paitsi en ole vielä koskaan käynyt Portugalissa, joten tässä oikeastaan vain vanha haave sai uutta roihua. Minulle kelpaisivat hyvin Portugalin muutkin osat vallan mainiosti Madeiraa unohtamatta.
Kauniit maisemat ovat yksi päämotiiveistani matkustaa. Lempikohteitani ovat Irlannin länsirannikko, Pohjois-Norja, Lappi ja Islanti. Karun kauniissa paikassa sieluni lepää. Nähtyäni Live now – dream later -blogin Saanan ja Maailman äärillä -blogin Heidin kuvia Färsaarilta tiesin, että noihin maisemiin haluaisin vielä joskus.
Edustakoon Pohjois-Norjan Skarsvågin (lähellä Nordkappia) näkymät tässä nyt karun kauniita haavemaisemiani
7. Extreme – Tiibet
Tähän olisin hyvin voinut laittaa Sarin tavoin Trans-Siperian junamatkan, sillä hidas matkailu ja Kiina kelpaisivat minulle hyvin, mutta päätin kaivaa naftaliinista vanhan haaveeni Tiibetin. Naapurissa Nepalissa ja Yunnanin maakunnassa olen kyllä pyörähtänyt, mutta Himalajan jättiläinen on jäänyt näkemättä.
Extremen tästä tekee ainakin korkeus, sillä Lhasa sijaitsee 3 656 metrin korkeudessa enkä tiedä miten ikääntyvä kroppani tähän sopeutuisi. Luulen nimittäin, että tämän haaveen toteutus jää hamaan tulevaisuuteen. Toistaiseksi korkein kohteeni taitaa olla Addis Abeba 2 355 metrin korkeudessa, sen ylemmäs en ole yltänyt.
Kaikkein mahtavinta kyllä olisi, jos olisi joskus aikaa ja rahaa matkustaa niin hitaasti, että voisin yhdistää Trans-Siperian ja Tiibetin. Tiibetiinkin pääsee nykyään junalla. Tämä olisi ehkä se unelmien unelma.
Rukouslippuja Nepalissa
8.Majoitusmuoto – Teltta Saharassa
Sahara, tai joku muu vastaava hiekka-aavikko, esimerkiksi Namib, on jo kauan ollut haavelistallani. Lupaus autiudesta ja hiljaisuudesta on aina vetänyt minua puoleensa. Aavikkomatkaan kun vielä voisi yhdistää telttailun, mielellään kaikilla mukavuuksilla tosin, niin kyllä kelpaisi.
Maisemamaustani jo kerroin Färsaarten kohdalla, joten Skotlanti ei varmaan ole yllätys. Tässä vois yhtä hyvin olla Pohjois-Norja tai Lappi, mutta Skotlanti vie nyt tässä voiton, koska haluaisin joskus kokea nuo jylhät maisemat. Edinburghissa ja Invernessissä olen interrail-aikoinani käynyt ja viihtynyt, mutta muu Skotlanti on edelleen tämän maisemakuumeisen haaveissa.
Vuosi sitten näimme melkein Skotlantiin asti Pohjois-Irlannin Giant’s Causewayltä
10. Ruoka ja juoma – Champagne, Sichuan ja Suomi
Champagnen alue Ranskassa on ollut pitkään haaveenani kuninkaiden juoman takia, mutta miksei myös ranskalaisen ruuan vuoksi. Kiinassa taas Sichuan on kuuluisa tulisesta ruuastaan ja tuo maakunta on muutenkin keikkunut haaveissani jo vuosia. Tulisen ruuan kanssa joisin mielelläni kiinalaista olutta. Miten tähän kohtaan voisin siis valita vain yhden?
Olen kokenut ikimuistettavia aterioita Ranskan ja Kiinan lisäksi ainakin Irlannissa ja Lapissa, mutta onkohan sittenkään mitään sen parempaa kuin avopin (puolison äidin) paistama mökkijärven kala, uudet perunat ja metsän reunasta kerätystä nokkosesta tehty kastike? Kyytipojaksi vähän valkoviiniä.
Tulisi jo kesä.
Järvi, mökki ja kesän parhaat ruuat
Mitä ajatuksia haavelista herätti?
Nyt kun katselen tätä listaa, huomaan olevani aika epärealistinen haaveilija. Kuinka monesta paikasta olenkaan haaveillut jo vuosia, enkä vieläkään ole toteuttanut niitä. Yksikään näistä mökkeilyä lukuun ottamatta ei ole edes oikeasti toteutumassa lähitulevaisuudessa, sillä seuraavaksi lähdemme toteuttamaan perheen kuopuksen unelmaa ja lähdemme Dubrovnikiin. Lisäksi tulossa on lähilomailua.
Lista paljastaa myös sen, jonka olen tainnut jo jonkin aikaa tietääkin, että lempikohteeni ovat melkein toistensa vastakohtia: kaipaan useimmiten kauniiseen luontoon ja jylhiin autioihin maisemiin patikoimaan, ja toisaalta viihdyn kaoottisissa Aasian suurkaupungeissa. Omituinen yhtälö tämä, mutta ehkä se kertoo jotain sisäisen rytmini vuoristoradasta: luonto rauhoittaa ylivireeni ja sykkivä kaaos nostaa minut alivireestä. Jos kohde on jotain tältä väliltä, viihdyn varmasti sielläkin, mutta syvintä jälkeä minuun ne eivät yleensä jätä.
Yhä enemmän huomaan haaveilevani hitaasta matkustamisesta ja pidemmästä oleskelusta ulkomailla. Kaipaan sitä, että voisin matkustaa junalla, bussilla, lautalla ja/tai autolla, ottaa hitaan mieleni rauhassa mukaan, kiireettömästi muodostaa oman arkeni uuteen paikkaan, tarkkailla ihmisiä, haahuilla ruokakaupoissa, herätellä kaikkia aistejani tottumuksen luomasta horroksesta, löytää omat lempikahvilani ja maisemareittini. Tehdä arkisia asioita, töitäkin välillä, mutta uudessa ympäristössä.
En tiedä miten tämän kaiken toteuttaisin, mutta ainahan voi haaveilla, se ei maksa mitään eikä ilmastokaan juuri lämpene paitsi ehkä muutaman sentin etäisyydellä, jos matkakuumeeni tästä vielä yltyy.
Tämä unelmien blogihaaste sai alkunsa Kohteena maailma -blogista ja on kiertänyt nopeasti useissa blogeissa. Itse en nyt haasta ketään, sillä taidan olla viimeisten joukossa tässä ketjussa.
Jos innostut aiheesta, kerro sinäkin omista reissu-unelmistasi blogien kommentteihin tai kirjoita omat haaveesi ja laita juttusi linkki Kohteena maailma -blogin Kymmenen reissu-unelmaa postauksen kommentteihin.
Mistä on vuosi 2018 tehty? Maisemista, tarinoista, vuoristoista, minivaltioista, kuumasta kesästä ja temppeleistä ainakin. Tässä kymmenen kuvaa ja muita muistoja vuoden varrelta.
Talvisia hetkiä keskellä ei mitään
Tammikuussa pääsin katsomaan kummitätiäni Sallaan. Vietin siellä pari päivää tädin hämärässä tuvassa ja kuuntelin hänen tarinoitaan reissuistaan muodin perässä 60-luvulla. Ateneumissa aikoinaan muotiosastolla opettanut kummitätini kertoi, kuinka hän pääsi opiskelukavereineen toisinaan huoltolennolla pikavisiitille Pariisiin. Yhden opiskelukaverin isä taisi olla lentäjä. Pariisin lentokentältä he ajoivat suoraan Galeries Lafayetteen hypistelemään uusinta muotia. Siihen aikaan kun piti alusvaatteidenkin sopia puvun kanssa puhumattakaan yhteensopivista kengistä ja laukuista. Viisi tuntia oli aikaa imeä muodin virtauksia ja sitten olikin jo aika lentää kotiin. Edelleenkin on tädilläni vaikuttavin käsilaukkukokoelma, jonka olen nähnyt.
Sallan kaamos
Nyt kummitädille riittää, että metsä on lähellä ja lumi narskuu jalkojen alla. Ja on hiljaisuutta ja tilaa hengittää, vaikka se alkaakin jo olla hieman vaivalloista. Luovuus purkautuu nyt villasukkiin, joita syntyy jatkuvasti kasoittain.
Joululoma Suomessa oli vielä musta ja märkä, joten levottomana sieluna kammosin ajatusta samanlaisesta hiihtolomasta. Varasin itselleni ja lapsilleni halvan matkan Irlantiin. Oli tullut aika esitellä yhtä lempimaistani lapsilleni. Dublin kohteli meitä silkkisin hansikkain, lämpö nousi keväisiin asteisiin ja narsissit kukkivat. Piikkiherneet hehkuivat keltaisina, kun kävelimme rantapolkua Howthin pikkukaupungissa Dublinin kupeessa.
Lähdimme päiväksi kiertämään Pohjois-Irlantia bussin kyydissä. Järjestetyt retket eivät yleensä ole meidän tapamme matkustaa, mutta ehdimme päivän aikana nähdä ihmeen paljon. Vihdoin pääsin näkemään Giant’s Causewayn, ja sääkin oli upea.
Giant’s Causeway
3. Pääsiäispäivä Torronsuolla
Tämä on ehdottomasti muistettava vuodesta 2018. Päivä oli niin häikäisevän kirkas, Torronsuon hanget hohtivat ja keväinen hankikanto kannatteli askeleitamme. Ja olihan siellä pääsiäispupukin käynyt.
On suuri sun suos autius
4. Sateinen Etelä-Ranska
Vapun minilomalla lensimme Nizzaan ja ajoimme noin tunnin matkan päähän Rigaudin kylään lähelle Ciansin rotkoa. Majoituimme maalaistalossa, jossa seuranamme oli Blacky-koira ja monta muuta eläintä. Sää ei ollut ihanteellinen, mutta vuoristomaisemat ja -kylät ovat aina ilo silmilleni. Kuopus sairasteli, joten tulipa tutustuttua myös Nizzan lastensairaalaan. Se oli ainoa päivämme sateisessa Nizzassa, joten muistot ihanasta kaupungista jäivät tällä kertaa jonnekin sairaalan, apteekin ja pikaisesti pienessä ravintolassa syötyjen socca-lettujen välimaastoon.
Viimeisenä päivänä kävimme Monacossa pällistelemässä miten raha ja vauraus näkyvät. Astelimme aurinkoisen kaupungin kaduilla ja kurkistelimme näyteikkunoiden asuja, jotka maksavat enemmän kuin kuukausipalkkani. Katselimme satamassa valtavia jahteja, joista purkautui ulos väkeä kuin suoraan julkkislehden sivuilta. Ihmeellinen on tämä maailma.
Itse olisin pysytellyt mieluummin vuorilla, vaikka edellisenä päivänä olinkin saanut pienen opetuksen siitä, ettei ehkä kannattaisi lähteä tuntemattomassa paikassa yksin patikoimaan. Siinä voi joutua paimenkoirien saartamaksi. Toisaalta saattaa saada myös maisemaelämyksen, joka on vertaansa vailla.
Alkukesän vietimme pääosin kotona, matkailimme pääkaupunkiseudun julkisella liikenteellä ja tutkimme tuntemattomia kulmia ja rantoja. Kävimme retkellä muun muassa Harakan saaressa. Harakka on yksi Helsingin helmistä minun mielestäni, saariston tunnelmaa vain muutaman minuutin merimatkan päässä Kaivopuiston rannasta.
Lisäksi mieleeni jäivät esimerkiksi kaunis Ramsinniemen harju Vuosaaren edustalla ja eväsretki kalliolla ennen Tarvaspäähän vievää siltaa. Upea näkymä merelle, hyvät eväät ja pilven takaa kurkistelevan auringon lämpö iholla. Muistan myös sen pienen rantakaistaleen Lehtisaaressa. Istuimme syömässä eväitämme aution rannan silokalliolla, kun rantaan asteli hieman jo kumara, mutta energisen näköinen vanha nainen, joka istuutui rantakallion toiselle laidalle kallionkoloon tuulensuojaan ja avasi kirjan. Mikä ihana lukusoppi!
6. Tallinnan rosoiset kulmat
Kun kotiolot alkoivat kesken kesäloman tylsistyttää, niin oli aika siirtyä lasten kanssa katsomaan maailmaa Suomenlahden etelärannalle. Tallinnan Kadriorgissa meitä odotti hymyilevä Tiiu, vastasyntynyt vauva ja ihana puukerrostalokolmio. Tiiu kertoi olevansa vasta toinen omistaja tämän vanhan asunnon historian aikana, vaikka se onkin käynyt jo liian pieneksi perheen kasvaessa. Tästä Tiiu ei kuitenkaan aio luopua, sillä asunnossa on niin hyvä henki. Olen samaa mieltä, viihdyin siellä hyvin.
Kerrankin oli aikaa katsella Tallinnaa vanhankaupungin ulkopuolellakin. Matkustimme ympäriinsä raitiovaunuilla, vierailimme kivassa Lennusadamassa, kuvasimme graffiteja Telliskiven alueella ja kävimme vanhassakaupungissa syömässä. Tallinna on kyllä viehättävä sekoitus neuvostorosoa ja söpönkaunista Keski-Eurooppaa. Yllättävän kivaa vaihtelua ja lähellä.
7. Porvoo ei petä
Porvoo on aina hyvä ajatus, kun haluaa tehdä pienen piristävän kesäretken. Tänä kesänä retkemme oli vielä erityisen mukava, kun saimme matkata perille lättähatun kyydissä.
8. Pitkin kesäistä länsirannikkoa
Meidän perheellä on vain yksi yhteinen lomaviikko kesällä, ja tällä kertaa lähdimme ajelulle pitkin länsirannikkoa Raumalta Ouluun asti. Enpä olisi arvannut, että tästä tuli rantaloma, koska emme yleensä ole rantalomailijoita. Mutta kesä oli kuuma ja Vattajanniemen upea ranta jäi erityisesti mieleen. Hailuodon Marjaniemen rannalla vietimme myös yhden kuuman päivän vilvoittavien merituulten äärellä.
Marjaniemen rannalla
Oli hienoa nähdä itselle hieman tuntematonta seutua kotimaassa, mutta täytyy tunnustaa, että tunsin tulevani kuin kotiin, kun palasimme reissultamme Savon kautta ja pääsimme nauttimaan vielä yhden kauniin illan Puulan rannalla.
9. Työmatka Nepaliin
Syys-lokakuun vaihteessa lähdin työmatkalle Nepaliin. En yleensä matkusta työni puolesta, mutta tämä oli nyt toinen työmatkani tähän ystävälliseen maahan. Työmatka tarkoittaa yleensä tiukkoja aikatauluja, tapaamisia aamusta iltaan, loputonta pölyisessä liikenteessä istumista tai seuraavan päivän valmistelua ja someraportointia. Onneksi matka oli tällä kertaa niin pitkä, että ehdin muutaman tunnin olla vapaalla ja nähdä maisemia Swayambhunathin temppeliltä (Apinatemppeli), imeä itseeni ihmisten ystävällisyyttä ja ympäristön värikkyyttä ja siinä sivussa sortua yhteen turistihuijaukseenkin. Oppia ikä kaikki, mutta miten olisin voinut vastustaa vanhan mummon kutsua, kun hän näytti niin kovin edesmenneeltä tädiltäni?
Enkä ihan heti unohda sitä yhdistettyä lounas- ja etätyöhetkeä Bouddha stupan vieressä ravintolan kattoterassilla. Paras toimisto ikinä! Muutenkin matkan aikana oli motivoivaa kuulla tarinoita siitä, miten lapsen oikeuksia Nepalissa edistetään ja miten paljon on jo saatu aikaiseksi.
Haaveilen jo paluusta maahan omalle matkalle.
Bouddha stupa
10. Itävalta, Liechtenstein ja Italian Dolomiitit
Vuoden viimeinen reissuni oli koko perheen syysloma Keski-Euroopassa. Minä halusin taas vuorille ja lasten toiveesta kävimme myös bongaamassa vuoden toisen pikkuvaltion eli Liechtensteinin. Samalla tein vertailevia havaintoja Itävallan ja Italian vuorilta, ja täytyy kyllä sanoa, että Etelä-Tirolin Dolomiitit veivät voiton. Niihin maisemiin toivon palaavani pian.
Peitlerkofel (Sass de Putia) Dolomiiteilla
Lopuksi vielä vuoden 2018 suosituimmat kuvani Instagramissa. Mukana on muutama vanha kuva Sloveniasta ja vielä vanhempi kuva Kiinan Hangzhousta. Koosteeseen ovat päässeet myös maisemat Irlannista, Pohjois-Irlannista ja Italian Dolomiiteilta, lumineulasia Sallasta ja unohtumaton auringonlasku Puulajärveltä.
Blogi on ollut hiljaa jo viikkokausia ja vaikka päässäni on vilahtanut tarinanpoikasia, ne eivät ole sieltä puskeneet ulos asti. Olen yrittänyt saada ajatuksiani kokoon kesän haahuilusta Helsingin tuntemattomia nurkkia tutkien, muutaman päivän Tallinnan-reissusta tai edes jotain lisää länsirannikon automatkastamme. Mutta ei, ei sieltä tule mitään tarpeeksi inspiroivaa vaan aihiot ovat olleet lähinnä vanhoja juttuja, outoja hetkiä ja noloja tilanteita vuosien takaa. Ehkä kirjoitan niistä vielä joskus.
Juuri nyt valmistaudun työmatkaan. Nostin juuri pöydälle maitohappobakteereita, ripulilääkkeitä ja hengityssuojan, kasasin matkalaukun puolilleen tuliaisia ja itselleni välipaloja, jos ei ehdi syömään. Huomenna lähden kohti Kathmandua.
Kävin Nepalissa ensimmäistä kertaa kuusi vuotta sitten. Osallistuin seminaariin vuoristohotellissa Nagarkotissa ja yövyin matkan alussa ja lopussa Kathmandussa. Päivät kuluivat kylmässä seminaarihuoneessa, mutta voi pojat, olipa meillä melkoiset maisemat aamiaisella.
Paluumatkalla Nagarkotista pysähdyimme Kathmandun lähellä Bhaktapurissa ja kävelimme hetken aikaa Durbarin aukiolla. Aukio oli maagisen kaunis ja uhkui satoja vuosia historiaa, uskontoa ja elämää.
Ehdin nähdä aukion täydessä loistossaan ennen vuoden 2015 maanjäristystä. Järkyttävä tuhoisa maanjäristys, jonka jäljiltä osa paikallisista elää edelleen väliaikaistiloissa. Aukio oli raunioina. Ihminen on voimaton ja ihmisen rakennelmat kuin korttitaloja tektonisten voimien edessä. Siihen osaan on meidän tyydyttävä.
Odotan nyt näkeväni saasteisen sympaattisen kaupungin, vanhoja tuttuja ja uusia kollegoja, kokevani mielenkiintoisia keskusteluita, dokumentin kuvauksia, uuvuttavaa kiirettä ja inspiroivia tapaamisia.
Kun palaan kotiin on jo melkein syysloman aika. Saapa nähdä olenko ehtinyt siihen mennessä toipua kulttuurishokista, jonka kotimaan rikkaus ja joka puolelta tietoisuuteen tunkevat ensimmäisen maailman ongelmat aiheuttavat.
Lomalla me etuoikeutetut lennämme Müncheniin ja jatkamme siitä Itävaltaan. Vai jatkaisimmeko sittenkin Italian Dolomiiteille asti? Ehkä pyörähdämme Liechtensteinissa. Tällä kertaa jätämme majoitusvaraukset viime hetkeen ja menemme sinne missä sää on parhain.
Siitä on jo muutama vuosikymmen, mutta muistan sen viikonlopun varmasti lopun elämääni.
Vietin lukion jälkeen kevään au-pairina Sveitsissä. Se oli monella tapaa tärkeä vaihe elämässäni: aikuistumista ja itsenäistymistä, maailman avautumista. Olin ollut arka lapsi, mutta jostain syystä ujous ja arkuus eivät olleet koskaan estäneet minua lähtemästä. Uteliaisuus oli aina vetänyt pidemmän korren. Olin kuitenkin lähtenyt aina turvallisissa olosuhteissa, minut oli viety ja haettu, oli paikallinen perhe suojanani.
Etsin yhä paikkaani ja itseäni Sveitsissä, kun tuli maaliskuu ja alati reissaava mummini kertoi olevansa matkalla kevättä vastaan Nizzaan kälynsä eli isotätini kanssa. Sain muutaman päivän lomaa ja päätin lähteä heitä tapaamaan.
Keskiviikkoiltana astuin yöjunaan, joka vei minut talvisesta Sveitsistä Rivieralle asti. Seurasi pitkiä unettomia hetkiä, junan kolinaa, aamuöisiä pysähdyksiä, samassa hytissä matkustavan vanhan herran kuorsausta, joka sai ikkunatkin tärisemään.
Aikaisin aamulla saavuimme Nizzaan, jätin reppuni asemalle säilytykseen ja lähdin kaupungille viettämään aikaa siihen asti kunnes retkeilymajan ovet iltapäivällä avautuisivat. Siitä päivästä en muista juuri mitään. Olin väsynyt ja vailla päämäärää.
Retkeilymajassa alkoivat yksinmatkaajat hakeutua toistensa seuraan, yksi toisensa jälkeen. Olimmeko me joukko eksyneitä, seuraa kaipaavia, harmaan päivän haikeuttamia? Kaikki kaukana kotoa. Pian meitä oli jo monta: kanadalainen Dympna, joukon äitihahmo, jonka irlantilaiset juuret paistoivat punaisina hiuksina kilometrien päähän; brasilialainen Chico, jonka yhdenmiehenshow ei tauonnut hetkeksikään; vakaa humoristinen pohjoisirlantilainen Clive; hauska ja huolehtiva Eli Israelista; italialainen Gino; australialainen Debbie; saksalainen säästöihme Ulrike ja olihan siellä yksi ranskalainenkin, Chantal. Tähän joukkoon solahti kuin itsestään myös yksi suomalainen introvertti.
Seuraavana aamuna lähdimme yhdessä liikkeelle, laskeuduimme Mont Boronin kukkulan itäpuolelle Villefranche-sur-Merin pieneen kylään ja kävelimme tihkusateessa pitkin sen kapeita kujia. Hihittelimme hyväntahtoisesti Ulrikelle, joka oli löytänyt ruokatorin ja saanut kojuaan kasaavalta hedelmäkauppiaalta ilmaiseksi kassillisen mustia banaaneja. Ulrike eli niillä banaaneilla sen päivän. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka pärjäisi yhtä vähällä rahalla. Myöhempinä vuosina vino hymyni hieman hyytyi, kun sain kirjeitä ja kortteja Ulrikelta milloin mistäkin päin maailmaa. Tuleva meribiologi vietti reissussa suurimman osan vuotta ja olin hieman kateellinen, vaikka tiesin, etten itse pystyisi samanlaiseen säästämiseen ja säätämiseen.
Sateisella kävelyretkellä meitä viihdytti väsymätön Chico, jonka oopperaesitys vaihtui lennossa sambahetkeen tai katukylttien kanssa pelleilyyn. Taustalta saattoi välillä kuulua Cliven sarkastisia kommentteja, jotka saivat minut aina repeämään nauruun.
Iltapäiväksi siirryimme Nizzaan ja sade hellitti. Pienen aurinkoisen hetken vietimme Nizzan kivisellä rannalla loikoillen. Joku uskalsi kahlatakin hyisessä meressä. Jätin satunnaisten matkailijoiden joukon rannalle, kun kävin hakemassa mummin hotellistaan ja lähdimme lounaalle.
Mummi ja isotäti jäivät Nizzan kujille flaneeraamaan, kun minä lähdin etsimään vaeltavaa laumaani Matissen museolta.
Jos Dympna oli retkueemme äitihahmo, niin Eli oli sen isä. Majapaikassamme Eli otti ohjat käsiinsä ja valmisti koko joukolle ison padallisen maukasta ruokaa. Sen äärellä istuimme pitkän illan, niin pitkän, että henkilökunta tuli meitä jo hätistelemään.
Miksi nämä hetket Nizzassa olivat niin merkittäviä minulle?
En ikinä unohda sitä tunnelmaa, uteliasta tutustumista, lämpöä, ystävyyttä, huumoria, kansainvälisyyttä, kielten sekamelskaa ja sanatontakin ymmärrystä, hyväntahtoista herjaamista kuin olisimme tunteneet toisemme jo pitkään. Viikonloppu myös opetti minulle jotain hyvin tärkeää. Sen, mitä voi tapahtua, kun lähtee yksin matkaan ja kohtaa avoimesti kaiken vastaan tulevan. Ymmärsin mitä yksin matkaaminen voi tarkoittaa. Minkä turvallisuudentunteessa ja helppoudessa menetät, sen yllätyksissä voitat. Ja ne yllätykset voivat olla juuri niitä parhaita hetkiä.
Jos uskallan ottaa sen ensimmäisen askeleen, voi maailma palkita minut ruhtinaallisesti.
Tästä matkasta meni vain pari kuukautta siihen, että ostin Interrail-lipun. Siitä lähtien matkustin vuosikausia pääosin yksin. Myös ujo introvertti voi oppia kohtaamaan tuntemattomia paikkoja ja ihmisiä avoimesti, ja sitä on parempi opetella yksin kuin kaverin selän takaa.
Muistelen yhä toisinaan haikeudella niitä loputtomia junamatkoja Euroopan ja vähän Aasiankin raiteilla. Satunnaisia juttukavereita, meditatiivista junan hurinaa, pitkiä nautinnollisia hetkiä hyvän kirjan parissa, hitaasti vaihtuvia maisemia ja siirtymiä, joihin minunkin jähmeät aivoni ehtivät mukaan. Uusia tuttavuuksia, jotka kulkevat vierelläni hetken. Kohtaamisia ja uuden oppimista. Kun on aistit avoinna ja vastaanottavainen, voi vaikka tavata maastaan paenneen iranilaisen naisinsinöörin, kulkea hänen kanssaan joulukuisen Pariisin Champs-Élysées’llä Boteron veistoksia katsomassa, ja oppia hetkessä valtavasti Iranista, naisen asemasta, ihmisoikeuksista, poliittisesta vainosta ja ikävästä. Elämästä puhumattakaan.
Matka on se paikka, jossa olen läsnä tässä hetkessä ja aistit terävinä. Ehkä olen löytänyt paikkani maailmassa.
Vanhemmiten olen laiskistunut ja perheellistynyt. Onnekseni olen löytänyt erinomaisia matkakumppaneita elämäni varrella ja saanut reippaasti reissuun lähtevät lapset. Nykyään nautin hyvässä seurassa matkustamisesta. Silti en epäröisi lähteä taas yksin matkaan, jos tilaisuus olisi. Tiedän mitä se on, hyvässä ja pahassa.
Mitä kaikkea olisinkaan menettänyt ilman niitä matkoja.
Sitä paitsi Nizzalla on vieläkin aivan erityinen paikka muistoissani. Kohta pääsen sinne taas. Vähän jännittää.
Tämä kirjoitus syntyi Momondon Bloggers’ Open World Awards 2018 -kilpailun inspiroimana. Kilpailussa etsitään tarinoita merkittävistä kohtaamisista maailmalla, tarinoita, jotka innostavat lähtemään matkaan.
Antaisitko äänesi tarinalleni?
Äänestää voit 9.–15.4.2018 suoraan tästä linkistä. Kiitos!
Slovenian-matkamme jatkuu Mangartin solasta takaisin alemmille korkeuksille. Olimme jo kurkistelleet solasta Italian puolelle Fusine-järville, jotka ovat seuraavat kohteemme isäntämme Bostjanin neuvomalla maisemareitillä.
Italian Fusine-järvet näkyvät Mangartin solasta Slovenian puolelta
Ajamme solasta takaisin tielle 203, mutta käännymmekin kohti Italiaa ja Tarvisiota. Ohitamme Tarvision tienhaaran ja jatkamme itään kohti Slovenian rajaa, sillä tällä matkalla ja säällä luontokohteet kutsuvat.
Ennen rajaa saavumme Fusine in Valromanaan ja käännymme Via dei Laghille kohti järviä. Jäätikön muovaamia Fusine-järviä on kaksi: Lago Inferiore Di Fusine ja Lago Superiore Di Fusine. Ensimmäisenä saavutamme Lago Inferioren, mutta kaunis arkipäivä on ajanut ihmiset retkeilemään, joten tien varret ovat täynnä autoja. Jatkamme matkaa kohti Lago Superiorea.
Häikäisevän vihreän Fusine-järven rannalla on iso parkkipaikka, valtava piknik-alue ja pieni kahvila. Aloitamme kahvilasta ja tilaamme paninit pikkulounaaksi. Tosin ei siitä ihan pikkulounas tullut vaan paninit osoittautuvat muhkeiksi ja täyttäviksi. Sisällä on valtaisa lohkare makoisaa Alppien juustoa. Istumme ulkona auringossa ja nautimme valosta ja lämmöstä.
Muhkea panini
Auringon alla näkyy Mangartin sola, josta kurkistelimme aamupäivällä alas Italiaan
Kävelemme järven rantaan ja jäämme seuraamaan saksankielisen schlagerin videokuvauksia. Ohjaaja siirtelee laulajatarta parhaiden maisemien eteen ja taas alkaa imelä schlager raikua. Laulaja aukoo suutaan, yrittää eläytyä tunnelmaan ja näyttää kauniilta. Sää on upea ja maisemat samoin. Musiikista voi olla monta mieltä. Jos saisin valita oman elämäni soundtrackin, en ehkä valitsisi listalle ensimmäisenä saksalaista schlageria.
Schlager-tähti loistaa Italian auringossa
Kävelemme hetken järven metsäistä rantapolkua pitkin ja ihailemme kirkkaan vihreää järveä ja sen yllä hehkuvia punaiseksi kuivuneita lehtiä. Täällä kuuluisi asiaan kävellä patikkapolku järveltä toiselle, mutta me olemme kiireisiä kuin aasialaisturistit ja ahnehdimme maisemia maisemien perään.
Seuraavaksi palaamme Sloveniaan. Heti rajan jälkeen olisi maisemalistallamme Planican kaunis laakso, mutta ohitamme sen, sillä meidän on ehdittävä Ljubljanaan illaksi.
Ajamme Kranjska Goran kylän kautta jo toistamiseen tällä matkalla ja jatkamme Mojstranaan, josta käännymme jälleen kerran kohti Triglavin kansallispuistoa, tällä kertaa pohjoisesta. Parkkeeraamme Triglavska cestan varteen Koča pri Peričnikun vuoristomajan viereen.
Tien toisella puolen virtaa pieni joki vuolaana ja solisee mennessään. Sen reunat ja pohja ovat vaaleaa dolomiittia, mikä antaa häikäisevän kirkkaaseen veteen vaalean vihertävän sävyn.
Tien toisella puolen häämöttää Peričnikin vesiputous. Lähdemme kiipeämään ylös jyrkkää rinnettä. Onneksi polun reunaan on rakennettu puiset kaiteet, joista saamme vetoapua.
Kaunis putous roiskuttaa vettä ympärilleen ja sumuttaa meidät kosteiksi. Lähdemme kävelemään putouksen taakse. Pääsin keväällä ensimmäistä kertaa elämässäni kiertämään vesiputouksen taakse. Islannin Seljalandfoss oli hieno elämys ja olen todella iloinen, että tällä kertaa lapseni ovat mukana ja he saavat myös nähdä ja kokea tämän.
Päivä oli täynnä hienoja luontoelämyksiä ja upeita maisemia. Illan päätteeksi istumme autossa Ljubljanan ruuhkassa ja mietin, että olisiko sittenkin pitänyt jäädä vuorille.
Itsenäisyyspäivän inspiroimana ajattelin listata kymmenen itselleni merkityksellistä paikkaa Suomessa. Nämä eivät ole arvojärjestyksessä vaan enemmänkin aikajärjestyksessä:
1. Helsinki
Täällä synnyin, täällä asun. Kasvoin aikuiseksi ja kävin kouluni muualla, mutta tämä on nyt minun ja perheeni koti. Tänne olen juurtunut.
Helsinki on kaunis, luova ja hauska, toisinaan pimeä ja loskainen, mutta luonto ja meri ovat aina lähellä.
Kuva Vanhankaupunginlahdelta
2.Sotkamo
Olin vasta puolivuotias, kun lähdimme isän työn perässä Sotkamoon. Oleskelu oli äidilleni ja meille lapsille vain puolisen vuotta, mutta perheessäni on kerrottu tarinoita erityisesti Hiukan uimarannasta ja pompannapista.
Toissakesänä lähdimme autolla Lappiin ja matkan varrella koukkasimme katsomaan tätä legendaarista uimarantaa.
3. Jyväskylä
Palasimme Sotkamosta Helsinkiin, mutta sieltä muutimme pian Jyväskylään. Täältä ovat ensimmäiset muistoni. Jyväskylässä on ilmeisesti merkillinen mikroilmasto, sillä muistikuvieni mukaan oli aina kesä ja istuimme jatkuvasti läheisellä ”valtavalla” uimarannalla. Toissakesän reissulla kävimme katsastamassa myös tämän uimarannan. Ei se niin valtava ollut, mutta pienen lapsen mielessäni se taisi olla koko maailma.
4. Hämeenlinna
Jyväskylästä muutimme Hämeenlinnaan, jossa aloitin kouluni. Sinne asetuimme ja siellä asuu isäni edelleen. Kaupunki on kauniilla paikalla ja olen usein suunnitellut mielessäni vanhasta kotikaupungistani houkuttelevaa matkailukohdetta. Minusta Vanajaveden hienot rannat ansaitsisivat enemmän huomiota. Ehkä kirjoitan näistä ajatuksista vielä joskus.
Kouluaikoinani halusin vain pois, maailmalle. Päätin nuoruuden kapinassani, etten enää koskaan asu suomalaisessa pikkukaupungissa. Vaan kuinkas sitten kävikään.
5. Turku
Sain kunnian viettää entisessä pääkaupungissamme yhden syksyn. Lähdin hieman epäillen matkaan, sillä turkulaisia pidetään tylyinä ulkopaikkakuntalaisille. Mitä sainkaan: tutustuin upeisiin ihmisiin, asuin viehättävässä vanhassa asemapäällikön talossa Kupittaalla ja nautin Aurajoen rannan kauneudesta. Varsinkin joulun alla vanha kaupunki oli todella tunnelmallinen.
Olen kadottanut Aurajoki-kuvani, mutta en unohda sitä näkymää syksyn väreissä.
6. Mikkeli
Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan. Päädyin sittenkin asumaan suomalaiseen pikkukaupunkiin. Muutin Mikkeliin mielenkiintoisen työn vuoksi ja lähdin jälleen kerran matkaan ajatukset ennakkoluulojen värittäminä. Kuvittelin kestäväni ehkä vuoden, mutta sainkin parhaat työkaverit, mukavat paikalliset ja helpon arjen. Viihdyin kolme vuotta ja palasin vielä toiselle kierrokselle yli vuodeksi. Juurtua en silti osannut, mutta sain valtavasti hienoja ja hauskoja muistoja.
En voi kehua olevani mökki-ihminen, olen siihen liian mukavuudenhaluinen, mutta tämä on niin tärkeä osa suomalaista elämää ja lapsuuttani. Täällä minä opin ja toinen lapsistani oppi uimaan.
Muistelen tätä hetkeä: Istun laiturilla, katson tyyntä järveä ja tiirailen lintuja. Lokit huutavat.
Nostan tähän vielä kuvan siskoni mökiltä, sillä tämä päivä oli koko epävakaan viime kesän kohokohta. Oli kesän lämpimin päivä, ei satanut ja vesi oli yli 20 astetta. Juhlistimme päivää kuohuvalla ja lohitahnalla päällystetyillä Väinämöisen palttoonnapeilla. Nämä ovat niitä Suomen kesän parhaita hetkiä.
Iltakin oli kaunis
8. Salla
Toissakesän automatkalla pääsin viimein vierailemaan kummitätini luona Sallassa. Yli 15 vuotta sitten kummitätini sai tarpeekseen Espoosta ja muutti Sallan korpeen miehensä kanssa. Pääsin kuulemaan tädin tarinoita pitkästä aikaa ja pian pääsen uudestaan, sillä kiitos Black Fridayn, minulla on nyt varattuna erittäin halvat lentoliput Kuusamoon tammikuulle. Salla odottaa taas. Tällä kertaa pääsen kokemaan kaamoksen ja kylmyyden.
Taidetta kummitädin pihalla
Kuva Oulangan kansallispuistosta
9. Kilpisjärvi
Kilpisjärvi oli äidilleni tärkeä paikka. Täällä hän kävi hiihtämässä keväisin. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että hän sai kauan sitten houkuteltua mukaansa erään vastahakoisen abiturientin. Se viikko oli upea kokemus. Lähdin mukaan toisenkin kerran. Viime kesänä pääsin Kilpisjärvelle ensimmäistä kertaa kesällä ja kiipesin Saanalle. Tirautin siellä huipulla itkut äidin muistolle. Upea paikka ja nämä ovat ehdottomasti minulle tärkeimpiä maisemia kotimaassa.
Unohtuiko joku? Kymmenen on hyvä tasaluku, joten mietin pitkään, että ottaisinko tähän vielä mukaan Savonlinnan, joka on mielestäni upealla paikalla, josta jo lapsena kuulemma sanoin, että: ”Savonlinna on ihana kaupunki” ja jonka oopperajuhlat ovat hieno elämys, jota kelpaa näyttää ulkomaalaisillekin vieraille. Vai ottaisinko Tampereen, jossa on aina kiva käydä?
Päädyin kuitenkin Suomen luontoon, jossa on minulle vielä paljon nähtävää ja tutkittavaa. Kaunis ja puhdas Suomi. Onnitteluni satavuotiaalle!
Matkoja, retkiä, hetkiä 