Siuntion Störsvikissä sunnuntaikävelyllä

Ulkona vihmoo jo syksyiset tihkut, mutta minä palaan vielä hetkeksi kesään. Muistelen heinäkuista sunnuntaita, kun lähdimme klaanin kanssa retkelle.

Porkkalanniemi on yksi suosikeistani, mutta nyt päätämme kokeilla korviketta ja käymme katsomassa Störsvikin kalliorantoja ja tervaleppälehtoja. Automatkakin lyhenee mukavasti.

Störsvikin luonnonsuojelu- ja virkistysalue sijaitsee Siuntion kapeassa rannikkoviipaleessa. Aivan naapurissa on Inkoon Kopparnäs, josta saa halutessaan mukavasti pituutta retkeen. Me pyörähdämme lyhyen lenkin Störsvikin luonnonsuojelualueen ympäri.

Ajamme Rannikkotietä Pikkalaan ja käännymme ABC:n jälkeen etelään Störsvikintielle, jota ajamme aivan tien päähän asti, ohi Pickala Golfin sileiden ruohikoiden. Pysäköimme puhdistamon parkkipaikalle ja löydämme opastaulut ja polun pään.

Alkumatkasta metsä on tiheää. Aurinko pilkahtelee. Kiinnitämme huomiota valtaviin muurahaispesiin, joita näkyy siellä täällä. En muista missään nähneeni näin paljon valtavia pesiä.

Olemme tulleet muurahaisten valtakuntaan.

Sinisiipi ilahduttaa aina

Polku nousee välillä kulkemaan vaaleanpunertavilla kallioilla ja palaa taas metsään.

Ohitamme tulipaikan ja pian olemmekin jo rannassa. Upea autio Sandvikenin hiekkaranta avautuu edessämme.

Veljen vesikoira pääsi veden äärelle

Hakeudumme rantakallioille evästelemään ja nautimme merimaisemista. Harmittelemme pilvien kerääntymistä auringon eteen.

Kallionraosta kurottelee maksaruohoa ja rantakukkia kohti arvokkaita auringon säteitä.

Maksaruoho

Rantakukka

Jatkamme matkaa. Polku seurailee rantaa, välillä meri näkyy, välillä ei.

Vanhasta torpasta on jäänyt vain kivijalka

Ohitamme vanhan torpan jäännökset ja tulemme rehevään lehtometsään. Kohtaamme vain muutaman koiranulkoiluttajan matkallamme, muuten on hiljaista.

Metsän pohjaa kattaa pehmeä metsämaitikkapeitto, joka välillä vaihtuu saniaisiin tai mustikkaan. Syömme kävelyn lomassa suut mustiksi.

Kolopesijöiden ja kääpien kerrostaloyhdyskunta

Monimuotoinen luonnontilainen metsä virkistää mieltä.

Rantametsässä on satumainen tunnelma

Runsaan vihreyden keskeltä nousemme välillä kalliolle ja taas polku sukeltaa metsään.

Loppumatkan kävelemme tietä pitkin takaisin puhdistamolle. Unohdan seurata matkan pituutta, mutta arvioin kierroksen olleen noin 3,5 kilometriä.

Olipa mukavan monipuolinen reitti. Seuraavaksi voisi kääntyä Sandvikenista oikealle ja käydä katsastamassa myös Kopparnäsin rantakalliot.

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Nurmijärven Myllykosken kevätkuohut

Keväällä luonto heittäytyy hysteeriseksi. Kasvun voi melkein nähdä omin silmin, linnut laulavat ja pesääntyvät pakahduttavalla energialla.

Kävimme pari viikkoa sitten katsastamassa Nurmijärven Myllykosken kevätkuohut ja kevään muut merkit.

Sunnuntai oli viileä ja rauhallinen. Retkellä näkyi muutama perhe ja jokunen kalamies. Tulipaikan läheltä löysimme kuivat halot nuotioon. Tuulen pyörteet kietoivat meidät savuun ja saimme luontoretken parfyymit yllemme.

Koskessa riitti vesivoimaa, kasveissa kasvuvoimaa. Vaalean heleän vihreä tuo toivoa. Nyt se elämä alkaa taas, pitkän pimeyden jälkeen.

Tästä saa voimaa itsekin.

Jos pidät virtaavan veden katselusta, pakkaa mukaan aikaa ja eväitä, astele joen rannan hyviä polkuja ja levähdä nuotiopaikalla. Nauti.

Keväisen korkeat vedet ovat vallanneet lisätilaa

Täällä asuu koskikara, joka ei nyt näyttäytynyt meille. Mutta kukapa sitä kevätkiireessä ehtisi poseeraamaan.

Villi Vantaanjoki

Rentukoiden aika

 

Myllykosken reitit ja kalastusohjeet

Lisää Myllykoskesta Retkipaikassa

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Pääsiäisretkellä Torronsuolla

Aurinko paistaa lankalauantaina niin kirkkaasti, ettei sisään voi nyt jäädä. Mitä tehtäisiin?

Nyt eivät metsän varjoiset polut houkuttele vaan on päästävä avarammille laitumille, lähdetään siis suolle. Niitähän tässä maassa riittää.

Saavumme Tammelaan Kiljamon parkkipaikalle Torronsuon kansallispuistoon, kun aurinko kallistuu jo iltapäivän puolelle. Lähdemme seuraamaan leveää katettua polkua ja tulemme pian metsän puolelta näköalapaikalle suon laitaan. Aukea luminen suomaisema häikäisee niin, että joudumme kaivamaan pikaisesti aurinkolasit.

Päivä on häikäisevä

Pian huomaamme, että nyt ei tarvitse palata pitkospuille ja poluille, sillä täällä on hankikanto. Mikä vapaus! Voimme kävellä minne vain.

Vaikka parkkipaikka on täynnä autoja, on maisema autio. Kävelijät, lumikenkäilijät ja hiihtäjät ovat hajaantuneet laajalle keidassuolle näkymättömiin.

Hiljaisuus vain humisee korvissa. Sinkoilevat aivosolut rauhoittuvat.

On suuri sun suos autius

Elämä voittaa vähitellen pienessä sulassa laikussa

Kurotus kohti aurinkoa

Kuljemme vain hetken, kun ensimmäinen retkeläinen ilmoittaa nälästä. Pysähdymme niille sijoillemme, kaivamme istuma-alustat ja voileivät repusta, ja nautimme.

Kun eväät on syöty, huudan lapset katsomaan mitä pensaan alta löytyy. Pääsiäispupun jemmahan se siellä. Lapset alkavat olla jo isoja, mutta tätä perinnettä en aio ihan heti lopettaa.

Pääsiäispupu was here

Lankalauantain herkut

Pitkospuut olivat paikoittain liukkaat, mutta vieressä hanki oli kantava ja pitävä

Haahuilemme aukealla suolla aikamme, kunnes palaamme pitkospuille ja jatkamme matkaa luontotornille katsomaan maisemaa yläilmoista. Ohitamme tulipaikan, jossa olisi sopivasti hyvät tulet, valmiit makkarakepit eikä ristin sielua. Vain makkarat puuttuvat.

Komea suo, ihana aurinko ja ripaus kevättä ilmassa. Tänne palaan mielelläni.

Tästä tuli palmu mieleeni. Kesää kohti mennään.

 

• Lisää tietoja ja tarinoita Torronsuolta eri vuodenaikoina löytyy Retkipaikan sivuilta

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Taidetta ja eläimiä Orimattilassa

Kuulin jokin aika sitten, että Orimattilassa sijaitsevassa Villa Roosassa on nyt viimeistä kesää meneillään nykytaiteen kesänäyttely. Toivoisin ehtiväni sinne vielä ennen kuin tämä vanha huopatossutehdas sulkee ovensa 13.8.2017, mutta laitan nyt varmuuden vuoksi tänne jo suositukset, sillä me vietimme pari vuotta sitten oikein kivan päivän Orimattilassa.

Minä pidin tämän vanhan tehtaan tunnelmasta, vehreästä puutarhasta, joka ei ollut liian laitettu vaan kodikas, sen viihtyisästä kahvilasta ja aurinkoisesta pikku terassista. Samalla saimme nauttia kiinnostavasta nykytaiteesta juuri sopivan annoksen verran lapsiperheelle. Sattumalta sinä kesänä vinttikerroksessa oli optisia harhoja, jotka jaksoivat kiinnostaa lapsiakin.

Tänä vuonna näyttely on teemaltaan Maailma on toinen (avoinna 17.6. – 13.8.2017 ti–su klo 11–17).

Jos mukana on lapsia, kannattaa poiketa myös Orimattilan kotieläinpuistossa. Siellä ihmettelimme erikoisia kanoja ja kalkkunoita, strutseja, kissoja, koiria yms. Nuorimmainen pääsi ponin selkään ja vietimme aikaa myös hieman kulahtaneessa leikkipihassa, joka ei ollut ihan viimeisen päälle, mutta sehän ei menoa haitannut.

Hänen nimensä oli Olli Hermanni

Onneksi välissämme oli korkea aita

Oli vaikea saada kuvaan näitä vilkkaita kissanpentuja (muistaakseni Maine coon -rotu), vaikka seurasimme pitkään niiden touhuja.

Hevospitäjässä kun oltiin, katselimme leikkialueelta viereisen harjoitusradan ravihevosia. Puiston kahvilassa oli seinäkoristeena kuninkuusravien voittajaloimi. Hevoset olivat näkyvästi läsnä Orimattilassa.

Se oli oikein mukava päivä, mielen virkistystä ja avarrusta aikuisille ja lapsille kivaa puuhaa. Yllätyin iloisesti päiväretkellämme ja suren, että Villa Roosalle on tänä kesänä sanottava hyvästit.

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Talviset lomapäivät Tampereella

Tampere valittiin viime vuonna jälleen kerran Suomen vetovoimaisimmaksi kaupungiksi. Lähdimme hiihtolomalla lasten kanssa tutkimaan, että miltä se sellainen kaupunki tuntuu satunnaisen matkailijan näkökulmasta.

Rakkautta riittää Tammerkosken yllä

Tampere on aina ollut niin lähellä ja kuitenkin jäänyt minulle aika tuntemattomaksi. Lapsuuden sukulaisvierailut ja viime vuosien Särkänniemi-reissut ovat toistaneet aina samaa kaavaa. Nyt oli tarkoitus kurkistaa vähän muuallekin. Ensimmäisen päivän pääkohde oli meillä Pyynikin harju. Näsinneulan maisemat ovat kyllä aina uljaita, mutta Pyynikille oli nyt viimein päästävä jo ihan kuuluisien munkkien vuoksi.

Sää enteili myräkkää ja maisema oli täysin mustaharmaavalkoinen, kun kiipesimme näköalatornin huipulle ihailemaan näkymiä. Harjulta näkee hyvin sen, miten hienolla paikalla kahden järven välissä Tampere on. Viima oli pureva, joten laskeuduimme nopeasti alas lämpimään ja viihtyisään kahvilaan. Munkit kutsuivat. Sopivasti kahvilan tiskille ilmestyikin uusi korillinen lämpimiä munkkirinkilöitä. Hyviä olivat.

Tuiskurintama lähestyy

Sanotaan, että Pyynikinharju on maailman korkein soraharju

Matkasta takaisin hotellille tulikin sitten aika arktinen vaellus, kun lunta tuprusi naamalle ja viima viuhui. Siinä vaiheessa olin tyytyväinen siihen, että törsäsimme hotelliin sittenkin vähän enemmän kuin oli tarkoitus. Majapaikkamme Grand Hotel Tammer teki vaikutuksen tunnelmallaan. Vuonna 1929 rakennettu hotelli on neljänneksi vanhin majoituskäytössä oleva hotelli Suomessa. Huoneet on kunnostettu tyyliä kunnioittaen, esimerkiksi kylpyhuoneen kalusteet jäljittelevät vanhaa. Lapset pääsivät muun muassa kokemaan, miten vessa sananmukaisesti vedetään.

Aamiaisen puitteet olivat suorastaan juhlavat

Seuraavana päivänä lapset pääsivät pelihimoisen onnelaan eli Vapriikin museokeskuksessa sijaitsevaan pelimuseoon.

Vapriikin nuseokeskus

Siellä vierähtikin aikaa, edes nälkä ei hillinnyt intoa. Saimme kammettua kaverit lopulta pikavierailulle myös luonnontieteelliseen museoon, jossa he linnuista kiinnostuneina olisivat viihtyneet pidemmänkin aikaa.

 

Tankatakin kuitenkin pitää, joten kurvasimme vielä Tammelan kaupunginosaan kissakahvila Purnauskikseen. Siellä vietimmekin loppuillan. Tunnelma oli mukavan rento, kissat uljaita ja söpöjä, pienet suolaiset palat ja kahvit maistuvia. Lapset otettiin mukavasti huomioon ja pyydettiin muun muassa mukaan ruokkimaan kaloja.

Hänen ylhäisyytensä odotti, että palvelijat tuovat ruuan eteen. Muut kissat jonottivat keittiön ovella.

Kahden päivän pikavierailu on tietysti vain pintaraapaisu, mutta kyllä positiivinen mielikuvani Tampereesta vain vahvistui. Vetää se minuakin puoleensa.

Vanha tehdasmiljöö on kyllä minun makuuni

Yksinäinen patsas valvoo kosken virtausta

Keloja elollistamassa

Onhan se kummallista, ainakin lasteni mielestä, että näen retkillämme niin paljon outoja otuksia. Yritän kyllä maisemien ohella keskittyä tarkkailemaan lintuja, nisäkkäitä ja joskus hyönteisiäkin, mutta aina välillä törmään näihin kummajaisiin. Ei niitä yleensä kukaan muu näe kuin minä. Muut saattavat kyllä nähdä samassa paikassa jotain ihan muuta, jos oikein tarkkaan katsovat.

Mitä mieltä olet, onko tässä Oulangan kansallispuiston vesihiisi? Vai jokin krokotiilinsukuinen eläin?

Tästä kuvakulmasta sillä näyttäisi olevan kädet, ja jonkun ison linnun nokka.

Oulangalla tapasimme myös tämän puudelipaviaanin.

Oulangan kansallispuistossa oli kyllä mielenkiintoisia hahmoja enemmänkin. Tämä oli jonkinlainen Kelju K. Kojootin ja poron sekoitus (myönnetään, aika kaukaa haettu).

Vesinokkaeläinzombie sen sijaan vartioi Astuvansalmen kalliomaalauksia.

Luukissa törmäsimme Oulangan vesihiiden sukulaiseen tai lasten mielestä tämä oli maasta nouseva jättiläispeura. Itse näin tässä enemmän maan pinnalle nousevaa hirviöhyönteistä.

Luukissa asustaa myös tämä harmaantunut lady, jolla on jokin silmäsairaus (vai iskeekö kenties silmää?). Vähän on viiksikarvoja päässyt rouvalle kasvamaan, mutta oikein sievä suppusuu hänellä on.

Jaahas, tämä lehti taisi ollakin oikea sammakko.

Kyllä luonto on täynnä ihmeitä.

Virkistävä Vallisaari

Helsingin virkistysalueet laajentuivat jälleen yhdellä mielenkiintoisella kohteella, kun Vallisaari avattiin yleisölle kesän alussa. Pitihän sitä käydä katsomassa. Pääsimme kokeilemaan myös juuri avattua lauttayhteyttä Hakaniemestä.

Oli kaunis kesäpäivä ja kävelimme kolmen kilometrin Aleksanterin kierroksen Vallisaarella. Pitkään hiljaiseloa viettäneellä saarella on monipuolinen luonto ja mahtavat maisemat Suomenlinnaan ja Helsingin kaupunkiin. Kustaanmiekan salmen rannalla saa virkistävän uuden näkökulman tähän Pohjolan Gibraltariin ja Suomenlinnaan.

Aleksanterinpatterin näköalatasanteelta on upeat näkymät merelle.

Retkipäivänämme Vallisaaren luontoa oli ihmettelemässä kansainvälinen joukko jäkälätutkijoita. Opimme saarella myös sen, että kun vuosituhannen vaihteessa selvitettiin yli 200 Helsingin saaren luonnon monimuotoisuutta, oli Vallisaaren kasvilajisto kaikkein runsain. Sen luettuani katsoin saaren kasvillisuutta uusin silmin.

Saaren vanhat linnoitukset ja muut rakennelmat, bunkkerit, häkkyrät ja mihinkään johtamattomat portaat ruokkivat mielikuvitusta.

Infotaulut kertovat Vallisaaren historiasta ja luonnosta, sen asutuksesta ja vuoden 1937 räjähdeonnettomuudesta jne. Kuvittelin mielessäni myös tulevaisuutta: mitä kaikkea saarella voikaan olla, kun rakennukset on kunnostettu ja maasto varmistettu turvalliseksi. Vielä toistaiseksi kannattaa pysyä tiiviisti polulla.

Viereinen Kuninkaansaari jäi meiltä tällä kertaa kokematta. Ensi kesänä tutustumme varmasti vielä siihen ja saaren uimapaikkaan sekä Torpedolahden vohvelikahvilaan. Oikein odotan jo sitä.

Lintuja ja lampaita etsimässä Vanhankaupunginlahdella

Helsingissä luonto on joskus yllättävän lähellä. Esimerkiksi Vanhankaupunginlahti on mainio paikka retkeillä ja bongailla lintuja. Luonnonsuojelualueen lintutorneille pääsee mukavasti joko Viikin tai Vanhankaupunginkosken puolelta.

Alkukesästä pyörimme Viikin puolella. Kävelimme edesmenneen Gardenian kulmilta kohti rantoja. Ohitimme Viikin lehmät ja arboretumin, nousimme Hakalan lintutorniin ja näimme kerralla useita harmaahaikaroita.

Kosteikon muiden lintujen tarkasteluun olisimme tarvinneet järeämmät kiikarit ja kameran objektiivin.

Loppukesän linturetkemme suuntautui Pornaistenniemelle ja Kuusiluotoon. Lähdimme Vanhankaupunginkoskelta ensin kohti Lammassaarta, josta jatkoimme edelleen ruovikon läpi pitkospuita pitkin Kuusiluotoon.

Pitkospuut hörppäsivät välillä, mutta jalat pysyivät vielä kuivina.

Tähyilimme luodolla kesäasukkaina laiduntavia lampaita. Eipä tarvinnut kauan odotella. Lampaat, nuo ihmisen ilahduttajat, kömpivät pian kalliolle rapsutettaviksi.

Pidimme kahvitauon Kuusiluodon kauniilla kalliolla ja tähyilimme kaupungin siluettia lahden toisella puolen.

Paluumatkalla kiipesimme ensin Pornaistenniemen lintutorniin ja sen jälkeen pistäydyimme piilokojulla, josta on hyvä tähyillä vesilintuja.

Pitkospuut vievät piilokojulle

Häiritsimme hetken kojussa istuvia lintukuvaajia, jotka kärsivällisesti odottivat hyviä kuvakulmia valtavien kameroidensa kanssa. Selasimme lintukirjaa ja pohdimme lasten kanssa kuiskaillen, että oliko ruovikossa vain sinisorsia vai oliko siellä jokunen haapana joukossa.

Olipa mukavaa viettää päivä luonnossa keskellä kaupunkia.

Lintuja ja vohveleita Heinolassa

Vielä ajattelin muistella kesäretkiämme näin kesän viimeisenä päivänä. Lintuihin hurahtaneet lapsemme toivoivat pääsevänsä Heinolan lintutarhaan, joten lähdimme elokuisena keskiviikkona päiväretkelle Päijät-Hämeeseen.

Lintutarha hoitaa pääasiassa loukkaantuneita luonnonvaraisia lintuja ja pyrkii palauttamaan ne takaisin luontoon. Osa saadaan kuntoon, osa joudutaan lopettamaan ja muutama jää pysyvästi lintutarhalle. Tarhalla asustaa myös sekalainen joukko papukaijoja ja muita trooppisia kaunokaisia.

Mehiläishaukka (Pernis apivorus)

Tällä kertaa näimme tarhalla muun muassa mehiläishaukkoja, huuhkajan, korpin, piekanan sekä vesilintuja. Sisällä näimme kattavan kokoelman täytettyjä lintuja, linnunmunia sekä lehtijuttuja tarhalle päätyneistä ja vapautetuista linnuista. Lintutarhalle on vapaa pääsy, mutta sujautimme vapaaehtoisen tukimaksun kassalippaaseen lähtiessämme.

Lintutarhalta lähdimme nousemaan läheiselle harjulle, sillä olimme saaneet vinkin erinomaisista vohveleista. Kuljimme Heinolan maamerkin eli pyöreän punatiilisen vesitornin ohi. Tornissa olisi ollut näköalakahvila, mutta vohvelit kutsuivat, joten jatkoimme eteenpäin kohti Harjupaviljonkia.

Harjupaviljonki on merkillinen yhdistelmä itämaista temppeliä ja suomalaista puurakentamista. Tämä ilmestys rakennettiin kylpyläkaupunkiin jo 1900. Harjupaviljongissa nautimme erinomaiset suolaiset ja makeat vohvelit sekä joimme kahvit hienoista kukkakupeista.

Harjupaviljongin harkittuja yksityiskohtia oli ilo katsella

Jos meillä olisi ollut lisää aikaa joutilaina oleilla, olisimme voineet lainata hyllystä runokirjoja, katsoa upeaa maisemaa ja ajatella yleviä ajatuksia. Maisemaa toki ihailimme ja yläkerran taidenäyttelyssä Henri Ylikuljun maalauksia ja tussipiirroksia sekä valokuvia Etiopiasta.

Harjupaviljonkiin johtavan polun varrella oli puihin kiinnitetty runoja. Leevi Lehdon runo päättäköön tämän kesän 2016:

On taas päivä.
Jos kuvailisin tämän maiseman
sen taivaan poikki menisi suihkukoneen vana.
Sinulle olisi koivuja, ja tervaleppiä vesirajassa.
Niiden alla haluaisin selittää sinulle,
miksi minun on hyvä olla.
Ja olisi kesä. Että yhä
olisi mahdollista
se kaikki.

(Leevi Lehto: Ihan toinen iankaikkisuus 1991, Otava)

Tulin ravituksi kaikin puolin.

Ranuan eläinpuisto yllätti

Sallasta lähdettyämme ajoimme Kemijärven ohi kohti Rovaniemeä. Pysähdyimme pikaisesti napapiirikyltillä joulupukin pajojen vieressä. Jätimme joulupukin kuitenkin rauhaan ja jatkoimme matkaa. Kaupungissa olisi ollut kiinnostava tiedekeskus Pilke sekä Arcticum, mutta niin vain päätimme hurauttaa eteenpäin. Kaupunkielämä ei nyt houkutellut.

Ajoimme yöksi Gasthaus Ranuaan, joka on sopiva yhden yön pysäkiksi ja edullinenkin. Ajattelimme seuraavana aamuna käydä pikaisesti Ranuan eläinpuistossa kierroksella ennen pitkää ajomatkaa kohti etelää.

Emme kuitenkaan selvinneet ihan pikaisella kierroksella. Ranuan eläinpuistossa oli niin paljon näkemistä ja tekemistä, että pääsimme eteenpäin vasta myöhään iltapäivällä, vaikka olimme avaamisaikaan ensimmäisinä portilla.

Linnuista kiinnostuneet lapsemme intoilivat eläinpuiston lintuhäkeillä. Saimme nähdä kaikki Suomen pöllöt sarvi- ja varpuspöllöä lukuun ottamatta. Olisihan se tietysti aivan toinen juttu nähdä linnut vapaina luonnossa, mutta lasten innostus tarttui. Pöllöt olivat upeita ja niiden tuikeita ilmeitä oli hauska seurata lähietäisyydeltä.

Eläimillä on Ranualla suhteellisen isot tarhat. Jopa niin isot, että niihin voi kadota. Osa eläimistä oli piilossa, varmaankin levolla keskipäivän lämmössä, mutta osan näimme aivan vierestä. Hirvi makoili kuumassa auringossa niin lähellä aitaa, että melkein olisi ylettänyt rapsuttamaan.

Jääkarhut taitavat olla eläintarhan vetonaula. Valkoinen komea nalle näytti kyllä olevan hieman väärässä paikassa istumassa Lapin helteessä. Näytti se sentään voivan paremmin kuin se häiriintyneen näköinen lajitoverinsa Berliinin eläintarhassa muutama vuosi sitten.

Eläinpuiston suurin yllätys itselleni oli upea Reporakan muinaisranta. Ranua paljastui jääkauden jälkeen vetäytyvän jäätikön alta n. 9300 vuotta sitten ja aluksi vesi peitti alueen. Reporakka nousi merenpinnan tasolle noin 9000 vuotta sitten. Itämeren esi-isä/äiti Ancylus-järvi huuhteli rannan kiviä ja vei hienon maa-aineksen mennessään. Vähitellen maa kohosi ja ranta etääntyi. Kivikko jäi.

Muinaisrannan jälkeen löysin vielä kivitarhan, jossa esitellään Suomen kallioperän kivilajeja. Muhkeat ja näyttävät lohkareet pallograniittia, kalkkikiveä, albiittidiabaasia, seriittikvartsiittia jne. tekivät vaikutuksen.

Andalusiittikiilleliusketta Pihtiputaalta

Siinä vaiheessa oli juostava eläimiin keskittyvät lapset kiinni. Eläinkierroksen jälkeen löysimme vielä oikein hauskan leikkipaikan. Taikapolun varrelta löytyi erilaisia mielenkiintoisia kiipeilypaikkoja, vaijerirataa ja liukumäkiä, jotka liittyivät polun tarinaan. Siinäkin vierähti kummasti aikaa. Polku päättyi kotieläintarhaan, jossa tarkkailimme vielä hetken hevosia, kanoja ja possuja.

Eläinpuiston ravintolassa söimme myöhäisen lounaan ennen pitkää ajorupeamaa. Tämän piti olla ajopäivä, mutta Ranualla oli niin mukavaa, ettei harmittanut, vaikka saavuimme seuraavaan yöpaikkaan Iisalmeen vasta myöhään illalla.

Hedwig ja Peksi lennähtivät meidän perheeseemme Ranuan eläinpuiston kaupasta