Norja on maisemanmetsästäjän ehtymätön aarreaitta. Siispä kesäreissumme suuntautui jälleen rakkaaseen naapuriin. Tällä kertaa emme kuitenkaan ajaneet pohjoiseen niin kuin yleensä, vaan eteläisen osan keskelle Øvre Eidfjordiin.
Ensimmäisenä päivänä ajoimme kylästä spiraalimaisen tunnelien ketjun läpi ylös läheiselle Vøringsfossenille. Vesiputoukset ovat yksi Norjan kuuluisimpia nähtävyyksiä. En ihmettele, sillä 182 metriä korkeat putoukset ja jylhät maisemat alas Måbødaleniin ovat vaikuttava näky.
Väkeä riitti maisemapaikoilla ja korkeanpaikankammoisena tuttuun tapaan kävin lähellä pyörtymistä ensimmäisellä tasanteella.
Vähitellen totuin korkeuksiin ja lopulta uskalsin jopa ylittää kapean sillan kanjonin yli. Onneksi rohkeat lapseni pitivät kädestä kiinni.
Näkymä porrassillalta
Vaikka turisteja on paljon, on laakson reunoilla tilaa hajaantua ja hurmaantua maisemista, veden kohinasta ja voimasta. Laakson pohjalla olisi myös patikkapolku, mutta sinne emme tällä kertaa lähteneet.
Lounashetken maisemat
Kanjonin reunoilla kävelyn päätteeksi nautimme jäätelöt Fossli-hotellin terassilla. Upea päivä.
Syyslomallamme 2019 suuntasimme muutaman Barcelona-päivän jälkeen Ranskan puolen Pyreneille. Säät eivät erityisemmin suosineet, mutta meillä oli mukava mökki vuoristomaisemissa Aleun kylän liepeillä.
Lokakuisten sadepäivien keskelle oli luvassa vihdoin poutaa, erinomainen patikkapäivä siis. Lähdimme majapaikastamme kohti noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Aulus-les-Bainsin kylpyläkaupunkia. Ohitimme kaupunkiin vievän risteyksen ja kurvasimme joen toiselle puolen, josta polku Arsin putoukselle alkaa (Parking Cascade d’Ars).
Aulus-les-Bains
Kävelymatka putoukselle on noin neljä kilometriä ylämäkeen, ja sama takaisin alamäkeen. Alkumatka on metsäistä.
Noin puolimatkassa pysähdyimme jo evästauolle. Metsä ympärillämme oli kuin katedraali ja laakson pohjassa solisi Ars-joen vesi. Vettä ei näin syksyllä ollut joessa kovin suuriksi kuohuiksi, mutta voin kuvitella, että keväällä on toisin.
Viimeisen kilometrin etappi oli jo totisempaa kiipeämistä. Leveä kävelytie muuttui poluksi ja rinne jyrkemmäksi. Lopussa sai jo loikkia ihan kunnon mäessä. Puiden välistä alkoi häämöttää kolmikerroksinen putous.
Kiipeäminen palkittiin upeilla näkymillä.
Paluumatka sujuikin sitten huomattavasti nopeammin painovoiman viedessä meitä vauhdilla.
Palasimme kaupan kautta takaisin mökkiimme auringonlaskun aikaan. Välillä oli pysähdyttävä vain katsomaan maisemaa ja valon ja varjon vuoropuhelua.
Tämä patikka tehtiin 19.10.2019
Reitin pituus yhteensä 8 km
Evääksi Ariègen alueella voisi ottaa esimerkiksi juustoja: Bethmale, Bamalous, Moulis tai Rogallais ja kyytipojaksi alueen viinejä: Minervois, Fonton, Gaillac, Buzet tai Madiran
Matkalukemiseksi Pyreneille suosittelisin Joel Haahtelan kirjaa Adèlen kysymys
Heräämme sunnuntaiaamuna Ólafsvíkissä. Majatalossamme on vielä hiljaista, kun nautimme pitkää aamiaista oleskelutilassa.
Taivaan pilvipeitto alkaa repeillä, kun lähdemme ajamaan kohti länttä ja Öndverðarnesia, joka on Snæfellsnesin niemimaan luoteisin piste. Hellissandurin jälkeen käännymme oikealle ja jatkamme pohjoisrannikkoa seuraavaa pikkutietä.
Pian on jo pysähdyttävä, sillä meri hehkuu turkoosina ja rantatyrskyt puhauttavat valkoisia roiskepilviään jyrkkiä rantakallioita vasten. Kallioiden välissä on pieniä vaaleahiekkaisia poukamia, pohjoisia paratiisirantoja. Islanti yllättää aina, mustien vulkaanisten rantojen maassa näiden tummanpuhuvien kalliojyrkänteiden välissä onkin vaaleaa hienoa hiekkaa.
Maisema tien toiselta puolen
Ajamme vielä muutaman sata metriä lännemmäs ja saavumme Skarðsvíkin isolle hiekkarannalle.
Skarðsvík
Kaukana näkyy häivähdys punaista Öndverðarnesin majakkaa
Skarðsvíkin jälkeen kapea tie muuttuu pian pinnoittamattomaksi ja päätämme kääntyä takaisin kohti isoa tietä, sillä etenemme kuoppaisella tiellä kävelyvauhtia. Öndverðarnesin majakka jää nyt näkemättä, mutta meillä on vielä monta mielenkiintoista kohdetta matkan varrella.
Jatkamme Útnesveguria (tie nro 574) pitkin kohti etelää ja pian käännymme katsomaan lähempää Saxhóllin uinuvaa tulivuorta, joka on kätevästi aivan tien varressa.
Saxhóll
Nousu kraatterille on tehty helpoksi, kiipeämme metallisia portaita pitkin ylös asti. Ruskamaisema on ylhäältä katsottuna pyörryttävän upea. Tämä on ensimmäinen kertani tulivuoren huipulla, onneksi se nukkuu, kasvipeite on jo vallannut kraatterin pintaa.
Saxhóllin portaat
Laavakenttien maaruska oli kauneimmillaan
Saxhóllin uinuva kraatteri
Etelässä näkyy synkkiä pilviä, muutama pisara tippuu jo näistäkin pilvenriekaleista, mutta meille paistaa vielä aurinko. Emme pääse kovin pitkälle, kun on taas pysähdyttävä. Ympäröivät maisemat ovat yksinkertaisesti liikaa, on jäätävä hetkeksi vielä. Takapenkkiläinen avaa oven, astuu ulos ja sanoo: ”No niin, sateenkaarikin vielä, mitäpäs muutakaan”.
Tämä on järjetöntä.
Kyllä, olemme edelleen maapallolla
Ajamme kohti niemimaan etelärannikkoa ja sukellamme sadepilveen. Näkyvyys on yhtäkkiä melkein olematon. Ohitamme risteyksen, josta pääsisi Dritvíkin ja Djúpalónssandurin mustalle rannalle. Sää on nyt sen verran raju, että jätämme tämän rantakävelyn väliin. Ja onhan se hyvä jättää jotain vielä seuraavaan kertaan.
Sankan sateen seasta alkaa erottua kaksi tummaa jättiläishahmoa, mitä ne ovat? Linnan rauniot vai kivettyneitä jättiläisiä? Mikä rakennus voisi olla noin massiivinen? Hahmojen heikot ääriviivat paljastavat kuitenkin sen, että kyseessä on luonnonmuodostelma. Ne ovat Lóndrangar, kaksi basalttipilaria, jotka ovat jääneet jäljelle luhistuneesta kraatterista.
Lóndrangar
Tarvitsemme tauon ja ajamme Snæfellsnesin kansallispuiston vierailukeskukseen (Gestastofa Malarrifissa). Vierailukeskuksessa saamme samalla tietoa alueen luonnosta ja tietenkin sagoista.
Sataa edelleen, mutta mieleni tekee kävellä meren rantaan, lähemmäs basalttipilareita. Majakkakin täällä olisi mutta jättiläiset vetävät minua puoleensa magneetin tavoin.
Matkakaverini jäävät pitämään sadetta ja yritän kipaista nopeasti vain pienen lenkin. Olen kuitenkin hyytelöä noiden hahmojen vetovoiman edessä. Jospa ehtisin vielä vähän lähemmäs? Vielä vähän, vielä vähän.
Lopulta olen mustalla rannalla melkein Lóndrangarin juurella. Olo on syyllinen, sillä tiedän muiden odottavan. Lähetän heille epätoivoisen viestin ja pyydän heitä tulemaan perässä. En voi vastustaa tätä paikkaa, kiipeän jättiläisten taakse ja katson kaihoisasti kohti näköalapaikkaa kaukana rantakalliolla. En sentään aio lähteä sinne asti. Pyörrän takaisin ja seison alhaalla mustalla rannalla hetken.
Matalampi pilareista on 61 metriä korkea, toinen on 75 metrinen
Basalttijättiläisiä voi lähestyä myös idän puolelta rantakallion näköalapaikalta
Ehkä olen ajatellut sagojen syntyneen siitä, että oikulliset säät pakottavat ihmiset sisätiloihin pitkiksi ajoiksi ja niistä hetkistä syntyvät sadut ja tarinat. Mutta mitä jos luonto on tällainen, satumainen ja suunnattoman voimakas, jos se kertookin itse tarinansa ja nämä ovatkin oikeasti kivettyneitä trolleja tai jättiläisiä, ja niiden takana olevilla kukkuloilla asuvat tontut ja menninkäiset. Täällä asuvat ihmiset tietävät olla keräämättä heinää tuolta kukkulalta, etteivät tontut suutu.
Täällä uskon mihin vain.
Vettä sataa vaakatasossa päin naamaa. Minua alkaa naurattaa, tämä paikka on niin voimakas ja hieno, absurdi ja älytön, en edes tiedä miten voisin sitä kuvailla. Joskus käsittämätön maisema saa minut mykistymään, joskus itkemään, täällä alan hihittää.
Hulluutta, tai ainakin Islannin-hulluutta, nuo menninkäiset taitavat leikkiä järkeni kanssa. Onneksi en sentään kohtaa täällä paholaista niin kuin runoilija Kolbeinn Joklaskald aikoinaan. Tai näin tarinat kertovat.
Pikimustat kivet kiiltävät sateessa
Ei tämä ole edes Islannin kaunein paikka, säästä nyt puhumattakaan, mutta jostain syystä olen juuri nyt liikuttunut ja onnellinen, ytimiä myöten ravisteltu. Mitään järjellistä selitystä en osaa antaa.
Harvoin kuvaan itseäni, mutta tähän paikkaan haluan ikuistaa itseni
Palaan vierailukeskukselle, matkakaverini olivat kävelleet hetken majakan suuntaan, mutta päättivät olla lähtemättä perääni. En osaa selittää heille, mitä juuri koin, pyydän vain anteeksi viipymistäni. Kömmin autoon sateen piiskaamana, sisälläni lämmin kiitollinen hehku. Maailma ja luonto ovat jälleen osoittaneet voimansa. Ihmettelen hiljaa mielessäni, miksi karun kauniit paikat vaikuttavat minuun näin.
Viikonloppukierroksemme lähestyy loppuaan. Etsimme kahvilaa Arnarstapissa, mutta päädymme rantaan ihailemaan maisemia. Ehkä toisenlaisella säällä tai toisena vuodenaikana täältä näkyisi Snæfellsnesin jäätikölle asti.
Näihin maisemiin palaisin mielelläni
Islannissa kannattaa ajaa hiljaa, lampaiden ja maisemien vuoksi
Piipahdamme vielä katsomaan mustaa Búðakirkjaa ja ajamme illaksi Reykjavikiin.
Islannin maisemat pakahduttavat, ainakin minut. Upeutta on joka puolella, turistien kansoittamalla Kultaisella kierroksella tai etelärannikon laguuneilla ja rannoilla. Idässä ja pohjoisessa en ole vielä käynyt, mutta varmasti sama jatkuu sielläkin. Minua eivät väkijoukot haittaa, kun edessä on aivan ainutlaatuisia maisemia ja luonnon ihmeitä. Islannissa on jotain aivan erityistä.
Pari konferenssipäivää Reykjavikissa on takana ja minä ja pari työkaveriani vuokraamme auton ja lähdemme kohti Snæfellsnesin niemimaata. Viikonlopun mittainen oma loma on edessä.
Satu Rämön kirjoittamassa Mondon Islanti-oppaassa kerrotaan, että Snæfellsnesissä on aivan erikoisia energioita ja voimia, menninkäisiä ja jättiläisiä, trolleja ja muuta kummaa. Islantilaiseen tapaan seudusta on monenlaisia satuja ja tarinoita. Mondo-opas lähtee mukaamme, mutta muuten lähdemme matkaan huonosti valmistautuneina, vain yöpymispaikka varattuna. Menninkäiset suhtautuvat meihin ilmeisen myönteisesti, sillä onnekkaasti valitsemme hienon reitin mykistävien maisemien läpi.
Ajamme Reykjavikista pohjoiseen ja seuraamme hetken Snæfellsnesin etelärannikkoa tiellä numero 54, kunnes käännymme niemimaan halki menevälle tielle 56. Ohitamme upeita järviä, näemme vuoria ja hehkuvaa maaruskaa. Henkeämme salpaa. Nyt on pysähdyttävä ensimmäiselle kuvaustauolle.
Syksyn värejä parhaimmillaan
Pohjoisessa käännymme hetkeksi itään ja koukkaamme niemimaan pohjoisrannikolla sijaitsevaan Stykkishólmurin kaupunkiin kahville. Täältä pääsisi lautalla vuonon saarille tai Länsivuonoille, jos olisi aikaa. Ajamme vielä satamaan ja kannasta pitkin Súgandiseyn saarelle. Kiipeämme satamaa suojaavan saaren huipulle ja katsomme majakalta maisemaa kaupunkiin ja merelle.
Taustalla näkyvä valkoinen arkkitehtoninen erikoisuus on Stykkishólmurin kirkko
Ajamme aluksi takaisin samaa tietä ja poikkeamme matkan varrella katsomaan pyhää Helgafell-vuorta. Maksamme mielihyvin vuorelle vievää reittiä ja vessoja ylläpitävälle pariskunnalle pienen pääsymaksun ja lähdemme kiipeämään.
Helgafellin huipulla voi esittää toivomuksia, mutta me teemme tämän rituaalin aivan väärin, sillä huomaamme ohjeet vasta laskeuduttuamme. Jos kiipeät Helgan huipulle, muista kiivetä ylös aivan vaiti ja taakse katsomatta. Huipulla saat esittää kolme toivetta, positiivista sellaista, etkä saa kertoa niistä kenellekään. Tämän mahdollisuuden saa vain ensimmäisellä kerralla, joten älä tee niin kuin me. Nostan kyllä hattua sille, joka malttaa kävellä huipulle asti vilkuilematta ympärillä avautuvia maisemia.
Helgafellin juurella oleva kirkko on vuodelta 1903
Helgafellin huipulla olevien kivien arvellaan olevan kappelin rauniot 1100-luvulta
Seuraava pysähdyspaikkamme on Grundafjörðurin pikkukaupungin vieressä sijaitseva Kirkjufell-vuori. Tämä on yksi Islannin kuvatuimmista paikoista ja paikalla on tänäkin harmaana syyskuun päivänä monta valokuvaajaa.
Jätämme auton täydelle parkkipaikalle ja kävelemme kohti Kirkjufellsfossin vesiputousta, jonka luota useimmat kuvat on otettu. Asetumme riviin räpsimään.
Kirkjufellsfoss
Kirkjufell ja Kirkjufellsfoss – en tiedä miten onnistuin saamaan kuvan ilman ihmisiä
Hieman tavanomaisempi näkymä
Kirkjufellsfoss
Tämän lähemmäs hevosia en tällä reissulla päässyt
Päivän ajomatkamme päättyy Ólafsvíkin kaupunkiin. Asetumme mukavaan majataloomme, jonka ikkunoista voimme katsella merelle tai toiseen suuntaan vuoren rinteille ja vesiputoukselle. ”Ihan kuin Korsossa olisi”, toteaa työkaverini sarkastisesti. Ajatella, että jollekin tämä kaikki on arkipäivää. Meille tämä on yhtä juhlaa.
Makuuhuone merinäköalalla
Illalla laskeudumme pienen hiljaisen kaupungin keskustaan syömään. Aution pimeyden keskellä astumme ravintola Hrauniin ja hämmästymme: ravintola on täpötäynnä, tunnelma lämmin ja täynnä puheensorinaa. Onneksi mahdumme sekaan, sillä fish&chips on oikein hyvää.
Ólafsvíkista pääsisi valassafarille – ehkä ensi kerralla mekin
Huomenna matkamme jatkuu kohti niemimaan läntistä kärkeä.
Tämä reissu tehtiin 21.9.2019
Ajomatkaa kertyi 236 km (Reykjavík – Stykkishólmur – Ólafsvík)
Ulkona vihmoo jo syksyiset tihkut, mutta minä palaan vielä hetkeksi kesään. Muistelen heinäkuista sunnuntaita, kun lähdimme klaanin kanssa retkelle.
Porkkalanniemi on yksi suosikeistani, mutta nyt päätämme kokeilla korviketta ja käymme katsomassa Störsvikin kalliorantoja ja tervaleppälehtoja. Automatkakin lyhenee mukavasti.
Störsvikin luonnonsuojelu- ja virkistysalue sijaitsee Siuntion kapeassa rannikkoviipaleessa. Aivan naapurissa on Inkoon Kopparnäs, josta saa halutessaan mukavasti pituutta retkeen. Me pyörähdämme lyhyen lenkin Störsvikin luonnonsuojelualueen ympäri.
Ajamme Rannikkotietä Pikkalaan ja käännymme ABC:n jälkeen etelään Störsvikintielle, jota ajamme aivan tien päähän asti, ohi Pickala Golfin sileiden ruohikoiden. Pysäköimme puhdistamon parkkipaikalle ja löydämme opastaulut ja polun pään.
Alkumatkasta metsä on tiheää. Aurinko pilkahtelee. Kiinnitämme huomiota valtaviin muurahaispesiin, joita näkyy siellä täällä. En muista missään nähneeni näin paljon valtavia pesiä.
Olemme tulleet muurahaisten valtakuntaan.
Sinisiipi ilahduttaa aina
Polku nousee välillä kulkemaan vaaleanpunertavilla kallioilla ja palaa taas metsään.
Ohitamme tulipaikan ja pian olemmekin jo rannassa. Upea autio Sandvikenin hiekkaranta avautuu edessämme.
Veljen vesikoira pääsi veden äärelle
Hakeudumme rantakallioille evästelemään ja nautimme merimaisemista. Harmittelemme pilvien kerääntymistä auringon eteen.
Kallionraosta kurottelee maksaruohoa ja rantakukkia kohti arvokkaita auringon säteitä.
Maksaruoho
Rantakukka
Jatkamme matkaa. Polku seurailee rantaa, välillä meri näkyy, välillä ei.
Vanhasta torpasta on jäänyt vain kivijalka
Ohitamme vanhan torpan jäännökset ja tulemme rehevään lehtometsään. Kohtaamme vain muutaman koiranulkoiluttajan matkallamme, muuten on hiljaista.
Metsän pohjaa kattaa pehmeä metsämaitikkapeitto, joka välillä vaihtuu saniaisiin tai mustikkaan. Syömme kävelyn lomassa suut mustiksi.
Auton lämpömittari näyttää 24 astetta, kun lähdemme aamiaisen jälkeen ajamaan Pulmangista (Polmak) kohti Varangin niemimaan itäkärkeä. Tie niemimaan etelärantaa pitkin aina koillisrannan Hamningbergiin asti on yksi Norjan kansallisista maisemareiteistä. Päämäärämme tänään on Norjan itäisin kolkka eli Vuoreijan (Vardø) kaupungin edustalla oleva Hornøyan lintusaari.
Joskus mietin, että millähän perusteilla nämä maisemareitit valitaan. Norjan maisemat ovat yleensä niin läkähdyttävän upeat, ettei alkumatka tee sen kummempaa vaikutusta. Samaa ajattelin Nordkappin naapuriniemimaalla Havøysundin-tiellä, joka on myös yksi Norjan 18 maisemareitistä. Itseeni Nordkappin tien maisemat tekivät paljon suuremman vaikutuksen. Varangin tiellä ajoittain karun kaunis autius saa minut kuitenkin vähitellen lämpenemään.
Saavumme iltapäivällä Vuoreijaan. Aikoinaan merkittävä kalastuskaupunki on rakennettu saarelle, johon pääsee nykyään tunnelia pitkin. Auton lämpömittarissa on enää 13 astetta. Aurinko paistaa kuitenkin niin lämpimästi, ettei lämpötilan laskua juuri tunne. Arktinen tuuli on tänään armelias.
Vuoreijan satamasta näkyy kirkko sekä Globus II -tutka-asema
Ajamme suoraan satamaan ja ostamme liput veneeseen, joka veisi meidät lintusaarelle. Veneet kulkevat noin tunnin välein. Seuraavaan lähtöön on vielä yli puoli tuntia, joten kipaisemme läheiseen markettiin ostamaan lounasta. Syömme hämmentävän hyviä kevätkääryleitä marketin eteisaulassa. Kyllä globalisaatio on ihmeellistä.
Kiiruhdamme takaisin satamaan ja vaihdamme muutaman sanan norjalaispariskunnan kanssa, joka odottaa autonsa kanssa pääsyä Hurtigrutenin lauttaan. Ketään muuta ei näy. Haahuilemme hetken, kunnes käyn lipunmyynnissä kysymässä, milloin vene lähtee. Lipunmyyjä lähtee etsimään kapteenia, joka tulee viimein paikalle ja siirtää veneen portaiden viereen. Olemme ainoat asiakkaat.
Kulkuvälineemme tänään
Hornøya sijaitsee (70° pohjoista leveyttä, 31° itäistä pituutta) idempänä kuin Istanbul ja Kairo, se on myös itäisempi kuin edellisen päivän kohteemme Grense Jakobselv Venäjän rajalla. Viimeinen etuvartio ennen Barentsinmerta ja kymmenien tuhansien lintujen koti.
Olen koko matkan hautonut sisälläni toivetta, jota en ole uskaltanut paljastaa lapsille. Näkisimmepä lunneja. On kuitenkin epävarmaa, ovatko lunnit vielä saarella. Jännittää.
Noin kymmenen minuutin venematkan jälkeen rantaudumme Hornøyan laiturille ja nousemme rappuset ylös tasanteelle. Rantakalliolla istuu mustia karimetsoja vieri vieressä kuin vartiosotilaita.
Nostan katseeni ylös ja huomaan ensimmäisen lunnin lentävien lintujen joukosta. Alan hihkua ja osoitella taivaalle. Huudan lapsilleni: ”Lunneja!”
Paluumatkaa odottavat lintukuvaajat valtavien kameroidensa kanssa katsovat pitkään. Yksi unelmistani juuri toteutuu.
Olen pitkään haaveillut lunnien näkemisestä, mutta jostain syystä olen aina luullut niiden asustavan vaikeasti saavutettavissa paikoissa. Tätä ei voi kovin hankalaksi paikaksi sanoa ainakaan tänään. Voin kyllä kuvitella, ettei meri ole aina näin suopea.
Kutittaa
Saaren rantakaistale on vehreä ja kukkainen. Me pällistelijät saamme kulkea vain rantakaistaleen poluilla, niiltä ei sovi poistua. Myös saaren huipulla olevalle majakalle vievät portaat on suljettu. Nopeasti nouseva jyrkkä rinne on lintujen valtakuntaa ja jokainen uloke on asuttu. Lunnit, karimetsot, etelänkiislat, lokit ja ruokit elävät sulassa sulkaisessa sovussa tässä naapurilähiössä.
Sopu sijaa antaa
Alue on rajallinen, mutta sehän ei haittaa meitä, sillä lintuja riittää aivan polkujen viereenkin. Varsinkin karimetsot päästävät yllättävän lähelle, tosin ne naputtelevat nokkaansa uhkaavasti, kun hipsimme polkua pitkin niiden ohi.
Karimetso
”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin kovin tärkeää” − vanha hornøyalainen viisaus
Meidän lisäksemme saarella on toinen suomalaisperhe, joka on tullut paikalle jo aiemmin päivällä. He kertovat, että päivällä oli enemmän väkeä ja linnut pysyivät kauempana. Joskus on siis etua siitä, että olemme hitaita lähtijöitä, taidamme olla iltapäivän viimeisiä vieraita tässä kirkuvassa ja kujertavassa valtakunnassa.
Kuvitelkaa mikä ääni lähtee tuhansista linnuista, kun ne pyrähtävät joukkohysterian vallassa kallioilta lentoon. En saa lehahdusta videolle kertaakaan, olen liian hidas, mutta en ihan heti unohda sitä huminaa. En saa myöskään tallennettua sitä vienoa lemahdusta, joka lintujen jätöksistä lähtee. Sen olen jo onnellisesti unohtanut.
Lintujen ystävälle tämä on unohtumaton päivä, uskomaton elämys. Hitchcockin Linnut-elokuvan traumatisoimille tämä olisi painajainen.
Joukkopyrähdys
Tämä on Avara luonto livenä, sydän melkein pakahtuu ja iholla kihelmöi innostus. Tällaisista elämyksistä tulee kylläinen ja kiitollinen olo.
Ihanat linnut, upea maisema, lämmin aurinko ja lempeä meri.
Vuoreijan satamassa häämöttää Hurtigrutenin alus, josta tuotiin pari turistia Hornøyalle kumiveneellä. Viipyivät ehkä vartin ja juoksivat kiireesti takaisin.
Tyytyväinen puutarhuri ilta-auringossa
Palaamme Vuoreijan satamaan ja päätämme vielä jatkaa maisemareittiä Hamningbergiin asti, olemme saaneet jo niin monta suositusta reitistä, että lähdemme ajamaan, vaikka ilta on jo pitkällä. Siitä lisää myöhemmin.
Hei hei, olipa suuri kunnia saada tavata teidät!
Paluu aallonmurtajan suojiin
Viimeinen silmäys Vuoreijaan
Tämä reissu tehtiin 22.7.2019
Venematka saarelle maksoi aikuisilta 400 Norjan kruunua (vähän yli 40 €), lapsilta 200 NOK
Olemme ajaneet kotoa lähdettyämme pari päivää sateessa. Illaksi on luvattu Itä-Lappiin selkenevää, joten ehkä kerrankin on hyötyä siitä, että olemme niin hitaita lähtemään liikkeelle.
Lähestymme Vuotsoa ja aurinko alkaa paistaa. Päätämme kääntyä kohti Pyhä-Nattasen polun päätä, vaikka kello on jo niin paljon, että saatamme myöhästyä majapaikan respan aukioloajasta.
Vuotson porokylän kohdalla on ruuhkaa, kun porolauma on päättänyt asettua keskelle tietä. Meitä näky vain ilahduttaa, sillä käännymme juuri ennen poroja Sompiojärventielle ja ajamme hiekkatietä kymmenisen kilometriä itään. Pyhä-Nattaselle pääsisi kiipeämään pidempääkin reittiä (rengasreitin pituus on noin seitsemän kilometriä), mutta meillä on lapset mukana ja ilta pitkällä, joten ajamme ensimmäiseltä parkkipaikalta vielä hetken matkaa ja pysäköimme auton pienelle levennykselle, josta lähtee pitkoset kohti tunturin rinnettä. Tämän lyhyemmän reitin pituus on noin kaksi kilometriä yhteen suuntaan. Aiomme palata samaa tietä takaisin.
Ilta on viileä, vaikka aurinko lämmittää jo mukavasti. Itikoita ei ole häiriöksi asti. Sukellamme tieltä kauniiseen pohjoiseen metsään pitkospuille, ylitämme pienen puron, jonka solina saattelee minua osuvasti retken tunnelmaan. Sisälläni kuplii innostus, olen haaveillut tästä jo vuosia. Metsäkurjenpolvet, ruohokanukat ja kukkivat puolukat tervehtivät meitä polun varrelta.
Ruohokanukat
Olemme aluksi polulla yksin, parhaaseen loma-aikaan, ehkä kaikki muut retkeilijät ovatkin aamuihmisiä. Me hitaastilämpiävät alamme tässä vaiheessa vasta vertyä.
Pitkospuut alkavat harventua ja astelemme juurakon keskellä eteenpäin. Kuluneelta näyttää, kyllä tästä on melkoinen määrä tossuja astellut. Välillä reitillä kulkee useampikin kiertotie mutaisimpien kohtien ohi, vaikka näin luonnonpuistossa ei polulta sopisi poistua.
Polku alkaa nousta ja muuttua kivisemmäksi. Puiden välistä alkaa pilkottaa upeita näkymiä. Pysähtelemme välillä istumaan kivenlohkareelle tai vain katsomaan takanamme näkyvää maisemaa. Lyökö sydän nopeammin nousun vai maiseman vuoksi? Ehkä molempien.
Ja maisemat vain paranevat askel askeleelta.
Puuraja alkaa jäädä taakse ja polku häviää kivirakkaan. Hyppelemme kiveltä toiselle yhä ylemmäs. Selkeät merkinnät ja hyvä näkyvyys pitävät meidät suunnassa helposti. Huippu melkein näkyy jo.
Kivirakan jälkeen polku tuntuu melkein valtatieltä
Saavumme risteykseen, jossa meidän polkumme kohtaa Nalijoen laavulta tulevan pidemmän reitin. Sieltä nousee posket punoittaen naiskaksikko koiran kanssa isot reput selässään. Ilmeisesti nousu on ollut työläs ihmisille, koira ei näytä olevan moksiskaan. Me pääsimme tänne asti vähillä kitinöillä ja muutamalla tauolla. Itselläni on kitissyt vain poskilihakset, kun niin hymyilyttää. Avaran maiseman syndrooma iskee jälleen.
”Ihmislajia yhdistää kaipuu, evoluution opettama: nähdä pitkälle ja olla samalla itse suojassa” − kyltti Helsingin Vanhankaupunginlahdella
Huippu näkyy nyt, ja se on kuin linnoitus, sillä muhkeat toorit hallitsevat Pyhä-Nattasen korkeinta kohtaa. Toorit muodostuvat rapautuneesta graniitista ja nämä pyöreäreunaisiksi kuluneet kivisiivut ovat nätisti pinoissa. Vaikuttava näky. En ihmettele, että saamelaisille tämä on ollut pyhä paikka, sillä tässä tuntuu olleen ihmistä suuremmat voimat asialla. Onko tämä kenties luontoäidin puolustusrakennelma? Erämaan etuvartio. Lupaamme olla astumatta edemmäs.
Omakuva toorin huipulla
Huipulla tuulee heikosti, mutta tarvitsen takin kuitenkin päälleni, kun istumme kivelle syömään eväitämme. Herkuttelemme mahan ja silmien täydeltä. Toorien takaa ilmestyy puhelias kanssaretkeilijä, joka kertoo olleensa täällä viimeksi lapsena isänsä kanssa. Hän tarjoutuu ottamaan meistä perhekuvan ja otan tarjouksen kiitollisena vastaan. Olen kerrankin itse kuvassa mukana enkä vain niitä räpsimässä.
Olen enemmän kuin mielelläni osa tätä maisemaa myös kuvassa. Ehkä lapsetkin katsovat vielä joskus aikuisina tuota kuvaa ja palaavat tänne. Pidän sen kuitenkin yksityisenä.
Alemman huipun toorit piirtyvät vastavaloon
Herkkuhetken jälkeen lapset ehtivät ensin tähyilemään näkymiä huipun toiselta puolen. Nuorempi palaa jo takaisin ja hymyilee leveästi, maisema on siellä kuulemma vielä mahtavampi.
Onhan se. Toorien lomasta avautuu näkymä muille Nattastuntureille ja Sukkulalammelle. Sanat loppuvat, kertokoon kuva, vaikka eihän se koko todellisuutta kerro.
Jokunen mänty ja pihlaja sinnittelee huipulla. Takana siintää Sompiojärvi.
Ilta-aurinko valaisee koko avaran maiseman ja värjää sen lämpimäksi. Yritän tallentaa tämän hetken mieleeni.
Mukavaan palovartijan tupaan sopisi kellahtaa päivälevolle, jos olisi aikaa ja tarvetta. Unohdan jättää puumerkkini vieraskirjaan.
Siinä on pikkulalla komea paikka toorin suojassa
Lähdemme viimein laskeutumaan. Katse on suunnattava jalkoihin, jotta ne löytävät oikeat askelmat rakan yli. Loppu sujuu leikiten pitkospuilla ja puron kupeessa tutut metsäkurjenpolvet kertovat, että enää on muutama metri jäljellä.
Metsäkurjenpolvi ilta-auringossa
Olo on kiitollinen ja onnellinen, yksi haaveistani on nyt toteutunut.
Keväällä luonto heittäytyy hysteeriseksi. Kasvun voi melkein nähdä omin silmin, linnut laulavat ja pesääntyvät pakahduttavalla energialla.
Kävimme pari viikkoa sitten katsastamassa Nurmijärven Myllykosken kevätkuohut ja kevään muut merkit.
Sunnuntai oli viileä ja rauhallinen. Retkellä näkyi muutama perhe ja jokunen kalamies. Tulipaikan läheltä löysimme kuivat halot nuotioon. Tuulen pyörteet kietoivat meidät savuun ja saimme luontoretken parfyymit yllemme.
Koskessa riitti vesivoimaa, kasveissa kasvuvoimaa. Vaalean heleän vihreä tuo toivoa. Nyt se elämä alkaa taas, pitkän pimeyden jälkeen.
Tästä saa voimaa itsekin.
Jos pidät virtaavan veden katselusta, pakkaa mukaan aikaa ja eväitä, astele joen rannan hyviä polkuja ja levähdä nuotiopaikalla. Nauti.
Keväisen korkeat vedet ovat vallanneet lisätilaa
Täällä asuu koskikara, joka ei nyt näyttäytynyt meille. Mutta kukapa sitä kevätkiireessä ehtisi poseeraamaan.
Aamuaurinko valaisee jälleen Laudeggin linnan Ladisissa ja meidän on aika jatkaa matkaamme kohti Italiaa. Tällä kertaa olen muistanut ottaa mukaani tiekartaston, johon on merkitty maisemareitit vihreällä. Valitsemme majapaikkamme laakson eli Oberinntalin sijaan kulkureitiksemme Ötztalin, jossa näkyy lupaavasti vihreää. Aiomme ylittää rajan Timmelsjochin solan (Passo Rombo) kautta. Maisemanmetsästyksemme jatkuu.
Ajamme pienen koukkauksen pohjoiseen, että pääsemme Ötzin laaksoon. Pysähdymme ensimmäisen kerran Söldenin jälkeen katsomaan hiihtokeskuksena tunnetun kylän postikorttimaisemaa.
Sölden
Nousemme vähitellen ylemmäs ja ohitamme Obergurglin ja Hochgurglin. Jokunen vaeltaja kävelee hetken tienviertä, mutta muuten on hiljaista. Hiihtohissit ovat levolla. Vuoristomaisema muuttuu yhä karummaksi ja autius vaihtuu yhtäkkiä valtavaan parkkipaikkaan. Olemme saapuneet Timmelsjochin alppitien (Hochalpenstrasse) tietulliasemalle, jonka yläkerrassa näkyy olevan moottoripyörämuseo. Parkkipaikan reunalla on rivi turistibusseja, maisematasanne ja tietoa alueen luonnosta ja historiasta.
Näkymiä tietulliasemalta eli moottoripyörämuseolta
Kurkistamme myös isoon ravintolaan ja huomaamme, että paikka taitaa olla motoristien suosiossa. Asiakaskunnassa on lukuisia partaisia harrikkahipstereitä.
Timmelsjochin moottoripyörämuseo
Maksamme 16 euron tietullin (yhteen suuntaan) ja jatkamme matkaa ylemmäs kuumaisemiin kohti lähestyvää Italiaa. Tie on auki vain lokakuun loppuun asti, ehdimme onneksemme vielä nähdä tämän kaiken upeuden.
Timmelsjoch
Juuri ennen rajaa pysähdymme vuoristoravintolan (Rasthaus Timmelsjoch) eteen. Olemme nousseet 2500 metrin korkeuteen.
Timmelsjochin solan pieni museo keikkuu Itävallan ja Italian rajalla ja kertoo tarinoita tien rakentamisesta vaikeissa olosuhteissa. Sola avattiin vuonna 1959. Lammaspaimenet ovat vaeltaneet Italian puolelta laumojensa kanssa näihin maisemiin kesäksi jo vuosisatojen ajan.
Kiipeilemme ravintolan ympärillä ja ihmettelemme vuorille levittäytyvää taidenäyttelyä. Ihmisen luovuus kohtaa taivaalliset maisemat ja käy vuoropuhelua vuorten kanssa.
Kukkulan huipulla risti tavoittelee taivaita. Siitä hieman alemmas on taideteos ”Kaipauksen, toiveiden ja unelmien puu”
Rajapyykin molemmille puolille on asetettu tuolit, ehkä jättiläisten rajaneuvotteluita odottamaan. Vai olisivatko ne sittenkin filosofien tai velhojen väittelyitä varten? Ympäristö ainakin olisi omiaan ylevien ajatusten vaihtoon.
Ihmisen viimeinen avunpyyntö vai iloinen tervehdys?
Missä tuuli on silloin
kun se ei puhalla
korvissani
kuiskailee onni
– oma tulkintani kallion tekstistä
Häikäisevää. Sää on meille jälleen suotuisa, voin kuvitella, että täällä on toisinaan dramaattiset olosuhteet.
Kaipauksen, toiveiden ja unelmien puu. Tämä mies kirjoittaa unelmiaan kortille pitkään. Sen täytyy olla jotain tärkeää.
Rakkautta, reissuja, marsuja − ihmisen unelmia
Birgit ja Jörg ovat sitä mieltä, että matkustaminen tekee onnelliseksi. Olen samaa mieltä.
Huipulla risteilee houkuttelevia polkuja
Timmelsjochin solan museopömpelin takaa tie kaartaa Italiaan ja saavumme Passeiertaliin. Lähdemme laskeutumaan serpentiinejä pitkin alas. Maisema muuttuu värikkäämmäksi lehtikuusien ruskavärien myötä ja on pysähdyttävä vähän väliä huokailemaan näkymien äärelle.
Matkan varrella maisemia tarjoillaan välillä valmiiksi kehystettyinä. Samalla saamme tietoa alueen kivilajeista, eläimistä ja historiasta.
Ihmisellä on tarve jättää jälkensä joka paikkaan
En saa näistä maisemista tarpeekseni
Olemme saapuneet Passeiertaliin
Lopulta ajamme loistavien lehtipuiden ja vihreiden laitumien keskellä kohti Meranoa. Tie kohti Bolzanoa kulkee Meranon kaupungin läpi ja katson auton ikkunasta, kun ohi lipuu jälleen yksi sykähdyttävän kaunis italialainen kaupunki. Miten paljon kauneutta mahtuukaan yhteen maahan.
Tämä matka on ollut täynnä jumalaista kauneutta ja matkailijan ahneutta. Mietin niitä Söldenin alueen satoja vuosia vanhoja sembramäntyjä ja patikkareittejä, joille emme voineet poiketa; Timmelsjochin polkuja solan huipulla, jonne olisi voinut jäädä tuntikausiksi vaeltamaan hohtavassa auringonpaisteessa ja houkuttelevan näköistä Meranon kaupunkia.
Ehkä jonain päivänä on vielä aikaa pysähtyä ja matkustaa hitaasti. Meillä on jo kiire Bolzanoon ja sieltä majapaikkaamme Val di Funesiin (Villnöss).
”Timmelsjoch oli elämys, maisemareitti vailla vertaa”, ajattelen. Enkä arvaa, että jotain kenties vieläkin uskomattomampaa on tulossa.
Tänä vuonna teimme syyslomalla vertailevaa tutkimusta Itävallan ja Italian Alpeilla, ja kumpikin voitti. Itävalta veti pidemmän korren lapsiperhekohteena ja Italiahan on aina hyvä valinta, ja Dolomiitit erityisesti maisemakuumeiselle kohtalokas kohde.
Itävallasta valitsimme Serfaus-Fiss-Ladisin alueen tukikohdaksemme, koska netistä päättelimme, että siellä olisi vielä useita kabiinihissejä toiminnassa. Syyslomaviikkomme (viikko 42) oli alueen kesäkauden viimeinen viikko, joten ihan ylimmille harjanteille emme enää päässeet, mutta kahden kilometrin korkeudessa oli meille riittävästi puuhaa, polkuja tallattaviksi ja vuorimaisemia ihailtavaksi. Ladis on noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Münchenistä ja matkaan on helppo yhdistää retkiä myös Liechtensteiniin tai Italiaan.
Laudeggin linna näkyi komeasti asuntomme ikkunasta
Asetuimme Ladisin kylän alarinteille Ladis Living -nimiseseen huoneistohotelliin. Majapaikka veti puoleensa siksi, ettei sisustus ollut ihan perinteistä tirolilaistyyliä vaan modernisoitu versio siitä. Kaikki oli uutta ja siistiä ja huippu-urheilijalta näyttävä emäntämme oli oikein avulias. Saimme häneltä näppärät Super. Sommer. Card. -kortit, joilla pääsimme matkustamaan ilmaiseksi kaikilla hisseillä, Serfauksen kyläjunalla ja vaellusbussilla. Tosin viimeksi mainittu jäi kokematta, sillä se kulki kovin harvakseltaan.
Laudeggin linna Ladisin kylästä katsottuna
Lähdimme ensimmäisenä aamuna kipuamaan kohti Ladisin kylän ylärinteitä. Astuimme Sonnenbahnin kyytiin, joka vei meidät naapurikylä Fissiin. Siitä jatkoimme Möseralmbahnin kyydissä ylemmäs melkein kahden kilometrin korkeuteen. Aseman vieressä oli mahtava puuhamaa lapsille: pieni lumimäki rengaslaskua varten, lentorata, hyppytorni, trampoliini, keinuja, vuohia rapsutettavaksi yms. Osa huveista oli maksullisia. Vierestä lähti myös raidekelkkarata Fisser Flitzer, jolla pääsisi laskemaan yli 40 km/h pari kilometriä alamäkeen. Lapsia jäi ehkä harmittamaan, kun vanhemmat jänistivät tästä mahdollisuudesta.
Näkymiä Sonnenbahnin kyydistä
Fisser Flitzer raidekelkan lähtöpaikka
Lähdimme Möseralmista kävelemään pitkin Panorama Genusswegiä eli maisemanautintojen tietä kohti seuraavan hissin asemaa. Kävelymatka oli juuri sopiva eikä vastalauseita ehtinyt kuulua. Sunliner-hissillä pääsimme alas Serfauksen kylään, josta lähdimme taas ylös parin kilometrin korkeuteen. Komperdellin väliasemaa korkeammalle emme nyt päässeet. Tuuli oli navakkaa, joten laitoimme nopeasti takit päälle ja huput korville. Etsimme evästauolle suojaisan paikan ja saimme taas nauttia kesäisen lämpimästä auringonpaisteesta ja hienoista maisemista.
Maisemapolkua pitkin oli helppo tallustaa, vastaan tuli lastenrattaitakin.
Eväshetkemme maisema
Jatkoimme patikointia pitkin Piratenwegiä. Merirosvoteemainen parin tunnin patikkapolku oli hieman lapsellinen meidän esiteineillemme, mutta mukavasti niistä aarrearkuista sai hyvän syyn pysähdellä ja tauottaa kävelyä ja napsia samalla muutaman kuvan.
Maisemia merirosvopolun varrelta
Kappeli Komperdellin väliaseman lähellä. Maisemapenkki houkutteli istumaan hetkeksi.
Posket punaisina ulkoilusta palasimme Komperdell Mittelstationille, laskeuduimme Serfausin kylään ja vielä alemmas kyläjunalla. Seuraava vaellusbussi olisi lähtenyt vasta 50 minuutin päästä, joten lähdimme kävelemään kohti Fissin kylää, jotta ehtisimme vielä Ladisiin vievän Sonnenbahnin kyytiin ennen kello viittä, jolloin hissi suljettiin. Onneksi matkaa oli vain pari kilometriä ja laakson syksyiset värit tekivät patikasta mukavan.
Matkalla Serfausin kylästä Fissiin
Tie Fissin kylään
Ladisissa kotinurkilla käännyin katsomaan perässäni kuuluvaa askelten kopsetta. Kaksi kuvankaunista kantturaa oli näemmä iltakävelyllä ja paimen ohjasi heidät keskelle kylätietä.
Meistä kaikista oli hauskaa matkustaa kylästä toiseen kabiinihisseillä ja katsella maisemia. Lyhyet patikat hissiasemien välillä tekivät päivästä itselleni mieluisan. Lisäksi joka asemalla ja kylissä näyttää olevan hengästyttävä määrä tekemistä lapsille: peilitaloa, leikkipuistoja, kelkkaratoja, lapsille suunniteltuja patikkareittejä, geokätköilyä jne. Lokakuisella viikolla leikkipaikoilla oli vielä mukavan väljääkin.
Matkoja, retkiä, hetkiä 