Gárggovárrin huiputus Pohjois-Norjan Burfjordissa

Norjan-matkan resepti: varaa majoitus ihan mistä vain, avaa ut.no-sovellus ja etsi itsellesi sopivin patikkareitti läheltä. Siinä saattaa päätyä ihan uskomattomiin paikkoihin, joissa ei ole ketään muuta.

Majoitumme Airbnb:n kautta mukavaan taloon Burfjordissa ja vietämme taas nautinnollisen hitaan aamun. Sääennuste lupaa jälleen kirkastuvaa illaksi, joten meillä ei ole kiire mihinkään. On aikaa ajatuksille.

Loikoilemme ja lueskelemme pitkälle iltapäivään, mutta sää näyttää sitkeän pilviseltä. Lopulta emme jaksa enää odottaa, vaan pakkaamme eväät ja päätämme lähteä kiipeämään Gárggovárrille, vaikka raskaat pilvet peittävät koko tunturin. Patikoimme sitten niin korkealle kuin näkyvyyttä riittää.

Odotukset retkeä kohtaa eivät siis ole mitenkään huipussaan, kun jätämme auton Burfjordin Coopin pihaan. Metsäinen rinne näyttää niin tavanomaiselta, ettei siihen näissä maisemissa juuri kiinnitä edes huomiota.

Ylitämme E6-valtatien ja kävelemme Langbergveienille, joka kääntyy pian valtatien suuntaiseksi. Polun alkupiste tien varressa on hyvin merkitty.

Reitti kulkee aluksi metsässä. Nousua on sopivasti, maasto on vähän erilaista tasamaan asukille, vaikka metsä tuttu ympäristö onkin. Polku ei ole liian helppo eikä vaikea, sopivan mukavaa ponnistelua ilman jatkuvaa hengästymistä. Jossain kohden otan puusta tukea, kun väännän itseäni ylöspäin, mutta muuten reitillä ei ole niin jyrkkiä kohtia, että korkeanpaikankammoni aktivoituisi. Jyrkimmissäkin kohdissa on aina loivempi kohta tarpeeksi lähellä. Eteneminen on silkkaa nautintoa.

Puusto alkaa vähitellen harventua. Rinteellä on välillä puuttomia kallioisia alueita ja rinnesoita. Tupasvillat huojuvat vain hiljaa, ilta alkaa tyyntyä ja pilvet väistyä.

Nousemme ylemmäs samaa tahtia pilvien väistymisen kanssa. Maisemat kirkastuvat ja avautuvat yhä upeammiksi.

Lähestymme jo Gárggovárrin laen tasankoa, kun päätämme pitää evästauon rinteessä. Nälkä sai meidät kiinni ennen huippua. Asetumme kaikki isolle kivelle ja hiljenemme avaran maiseman ja eväsleipien äärelle. Annan tälle ruokapaikalle viisi tähteä.

Meistä puoleenväliinkiipeäjistä tulee siis sittenkin huiputtajia. Mitään odotuksia tämän patikan suhteen ei ollut, mutten olisi ikinä voinut kuvitellakaan tällaista elämystä. Kaikki on niin täydellistä: maisemat, hiljaisuus, sää, raikas ilma, linnut, minulle sopivat korkeuserot ja pienen fyysisen ponnistelun tuoma rento olo.

Jotkut Norja-fanit ihmettelevät, että mikä siinä Pohjois-Norjassa oikein viehättää, kun etelämpänä on paremmat maisemat. No, kukin makunsa mukaan. Nämä maisemat hivelevät juuri minun silmiäni ja sieluani. En kaipaa muualle.

Miten voi olla mahdollista, että saamme tällaisen paikan aivan itsellemme. Pohjois-Norja on täynnä piilotettuja aarteita.

Viivymme huipulla pitkään, nautiskelemme näkymistä ja syömme herkkuja. Lefset kuuluvat vakioeväisiimme.

Huipulla katselemme vastavaloon Burfjordille (Puruvuono kveeniksi, Buvrovuotna pohjoissaameksi) ja toiseen suuntaan tunturiylängölle.

Aloitamme laskeutumisen. On aivan tyyntä ja hiljaista, vain tundraurpiaisen sirkutukset ja piekanan kiljahdukset leikkaavat äänettömyyttä (kiitos Birdnet-sovellukselle tunnistuksesta).

Kurun toisella puolen rinteessä lentää piekana ja laskeutuu puun latvaan. Harmittelen hetken järkkärin unohtamista, sillä puhelimen kamera ei lintua tavoita. Ehkä parempi näin, keskityn katsomaan omin silmin ja muistan täällä olemisen ilon.

Illan valo tekee maisemasta vieläkin ihmeellisemmän, suorastaan satumaisen. Kaikki hehkuu. Jos oikein muistan, tämä on ensimmäinen yö pariin kuukauteen, kun aurinko laskee täällä Altan leveyspiireillä.

Unohtumaton retki tämäkin, Pohjois-Norja ei koskaan petä.

• Retkemme pvm 27.7.2023
• Reitin edestakainen pituus polun alusta 6,4 km
• Gárggovárrin huippu on 471 metriä merenpinnan yläpuolella
• Hitaasti nautiskellen retkeen meni noin neljä tuntia, normaalisti matkan selvittänee kolmessa tunnissa

Voit seurata retkiäni myös Facebookissa ja Instagramissa

Senjan maisemia Hestenin rinteellä

Yksi pohjoisessa lomailun iloja on aikataulujen vapaus. Päivien aikana alkaa kello unohtua ja vuorokausirytmi muuttua aika luovaksi, kun on valoisaa vuorokauden ympäri. Silloin voi rauhassa vaikka loikoilla lukemassa puoli päivää ja lähteä illaksi retkelle, kun sää selkenee.

Pohjois-Norjassa retkeilemme mieluiten paikoissa, joissa ei ole ihmislaumoja. Kun kaikkialla on kaunista, niin ei tarvitse välttämättä lähteä kuuluisimpiin maisemakohteisiin jonossa kulkemaan.

Tänään majapaikkamme Olsborgissa on kuitenkin niin lähellä Senjaa, että annamme periksi houkutukselle ja lähdemme katsomaan saaren ikonisimpia maisemia.

Sää selkenee jo menomatkalla ja nautimme maisemista. Polku Hestenin huipulle lähtee Fjordgårdin kylän laidalta Senjan pohjoisosasta.

Ennen kylään saapumista sukellamme ahtaaseen tunneliin. Edellemme kiiruhtaa juuri sopivasti Senjan kunnan auto, jonka perään liimaudumme. Paikallistuntemuksen tuomalla varmuudella auto posottaa melkoista haipakkaa läpi tunnelin. Vastaantulijat pääosin väistävät levennyksille. Pääsemme läpi siis oikein sujuvasti.

Heti Senja grill&pubin kohdalla käännymme ylös rinteeseen ja jätämme auton isolle maksulliselle parkkipaikalle. Tästä lähtisi reitti Seglalle, mutta me kävelemme kylän toiselle laidalle ja lähdemme kapuamaan Hestenille.

Ilta on jo pitkällä, joten väkeä on enää harvakseltaan. Se sopii meille, sillä pysähtelemme usein hengittelemään ja katsomaan maisemaa. Muutaman viikon takaiset kärpäs- ja paarmaparvet ovat harvenneet. Ympärillämme pörrää vain muutama satunnainen pikkukärpänen, vaikka ilta on lämmin.

Nousu on melko jyrkkää suomalaiselle, kivikkoinen kohta ehkä vähän hankalampi, mutta eteneminen on helppoa aina Hestenin ja Seglan väliselle satulalle asti.

Seglan ja Hestenin välinen satula on jo lähellä, edessä Seglan kivinen laki

Siihen satulaan minä jään istumaan kuin tatti, sillä korkeanpaikankammoni aktivoituu taas. Mutta mikäpä siinä on istuessa selkä Hesteniin päin, kun edessä avautuu mieletön maisema näyttävälle Seglalle ja jyrkänteen reunan yli Mefjordenille.

Upea paikka evästauolle.

Maisemat syöpyvät muistiini, mutta oloni ei ole euforinen. Ihailen kyllä näkymää, mutta olen huomattavasti onnellisempi loivemmissa ja pehmeämmissä pinnanmuodoissa. Täällä en osaa rentoutua. Päästelen tukahtuneita äännähdyksiä joka kerta, kun näen jonkun perheenjäsenen lähestyvän jyrkänteen reunaa.

Hesten meinaa unohtua selän taakse

Hesten jää siis huiputtamatta, mutta silmäkarkkia saamme silti kylliksemme.

Palaamme majapaikkaamme kauniissa ilta- ja yöauringon valossa.

• Tämä retki tehtiin 25.7.2023
• Senjalla on useita upeita maisemareittejä. Seglan ja Hestenin lähellä on reitit myös esimerkiksi Bardenille, Breidtindenille ja Grytetippenille

Voit seurata retkiäni myös Facebookissa ja Instagramissa

Päiväretki Åsandin valkoiselle rannalle Vesterålenissa

Vuokraamamme mummonmökki Vesterålenissa Norjassa on sopivasti vain kilometrin päässä rannikon patikkareitin (Kyststien) alkupisteestä. Olemme nautiskelleet hitaasta aamusta pitkän ajopäivän jälkeen, kun vihdoin lähdemme eväsreput täynnä kohti Åsandin rantaa.

Koko Kyststien on noin 10 kilometrin pituinen, mutta meille riittää edestakainen noin seitsemän kilometrin matka tälle valkoiselle rannalle. Majapaikastamme laskien matkaa tulee pari kilometriä lisää.

Hiekkatie reitin alkuun poikkeaa tiestä numero 820 (Risen ja Straumen välillä).

Reitin alkua ilmeisesti voisi kulkea autolla, ja näemmekin yhden parkissa ennen kuin reitti muuttuu poluksi.

Hämäännymme hetkeksi, sillä reitti näyttäisi jatkuvan vasemmalle, ja varsinainen polkumme on melkein piilossa puskissa. Onneksi kartta kertoo meille, että vasempaa reittiä pääsisi Trolldalsvattnetille. Mielenkiintoinen paikka varmaan sekin, mutta me jatkamme kohti merta ja Spjelkvågenia.

Åsandin reitti on merkitty helpoksi, ja tuudittaudun alun kärrypolulla leppoisan päiväretken tunnelmaan. Pian kuitenkin saavumme meren rantaan ja polku johtaa meidän kalliorannan alareunan kivikkoon. Alkaa naurattaa, olin ilmeisesti taas ehtinyt unohtaa, että norjalaisten helppo tarkoittaa meille jotain muuta. Onneksi päivä on kuiva ja jalassa on hyvät kengät. Sateella heiluvat kivet voisivat olla hieman vaativampaa ylitettävää. Hyppelemme kivikossa jyrkän kallion reunan ympäri ja pääsemme takaisin polulle.

Reitti kulkee pitkin kaunista rannikkoa. Korkeuserot eivät ole suuria ja eksymisen vaaraa ei ole. Muutamalta töyräältä laskeutuminen vaatii käsien apua, mutta muuten on helppoa. Matkalla ohitamme turkooseja poukamia ja katsomme vuonon keskellä olevan saaren linturuuhkaa.

Viimein Åsand häämöttää. Laskeudumme häikäisevän valkoiselle rannalle. Pari norjalaisperhettä tulistelee kivikossa ja yksi porukka taitaa olla kaukana rannan toisessa päässä, muuten on autiota.

Heittäydymme hiekalle syömään eväitä. Käyn vielä liottamassa kuumentuneita jalkojani kylmässä merivedessä. Aurinko lämmittää juuri sopivasti, ei ole kuuma eikä ötökän ötökkää kiusana. Tällainen ranta muistuttaa tropiikista, mutta lämpötilan puolesta nämä arktiset versiot sopivat minulle paremmin.

Tutkimme rannan loputonta simpukankuorikokoelmaa, jokainen omanlaisensa.

Voin yhtyä tämän tuntemattoman taiteilijan rakkaudentunnustukseen jo nyt.

Loikoilemme rannalla pitkään, välillä aivan keskenämme. Tällainen valtava upea ranta vain meille, tuntuu ylelliseltä. Mikähän siinä onkin, että itselleni nämä yksityiset kokemukset ovat aina niitä suurimpia. Vaikka maisema olisi kuinka upea, se ei mene sydämeen asti, jos sitä joutuu ihailemaan jonossa kulkien. Norja tarjoaa näitä eksklusiivisia luontoelämyksiä joka kerta. Introvertin maisemanmetsästäjän taivas.

Lähdemme paluumatkalle. Pysähdymme hetkeksi vielä korkealle töyräälle ihmettelemään yhden turkoosin poukaman isoja kaloja.

Saavumme tutulle kivikkopolulle, josta tiedämme olevamme lähellä alkupistettä.

Vuononäkymät ihastuttavat, mutta muistan välillä katsoa myös Åsandtindenin korkeuksiin.

Kohta olemme jälleen tiellä. Mummonmökki ja iltapala odottavat.

• Retkeilimme Åsandiin 22.7.2023
• Vaativuustaso helppo, vain muutama ponnistelua ja varovaisuutta vaativa kohta
• Tietoa koko rannikkoreitistä
• Jos jatkaa Åsandin rannalta Straumsjøeniin, reitin vaativuustaso nousee
• Voit seurata retkiäni myös Facebookissa ja Instagramissa

Kohinaa takapihalla ja muita Norjan ihmeitä

Edellisestä Norjan-reissusta on jo melkein vuosi, ja nyt kun seuraava matka lähestyy, tekee mieli palata vielä viime kesän tunnelmiin.

Norjan maisemat ovat vertaansa vailla, vuonot ja vuoret sykähdyttävät joka kerta. Kuuluisimmat kohteet ovat aina näkemisen arvoisia, mutta itselleni ne Norjan ikimuistoisimmat elämykset löytyvät usein jostain nurkan takaa tai, kuten viime kesänä, takapihalta.

Muistan erityisesti sen sunnuntain, kun aamulla istuin kahvikupin ääressä majapaikkamme keittiössä ja katsoin ikkunasta ulos. Kuuntelin takapihan perukoilla virtaavan kosken kohinaa, ja kun katsoin sen toiselle puolelle jyrkkään rinteeseen näin siellä ryöppyävän vesiputouksen. Jos kurkotin pääni aivan ikkunan viereen näin kaistaleen taivasta.

Kohina ja virtaava vesi ovat erottamaton osa Norjaa. Jokainen näistä lukemattomista putouksista olisi valtava nähtävyys Suomessa.

Samana iltana lähdimme kävelylle unisen kylän laidalle. Yritimme edetä ensin joen toisella puolen, mutta pusikkoinen polku oli veden vallassa ja käännyimme takaisin sillalle.

Nousimme Hjølmo fjellvegiä pitkin hieman ylämäkeen kohti tuntureita. Kohinan volyymi kasvoi. Lopulta pusikoiden läpi näkyi kunnon kuohuja.

Alas kosken reunalle ei näkynyt minkäänlaista polkua, joten lähdin varovasti laskeutumaan liukasta rinnettä ja laskettelin loppumatkan peppumäkeä tasanteelle. Siinä oli selvästi käynyt joku muukin. Jotain polun tapaista oli alkanut muodostua töyräälle, ja kosken yli oli joku ripustanut vaijerin. Jonkun oma leikkipaikka.

Ihastelin pientä putousta tyynessä illassa. Ihana rauha, veden voima, upea maisema. Norjassa on aina jotain ihmeellistä nurkan takana.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Hetkiä Hardangerviddan ylängöllä Norjassa

On toinen aamumme Øvre Eidfjordissa ja heinäkuun aurinko paistaa jälleen lämpimästi.

Yön kosteus on jättänyt jälkensä pihan kukkiin.

Norjan ylellisyyttä on joka nurkalta lähtevät patikkapolut ja luonnon ihmeet. Me ajamme kylästä laakson perukkaan ja lähdemme nousemaan serpentiinitietä kohti Hardangerviddan ylänköä.

Jo ajomatka on elämys.

Alaparkkipaikalla on elämää ja ihmisiä, mutta me jatkamme vielä ylemmäs Hjølmabergetin parkkipaikalle.

Pysäköintialueella on tiiviisti autoja vieri vieressä, mutta ihmisiä emme juurikaan näe. Yleensä kai norjalaiset aloittavat päivänsä aikaisin ja ehtivät hajaantua tunturimaisemiin ennen kuin me hitaammat ehdimme edes alkupisteeseen.

Ylitämme pienen kosken kuohut ja aloitamme patikan kohti Vivelidin tunturimajaa.

Ylängön maisemat ja kasvillisuus muistuttavat minua Lapista ja Pohjois-Norjasta. Ruohokanukat, metsäkurjenpolvet, tupasvillat ja leinikit loistavat tunturikoivujen lomassa.

Reitiltä on vaikea eksyä, vaikka joskus ehkä hetkeksi haluaisikin. Isot T-merkinnät näyttävät suunnan.

Polku on mukavaa kukkelikkoa toisinaan, joten olen ihan tyytyväinen, että valitsin vaelluskengät jalkaani, vaikka kuuma päivä hieman poltteleekin. Teinit pärjäävät hyvin lenkkareissaan.

Reitin alku on hienoista nousua ja lopussa laskeudumme Veigjoelle. Korkeuserot eivät ole suuren suuria, joten kovin vaativaksi tätä ei voi kutsua.

Etenemme leppoisasti ja nautimme avarasta maailmasta. Olemme kaukana kriiseistä ja koronasta.

Asetumme Veigjoen rantaan evästauolle. Kyllä kannatti satsata hyviin eväisiin, vaikka luulenpa, että mikä vain maistuisi taivaalliselta tässä maisemassa, veden äärellä, ihmeellisessä rauhassa.

Liottelen kuumia varpaitani vilpoisassa vedessä ja nautin.

Tämän hetken haluan muistaa.

Evästaukomme venähtää, on aivan liian mukavaa. Vivelidin tunturimajan saavuttaminen ei enää tunnu kovin tärkeältä, vaikka olemme sieltä vain puolen kilometrin päässä.

Olen tässä ja nyt saanut kaiken mitä tarvitsen.

Kipeä jalkanikin on tainnut saada jo tarpeeksi, joten käännyn tästä nuoriso-osaston kanssa takaisin. Mies painelee puolijuoksua Vivelidin kohdalle joen varteen, ja ottaa meidät myöhemmin kiinni.

Ylängöllä on polkujen verkosto, josta jokainen voi valita itselleen sopivan reitin, pitkän tai lyhyen, rengasreitin tai meno-paluun samaa reittiä, kuten me.

Tämä riittää tällä kertaa.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Vøringsfossen – Norjan kuuluisin vesiputous

Norja on maisemanmetsästäjän ehtymätön aarreaitta. Siispä kesäreissumme suuntautui jälleen rakkaaseen naapuriin. Tällä kertaa emme kuitenkaan ajaneet pohjoiseen niin kuin yleensä, vaan eteläisen osan keskelle Øvre Eidfjordiin.

Ensimmäisenä päivänä ajoimme kylästä spiraalimaisen tunnelien ketjun läpi ylös läheiselle Vøringsfossenille. Vesiputoukset ovat yksi Norjan kuuluisimpia nähtävyyksiä. En ihmettele, sillä 182 metriä korkeat putoukset ja jylhät maisemat alas Måbødaleniin ovat vaikuttava näky.

Väkeä riitti maisemapaikoilla ja korkeanpaikankammoisena tuttuun tapaan kävin lähellä pyörtymistä ensimmäisellä tasanteella.

Vähitellen totuin korkeuksiin ja lopulta uskalsin jopa ylittää kapean sillan kanjonin yli. Onneksi rohkeat lapseni pitivät kädestä kiinni.

Näkymä porrassillalta

Vaikka turisteja on paljon, on laakson reunoilla tilaa hajaantua ja hurmaantua maisemista, veden kohinasta ja voimasta. Laakson pohjalla olisi myös patikkapolku, mutta sinne emme tällä kertaa lähteneet.

Lounashetken maisemat

Kanjonin reunoilla kävelyn päätteeksi nautimme jäätelöt Fossli-hotellin terassilla. Upea päivä.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Illaksi Siennalahteen – hetkiä Lyngenvuonolla

Tämä päivä on ollut ihana. Ensin sain kirmailla Blåtindenin rinteillä ja nauttia tilan avaruudesta ja hengittää hetkeä kaikilla aisteillani. Nyt ajamme kohti seuraavaa majapaikkaamme Djupvikissa. Lyngenvuonon rantaa seuraavalla tiellä kun pysähtyy, niin aina on mahtavat maisemat ympärillä ja jossain lähellä koski tai putous kohisee.

Yksi Pohjois-Norjan viehätyksestä on seurata nimikylttejä, useilla paikoilla on kyltissä paikannimi sekä norjaksi, saameksi että kveeniksi. Djupvikin kveeninkielinen nimi Siennalahti jää erityisesti mieleeni. Kaunis nimi, vielä kauniimpi paikka.

Saavumme illalla Siennalahteen. Airbnb-talomme on aivan tien vieressä, ja sen kupeessa laiduntaa pari onnellista lehmää. Vuono on peilityyni. Olohuoneessamme on upeat maisemaikkunat. Voisin jäädä siihen tuijottelemaan satumaista maisemaa, mutta nyt en malta, sillä ranta kutsuu.

Kipaisen alas vuonon rantaan. Pari lokkia häiriintyy seurastani ja alkaa kirkua yläpuolellani, mutta ei se häiritse minua, olen vain mykistynyt tästä kaikesta. Hymyilen typertyneenä tälle upeudelle.

Elämä on ihmeellistä, ajattelen, ja alan seurata vuonon tyynessä pinnassa näkyviä ilmakuplia. Mikähän siellä hengittelee? Merenneito vai vedenhenki? Kumpi vaan sopisi tähän satumaiseen paikkaan. Näen lisää kuplia ja pintaan nousee tumma eläimen pää. Otus on sen verran kaukana, etten näe yksityiskohtia, mutta kun hetken ajan seuraan sen touhuja, alkavat ne näyttää tutuilta. Saukkohan se siinä!

Ah, ollapa saukko. Kelluisin tässä jumalaisessa vuonomaisemassa ja tunkisin suuhuni lempiruokaani kalaa. Elämäni näyttäisi sujuvan kuin leikki, lipuisin vedessä sulavasti. Tarkenisin kylmässä.

Vaikka näen eläimen touhut etäältä, olen silti aivan hyytelönä onnesta. Tällaista tunnetta ei mikään eläintarha anna.

Palaan hitaasti tien toiselle puolelle ja kierrän talomme. Takapihalla kohisee, tietenkin, puskien takana on pieni koski. Katson ylöspäin ja näen vuorten huipuilla vielä lunta. Isäntämme talvisissa videoissa hän siis laskee omalle takapihalleen tuolta vuorelta. Ajatella, joku saa asua tällaisessa paikassa. En saa hymyäni hyytymään, vaikka yrittäisin. Jotkut paikat onnellistuttavat vain olemalla olemassa. Mitään ei tarvitse edes tapahtua.

Illan kuluessa seuraamme vuonon alati vaihtuvia värejä valaistuksen hitaasti muuttuessa.

Tänä yönä aurinko ei laske, mutta se käy vuorten takana piipahtamassa. Keskiyöllä juoksemme kuopuksen kanssa ikkunasta toiseen ja hihkumme. Eihän täällä voi nukkua. Näky on niin epätodellinen, että lapsi sanoo kaiken näyttävän ihan photoshopatulta. Värit ovat toden totta kuin toritaiteesta. Auringon laskun ympäröi häikäisevän räikeä oranssi, ja vuonon pohjukka toisella suunnalla taas on aivan violetti.

On pakko lähteä taas rantaan. Kaiken kruunaa vielä sateenkaari, kuinkas muuten. En enää hämmästyisi yksisarvisista. Tällaisina hetkinä sitä on taipuvainen uskomaan korkeampiin voimiin. Jos siellä ylhäällä on joku tai jotain, niin tänään siellä menee aika lujaa.

Seuraavana iltana palaamme Kågenin saarelta patikoimasta ja saamme uuden värinäytelmän. Maisema on taas erilainen.

Nämä kuvat on otettu noin puoli yhdeltä yöllä

Toinen aamumme alkaa ja palaan rantaan sanomaan hyvästejä uudelle lempipaikalleni. Löydän aurajuustokiven ja huvitan itseäni kuvittelemalla Valion aurajuustonpoimijan työtä. Kelpaisi minulle, jos saisi tällaisissa maisemissa tehdä työtään.

Tällaisenkin ihmeellisen paikan ja hetken sain kokea. Kiitos Norja, jälleen kerran.

Ymmärrän matkustamisen vetovoiman hyvin selvästi näinä heinäkuisina päivinä. Kun jokin paikka, tilanne tai maisema niittaa voimallaan tähän hetkeen, sitä tuntee olevansa hyvin elossa ja kokevansa jotain ainutlaatuista. Haltioituminen, sitä se on. Näissä hetkissä asuu onni.

• Hetkiä Siennalahdessa 24.–26.7.2020

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Puoleenväliin Paatsivuonon Blåtindeniä

Matalalla maanneet pilvet ovat viimein väistyneet sadepäivien jälkeen ja Paatsivuonon vastarannan tunturin laki näkyy ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana.

Aamiaisnäkymä majapaikkamme terassilta

Myös Laksvatnin majapaikkamme vieressä kohoavan Blåtindenin kivinen huippu näkyy nyt. Se näyttää jyrkältä ja saavuttamattomalta, mutta sen vihreät rinteet kutsuvat.

Kotitiemme Ørnesveienin varressa on levennys muutamalle autolle, ja sen vierestä lähtee merkitty polku. Reitti Blåtindenille on merkitty mustaksi, joten tiedän, ettei tämä ole meidän juttumme, mutta haluan silti kavuta rinnettä siihen asti kuin pystymme.

Polku kulkee aluksi metsikössä ja nousee hitaasti rinteen myötäisesti. Pian käännymme kuitenkin suoraan kohti huippua ja alamme kavuta jyrkkää ja vähän leveämpää polkua ylös. Se on sadepäivien jälkeen mutainen ja liukas, joten saamme asetella askeleemme tarkasti.

Alku on tasainen

Hidasta nousua

Polku jyrkkenee

Aamun auringonpaiste väistyy vähitellen ja komea maisema pilvistyy, kääriytyy mustikan ja harmaan sävyihin.

Ruohokanukoita silmän kantamattomiin

Kiipeäminen koukuttaa, sillä jokaisen nyppylän päältä näkee hieman enemmän.

Kun lapset saavat kiipeämisestä tarpeekseen, jatkan yksin kohti puurajaa, joka tuntuu pakenevan ylemmäs koko ajan. Päästän sisäisen vuorikauriini irti ja nautin joka loikasta kohti korkeuksia.

Täältä näkyy jo naapurituntureille

Jyrkän alun jälkeen saa taas kulkea kumpuilevalla polulla

Saavun viimein puurajalle. Kuljen pienen matkan karulla polulla ja katson haikeana Blåtindenin huippua. Tässä olisi vielä jonkin matkaa melko tasaista kulkua ennen loppuhuipennusta, mutta nyt on käännyttävä.

Kuljen puuttoman ruohokanukkamaton keskellä hitaasti ja vedän syvään henkeä. Tämän hetken haluaisin tallentaa kaikkine yksityiskohtineen. Olen yksin, äitiasetus hetken pois päältä, kaikki aistit vain omassa käytössäni, vuoret, alempana vuonon tumma vesi ja rinteillä koivunkäkkyrät, ympärilläni pehmeä varvikko.

Yksinolo voimistaa tätä autiuden ja avaruuden kokemusta.

Terästän aistejani, yritän painaa kaiken mieleeni, kuvittelen raikkaan ilman ja kostean maan tuoksujen nyanssit. Kuuntelen veden kohinaa, Norjan soundtrack soi.

Paluumatkalla painovoiman vietävänä

Silloin en tiennyt, että ilta toisi vielä jotain tätäkin parempaa. Ilta ja yö Djupvikissa mykistivät, siitä lisää myöhemmin.

• Tämä retki tehtiin 24.7.2020
• Blåtinden sijaitsee Laksvatnissa Paatsivuonon (Basfjord) kunnassa, noin 45 km Tromssasta ja noin 115 km Kilpisjärveltä
• Blåtindenin huippu on 1180 metrin korkeudessa ja koko reitti edestakaisin on 9,3 km
• Myös Lofooteilla on Blåtinden, joka on matalampi ja sinne vievä reitti on merkitty easy/medium-tasolle

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Ihmeen ihana Isbuktvannet Kågenin saarella

Joskus löytää sattumalta jotain epätavallisen hienoa. Sellainen onni kävi meille viimeisenä kokonaisena reissupäivänä Pohjois-Norjassa heinäkuun lopussa. Patikka Isbuktvannetin (myös Grønnvannet) jäätikköjärvelle oli kaikin puolin mahtava ja meille juuri sopiva.

Ajamme majapaikastamme Djupvikista ensin Skjervøyan saarelle ja tähyilemme saaren patikkareittien suuntaan autosta. Jostain syystä mikään niistä ei nyt sytytä, joten päädymme palaamaan Skjervøyan sillan kautta takaisin Kågenin saarelle, joka näytti kutsuvammalta. Jätämme auton parkkipaikalle aivan sillan kupeeseen ja lähdemme etsimään Isbuktvannetin polun alkua.

Näkymä parkkipaikalta sillalle

Ylitämme tien numero 869 ja löydämme portin, jonka kupeessa näkyy pusikossa hieman piilossa Ut i Nord -kyltti. Alitamme portin ja lähdemme ensin vikasuuntaan, kunnes huomaamme, että polun pää onkin aivan portin viereisessä pusikossa. Nousemme töyräälle ja kierrämme siitä luoteeseen johtavalle reitille.

Seuraamme sinisiä ja keltaisia merkkejä, jotka ohjaavat meitä kulkemaan pitkin varvikossa kulkevaa polkua, kallion harjannetta ja välillä kostealla suomaisella maalla, jossa astumme helposti pienten purojen yli.

Reitti on mukavan helppo, korkeuserot eivät ole suuria ja maisemat ovat upean avarat. Jalkoihin pitää toki katsoa, ettei kompastele. Yritän muistaa tämän samalla, kun pysähtelen vähän väliä kuvaamaan tätä ihanuutta. Sää on täydellinen patikkasää, hieman alle 20 astetta, aurinko lämmittää välillä mukavasti ja välillä katoaa pilvien taakse. Täällä ei ole edes ötökän ötökkää. Onko tämä edes todellista?

Skjervøyan saarelle johtava silta näkyy vielä

Parasta pysytellä polulla, sillä kasvillisuus on haurasta

Meri näkyy vielä pitkään oikealla puolella. Saavutamme Isbuktelvan pienen vesiputouksen kohdalla ja polkumme alkaa viedä meitä enemmän vasempaan kohti järveä.

Isbuktelva laskee kohti vuonoa

Ylitämme vielä viimeisen mäen ja Isbuktvannetin turkoosi vesi alkaa häämöttää.

Kohta perillä

Kullero ilahduttaa kulkijaa

Ensimmäinen turkoosi vilaus jäätikköjärvestä

Siinä se on!

Loppumatkalla polku häviää kivien ja varvikon sekaan. Loikimme epätasaisessa maastossa Ut i Nord -postilaatikolle, joka onkin tyhjä. Ei vieraskirjaa, mutta eipä täällä juuri ihmisiäkään ole. Ei ketään muuta kuin me. Syömme hitaasti eväitämme ja istumme katselemassa ihmeellistä maisemaa ja väriään jatkuvasti pilvien mukaan muuttavaa järveä. Kågtindbreen-jäätikön sulamisvedet valuvat järveen monesta uomasta ja putouksesta.

Välillä oli pilvisempää

Aika katoaa ja unohdumme istumaan rannalla pitkään. Olo on etuoikeutettu ja kiitollinen. Saamme yksityisnäytöksen luonnon ihmeistä ja minulle niin mieluisista karuista maisemista.

Välillä aurinko häikäisi

Katselimme pilvinäytelmää ja värien vaihtelua

Pohjois-Norjassa ei tarvitse tungeksia samoissa kohteissa muiden kanssa, mikä sopii meille rauhan, hiljaisuuden ja maisemien rakastajille. Sopii myös pandemiaa pelkääville. Ihmeitä täällä riittää joka nurkan takana. En ihan heti keksi parempaa lomakohdetta.

Lapinvuokko

Paluumatkamme sujuu paljon menoa nopeammin, loiva alamäki vauhdittaa askeliamme.

Paluumatka alkaa

Näkeeköhän kukaan muu tuolla vuorella vihaista ilmettä?

Norja, saisinko jäädä?

Maisema- ja kuvaustaukoni viivyttävät minua ja jään hieman jälkeen. Jossain välissä onnellisessa pökerryksessäni harhaudun polulta. Mutta näkyvyys on hyvä ja suunta niin selvä, ettei eksyminen onnistu.

Päätepiste melkein jo näkyy

Kiitos Norja, jälleen kerran lähden täältä mieli virkeänä ja sydän täynnä.

• Patikan pituus on noin viisi kilometriä yhteensä
• Reittiohje: https://www.utinord.no/turar/204329
• Tämä retki tehtiin 25.7.2020

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Sumuinen patikka Nervatnetille Elvevollissa

Pohjois-Norja on ehdottomasti lempipaikkojani. Maisemat ovat minun makuuni, arktinen karu luonto viehättää ja patikointireittejä riittää joka nurkalle. Niistä voi sitten valita oman kunnon ja korkeiden paikkojen siedon mukaan sopivan reitin tai osan siitä. Me emme ole kovakuntoisia, korkeintaan sunnuntairetkeilijöitä, joten meille riittää Norjan vuorilla jo noin kuuden kilometrin retket.

Ensimmäinen ihana, joskin kostea, patikkamme johtaa Nervatnetille (Vuollejávri). Bongaan reitin Lyngenfjord Hiking Guide -lehtisestä. Rundløypa Elvevoll vaikuttaa oikein kivalta, varsinkin kun reitin alkumatkaa Nervatnetille asti suositellaan lapsiperheille.

Sääennuste lupaa sadetta ja aamu valkenee harmaana Laksvatnin majapaikassamme. Ajamme Lyngenvuonon rannalle Elvevolliin (Staalovankka kveeniksi). Juuri ennen kylää käännymme Lyngsalpan-kyltin osoittamaan suuntaan, ajamme muutaman sata metriä ja jätämme auton parkkiin Vestersida-keskukselle.

Polku lähtee keskuksen vierestä ja lähdemme taapertamaan leveää polkua. Vähitellen polku kapenee ja olemme hehkuvan vihreässä tunturikoivumetsässä. Maata peittää pehmeä matto ruohokanukkaa joukossaan hieman puolukkaa ja joitakin vanamoja. Maa on märkää ja ilma kosteaa, mutta vielä ei sada.

Kuljemme alun yksinäisessä hiljaisuudessa, taustaäänenä vain kosken kohina kuten Norjassa, vesiputousten ja koskien maassa, usein onkin joka paikassa.

Yhtäkkiä meidät ohittaa maastopyöräilevä norjalaispariskunta. Polku käy heille myöhemmin liian hankalaksi pyöräillä, joten he nakkaavat fillarit puskaan ja jatkavat polkujuoksuna ylös rinnettä. Me taikinakoivet jatkamme hidasta kulkuamme. Vastaan tulee vielä yksi norjalaispariskunta, jäntevän näköisiä pitkiä ikäihmisiä. Muuten olemme ainoat koko reitillä.

Alku on tasaista, mutta kun ylitämme kohisevan Langdalselvan kääntyy polku Borrin suuntaan vasemmalle ja alkaa vähitellen nousta rinnettä.

Loppumatkan nousemme ylös Elvevollelvan viertä ja laaksoa peittävä sumupilvi lähestyy.

Alkaa sataa. Retkikuntani luovuttaa ennen pilveen nousua, mutta minä haluan vielä kipaista ylös järvelle asti. Norjalaiset polkujuoksijat tulevat jo vastaan. Viimeiset askeleet rinteessä kulkevat liukkailla kivillä. Perillä on vastassa sakea sumu. Erotan juuri ja juuri järven ja sen rannalla yksinäisen vaeltajan, joka yrittää tehdä ruokaa sateenvarjon alla telttansa vieressä.

Katson ympärilleni ja näen karua maastoa, matalaa arktista kasvillisuutta ja toisinaan häivähdyksen lumista rinnettä siellä, missä järvi loppuu ja muuttuu putouksella Elvevollelvaksi. Mielikuvitukseni kertoo, että pitäisin tästä näkymästä kovin, pidän siitä tässä sumussakin. Toivottavasti pääsen joskus takaisin ja voin jatkaa koko rengasreitin (eri lähteiden mukaan n. 12–13 km) Borrille asti.

Nervatnet häämöttää

Polku jatkuu Øvervatnetille

Tästä alkaa Elvevollelva

Lyngenfjord/Yykeänvuono näkyy

Lähden laskeutumaan ja saan muut kiinni vasta Langdalselvan ylityksen jälkeisellä katoksella. Herkkutauon jälkeen jätämme puumerkkimme katoksen vieraskirjaan ja palaamme autolle.

Vaikka näkyvyys oli huono ja satoi, nautin joka hetkestä, kirkkaasta vihreästä, tundran kukista, koskien ja putousten ryöpyistä, pienestä ponnistelusta ja luonnon rauhasta. Tämä jos mikä on hyvää mieltä tuottavaa lomailua.

 

• Tämä retki tehtiin 21.7.2020
• Rundløypa Elvevoll

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa