On toinen aamumme Øvre Eidfjordissa ja heinäkuun aurinko paistaa jälleen lämpimästi.
Yön kosteus on jättänyt jälkensä pihan kukkiin.
Norjan ylellisyyttä on joka nurkalta lähtevät patikkapolut ja luonnon ihmeet. Me ajamme kylästä laakson perukkaan ja lähdemme nousemaan serpentiinitietä kohti Hardangerviddan ylänköä.
Jo ajomatka on elämys.
Alaparkkipaikalla on elämää ja ihmisiä, mutta me jatkamme vielä ylemmäs Hjølmabergetin parkkipaikalle.
Pysäköintialueella on tiiviisti autoja vieri vieressä, mutta ihmisiä emme juurikaan näe. Yleensä kai norjalaiset aloittavat päivänsä aikaisin ja ehtivät hajaantua tunturimaisemiin ennen kuin me hitaammat ehdimme edes alkupisteeseen.
Ylitämme pienen kosken kuohut ja aloitamme patikan kohti Vivelidin tunturimajaa.
Ylängön maisemat ja kasvillisuus muistuttavat minua Lapista ja Pohjois-Norjasta. Ruohokanukat, metsäkurjenpolvet, tupasvillat ja leinikit loistavat tunturikoivujen lomassa.
Reitiltä on vaikea eksyä, vaikka joskus ehkä hetkeksi haluaisikin. Isot T-merkinnät näyttävät suunnan.
Polku on mukavaa kukkelikkoa toisinaan, joten olen ihan tyytyväinen, että valitsin vaelluskengät jalkaani, vaikka kuuma päivä hieman poltteleekin. Teinit pärjäävät hyvin lenkkareissaan.
Reitin alku on hienoista nousua ja lopussa laskeudumme Veigjoelle. Korkeuserot eivät ole suuren suuria, joten kovin vaativaksi tätä ei voi kutsua.
Etenemme leppoisasti ja nautimme avarasta maailmasta. Olemme kaukana kriiseistä ja koronasta.
Asetumme Veigjoen rantaan evästauolle. Kyllä kannatti satsata hyviin eväisiin, vaikka luulenpa, että mikä vain maistuisi taivaalliselta tässä maisemassa, veden äärellä, ihmeellisessä rauhassa.
Liottelen kuumia varpaitani vilpoisassa vedessä ja nautin.
Tämän hetken haluan muistaa.
Evästaukomme venähtää, on aivan liian mukavaa. Vivelidin tunturimajan saavuttaminen ei enää tunnu kovin tärkeältä, vaikka olemme sieltä vain puolen kilometrin päässä.
Olen tässä ja nyt saanut kaiken mitä tarvitsen.
Kipeä jalkanikin on tainnut saada jo tarpeeksi, joten käännyn tästä nuoriso-osaston kanssa takaisin. Mies painelee puolijuoksua Vivelidin kohdalle joen varteen, ja ottaa meidät myöhemmin kiinni.
Ylängöllä on polkujen verkosto, josta jokainen voi valita itselleen sopivan reitin, pitkän tai lyhyen, rengasreitin tai meno-paluun samaa reittiä, kuten me.
Norja on maisemanmetsästäjän ehtymätön aarreaitta. Siispä kesäreissumme suuntautui jälleen rakkaaseen naapuriin. Tällä kertaa emme kuitenkaan ajaneet pohjoiseen niin kuin yleensä, vaan eteläisen osan keskelle Øvre Eidfjordiin.
Ensimmäisenä päivänä ajoimme kylästä spiraalimaisen tunnelien ketjun läpi ylös läheiselle Vøringsfossenille. Vesiputoukset ovat yksi Norjan kuuluisimpia nähtävyyksiä. En ihmettele, sillä 182 metriä korkeat putoukset ja jylhät maisemat alas Måbødaleniin ovat vaikuttava näky.
Väkeä riitti maisemapaikoilla ja korkeanpaikankammoisena tuttuun tapaan kävin lähellä pyörtymistä ensimmäisellä tasanteella.
Vähitellen totuin korkeuksiin ja lopulta uskalsin jopa ylittää kapean sillan kanjonin yli. Onneksi rohkeat lapseni pitivät kädestä kiinni.
Näkymä porrassillalta
Vaikka turisteja on paljon, on laakson reunoilla tilaa hajaantua ja hurmaantua maisemista, veden kohinasta ja voimasta. Laakson pohjalla olisi myös patikkapolku, mutta sinne emme tällä kertaa lähteneet.
Lounashetken maisemat
Kanjonin reunoilla kävelyn päätteeksi nautimme jäätelöt Fossli-hotellin terassilla. Upea päivä.
Tämä päivä on ollut ihana. Ensin sain kirmailla Blåtindenin rinteillä ja nauttia tilan avaruudesta ja hengittää hetkeä kaikilla aisteillani. Nyt ajamme kohti seuraavaa majapaikkaamme Djupvikissa. Lyngenvuonon rantaa seuraavalla tiellä kun pysähtyy, niin aina on mahtavat maisemat ympärillä ja jossain lähellä koski tai putous kohisee.
Yksi Pohjois-Norjan viehätyksestä on seurata nimikylttejä, useilla paikoilla on kyltissä paikannimi sekä norjaksi, saameksi että kveeniksi. Djupvikin kveeninkielinen nimi Siennalahti jää erityisesti mieleeni. Kaunis nimi, vielä kauniimpi paikka.
Saavumme illalla Siennalahteen. Airbnb-talomme on aivan tien vieressä, ja sen kupeessa laiduntaa pari onnellista lehmää. Vuono on peilityyni. Olohuoneessamme on upeat maisemaikkunat. Voisin jäädä siihen tuijottelemaan satumaista maisemaa, mutta nyt en malta, sillä ranta kutsuu.
Kipaisen alas vuonon rantaan. Pari lokkia häiriintyy seurastani ja alkaa kirkua yläpuolellani, mutta ei se häiritse minua, olen vain mykistynyt tästä kaikesta. Hymyilen typertyneenä tälle upeudelle.
Elämä on ihmeellistä, ajattelen, ja alan seurata vuonon tyynessä pinnassa näkyviä ilmakuplia. Mikähän siellä hengittelee? Merenneito vai vedenhenki? Kumpi vaan sopisi tähän satumaiseen paikkaan. Näen lisää kuplia ja pintaan nousee tumma eläimen pää. Otus on sen verran kaukana, etten näe yksityiskohtia, mutta kun hetken ajan seuraan sen touhuja, alkavat ne näyttää tutuilta. Saukkohan se siinä!
Ah, ollapa saukko. Kelluisin tässä jumalaisessa vuonomaisemassa ja tunkisin suuhuni lempiruokaani kalaa. Elämäni näyttäisi sujuvan kuin leikki, lipuisin vedessä sulavasti. Tarkenisin kylmässä.
Vaikka näen eläimen touhut etäältä, olen silti aivan hyytelönä onnesta. Tällaista tunnetta ei mikään eläintarha anna.
Palaan hitaasti tien toiselle puolelle ja kierrän talomme. Takapihalla kohisee, tietenkin, puskien takana on pieni koski. Katson ylöspäin ja näen vuorten huipuilla vielä lunta. Isäntämme talvisissa videoissa hän siis laskee omalle takapihalleen tuolta vuorelta. Ajatella, joku saa asua tällaisessa paikassa. En saa hymyäni hyytymään, vaikka yrittäisin. Jotkut paikat onnellistuttavat vain olemalla olemassa. Mitään ei tarvitse edes tapahtua.
Illan kuluessa seuraamme vuonon alati vaihtuvia värejä valaistuksen hitaasti muuttuessa.
Tänä yönä aurinko ei laske, mutta se käy vuorten takana piipahtamassa. Keskiyöllä juoksemme kuopuksen kanssa ikkunasta toiseen ja hihkumme. Eihän täällä voi nukkua. Näky on niin epätodellinen, että lapsi sanoo kaiken näyttävän ihan photoshopatulta. Värit ovat toden totta kuin toritaiteesta. Auringon laskun ympäröi häikäisevän räikeä oranssi, ja vuonon pohjukka toisella suunnalla taas on aivan violetti.
On pakko lähteä taas rantaan. Kaiken kruunaa vielä sateenkaari, kuinkas muuten. En enää hämmästyisi yksisarvisista. Tällaisina hetkinä sitä on taipuvainen uskomaan korkeampiin voimiin. Jos siellä ylhäällä on joku tai jotain, niin tänään siellä menee aika lujaa.
Seuraavana iltana palaamme Kågenin saarelta patikoimasta ja saamme uuden värinäytelmän. Maisema on taas erilainen.
Nämä kuvat on otettu noin puoli yhdeltä yöllä
Toinen aamumme alkaa ja palaan rantaan sanomaan hyvästejä uudelle lempipaikalleni. Löydän aurajuustokiven ja huvitan itseäni kuvittelemalla Valion aurajuustonpoimijan työtä. Kelpaisi minulle, jos saisi tällaisissa maisemissa tehdä työtään.
Tällaisenkin ihmeellisen paikan ja hetken sain kokea. Kiitos Norja, jälleen kerran.
Ymmärrän matkustamisen vetovoiman hyvin selvästi näinä heinäkuisina päivinä. Kun jokin paikka, tilanne tai maisema niittaa voimallaan tähän hetkeen, sitä tuntee olevansa hyvin elossa ja kokevansa jotain ainutlaatuista. Haltioituminen, sitä se on. Näissä hetkissä asuu onni.
Matalalla maanneet pilvet ovat viimein väistyneet sadepäivien jälkeen ja Paatsivuonon vastarannan tunturin laki näkyy ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana.
Aamiaisnäkymä majapaikkamme terassilta
Myös Laksvatnin majapaikkamme vieressä kohoavan Blåtindenin kivinen huippu näkyy nyt. Se näyttää jyrkältä ja saavuttamattomalta, mutta sen vihreät rinteet kutsuvat.
Kotitiemme Ørnesveienin varressa on levennys muutamalle autolle, ja sen vierestä lähtee merkitty polku. Reitti Blåtindenille on merkitty mustaksi, joten tiedän, ettei tämä ole meidän juttumme, mutta haluan silti kavuta rinnettä siihen asti kuin pystymme.
Polku kulkee aluksi metsikössä ja nousee hitaasti rinteen myötäisesti. Pian käännymme kuitenkin suoraan kohti huippua ja alamme kavuta jyrkkää ja vähän leveämpää polkua ylös. Se on sadepäivien jälkeen mutainen ja liukas, joten saamme asetella askeleemme tarkasti.
Alku on tasainen
Hidasta nousuaPolku jyrkkenee
Aamun auringonpaiste väistyy vähitellen ja komea maisema pilvistyy, kääriytyy mustikan ja harmaan sävyihin.
Ruohokanukoita silmän kantamattomiin
Kiipeäminen koukuttaa, sillä jokaisen nyppylän päältä näkee hieman enemmän.
Kun lapset saavat kiipeämisestä tarpeekseen, jatkan yksin kohti puurajaa, joka tuntuu pakenevan ylemmäs koko ajan. Päästän sisäisen vuorikauriini irti ja nautin joka loikasta kohti korkeuksia.
Täältä näkyy jo naapurituntureilleJyrkän alun jälkeen saa taas kulkea kumpuilevalla polulla
Saavun viimein puurajalle. Kuljen pienen matkan karulla polulla ja katson haikeana Blåtindenin huippua. Tässä olisi vielä jonkin matkaa melko tasaista kulkua ennen loppuhuipennusta, mutta nyt on käännyttävä.
Kuljen puuttoman ruohokanukkamaton keskellä hitaasti ja vedän syvään henkeä. Tämän hetken haluaisin tallentaa kaikkine yksityiskohtineen. Olen yksin, äitiasetus hetken pois päältä, kaikki aistit vain omassa käytössäni, vuoret, alempana vuonon tumma vesi ja rinteillä koivunkäkkyrät, ympärilläni pehmeä varvikko.
Yksinolo voimistaa tätä autiuden ja avaruuden kokemusta.
Terästän aistejani, yritän painaa kaiken mieleeni, kuvittelen raikkaan ilman ja kostean maan tuoksujen nyanssit. Kuuntelen veden kohinaa, Norjan soundtrack soi.
Paluumatkalla painovoiman vietävänä
Silloin en tiennyt, että ilta toisi vielä jotain tätäkin parempaa. Ilta ja yö Djupvikissa mykistivät, siitä lisää myöhemmin.
Tämä retki tehtiin 24.7.2020
Blåtinden sijaitsee Laksvatnissa Paatsivuonon (Basfjord) kunnassa, noin 45 km Tromssasta ja noin 115 km Kilpisjärveltä
Blåtindenin huippu on 1180 metrin korkeudessa ja koko reitti edestakaisin on 9,3 km
Myös Lofooteilla on Blåtinden, joka on matalampi ja sinne vievä reitti on merkitty easy/medium-tasolle
Joskus löytää sattumalta jotain epätavallisen hienoa. Sellainen onni kävi meille viimeisenä kokonaisena reissupäivänä Pohjois-Norjassa heinäkuun lopussa. Patikka Isbuktvannetin (myös Grønnvannet) jäätikköjärvelle oli kaikin puolin mahtava ja meille juuri sopiva.
Ajamme majapaikastamme Djupvikista ensin Skjervøyan saarelle ja tähyilemme saaren patikkareittien suuntaan autosta. Jostain syystä mikään niistä ei nyt sytytä, joten päädymme palaamaan Skjervøyan sillan kautta takaisin Kågenin saarelle, joka näytti kutsuvammalta. Jätämme auton parkkipaikalle aivan sillan kupeeseen ja lähdemme etsimään Isbuktvannetin polun alkua.
Näkymä parkkipaikalta sillalle
Ylitämme tien numero 869 ja löydämme portin, jonka kupeessa näkyy pusikossa hieman piilossa Ut i Nord -kyltti. Alitamme portin ja lähdemme ensin vikasuuntaan, kunnes huomaamme, että polun pää onkin aivan portin viereisessä pusikossa. Nousemme töyräälle ja kierrämme siitä luoteeseen johtavalle reitille.
Seuraamme sinisiä ja keltaisia merkkejä, jotka ohjaavat meitä kulkemaan pitkin varvikossa kulkevaa polkua, kallion harjannetta ja välillä kostealla suomaisella maalla, jossa astumme helposti pienten purojen yli.
Reitti on mukavan helppo, korkeuserot eivät ole suuria ja maisemat ovat upean avarat. Jalkoihin pitää toki katsoa, ettei kompastele. Yritän muistaa tämän samalla, kun pysähtelen vähän väliä kuvaamaan tätä ihanuutta. Sää on täydellinen patikkasää, hieman alle 20 astetta, aurinko lämmittää välillä mukavasti ja välillä katoaa pilvien taakse. Täällä ei ole edes ötökän ötökkää. Onko tämä edes todellista?
Skjervøyan saarelle johtava silta näkyy vielä
Parasta pysytellä polulla, sillä kasvillisuus on haurasta
Meri näkyy vielä pitkään oikealla puolella. Saavutamme Isbuktelvan pienen vesiputouksen kohdalla ja polkumme alkaa viedä meitä enemmän vasempaan kohti järveä.
Isbuktelva laskee kohti vuonoa
Ylitämme vielä viimeisen mäen ja Isbuktvannetin turkoosi vesi alkaa häämöttää.
Kohta perillä
Kullero ilahduttaa kulkijaa
Ensimmäinen turkoosi vilaus jäätikköjärvestä
Siinä se on!
Loppumatkalla polku häviää kivien ja varvikon sekaan. Loikimme epätasaisessa maastossa Ut i Nord -postilaatikolle, joka onkin tyhjä. Ei vieraskirjaa, mutta eipä täällä juuri ihmisiäkään ole. Ei ketään muuta kuin me. Syömme hitaasti eväitämme ja istumme katselemassa ihmeellistä maisemaa ja väriään jatkuvasti pilvien mukaan muuttavaa järveä. Kågtindbreen-jäätikön sulamisvedet valuvat järveen monesta uomasta ja putouksesta.
Välillä oli pilvisempää
Aika katoaa ja unohdumme istumaan rannalla pitkään. Olo on etuoikeutettu ja kiitollinen. Saamme yksityisnäytöksen luonnon ihmeistä ja minulle niin mieluisista karuista maisemista.
Välillä aurinko häikäisi
Katselimme pilvinäytelmää ja värien vaihtelua
Pohjois-Norjassa ei tarvitse tungeksia samoissa kohteissa muiden kanssa, mikä sopii meille rauhan, hiljaisuuden ja maisemien rakastajille. Sopii myös pandemiaa pelkääville. Ihmeitä täällä riittää joka nurkan takana. En ihan heti keksi parempaa lomakohdetta.
Lapinvuokko
Paluumatkamme sujuu paljon menoa nopeammin, loiva alamäki vauhdittaa askeliamme.
Paluumatka alkaa
Näkeeköhän kukaan muu tuolla vuorella vihaista ilmettä?
Norja, saisinko jäädä?
Maisema- ja kuvaustaukoni viivyttävät minua ja jään hieman jälkeen. Jossain välissä onnellisessa pökerryksessäni harhaudun polulta. Mutta näkyvyys on hyvä ja suunta niin selvä, ettei eksyminen onnistu.
Päätepiste melkein jo näkyy
Kiitos Norja, jälleen kerran lähden täältä mieli virkeänä ja sydän täynnä.
Pohjois-Norja on ehdottomasti lempipaikkojani. Maisemat ovat minun makuuni, arktinen karu luonto viehättää ja patikointireittejä riittää joka nurkalle. Niistä voi sitten valita oman kunnon ja korkeiden paikkojen siedon mukaan sopivan reitin tai osan siitä. Me emme ole kovakuntoisia, korkeintaan sunnuntairetkeilijöitä, joten meille riittää Norjan vuorilla jo noin kuuden kilometrin retket.
Ensimmäinen ihana, joskin kostea, patikkamme johtaa Nervatnetille (Vuollejávri). Bongaan reitin Lyngenfjord Hiking Guide -lehtisestä. Rundløypa Elvevoll vaikuttaa oikein kivalta, varsinkin kun reitin alkumatkaa Nervatnetille asti suositellaan lapsiperheille.
Sääennuste lupaa sadetta ja aamu valkenee harmaana Laksvatnin majapaikassamme. Ajamme Lyngenvuonon rannalle Elvevolliin (Staalovankka kveeniksi). Juuri ennen kylää käännymme Lyngsalpan-kyltin osoittamaan suuntaan, ajamme muutaman sata metriä ja jätämme auton parkkiin Vestersida-keskukselle.
Polku lähtee keskuksen vierestä ja lähdemme taapertamaan leveää polkua. Vähitellen polku kapenee ja olemme hehkuvan vihreässä tunturikoivumetsässä. Maata peittää pehmeä matto ruohokanukkaa joukossaan hieman puolukkaa ja joitakin vanamoja. Maa on märkää ja ilma kosteaa, mutta vielä ei sada.
Kuljemme alun yksinäisessä hiljaisuudessa, taustaäänenä vain kosken kohina kuten Norjassa, vesiputousten ja koskien maassa, usein onkin joka paikassa.
Yhtäkkiä meidät ohittaa maastopyöräilevä norjalaispariskunta. Polku käy heille myöhemmin liian hankalaksi pyöräillä, joten he nakkaavat fillarit puskaan ja jatkavat polkujuoksuna ylös rinnettä. Me taikinakoivet jatkamme hidasta kulkuamme. Vastaan tulee vielä yksi norjalaispariskunta, jäntevän näköisiä pitkiä ikäihmisiä. Muuten olemme ainoat koko reitillä.
Alku on tasaista, mutta kun ylitämme kohisevan Langdalselvan kääntyy polku Borrin suuntaan vasemmalle ja alkaa vähitellen nousta rinnettä.
Loppumatkan nousemme ylös Elvevollelvan viertä ja laaksoa peittävä sumupilvi lähestyy.
Alkaa sataa. Retkikuntani luovuttaa ennen pilveen nousua, mutta minä haluan vielä kipaista ylös järvelle asti. Norjalaiset polkujuoksijat tulevat jo vastaan. Viimeiset askeleet rinteessä kulkevat liukkailla kivillä. Perillä on vastassa sakea sumu. Erotan juuri ja juuri järven ja sen rannalla yksinäisen vaeltajan, joka yrittää tehdä ruokaa sateenvarjon alla telttansa vieressä.
Katson ympärilleni ja näen karua maastoa, matalaa arktista kasvillisuutta ja toisinaan häivähdyksen lumista rinnettä siellä, missä järvi loppuu ja muuttuu putouksella Elvevollelvaksi. Mielikuvitukseni kertoo, että pitäisin tästä näkymästä kovin, pidän siitä tässä sumussakin. Toivottavasti pääsen joskus takaisin ja voin jatkaa koko rengasreitin (eri lähteiden mukaan n. 12–13 km) Borrille asti.
Nervatnet häämöttää
Polku jatkuu Øvervatnetille
Tästä alkaa Elvevollelva
Lyngenfjord/Yykeänvuono näkyy
Lähden laskeutumaan ja saan muut kiinni vasta Langdalselvan ylityksen jälkeisellä katoksella. Herkkutauon jälkeen jätämme puumerkkimme katoksen vieraskirjaan ja palaamme autolle.
Vaikka näkyvyys oli huono ja satoi, nautin joka hetkestä, kirkkaasta vihreästä, tundran kukista, koskien ja putousten ryöpyistä, pienestä ponnistelusta ja luonnon rauhasta. Tämä jos mikä on hyvää mieltä tuottavaa lomailua.
Heinäkuun lopun matkamme Varangin niemimaalla jatkuu Vuoreijasta (Vardø) kohti rannikkotien päätä ja Hamningbergin kylää. On jo ilta, sillä vietimme iltapäivän Hornøyan mahtavalla lintusaarella. Keskiyön auringon aikaan ei onneksi ole niin väliä, että mihin aikaan vuorokaudesta matkailee. Me otamme nyt kaiken irti tästä ihmeellisestä seudusta.
Emmekä kadu hetkeäkään.
Tie Hamningbergiin on näkemisen arvoinen. Avarat laajat maisemat hellivät katsojaa. Tie on yksikaistainen, joten noin 40 kilometrin matkaan on varattava ainakin tunti ja tarkkaavainen mieli, jotta ehtii havaita kallion takaa ilmestyvän vastaantulijan. Onneksi heitä ei ole paljon.
Jylhät maisemat muuttuvat lopulta kivilouhikoksi, jossa risteilee kallioperän kerrosten röpelöisiä harjanteita. Valtavat voimat ovat puskeneet kiviviipaleita melkein pystyyn ja ne törröttävät maasta kuin lohikäärmeen piikikäs selkäpanssari. Ehkä täällä uinuukin valtaisa lohikäärme repaleinen ruohopeitto päällään. Maisema on kuin vieraalta planeetalta.
Kallionlohkareiden väliin ovat norjalaiset rakentaneet piilopirttejään Barentsinmeren viimalta suojaan. Kaunis päivä on houkutellut kesäasukkaat terasseilleen. Hieman kadehdin heitä. Miten kiehtova paikka paeta maailman hälyä.
Piilopirtti
Pysähdymme ensin Hamninbergin kylän edustalla olevan hiekkarannan kylkeen. Kävelemme rantaan katsomaan vaimeita tyrskyjä ja häiritsemme tahtomattamme kahden poron rantalomaa. Ne siirtyvät ripeästi syömään ruohoa rantatöyrään toiselle puolen. Kahlaajalinnut eivät juuri noteeraa meitä vaan jatkavat ravinnon etsintää vesirajassa.
Me turistit pilasimme porojen rantaloman
Hamningberg
Itse Hamningbergin kylä elää nykyään vain kesäisin. Sen viimeiset ympärivuotiset asukkaat, neljä sitkeää vanhusta, sinnittelivät vuoteen 1978. Muut jättivät kylän jo 1965.
Vuoden 1900 aikoihin kylässä oli noin 250 asukasta ja kalastus kukoisti. Barentsinmeri tarjosi rikkauksiaan kylälle aikansa. Sata vuotta sitten veneet olivat vielä niin pieniä, että niillä voitiin rantautua hiekalle. Veneiden koon kasvettua tarvittiin jo suojaisampaa satamaa. Aallonmurtaja valmistui 1925, mutta se ei riittänyt turvaamaan kalastajien työtä.
Kyläläiset tekivät kauppaa pomorien (venäläisten) kanssa 1920-luvulle asti: kalaa vastaan saatiin viljaa ja puuta. Kylän taloissa näkyy edelleen venäläinen rakennustapa, sillä puut tuotiin Venäjältä osin valmiiksi koottuina. Vanha rakennuskanta on kovin harvinaista tällä seudulla. Toisen maailmansodan lopussa saksalaisille tuli niin kiire lähteä venäläisiä pakoon, että ruuat jäivät tulille ja kylä polttamatta.
Vanhoja pomorien taloja on vielä jäljellä Hamningbergissa
Hamningberg ei ole unohtanut toukokuuta 1894, jolloin Norjan ensimmäinen meripelastusalus R/S Colin Archer ja kipparinsa Nikolai Anthissen joutuivat heti ensimmäisenä toimintapäivänään tositoimiin. Lumimyrsky retuutti Hamningbergin kalastusaluksia eivätkä ne päässeet turvallisesti maihin. Colin Archer saapui Vuoreijasta apuun ja pelasti kymmeniä kalastajia.
Kylän kappeli on enää harvoin käytössä
Päivä on julmetun kaunis ja meille Hamningberg näyttäytyy vilkkaana ja idyllisenä. Kaikki kesäasukkaat ovat varmaankin ulkona nauttimassa auringosta. Voin kuvitella, että tunnelma on melko erilainen tavanomaisessa pohjoisen säässä.
Ajamme kylän läpi tien päähän. Täällä sitä nyt ollaan Euroopan laidalla, Norjan koillisimmassa kolkassa. Tänne päättyy Varangerin maisemareitti, joka on yksi Norjan kansallisista maisemateistä.
Tie päättyy tähän, näkyvissä enää pari taloa, sodanaikainen bunkkeri ja Barentsinmeri
Ilta-aurinko paistaa matalalta, kun lähdemme paluumatkalle Pulmankiin. Pysähdymme vielä hetkeksi katsomaan porolauman oleilua kaukaisella hiekkarannalla. Täällä ei kukaan häiritse niiden lekottelua.
Ihanat porot kaukana rannalla
Loppumatkamme ajan hohtaa yöaurinko, joka valaisee vuonon etelärantaa ja värjää maiseman pastellein. Olo on epätodellinen. Päivä on ollut niin täynnä ihmeellisiä asioita ja pohjoista valoa.
Auton lämpömittari näyttää 24 astetta, kun lähdemme aamiaisen jälkeen ajamaan Pulmangista (Polmak) kohti Varangin niemimaan itäkärkeä. Tie niemimaan etelärantaa pitkin aina koillisrannan Hamningbergiin asti on yksi Norjan kansallisista maisemareiteistä. Päämäärämme tänään on Norjan itäisin kolkka eli Vuoreijan (Vardø) kaupungin edustalla oleva Hornøyan lintusaari.
Joskus mietin, että millähän perusteilla nämä maisemareitit valitaan. Norjan maisemat ovat yleensä niin läkähdyttävän upeat, ettei alkumatka tee sen kummempaa vaikutusta. Samaa ajattelin Nordkappin naapuriniemimaalla Havøysundin-tiellä, joka on myös yksi Norjan 18 maisemareitistä. Itseeni Nordkappin tien maisemat tekivät paljon suuremman vaikutuksen. Varangin tiellä ajoittain karun kaunis autius saa minut kuitenkin vähitellen lämpenemään.
Saavumme iltapäivällä Vuoreijaan. Aikoinaan merkittävä kalastuskaupunki on rakennettu saarelle, johon pääsee nykyään tunnelia pitkin. Auton lämpömittarissa on enää 13 astetta. Aurinko paistaa kuitenkin niin lämpimästi, ettei lämpötilan laskua juuri tunne. Arktinen tuuli on tänään armelias.
Vuoreijan satamasta näkyy kirkko sekä Globus II -tutka-asema
Ajamme suoraan satamaan ja ostamme liput veneeseen, joka veisi meidät lintusaarelle. Veneet kulkevat noin tunnin välein. Seuraavaan lähtöön on vielä yli puoli tuntia, joten kipaisemme läheiseen markettiin ostamaan lounasta. Syömme hämmentävän hyviä kevätkääryleitä marketin eteisaulassa. Kyllä globalisaatio on ihmeellistä.
Kiiruhdamme takaisin satamaan ja vaihdamme muutaman sanan norjalaispariskunnan kanssa, joka odottaa autonsa kanssa pääsyä Hurtigrutenin lauttaan. Ketään muuta ei näy. Haahuilemme hetken, kunnes käyn lipunmyynnissä kysymässä, milloin vene lähtee. Lipunmyyjä lähtee etsimään kapteenia, joka tulee viimein paikalle ja siirtää veneen portaiden viereen. Olemme ainoat asiakkaat.
Kulkuvälineemme tänään
Hornøya sijaitsee (70° pohjoista leveyttä, 31° itäistä pituutta) idempänä kuin Istanbul ja Kairo, se on myös itäisempi kuin edellisen päivän kohteemme Grense Jakobselv Venäjän rajalla. Viimeinen etuvartio ennen Barentsinmerta ja kymmenien tuhansien lintujen koti.
Olen koko matkan hautonut sisälläni toivetta, jota en ole uskaltanut paljastaa lapsille. Näkisimmepä lunneja. On kuitenkin epävarmaa, ovatko lunnit vielä saarella. Jännittää.
Noin kymmenen minuutin venematkan jälkeen rantaudumme Hornøyan laiturille ja nousemme rappuset ylös tasanteelle. Rantakalliolla istuu mustia karimetsoja vieri vieressä kuin vartiosotilaita.
Nostan katseeni ylös ja huomaan ensimmäisen lunnin lentävien lintujen joukosta. Alan hihkua ja osoitella taivaalle. Huudan lapsilleni: ”Lunneja!”
Paluumatkaa odottavat lintukuvaajat valtavien kameroidensa kanssa katsovat pitkään. Yksi unelmistani juuri toteutuu.
Olen pitkään haaveillut lunnien näkemisestä, mutta jostain syystä olen aina luullut niiden asustavan vaikeasti saavutettavissa paikoissa. Tätä ei voi kovin hankalaksi paikaksi sanoa ainakaan tänään. Voin kyllä kuvitella, ettei meri ole aina näin suopea.
Kutittaa
Saaren rantakaistale on vehreä ja kukkainen. Me pällistelijät saamme kulkea vain rantakaistaleen poluilla, niiltä ei sovi poistua. Myös saaren huipulla olevalle majakalle vievät portaat on suljettu. Nopeasti nouseva jyrkkä rinne on lintujen valtakuntaa ja jokainen uloke on asuttu. Lunnit, karimetsot, etelänkiislat, lokit ja ruokit elävät sulassa sulkaisessa sovussa tässä naapurilähiössä.
Sopu sijaa antaa
Alue on rajallinen, mutta sehän ei haittaa meitä, sillä lintuja riittää aivan polkujen viereenkin. Varsinkin karimetsot päästävät yllättävän lähelle, tosin ne naputtelevat nokkaansa uhkaavasti, kun hipsimme polkua pitkin niiden ohi.
Karimetso
”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin kovin tärkeää” − vanha hornøyalainen viisaus
Meidän lisäksemme saarella on toinen suomalaisperhe, joka on tullut paikalle jo aiemmin päivällä. He kertovat, että päivällä oli enemmän väkeä ja linnut pysyivät kauempana. Joskus on siis etua siitä, että olemme hitaita lähtijöitä, taidamme olla iltapäivän viimeisiä vieraita tässä kirkuvassa ja kujertavassa valtakunnassa.
Kuvitelkaa mikä ääni lähtee tuhansista linnuista, kun ne pyrähtävät joukkohysterian vallassa kallioilta lentoon. En saa lehahdusta videolle kertaakaan, olen liian hidas, mutta en ihan heti unohda sitä huminaa. En saa myöskään tallennettua sitä vienoa lemahdusta, joka lintujen jätöksistä lähtee. Sen olen jo onnellisesti unohtanut.
Lintujen ystävälle tämä on unohtumaton päivä, uskomaton elämys. Hitchcockin Linnut-elokuvan traumatisoimille tämä olisi painajainen.
Joukkopyrähdys
Tämä on Avara luonto livenä, sydän melkein pakahtuu ja iholla kihelmöi innostus. Tällaisista elämyksistä tulee kylläinen ja kiitollinen olo.
Ihanat linnut, upea maisema, lämmin aurinko ja lempeä meri.
Vuoreijan satamassa häämöttää Hurtigrutenin alus, josta tuotiin pari turistia Hornøyalle kumiveneellä. Viipyivät ehkä vartin ja juoksivat kiireesti takaisin.
Tyytyväinen puutarhuri ilta-auringossa
Palaamme Vuoreijan satamaan ja päätämme vielä jatkaa maisemareittiä Hamningbergiin asti, olemme saaneet jo niin monta suositusta reitistä, että lähdemme ajamaan, vaikka ilta on jo pitkällä. Siitä lisää myöhemmin.
Hei hei, olipa suuri kunnia saada tavata teidät!
Paluu aallonmurtajan suojiin
Viimeinen silmäys Vuoreijaan
Tämä reissu tehtiin 22.7.2019
Venematka saarelle maksoi aikuisilta 400 Norjan kruunua (vähän yli 40 €), lapsilta 200 NOK
Olemme lähdössä kohti Jäämerta ja pakkaan mukaani matkalukemista. Tartun kirjoihin aina fiilispohjalta ja silti luen yleensä vain yhtä kirjaa kerrallaan. Tänä vuonna minulla on kuitenkin ollut valinnan vaikeutta, sillä kirjapino yöpöydälläni on kasvanut huojuviin korkeuksiin. Pääsiäismatkalle otin mukaan kolme kirjaa, joista en lopulta lukenut yhtäkään, kun asuntomme kirjahyllyssä ollut The Hate U Give vei mukanaan. Tälle matkalle lähtee mukaan taas kolme kirjaa.
Yksi kirjoista on ”Kaija Pesosen talvisota – 16-vuotiaan tytön päiväkirjat Petsamon etulinjalta”. Se on lainassa Sallassa asuvalta kummitädiltäni ja tarkoituksenani on palauttaa kirja kotiinsa matkan varrella. Olin ehtinyt vähän selailla Kaijan tarinaa ja ajattelin matkalla vilkuilla sitä vähän enemmän. Sotahistoria ei valitettavasti ole kuulunut kiinnostuksen kohteisiini, joten en ajatellut lukevani koko kirjaa.
Syy epätavalliseen kirjalainaani on Petsamo. Olen kummitätini luona selaillut Petsamosta kertovia kirjoja, lukenut pätkiä ajasta, jolloin tuo kaistale maata kuului vielä Suomelle. Olen kuljettanut kummitädiltäni Petsamon karttoja isälleni tutkittaviksi, sytyttänyt hänessäkin Petsamo-innostuksen, ja etsinyt lisää Petsamo-aiheisia kirjoja kirpputoreilta. Vähitellen tuosta alueesta on tullut itsellenikin kummallisen kiehtova seutu.
Petsamon kalliot
Ehkä se johtuu kiinnostuksestani rajaseutuihin, gradunikin kirjoitin Xinjiangista, Länsi-Kiinassa sijaitsevasta uiguurien autonomisesta alueesta, jonka historia on täynnä rajojen siirtoa ja suurvaltojen peliä. Mikähän niissä sitten kiehtoo? Onko se kulttuurien kohtaaminen ja kielten sekamelska? Vai rajojen häilyvyys ja niiden muutokset, milloin minkäkin maan geopoliittiset intressit ja vaihtuva valta? Onko raja suljettu vai avoin, ja mitä seurauksia alueelle tästä on? Miten vallassa olevat muuttavat alueen maisemaa? Miten mikäkin kansallisuus alueen kokee: koti vai kolonia? Minusta tämä kaikki on kiinnostavaa, vaikka rajoihin liittyy myös kiistoja, sotia ja surullisia kohtaloita. Usein raja-alueet kärsivät eniten kaukaisten pääkaupunkien päätöksistä. Petsamossa ovat kaiken keskellä asuneet kolttasaamelaiset. Huomenna he muistelevat muuttoaan.
Toisen maailmansodan jälkeen Petsamon alueelta evakuoidut kolttasaamelaiset asutettiin Inarin kunnan alueelle Keväjärven, Nellimin ja Sevettijärven kyliin. Elämä uusilla asuinalueilla alkoi vuonna 1949. Kolttasaamelaisten asuttamisen 70-vuotisjuhlaa vietetään 24.8.2019 Sevettijärvellä.
Yllättäen Petsamo-kirja viekin mukanaan. Ehkä kysymys on tarinoiden voimasta. Saan kirjan avulla kurkistaa 16-vuotiaan Kaijan elämään sodan keskellä. En sitten ole kovin pahoillani, kun selviää, että kummitädillä onkin tupa täynnä juuri silloin eli vierailumme peruuntuu. Olisihan se ollut kiva nähdä tätiä, mutta saan nyt jatkaa Kaijan kanssa matkaa.
Toinen minut kaapannut kirja on Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani. Olin ennen matkaa kirjastossa hakemassa Pohjois-Suomen retkeilyopasta, kun tämä kirja tuli vastaan. Muistin vuosia sitten lukeneeni tästä ylistäviä arvioita, mutta taisin sivuuttaa ne ajatuksella ”Tietokirja, hmm, ei ehkä sittenkään”. Tällä kertaa kirja pysäytti minut, en voinut kävellä ohi vaan avasin ensimmäisen sivun ja luin:
”Minä vihaan palelemista. Joudun paniikkiin jo pelkästä ajatuksesta olla ilman käsineitä tuulessa.”
Tiesin heti, että tämä on minulle tarkoitettu, kirja kummallisista kiinnostuksen kohteista, jotka eivät jätä rauhaan, eivätkä ole järjellä selitettävissä. On vain lähdettävä niiden perään.
Itse en ole sentään naparetkelle lähdössä, mutta Jäämeren rannat vetävät puoleensa magneetin tavoin, Nordkappin reissumme pari vuotta sitten jätti syvät jäljet. Pohjoiseen on luvassa lämpenevää, mutta Varangin niemimaalle on silti luvassa korkeintaan 12 astetta, joten pakkaan laukkuni täyteen villavaatteita, toppaliivejä ja hanskoja. Minä vihaan palelemista. Minä rakastan arktista karuutta.
Kolmas kirja, joka lähtee mukaan, on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Luulen vielä lähtiessä, että tämä on varsinainen lukukirjani matkalla, muita ehkä selailen.
Sevettijärvellä mökkimme takana on pieni kaunis lampi
Mutta palataanpa matkaamme kohti Jäämerta. Olemme saapuneet Sevettijärvelle ja jäämme yöksi porotilalle. Luen Kaijan tarinaa taas illalla ennen nukahtamista ja mietin, miten sopeutuvainen ihminen voikaan olla. Kaija oli tullut kesän 1939 alussa Petsamoon siskonsa seuraksi. Hän on vasta 16-vuotias ja sodan syttyessä hän vaatii saada jäädä avuksi joukkosidontapaikalle (jsp), vaikka on alaikäinen.
Mitä sinä ottaisit mukaan sotaan? Kaija pakkaa laukkuunsa rippilahjaksi saamansa kansallispuvun ja Saima Harmajan runoteoksen. Jostain hän taitaa saada myös kukkurakaupalla rohkeutta, reippautta ja hurmoksellista isänmaallisuutta. Sota on hänelle eräänlainen seikkailu ja jsp:stä tulee hänen toinen perheensä.
Erityisen kiinnostavaa minusta on kuitenkin se, kun Kaija kertoo Petsamon luonnosta. Talvella he kävivät hiihtämässä, jos suinkin pommituksen keskeltä pääsivät. Joskus he menivät kiellosta huolimatta ja hiihtelivät lakanat selässään, kunnes piti kaivautua lumen sekaan suojaan neuvostohävittäjien ilmestyessä taas kerran taivaalle.
”Kaikki puut aivan nuokkuivat lumesta, koivut olivat taipuneet kuin porteiksi hohtavan painon alla, koko metsä häikäisi puhtautta ja valkeutta. Yksinäinen latu oli siinä syvässä lumessa. Auringon ensimmäiset säteet kultasivat puiden latvoja, olipa joku sädekimppu ehtinyt jo alemmaksikin. Metsän suurta hiljaisuutta rikkoi vain hiljainen kohina, mutta sekin aivan kuin sulautui yhteen tämän ihanan näyn kanssa.
Olin kuin satumaassa! Tuntui kuin olisin tullut pyhään paikkaan, johonkin ihmeellisen suureen valkeuteen. Ajattelin, voi miten kaunis Suomemme on.”
Liikuttavia ovat myös kertomukset tukipakettien saapumisesta. Norjalaiset lähettävät lämpimiä vaatteita, mm. muhveja, joille jsp:n hoitajat nauravat.
”Luulevatko ne norjalaiset, että Petsamon rintaman lotat ehtivät seistä kädet muhvin sisällä.”
Vaatelähetykset ovat kuitenkin todella tärkeitä, sillä suomalaisilla on kehnot varusteet ja vastassaan massiivinen ylivoima. Portugalilaisten lähettämät sardiinit otetaan myös lämmöllä vastaan.
Petsamo oli maailmansotien välissä vireä ja kansainvälinen paikka. Kanadalainen kaivosyhtiö toi nikkelikaivoksen vuoksi työntekijöitä eri puolilta maailmaa. Muutenkin Petsamon matkailua ja muita elinkeinoja kehitettiin hurjaa vauhtia. Palkat olivat muuta Suomea korkeammat, joten alueelle virtasi varsinkin nuorta väkeä, Kaijakin siskonsa vanavedessä.
Paljon pitää Petsamon joukkojen tuhota vastarakennettua perääntyessään. Mikä turhuus ja ihmisen älyttömyys.
En voi olla tekemättä mielikuvitusmatkoja Petsamoon, olemme jo niin lähellä. Jääköön Pykeija toiseen kertaan, nyt on mentävä Petsamon rajalle.
Matkan aamut olen viettänyt Uusman Naparetken seurassa. Minun arktinen retkeni on kevyttä kamaa Uusman napareissujen rinnalla. Uusman on päästävä Valkosaarelle, jossa Andréen naparetkikunta kuoli yli sata vuotta sitten, ja minun on päästävä Petsamoon. Petsamo taitaa kuitenkin olla yhtä saavuttamaton kuin Valkosaari. Sotilasalueelle ei ole menemistä, joten on tyydyttävä Grense Jakobselviin Norjan puolelle.
Lähdemme Sevettijärveltä liikkeelle aurinkoisena hellepäivänä ja ylitämme rajan Näätämössä. Käännymme pian kohti Kirkkoniemeä ja Murmanskia. Ohitamme Kirkkoniemen risteyksen ja harmittelen, ettei meillä ole aikaa piipahtaa siellä. Ennen Storskogin raja-asemaa käännymme Murmanskin-reitiltä tielle 886.
Ehkä jonain päivänä ajan tästä suoraan
Tie muuttuu lopulta kapeaksi hiekkatieksi ja ehdin jo miettiä, että mihin jumalan selän taakse me oikein mahdamme päätyä. Matka etenee hitaasti ja vie muutaman tunnin, vaikka Sevettijärveltä Grense Jakobselviin on vain 133 km.
Nautin näistä karuista maisemista
Ajamme ensin kohti itää ja kun käännymme viimein pohjoiseen alkaa tie seurata Vuoremijokea (Jakobselv), joka on samalla Norjan ja Venäjän raja. Petsamo näkyy siis jo!
Vuoremijoen takana Venäjä, eli Petsamo näkyvissä
Ohitamme matkalla Norjan vanhimman tunturin, lähes 2900 miljoonaa vuotta vanhan Hompenin. Jostain luin, että tämä alue olisi Norjan vanhinta kallioperää, ur-Norgea. Alkuvoimaa täällä tuntuu olevan, maisema on vuosimiljoonien hiomaa.
Norjan vanhin tunturi
Siirtolohkareita Norjan vanhimmalla tunturilla
Grense Jakobselvissä asuu joitakin kymmeniä ihmisiä, mutta en näe juurikaan taloja. Olemme saapuneet kylään, sillä tien vieressä kohoaa komea Kuningas Oskar II:n kivikappeli. Pikkaraisen hautausmaan hautakivissä on norjalaisia, saamelaisia ja suomalaisia nimiä.
Kappeli on aika iso pytinki muutamalle ihmiselle, mutta tällaista se rajaseuduilla joskus on. Maa-alueiden hallinta sinetöidään jollain merkillä siitä, että kenen kulttuuri ja uskonto täällä hallitsee. Venäjä on näillä seuduilla perustanut luostareita ja Norja sinetöi täällä paikan hallinnan kirkolla. Valtiot merkkaavat reviirejään.
Kuningas Oskar II:n kivikappeli Grense Jakobselvissä
Grense Jakobselv
Ajamme vielä kappelilta eteenpäin niin pitkälle kuin pääsemme ja siellä se odottaa, Jäämeri! Kääntöpaikan autojen määrä yllättää hieman, sillä tie tänne oli niin hiljainen. Ei tämä olekaan ihan tuntematon maailmankolkka, täällähän on matkailuautoja useampikin, Keski-Euroopasta, Suomesta ja Norjasta.
Neljän nuoren rajavartijan porukka parkkeeraa jeeppinsä matkailuautojen sekaan. He nostavat isot rinkkansa selkään, huikkaavat minulle iloisen tervehdyksen ja lähtevät taapertamaan ylös rannasta. Mihin? Rinne, joka johtaa huipun tähystysasemalle, on todella jyrkkä. Olen aina ollut sitä mieltä, että norjalaisissa on jotain ihmeellistä. He valloittavat vuoren kuin vuoren, kevyesti ja hymy naamallaan.
Täällä ollaan Euroopan rajamailla, niin kaukana Oslosta kuin voi Norjassa maitse päästä. Vain kilometrin päässä täältä on helle, mutta Jäämeri viilentää rantakaistaletta tehokkaasti. Tarvitsen takin, mutta villavaatteet ovat edelleen turhia.
Lähden kävelemään norjalaisten perässä hiekkapolkua pitkin ja kurkistan rantatörmän taakse. Mikä upea hiekkaranta sieltä paljastuukaan. Karaistuneet norjalaislapset peuhaavat hiekassa uimapukusillaan. En ihan odottanut päätyväni rantalomakohteeseen.
Rantalomalle Norjaan? Kyllä kiitos!
Siirryn seuraavaksi valtaville rantakallioille. Katselen Jäämerelle ja ihailen kauniita silokallioita.
Muhkeat rantakalliot
Tähyilen joen suun toiselle puolelle Petsamoon, haistelen tuulta. Vain parikymmentä kilometriä linnuntietä kaakkoon on Liinahamari. En voi olla miettimättä, miten ihmeellistä olisi, jos Suomella olisi oma ranta Jäämerellä. Mitä jos pääsisinkin Petsamoon tästä vain suoraan kävelemällä? Nyt siinä on kova raja.
Luonto on sama kuin täällä, seisomme saman ikivanhan kallioperän päällä, sama ilmamassa viipyilee päällämme, mutta tuonne ei ole menemistä. Ihmisillä on outoja tapoja, kuvittelemme omistavamme nämä maat ja mannut.
Rannan toisella puolen alkaa Petsamo, eikun Venäjä
Paluumatkalla pysähdymme vielä rajajoen rantaan. Katselen hetken Petsamon puolelle. Joen vieressä kerrotaan valvontakameroista ja kielletään kahlaamasta joen yli. Olemme vain muutaman metrin päässä. Ajatus hieman kiihdyttää minua, mutta en aio uhmata kieltoa.
Siinä se on, kivenheiton päässä
Luen molemmat kirjat loppuun vasta kotona. Talvisota päättyy ja Kaija palaa Karjalohjalle, mutta Petsamo ei unohdu:
”Mutta kuitenkin väikkyy Petsamo alati mielessäni, tunturit, vuono, kaikki. Minä rakastan, rakastan Lappia.”
Bea Uusman huima tutkimusmatka Andréen naparetkikunnan jäljissä myös päättyy. Hän pääsee lopulta Valkosaarelle. Matka ei kuitenkaan lopulta ratkaise retkikunnan jäsenten kuoleman arvoitusta, mutta Uusma päättelee todennäköisimmät kuolinsyyt retkikunnan jäämistön perusteella. Uskomaton tarina, joka muutti käsitystäni tietokirjasta.
”Taivas ja meri sulautuvat syvän harmaansinisinä yhteen. Mutta suoraan keulan puolella, aivan meren ja taivaan välissä, loistaa voimakas valkoinen valo. Minun on melkein siristettävä silmiäni. Se valaisee koko horisontin.
Se on Valkosaari.
Valkosaari on itsevalaiseva.”
Kankimäen kirjan avaan vasta myöhemmin. Ehkä tämä matka ei ole oikea aika seurustella yönaisten kanssa, sillä minulla on mukanani ilta- ja aamunainen. Yöt menevät nukkuessa, onneksi.
Minun arktinen matkani sujuu helteisissä merkeissä, taas kerran. Puran lopuksi untuvat ja villat koskemattomina laukustani.
Elän vielä hetken matkan hehkussa, keskiyön auringon maanisen ja maagisen voiman piirissä.
Matkaseuralaiseni: Riitta Liede, Kaija Pesonen: Kaija Pesosen talvisota – 16-vuotiaan tytön päiväkirjat Petsamon etulinjalta (Minerva, 2018) ja Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like, 2015)
Petsamo liitettiin Suomeen Tarton rauhassa 1920 ja luovutettiin Neuvostoliitolle ensin osittain 1940 ja lopullisesti 1944.
Pääni on vielä pyörryksissä Gorsan kanjonista, vesiputouksesta ja kukkamerestä, kun jatkamme matkaa ylemmäs kohti Guolasjärveä.
Guolasjärvi (Guolasjávri) on lähellä Suomen rajaa ja järveä kiertävän tien päätepisteestä on lyhin matka Haltin valloitukseen. Me haluamme nyt vain nähdä Haltin, mutta toivottavasti vielä joskus kiipeämme sinne.
Tie vie meidät ylemmäs ja sumu alkaa vähitellen hälvetä. Lopulta putkahdamme kokonaan sumupilven yläpuolelle ja saavumme taivaallisen rauhan tyyssijaan. Olemme yli 800 metrin korkeudessa ja sumuhahtuvat jäävät taakse, aurinko paistaa järisyttävän kirkkaalta taivaalta ja haukon melkein henkeäni. Olenko tullut paratiisiin?
Näkymä on karun kaunis, lumilaikut täplittävät tuntureita. Ohitamme kirkkaita puroja, hohtavan vesiputouksen ja lempeitä lampaita, jotka makoilevat keskellä tietä. Auto tuntuu aivan liian jyhkeältä ja kovaääniseltä kulkuvälineeltä tähän paikkaan. Täällä pitäisi hipsutella rauhassa polkuja pitkin, kuunnella viulunsoittoa tai enkelikuoroa ja katsella kerubeja leikkimässä lampaiden kanssa. Mielikuvani nousevat raamatullisiin sfääreihin, sillä kontrasti muutaman kilometrin päässä olevaan kanjoniin on niin valtava. Gorsan kanjonilla sumun keskellä näin itseni keskellä sormusten herran tarua ja kuvittelin Klonkun ilmestyvän rotkon rinteille. Täällä tunnelma on aivan toinen. Kaukana on kavala maailma ja Mordorin rotkot. Tänne haluaisin jäädä.
Gorsabrualle vain 2,5 km. Tämän reitin haluaisin joskus kokea.
Mutta eivät täällä enkelikuorot laula ja hyvä niin. Täydellisen hiljaisuuden halkoo hetkittäin vain lampaiden määkinä ja kellojen kalkatus tai vuoripuron solina. Kasvoillani on jatkuvasti typertynyt hymy, kun katson tätä maisemaa. Huomaan sen aina silloin, kun lasken jäykistyneitä poskipäitäni alas hetkeksi lepäämään. Ja sitten ne taas nousevat, en mahda sille mitään.
Ajamme lähemmäs Guolasjärveä. Pysähdymme sillan kohdalla, jossa vesi virtaa ylemmältä pikkujärveltä Guolasjärveen. Täällä näemme muitakin ihmisiä. Muutama auto on parkkeerattu tien varteen ja iso norjalaisseurue istuu tulilla. Rannassa näkyy iso teltta. En ihan heti keksi parempaa paikkaa telttailla ja istua nuotiolla.
Halti näkyvissä vasemmalla, näin ainakin tulkitsimme.
Meillä on kuitenkin jo eväät vähissä, joten emme aja tien päätepisteeseen vaan käännymme takaisin. Pysähdymme matkalla vielä hetkeksi, sillä lapset haluavat leikkiä lumessa.
Muistan yhtäkkiä elävästi elämäni ensimmäisen matkan ulkomaille. Lähdimme koko perheen voimin autolla Norjaan, kun olin kuusivuotias. Muistan vieläkin miten hassulta tuntui leikkiä lumessa keskellä kesää.
Ajamme alas sumupilven läpi takaisin merenpinnan tasolle. Olemme taas harmaan pilven alla.
Vaikka Gorsan kanjoni oli tämän päivän pääkohde, ja mahtava kohde olikin, olin Guolasjärven maisemista aivan häikäistynyt.
Matkoja, retkiä, hetkiä 