Hornøyan lintusaarella lunneja tapaamassa

Hornøyan lintusaarella lunneja tapaamassa

Auton lämpömittari näyttää 24 astetta, kun lähdemme aamiaisen jälkeen ajamaan Pulmangista (Polmak) kohti Varangin niemimaan itäkärkeä. Tie niemimaan etelärantaa pitkin aina koillisrannan Hamningbergiin asti on yksi Norjan kansallisista maisemareiteistä. Päämäärämme tänään on Norjan itäisin kolkka eli Vuoreijan (Vardø) kaupungin edustalla oleva Hornøyan lintusaari.

Joskus mietin, että millähän perusteilla nämä maisemareitit valitaan. Norjan maisemat ovat yleensä niin läkähdyttävän upeat, ettei alkumatka tee sen kummempaa vaikutusta. Samaa ajattelin Nordkappin naapuriniemimaalla Havøysundin-tiellä, joka on myös yksi Norjan 18 maisemareitistä. Itseeni Nordkappin tien maisemat tekivät paljon suuremman vaikutuksen. Varangin tiellä ajoittain karun kaunis autius saa minut kuitenkin vähitellen lämpenemään.

Hornoya

Saavumme iltapäivällä Vuoreijaan. Aikoinaan merkittävä kalastuskaupunki on rakennettu saarelle, johon pääsee nykyään tunnelia pitkin. Auton lämpömittarissa on enää 13 astetta. Aurinko paistaa kuitenkin niin lämpimästi, ettei lämpötilan laskua juuri tunne. Arktinen tuuli on tänään armelias.

Vuoreija
Vuoreijan satamasta näkyy kirkko sekä Globus II -tutka-asema

Ajamme suoraan satamaan ja ostamme liput veneeseen, joka veisi meidät lintusaarelle. Veneet kulkevat noin tunnin välein. Seuraavaan lähtöön on vielä yli puoli tuntia, joten kipaisemme läheiseen markettiin ostamaan lounasta. Syömme hämmentävän hyviä kevätkääryleitä marketin eteisaulassa. Kyllä globalisaatio on ihmeellistä.

Kiiruhdamme takaisin satamaan ja vaihdamme muutaman sanan norjalaispariskunnan kanssa, joka odottaa autonsa kanssa pääsyä Hurtigrutenin lauttaan. Ketään muuta ei näy. Haahuilemme hetken, kunnes käyn lipunmyynnissä kysymässä, milloin vene lähtee. Lipunmyyjä lähtee etsimään kapteenia, joka tulee viimein paikalle ja siirtää veneen portaiden viereen. Olemme ainoat asiakkaat.

Hornoya
Kulkuvälineemme tänään

Hornøya sijaitsee (70° pohjoista leveyttä, 31° itäistä pituutta) idempänä kuin Istanbul ja Kairo, se on myös itäisempi kuin edellisen päivän kohteemme Grense Jakobselv Venäjän rajalla. Viimeinen etuvartio ennen Barentsinmerta ja kymmenien tuhansien lintujen koti.

Olen koko matkan hautonut sisälläni toivetta, jota en ole uskaltanut paljastaa lapsille. Näkisimmepä lunneja. On kuitenkin epävarmaa, ovatko lunnit vielä saarella. Jännittää.

Noin kymmenen minuutin venematkan jälkeen rantaudumme Hornøyan laiturille ja nousemme rappuset ylös tasanteelle. Rantakalliolla istuu mustia karimetsoja vieri vieressä kuin vartiosotilaita.

Hornoya

Nostan katseeni ylös ja huomaan ensimmäisen lunnin lentävien lintujen joukosta. Alan hihkua ja osoitella taivaalle. Huudan lapsilleni: ”Lunneja!”

Paluumatkaa odottavat lintukuvaajat valtavien kameroidensa kanssa katsovat pitkään. No katsokaa rauhassa, sillä tältä näyttää ihminen, jonka yksi unelma toteutuu.

Hornoya lunni

Olen pitkään haaveillut lunnien näkemisestä, mutta jostain syystä olen aina luullut niiden asustavan vaikeasti saavutettavissa paikoissa. Tätä ei voi kovin hankalaksi paikaksi sanoa ainakaan tänään. Voin kyllä kuvitella, ettei meri ole aina näin suopea.

Hornoya

Hornøya
Kutittaa

Saaren rantakaistale on vehreä ja kukkainen. Me pällistelijät saamme kulkea vain rantakaistaleen poluilla, niiltä ei sovi poistua. Myös saaren huipulla olevalle majakalle vievät portaat on suljettu. Nopeasti nouseva jyrkkä rinne on lintujen valtakuntaa ja jokainen uloke on asuttu. Lunnit, karimetsot, etelänkiislat, lokit ja ruokit elävät sulassa sulkaisessa sovussa tässä naapurilähiössä.

Hornoya

Hornoya

Hornøya
Sopu sijaa antaa

Hornoya

Alue on rajallinen, mutta sehän ei haittaa meitä, sillä lintuja riittää aivan polkujen viereenkin. Varsinkin karimetsot päästävät yllättävän lähelle, tosin ne naputtelevat nokkaansa uhkaavasti, kun hipsimme polkua pitkin niiden ohi.

Hornoya
Karimetso
Hornøya
”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin kovin tärkeää” − vanha hornøyalainen viisaus

Meidän lisäksemme saarella on toinen suomalaisperhe, joka on tullut paikalle jo aiemmin päivällä. He kertovat, että päivällä oli enemmän väkeä ja linnut pysyivät kauempana. Joskus on siis etua siitä, että olemme hitaita lähtijöitä, taidamme olla iltapäivän viimeisiä vieraita tässä kirkuvassa ja kujertavassa valtakunnassa.

Hornoya

Kuvitelkaa mikä ääni lähtee tuhansista linnuista, kun ne pyrähtävät joukkohysterian vallassa kallioilta lentoon. En saa lehahdusta videolle kertaakaan, olen liian hidas, mutta en ihan heti unohda sitä huminaa. En saa myöskään tallennettua sitä vienoa lemahdusta, joka lintujen jätöksistä lähtee. Sen olen jo onnellisesti unohtanut.

Lintujen ystävälle tämä on unohtumaton päivä, uskomaton elämys. Hitchcockin Linnut-elokuvan traumatisoimille tämä olisi painajainen.

Hornoya
Joukkopyrähdys

Hornoya

Tämä on Avara luonto livenä, sydän melkein pakahtuu ja iholla kihelmöi innostus. Tällaisista elämyksistä tulee kylläinen ja kiitollinen olo.

Ihanat linnut, upea maisema, lämmin aurinko ja lempeä meri.

Hornoya
Vuoreijan satamassa häämöttää Hurtigrutenin alus, josta tuotiin pari turistia Hornøyalle kumiveneellä. Viipyivät ehkä vartin ja juoksivat kiireesti takaisin.
Hornøya
Tyytyväinen puutarhuri ilta-auringossa

Palaamme Vuoreijan satamaan ja päätämme vielä jatkaa maisemareittiä Hamningbergiin asti, olemme saaneet jo niin monta suositusta reitistä, että lähdemme ajamaan, vaikka ilta on jo pitkällä. Siitä lisää myöhemmin.

Hornøya
Hei hei, olipa suuri kunnia saada tavata teidät!
Hornøya
Paluu aallonmurtajan suojiin
Hornøya
Viimeinen silmäys Vuoreijaan

 

  • Tämä reissu tehtiin 22.7.2019
  • Venematka saarelle maksoi aikuisilta 400 Norjan kruunua (vähän yli 40 €), lapsilta 200 NOK
  • Lisätietoja Hornøyasta
  • Idean tähän mahtavaan retkeen antoi Sampanjaa muovimukista -blogi

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Mainokset

Grense Jakobselvin rannalla Petsamoa etsimässä

Grense Jakobselvin rannalla Petsamoa etsimässä

Olemme lähdössä kohti Jäämerta ja pakkaan mukaani matkalukemista. Tartun kirjoihin aina fiilispohjalta ja silti luen yleensä vain yhtä kirjaa kerrallaan. Tänä vuonna minulla on kuitenkin ollut valinnan vaikeutta, sillä kirjapino yöpöydälläni on kasvanut huojuviin korkeuksiin. Pääsiäismatkalle otin mukaan kolme kirjaa, joista en lopulta lukenut yhtäkään, kun asuntomme kirjahyllyssä ollut The Hate U Give vei mukanaan. Tälle matkalle lähtee mukaan taas kolme kirjaa.

Yksi kirjoista on ”Kaija Pesosen talvisota – 16-vuotiaan tytön päiväkirjat Petsamon etulinjalta”. Se on lainassa Sallassa asuvalta kummitädiltäni ja tarkoituksenani on palauttaa kirja kotiinsa matkan varrella. Olin ehtinyt vähän selailla Kaijan tarinaa ja ajattelin matkalla vilkuilla sitä vähän enemmän. Sotahistoria ei valitettavasti ole kuulunut kiinnostuksen kohteisiini, joten en ajatellut lukevani koko kirjaa.

Syy epätavalliseen kirjalainaani on Petsamo. Olen kummitätini luona selaillut Petsamosta kertovia kirjoja, lukenut pätkiä ajasta, jolloin tuo kaistale maata kuului vielä Suomelle. Olen kuljettanut kummitädiltäni Petsamon karttoja isälleni tutkittaviksi, sytyttänyt hänessäkin Petsamo-innostuksen, ja etsinyt lisää Petsamo-aiheisia kirjoja kirpputoreilta. Vähitellen tuosta alueesta on tullut itsellenikin kummallisen kiehtova seutu.

Grense Jakobselv
Petsamon kalliot

Ehkä se johtuu kiinnostuksestani rajaseutuihin, gradunikin kirjoitin Xinjiangista, Länsi-Kiinassa sijaitsevasta uiguurien autonomisesta alueesta, jonka historia on täynnä rajojen siirtoa ja suurvaltojen peliä. Mikähän niissä sitten kiehtoo? Onko se kulttuurien kohtaaminen ja kielten sekamelska? Vai rajojen häilyvyys ja niiden muutokset, milloin minkäkin maan geopoliittiset intressit ja vaihtuva valta? Onko raja suljettu vai avoin, ja mitä seurauksia alueelle tästä on? Miten vallassa olevat muuttavat alueen maisemaa? Miten mikäkin kansallisuus alueen kokee: koti vai kolonia? Minusta tämä kaikki on kiinnostavaa, vaikka rajoihin liittyy myös kiistoja, sotia ja surullisia kohtaloita. Usein raja-alueet kärsivät eniten kaukaisten pääkaupunkien päätöksistä. Petsamossa ovat kaiken keskellä asuneet kolttasaamelaiset. Huomenna he muistelevat muuttoaan.

Toisen maailmansodan jälkeen Petsamon alueelta evakuoidut kolttasaamelaiset asutettiin Inarin kunnan alueelle Keväjärven, Nellimin ja Sevettijärven kyliin. Elämä uusilla asuinalueilla alkoi vuonna 1949. Kolttasaamelaisten asuttamisen 70-vuotisjuhlaa vietetään 24.8.2019 Sevettijärvellä.

Yllättäen Petsamo-kirja viekin mukanaan. Ehkä kysymys on tarinoiden voimasta. Saan kirjan avulla kurkistaa 16-vuotiaan Kaijan elämään sodan keskellä. En sitten ole kovin pahoillani, kun selviää, että kummitädillä onkin tupa täynnä juuri silloin eli vierailumme peruuntuu. Olisihan se ollut kiva nähdä tätiä, mutta saan nyt jatkaa Kaijan kanssa matkaa.

Toinen minut kaapannut kirja on Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani. Olin ennen matkaa kirjastossa hakemassa Pohjois-Suomen retkeilyopasta, kun tämä kirja tuli vastaan. Muistin vuosia sitten lukeneeni tästä ylistäviä arvioita, mutta taisin sivuuttaa ne ajatuksella ”Tietokirja, hmm, ei ehkä sittenkään”. Tällä kertaa kirja pysäytti minut, en voinut kävellä ohi vaan avasin ensimmäisen sivun ja luin:

”Minä vihaan palelemista. Joudun paniikkiin jo pelkästä ajatuksesta olla ilman käsineitä tuulessa.”

Tiesin heti, että tämä on minulle tarkoitettu, kirja kummallisista kiinnostuksen kohteista, jotka eivät jätä rauhaan, eivätkä ole järjellä selitettävissä. On vain lähdettävä niiden perään.

Itse en ole sentään naparetkelle lähdössä, mutta Jäämeren rannat vetävät puoleensa magneetin tavoin, Nordkappin reissumme pari vuotta sitten jätti syvät jäljet. Pohjoiseen on luvassa lämpenevää, mutta Varangin niemimaalle on silti luvassa korkeintaan 12 astetta, joten pakkaan laukkuni täyteen villavaatteita, toppaliivejä ja hanskoja. Minä vihaan palelemista. Minä rakastan arktista karuutta.

Kolmas kirja, joka lähtee mukaan, on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Luulen vielä lähtiessä, että tämä on varsinainen lukukirjani matkalla, muita ehkä selailen.

sevettijarvi
Sevettijärvellä mökkimme takana on pieni kaunis lampi

Mutta palataanpa matkaamme kohti Jäämerta. Olemme saapuneet Sevettijärvelle ja jäämme yöksi porotilalle. Luen Kaijan tarinaa taas illalla ennen nukahtamista ja mietin, miten sopeutuvainen ihminen voikaan olla. Kaija oli tullut kesän 1939 alussa Petsamoon siskonsa seuraksi. Hän on vasta 16-vuotias ja sodan syttyessä hän vaatii saada jäädä avuksi joukkosidontapaikalle (jsp), vaikka on alaikäinen.

Mitä sinä ottaisit mukaan sotaan? Kaija pakkaa laukkuunsa rippilahjaksi saamansa kansallispuvun ja Saima Harmajan runoteoksen. Jostain hän taitaa saada myös kukkurakaupalla rohkeutta, reippautta ja hurmoksellista isänmaallisuutta. Sota on hänelle eräänlainen seikkailu ja jsp:stä tulee hänen toinen perheensä.

Erityisen kiinnostavaa minusta on kuitenkin se, kun Kaija kertoo Petsamon luonnosta. Talvella he kävivät hiihtämässä, jos suinkin pommituksen keskeltä pääsivät. Joskus he menivät kiellosta huolimatta ja hiihtelivät lakanat selässään, kunnes piti kaivautua lumen sekaan suojaan neuvostohävittäjien ilmestyessä taas kerran taivaalle.

”Kaikki puut aivan nuokkuivat lumesta, koivut olivat taipuneet kuin porteiksi hohtavan painon alla, koko metsä häikäisi puhtautta ja valkeutta. Yksinäinen latu oli siinä syvässä lumessa. Auringon ensimmäiset säteet kultasivat puiden latvoja, olipa joku sädekimppu ehtinyt jo alemmaksikin. Metsän suurta hiljaisuutta rikkoi vain hiljainen kohina, mutta sekin aivan kuin sulautui yhteen tämän ihanan näyn kanssa.

Olin kuin satumaassa! Tuntui kuin olisin tullut pyhään paikkaan, johonkin ihmeellisen suureen valkeuteen. Ajattelin, voi miten kaunis Suomemme on.”

Liikuttavia ovat myös kertomukset tukipakettien saapumisesta. Norjalaiset lähettävät lämpimiä vaatteita, mm. muhveja, joille jsp:n hoitajat nauravat.

”Luulevatko ne norjalaiset, että Petsamon rintaman lotat ehtivät seistä kädet muhvin sisällä.”

Vaatelähetykset ovat kuitenkin todella tärkeitä, sillä suomalaisilla on kehnot varusteet ja vastassaan massiivinen ylivoima. Portugalilaisten lähettämät sardiinit otetaan myös lämmöllä vastaan.

Petsamo oli maailmansotien välissä vireä ja kansainvälinen paikka. Kanadalainen kaivosyhtiö toi nikkelikaivoksen vuoksi työntekijöitä eri puolilta maailmaa. Muutenkin Petsamon matkailua ja muita elinkeinoja kehitettiin hurjaa vauhtia. Palkat olivat muuta Suomea korkeammat, joten alueelle virtasi varsinkin nuorta väkeä, Kaijakin siskonsa vanavedessä.

Paljon pitää Petsamon joukkojen tuhota vastarakennettua perääntyessään. Mikä turhuus ja ihmisen älyttömyys.

En voi olla tekemättä mielikuvitusmatkoja Petsamoon, olemme jo niin lähellä. Jääköön Pykeija toiseen kertaan, nyt on mentävä Petsamon rajalle.

Grense Jakobselv

Matkan aamut olen viettänyt Uusman Naparetken seurassa. Minun arktinen retkeni on kevyttä kamaa Uusman napareissujen rinnalla. Uusman on päästävä Valkosaarelle, jossa Andréen naparetkikunta kuoli yli sata vuotta sitten, ja minun on päästävä Petsamoon. Petsamo taitaa kuitenkin olla yhtä saavuttamaton kuin Valkosaari. Sotilasalueelle ei ole menemistä, joten on tyydyttävä Grense Jakobselviin Norjan puolelle.

Lähdemme Sevettijärveltä liikkeelle aurinkoisena hellepäivänä ja ylitämme rajan Näätämössä. Käännymme pian kohti Kirkkoniemeä ja Murmanskia. Ohitamme Kirkkoniemen risteyksen ja harmittelen, ettei meillä ole aikaa piipahtaa siellä. Ennen Storskogin raja-asemaa käännymme Murmanskin-reitiltä tielle 886.

Grense Jakobselv
Ehkä jonain päivänä ajan tästä suoraan

Tie muuttuu lopulta kapeaksi hiekkatieksi ja ehdin jo miettiä, että mihin jumalan selän taakse me oikein mahdamme päätyä. Matka etenee hitaasti ja vie muutaman tunnin, vaikka Sevettijärveltä Grense Jakobselviin on vain 133 km.

Grense Jakobselv
Nautin näistä karuista maisemista

Ajamme ensin kohti itää ja kun käännymme viimein pohjoiseen alkaa tie seurata Vuoremijokea (Jakobselv), joka on samalla Norjan ja Venäjän raja. Petsamo näkyy siis jo!

Grense Jakobselv
Vuoremijoen takana Venäjä, eli Petsamo näkyvissä

Ohitamme matkalla Norjan vanhimman tunturin, lähes 2900 miljoonaa vuotta vanhan Hompenin. Jostain luin, että tämä alue olisi Norjan vanhinta kallioperää, ur-Norgea. Alkuvoimaa täällä tuntuu olevan, maisema on vuosimiljoonien hiomaa.

Norjan vanhin tunturi
Norjan vanhin tunturi
Siirtolohkareita Norjan vanhimmalla tunturilla
Siirtolohkareita Norjan vanhimmalla tunturilla

Grense Jakobselvissä asuu joitakin kymmeniä ihmisiä, mutta en näe juurikaan taloja. Olemme saapuneet kylään, sillä tien vieressä kohoaa komea Kuningas Oskar II:n kivikappeli. Pikkaraisen hautausmaan hautakivissä on norjalaisia, saamelaisia ja suomalaisia nimiä.

Kappeli on aika iso pytinki muutamalle ihmiselle, mutta tällaista se rajaseuduilla joskus on. Maa-alueiden hallinta sinetöidään jollain merkillä siitä, että kenen kulttuuri ja uskonto täällä hallitsee. Venäjä on näillä seuduilla perustanut luostareita ja Norja sinetöi täällä paikan hallinnan kirkolla. Valtiot merkkaavat reviirejään.

Kuningas Oskar II:n kivikappeli
Kuningas Oskar II:n kivikappeli Grense Jakobselvissä
Grense Jakobselv
Grense Jakobselv

Ajamme vielä kappelilta eteenpäin niin pitkälle kuin pääsemme ja siellä se odottaa, Jäämeri! Kääntöpaikan autojen määrä yllättää hieman, sillä tie tänne oli niin hiljainen. Ei tämä olekaan ihan tuntematon maailmankolkka, täällähän on matkailuautoja useampikin, Keski-Euroopasta, Suomesta ja Norjasta.

Neljän nuoren rajavartijan porukka parkkeeraa jeeppinsä matkailuautojen sekaan. He nostavat isot rinkkansa selkään, huikkaavat minulle iloisen tervehdyksen ja lähtevät taapertamaan ylös rannasta. Mihin? Rinne, joka johtaa huipun tähystysasemalle, on todella jyrkkä. Olen aina ollut sitä mieltä, että norjalaisissa on jotain ihmeellistä. He valloittavat vuoren kuin vuoren, kevyesti ja hymy naamallaan.

Täällä ollaan Euroopan rajamailla, niin kaukana Oslosta kuin voi Norjassa maitse päästä. Vain kilometrin päässä täältä on helle, mutta Jäämeri viilentää rantakaistaletta tehokkaasti. Tarvitsen takin, mutta villavaatteet ovat edelleen turhia.

Lähden kävelemään norjalaisten perässä hiekkapolkua pitkin ja kurkistan rantatörmän taakse. Mikä upea hiekkaranta sieltä paljastuukaan. Karaistuneet norjalaislapset peuhaavat hiekassa uimapukusillaan. En ihan odottanut päätyväni rantalomakohteeseen.

Grense Jakobselv
Rantalomalle Norjaan? Kyllä kiitos!

Siirryn seuraavaksi valtaville rantakallioille. Katselen Jäämerelle ja ihailen kauniita silokallioita.

Grense Jakobselv
Muhkeat rantakalliot

Grense Jakobselv

Tähyilen joen suun toiselle puolelle Petsamoon, haistelen tuulta. Vain parikymmentä kilometriä linnuntietä kaakkoon on Liinahamari. En voi olla miettimättä, miten ihmeellistä olisi, jos Suomella olisi oma ranta Jäämerellä. Mitä jos pääsisinkin Petsamoon tästä vain suoraan kävelemällä? Nyt siinä on kova raja.

Luonto on sama kuin täällä, seisomme saman ikivanhan kallioperän päällä, sama ilmamassa viipyilee päällämme, mutta tuonne ei ole menemistä. Ihmisillä on outoja tapoja, kuvittelemme omistavamme nämä maat ja mannut.

Grense Jakobselv
Rannan toisella puolen alkaa Petsamo, eikun Venäjä

Paluumatkalla pysähdymme vielä rajajoen rantaan. Katselen hetken Petsamon puolelle. Joen vieressä kerrotaan valvontakameroista ja kielletään kahlaamasta joen yli. Olemme vain muutaman metrin päässä. Ajatus hieman kiihdyttää minua, mutta en aio uhmata kieltoa.

Grense Jakobselv

Grense Jakobselv
Siinä se on, kivenheiton päässä

Luen molemmat kirjat loppuun vasta kotona. Talvisota päättyy ja Kaija palaa Karjalohjalle, mutta Petsamo ei unohdu:

”Mutta kuitenkin väikkyy Petsamo alati mielessäni, tunturit, vuono, kaikki. Minä rakastan, rakastan Lappia.”

Grense Jakobselv

Bea Uusman huima tutkimusmatka Andréen naparetkikunnan jäljissä myös päättyy. Hän pääsee lopulta Valkosaarelle. Matka ei kuitenkaan lopulta ratkaise retkikunnan jäsenten kuoleman arvoitusta, mutta Uusma päättelee todennäköisimmät kuolinsyyt retkikunnan jäämistön perusteella. Uskomaton tarina, joka muutti käsitystäni tietokirjasta.

”Taivas ja meri sulautuvat syvän harmaansinisinä yhteen. Mutta suoraan keulan puolella, aivan meren ja taivaan välissä, loistaa voimakas valkoinen valo. Minun on melkein siristettävä silmiäni. Se valaisee koko horisontin.

Se on Valkosaari.
Valkosaari on itsevalaiseva.”

Kankimäen kirjan avaan vasta myöhemmin. Ehkä tämä matka ei ole oikea aika seurustella yönaisten kanssa, sillä minulla on mukanani ilta- ja aamunainen. Yöt menevät nukkuessa, onneksi.

Minun arktinen matkani sujuu helteisissä merkeissä, taas kerran. Puran lopuksi untuvat ja villat koskemattomina laukustani.

Elän vielä hetken matkan hehkussa, keskiyön auringon maanisen ja maagisen voiman piirissä.

 

  • Matkaseuralaiseni: Riitta Liede, Kaija Pesonen: Kaija Pesosen talvisota – 16-vuotiaan tytön päiväkirjat Petsamon etulinjalta (Minerva, 2018) ja Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like, 2015)
  • Petsamo liitettiin Suomeen Tarton rauhassa 1920 ja luovutettiin Neuvostoliitolle ensin osittain 1940 ja lopullisesti 1944.
  • Olisinpa ehtinyt Rovaniemelle ja Arktikumiin katsomaan näyttelyä Suomi Jäämeren rannalla

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Taivaallisen rauhan Guolasjärvi

Taivaallisen rauhan Guolasjärvi

Lapin ja Pohjois-Norjan kiertomatka, osa 5

Pääni on vielä pyörryksissä Gorsan kanjonista, vesiputouksesta ja kukkamerestä, kun jatkamme matkaa ylemmäs kohti Guolasjärveä.

Guolasjärvi (Guolasjávri) on lähellä Suomen rajaa ja järveä kiertävän tien päätepisteestä on lyhin matka Haltin valloitukseen. Me haluamme nyt vain nähdä Haltin, mutta toivottavasti vielä joskus kiipeämme sinne.

Tie vie meidät ylemmäs ja sumu alkaa vähitellen hälvetä. Lopulta putkahdamme kokonaan sumupilven yläpuolelle ja saavumme taivaallisen rauhan tyyssijaan. Olemme yli 800 metrin korkeudessa ja sumuhahtuvat jäävät taakse, aurinko paistaa järisyttävän kirkkaalta taivaalta ja haukon melkein henkeäni. Olenko tullut paratiisiin?

cof

cof

Näkymä on karun kaunis, lumilaikut täplittävät tuntureita. Ohitamme kirkkaita puroja, hohtavan vesiputouksen ja lempeitä lampaita, jotka makoilevat keskellä tietä. Auto tuntuu aivan liian jyhkeältä ja kovaääniseltä kulkuvälineeltä tähän paikkaan. Täällä pitäisi hipsutella rauhassa polkuja pitkin, kuunnella viulunsoittoa tai enkelikuoroa ja katsella kerubeja leikkimässä lampaiden kanssa. Mielikuvani nousevat raamatullisiin sfääreihin, sillä kontrasti muutaman kilometrin päässä olevaan kanjoniin on niin valtava. Gorsan kanjonilla sumun keskellä näin itseni keskellä sormusten herran tarua ja kuvittelin Klonkun ilmestyvän rotkon rinteille. Täällä tunnelma on aivan toinen. Kaukana on kavala maailma ja Mordorin rotkot. Tänne haluaisin jäädä.

cof

dav

sdr
Gorsabrualle vain 2,5 km. Tämän reitin haluaisin joskus kokea.

Mutta eivät täällä enkelikuorot laula ja hyvä niin. Täydellisen hiljaisuuden halkoo hetkittäin vain lampaiden määkinä ja kellojen kalkatus tai vuoripuron solina. Kasvoillani on jatkuvasti typertynyt hymy, kun katson tätä maisemaa. Huomaan sen aina silloin, kun lasken jäykistyneitä poskipäitäni alas hetkeksi lepäämään. Ja sitten ne taas nousevat, en mahda sille mitään.

dav

cof

cof

cof

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajamme lähemmäs Guolasjärveä. Pysähdymme sillan kohdalla, jossa vesi virtaa ylemmältä pikkujärveltä Guolasjärveen. Täällä näemme muitakin ihmisiä. Muutama auto on parkkeerattu tien varteen ja iso norjalaisseurue istuu tulilla. Rannassa näkyy iso teltta. En ihan heti keksi parempaa paikkaa telttailla ja istua nuotiolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

cof
Halti näkyvissä vasemmalla, näin ainakin tulkitsimme.

cof

cof

cof

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä on kuitenkin jo eväät vähissä, joten emme aja tien päätepisteeseen vaan käännymme takaisin. Pysähdymme matkalla vielä hetkeksi, sillä lapset haluavat leikkiä lumessa.

Muistan yhtäkkiä elävästi elämäni ensimmäisen matkan ulkomaille. Lähdimme koko perheen voimin autolla Norjaan, kun olin kuusivuotias. Muistan vieläkin miten hassulta tuntui leikkiä lumessa keskellä kesää.

cof

cof

Ajamme alas sumupilven läpi takaisin merenpinnan tasolle. Olemme taas harmaan pilven alla.

Vaikka Gorsan kanjoni oli tämän päivän pääkohde, ja mahtava kohde olikin, olin Guolasjärven maisemista aivan häikäistynyt.

 

Tämä retki tehtiin heinäkuun lopussa.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Kirjoitus on julkaistu myös Retkipaikan sivulla.

Gorsan kanjonille läpi kukkivan metsän

Gorsan kanjonille läpi kukkivan metsän

Lapin ja Pohjois-Norjan kiertomatka, osa 4

Herään makeasti nukutun yön jälkeen Birtavarren leirintäalueella ja kurkistan kulahtaneen mökkösen beigenruskeiden ikkunaverhojen raosta ulos. Sää on yhtä harmaa kuin edellisenä iltana saapuessamme. Raskaat sumupilvet makaavat sitkeästi matalalla Kåfjordin eli Kaivuonon yllä. En edelleenkään näe vuonoa reunustavien vuorten korkeutta, sillä näkymä katkeaa kovin matalalla. Mökkikuntamme heräilee ja pieni lautamökki vavahtelee jo lapsenkin askelista. Onneksi emme ole järeitä viikinkejä.

Leirintäalue on reissumme majoituksista ankein (toki myös edullisin) ja sää tuntuu korostavan tätä tunnelmaa. Lampsimme pesulle yhteiskylppäriin ja aamiaisastioita hakemaan keittiölle. Suihkukin maksaisi erikseen.

Nautimme kuitenkin siitä, että tänä aamuna ei tarvitse pakata, sillä jäämme vielä toiseksi yöksi. Emmekä vielä aavista mitä ihmeitä päivän mittaan näemme ja koemme.

Lähdemme ajamaan syvemmälle Kaivuonon laaksoon pitkin Kåfjorddalsvegeniä. Ohitamme lampaita, jotka tuskin viitsivät väistää autoamme.

cof

Matkalla olisi mahdollisuus poiketa katsomaan Holmenesin merisaamelaisten majoja tai Ankerlian hylättyä kaivosta, mutta jatkamme ylöspäin ja sukellamme sumuun. Noin 13 kilometrin päässä on parkkipaikka, jonka reunalta lähtee polku Gorsabrualle eli Gorsan kanjonin yli menevälle sillalle. Kanjonille pääsisi myös Ankerlian kautta, jolloin kävelyä tulisi yli kahdeksan kilometriä, mutta me otamme nyt kevyesti ja kävelemme helpointa polkua, joka on 1,8 km yhteen suuntaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sumu on täälläkin sakea. Ehkä se helpottaa kulkemistani, kun en näe kaukana alhaalla virtaavaan Sabetjohkiin asti enkä säiky joka kerta, kun lapset kulkevat polun reunalla, jonka vierestä alkaa jyrkkä louhikkoinen rinne. Sumu pehmentää maisemaa, joka on varmasti hieno selkeällä säällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska näkyvyys on huono, kiinnitän katseeni tavallistakin useammin aivan lähelle ja huomaan pian, että koko metsähän on kukassa. Käkkyräisten koivujen ja kivikoiden välinen aluskasvillisuus on suorastaan riehaantunut. Ruohokanukat, metsäkurjenpolvet, niittyleinikit ja vanamot peittävät maaston hehkeinä vehreinä mattoina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Metsäkurjenpolvien ja niittyleinikkien väriloistoa
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ruohokanukat ja kurjenkanervat
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Peuranvirna
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Pohjansilmäruoho

Veden kohina paljastaa putouksen olevan lähellä. Gorsan putouksen tai Gorzifossin yläjuoksu jo häämöttää puiden välistä.

sdr

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laskeudumme vielä hetken ja saavumme Gorsabrualle, Pohjois-Euroopan syvimmän kanjonin ylittävälle sillalle. Mies ja lapset kiiruhtavat siltaa eteenpäin. Minä ehdin astua vain muutaman askeleen ilmavalle sillalle, kun näkökenttä alkaa sumentua. Vajoan polvilleni, pidän kiinni sillan kaiteista ja hengitän syvään. Yritän ottaa muutaman kuvan kaiteiden välistä. Pidemmälle en uskalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Gorsabrualta hypätään usein benjihyppyjä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Putous on vaikuttava näky, vaikka sumun takia voimme vain arvailla minkä värinen harmaa tarkoittaa kanjonin pohjaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Näin pitkälle en itse päässyt vaan mies otti tämän ja seuraavan kuvan puolestani

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tuolla jossain lienee kanjonin pohja ja siellä virtaava Sabetjohk

Nousemme sillalta takaisin rinteeseen ja juomme kahvit nuotiopaikalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lähden vielä uudestaan alas sillalle, sillä tiedän pystyväni parempaan. Kävelen jo muutaman metrin pidemmälle ja otan kuvia kaiteen yli. Seuraavalla kerralla pystyisin jo kävelemään sillan päästä päähän, mutta emme voi jäädä tänne tänne koko päiväksi siedätyshoitoon.

Kurkistamme vielä hieman ylemmäs vanhan voimalaitoksen raunioille ennen paluutamme autolle pitkin kukkaista polkua.

 

sdr

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Yksinäinen kissankello

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tunturikatkero
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vanamojen hempeä maailma

Seuraavaksi jatkamme syvemmälle ja korkeammalle sisämaahan aina Guolasjärvelle asti tähyilemään Haltia.

 

Tämä kirjoitus on julkaistu myös Retkipaikan sivulla.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Nordkappista Hammerfestiin

Nordkappista Hammerfestiin

Kiertomatka Lapissa ja Pohjois-Norjassa, osa 3

Aamu valkenee Skarsvågissa Nordkappin lähellä ja hiippailen aamukahvini kanssa ulos mökistä ja istun puupöydän ääreen pihalle nauttimaan maisemasta vielä hetkeksi. Aamu on viileä ja hytisen hieman. Ihmettelen alhaalta nousevia sitkeitä merisumun hahtuvia.

cof

On aika pakata ja lähteä ajamaan kohti Hammerfestia, joka on perheen nuorimmaisen toivoma kohde. Laskeudumme vähitellen kohti Magerøyan etelärantaa ja Nordkapp-tunnelia. Ihastelen matkan varren tundramaisemaa, vaikka vatsani pyörähtää ympäri jokaisessa jyrkänteen reunaa hipovassa mutkassa. Aurinko paistaa kauniisti ja saa lumilaikut, tunturipurot ja -lammet hohtamaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maailman pohjoisimmaksi kaupungiksi itseään tituleeraava Hammerfest saa kuitenkin hetken vielä odottaa, sillä päätämme uteliaisuudesta koukata Havøysundin niemimaalle katsomaan miltä näyttää yksi Norjan kansallisista maisemateistä. Aluksi tie kulkee jokilaaksossa ja maisemat ovat mukavat, mutten häikäisty.

cof

Meren rantaan päästyämme näkymät muuttuvat jylhemmiksi.

cof

cof

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Taidan olla edelleen pökerryksissä Nordkappin maisemista, etten jaksa enää innostua tämän maisematien annista niin hienoa kuin se onkin. Emme jatka kovin pitkälle vaan pysähdymme kivilouhikkoisen rinteen laidalle evästauolle. Päätämme kääntyä takaisin. Jään kyllä miettimään, että mitähän upeuksia siellä pidemmällä olisi ollut. Ehkä on joskus palattava katsomaan. Tai ehkä tämä maisema ei vain ole juuri minulle se kaikkein huumaavin.

cof
Tällä matkalla merisumu on aina läsnä, lähellä (ympärillä) tai kaukana

Noin 10 000 asukkaan Hammerfest sijaitsee myös saarella, Valassaareksi sitä sanotaan (Kvaløya), mikä kertonee jotain pääelinkeinosta. Merestä on tämä kaupunki elänyt aina, se on antanut kalaa ja sen pohjasta porattu öljyä. Sijainti on kaunis. Kaupunki on aivan kapealla rantakaistaleella, jonka takaa nousee jyrkkä rinne. Sää todellakin suosii meitä, meri on tyyni ja aurinko hellii.

cof

Majoitumme tällä kertaa hotelliin ja lähdemme etsimään pizzeriaa, kun tuli kerran sellaista ruokaa luvattua lapsille mökkieväiden jälkeen.

Vatsat pulleina lähdemme kapuamaan kaupungin ylle maisemia katsomaan. Merisumu on seuranamme täälläkin, se peittää taivaanrannan, muttei estä hienoja näkymiä alas lahdelle. Ylhäällä on pieni suovillojen reunustama lampi ja ilmeisesti ravintola tai kahvila, joka on jo sulkenut ovensa.

sdr

cof

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävelen hieman pidemmälle ylängöllä ja kurkistan alas järven ympärille kasvaneeseen esikaupunkiin.

cof

Tällä iltalenkillä on hieman tavallista paremmat maisemat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

cof

Hotellimme on meren rannalla ja katselemme aamiaisella merelle, joka on tällä kertaa syvän harmaa. Raskas pilvimassa peittää koko näkymän. Hotellin viereen rantakalliolle on pultattu maisemapenkki, jolle kiipeämme vielä nuoremman pojan kanssa istumaan ennen lähtöä. Katselemme merta ja lokkeja, ja pohdimme mitä muita lintuja täällä voisi nähdä.

cof

Kaupungin varsinaiset nähtävyydet, erityisesti Hurtigruten-turisteille suunnatut jääkarhuklubit ja muut, jäävät nyt näkemättä, sillä olemme maisemannälkäisiä. Automatka vuonolta vuonolle kohti Birtavarrea alkakoon.

kartta osa 3
Lähde: Google Maps

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Kohti Nordkappia

Kohti Nordkappia

Kiertomatka Lapissa ja Pohjois-Norjassa, osa 2

Matkamme jatkuu Norjan puolella ja pian saavumme Karasjoelle. Maasto on jo norjalaisempaa eli korkeuseroja enemmän kuin Suomen puolella. Kaupunki näyttää vauraalta ja talot ovat vastamaalatun näköisiä. Saamelaismuseo kiinnostaisi, mutta jatkamme matkaa kohti merta ja Porsanginvuonoa.

Vuonon pohjukassa on aika tankata sekä ihmiset että auto, joten pysähdymme Lakselvissa (kveeniksi Lemmijoki). Lemmijoki ei ole kovin lempeä. Muun muassa syön ehkä elämäni kamalimman salaatin Pizzeria Oreganossa. Lakselvissa ei kannata tuhlata aikaansa, sillä tästä eteenpäin maisemat muuttuvat kilometri kilometriltä hehkeämmiksi ja tienvarsikahviloista saisi varmasti paremmat murkinatkin.

Ajamme vuonon länsirantaa kohti pohjoista ja ensimmäisen kuvauspysähdyksen pidämme Stabbursnesin luonnonsuojelualueen laidalla. Aurinko paistaa ja värjää maiseman hämmentävän kirkkaaksi. Tämä kosteikko olisi varmasti mainio paikka bongailla erilaisia hanhia ja kahlaajia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nordkappia kohden kasvillisuus vähenee ja maisema muuttuu jylhemmäksi. Haluaisin kuvata jokaisen punaisen rantamökin tässä upeassa maisemassa, tyynen Barentsinmeren, jokaisen saaren, veneen ja poron. Pidän tällaisista karuista maisemista, joissa kasvillisuus sinnittelee vuorten ja kukkuloiden rinteillä ja näkymät ulottuvat kauas taivaanrantaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Huokaan mielessäni, kun en voi pyytää kuljettajaa pysähtymään muutaman minuutin välein, varsinkin kun tie on kapea eikä levähdyspaikkoja ole joka mutkassa. Välillä räpsin kuvia auton ikkunastakin, sillä en halua unohtaa näitä näkymiä.

cof

cof

cof

Aina välillä sukellamme tunneliin, joista pisin on itse Nordkapptunnelen. Lähes seitsemän kilometrin matka meren ali vie Magerøya-saarelle, jonka pohjoiskärjessä Nordkapp on. Ensin alamäkeä puolimatkaan, hetki tasaista ja sitten ylämäkeen. En kadehdi pimeässä viilettäviä pyörämatkalaisia.

Saarella alamme vähitellen nousta ylöspäin. Noin 13 kilometriä ennen Nordkappia saavumme majapaikkaamme Nordkapp Caravan og Campingiin. Asetumme taloksi mökkiimme, jonka minimaalinen keittiönurkaus ja oma kylpyhuone palvelevat meitä ihan hyvin yhden yön ajan. Hinta-laatusuhde ei ole Giellajohkan veroinen, mutta ovathan nämä maisemat aivan mahtavat.

cof

Jälkikasvu syöksyy varaamaan sänkyjä ja säätämään wifiä, mies ja minä lähdemme vuorotellen maisemakävelylle. Nousen mökkikylän takaa rinteeseen vievää polkua ja ihmettelen pohjoisesta hiipivää merisumua, joka etenee laaksossa ja kiipeää vähitellen ylös rinteille. Se näyttää välillä peittävän näkymät edessä ja välillä takaa. Onnistun kulkemaan sen välissä suurimman osan aikaa, katselen tätä ihmeellistä näytelmää, tähyilen läheiseen Skarsvågin pikkukylään ja välillä ylös lammelle.

cof

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

cof

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Skarsvåg

cof

cof

Täällä saan ensimmäisen kerran tällä matkalla vihiä sisälläni asuvasta kasvitieteilijästä, joka on uinunut todella hiljaa tähän astisessa elämässäni. En tiedä mikä näissä tundran pienissä sitkeissä kukkasissa on, mutta tästä lähtien koko loppumatkan ajan en ihaile ainoastaan tiiviisti maisemia vaan laskeudun välillä maan pinnan tasoon ja ihmettelen sitä pientä, joskus melkein huomaamatonta, kauneutta. Keski-ikä ja kukat, niinhän se taitaa mennä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Siniyökönlehti, oletan
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tämä saattaisi olla merinätkelmä
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tämä taitaa olla jokin rikkokasvi, mutta mikä?

Nautittuani maisemasta, kasveista ja hiljaisuudesta palaan mökille, joka on ehtinyt peittyä sakeaan sumuun. Onneksi polku on näkyvä eikä rinteellä muutenkaan olisi helppo eksyä. Tutut kivikasat näyttävät nyt erilaisilta kuin lähtiessä.

cof

Syömme iltapalan ja lähdemme myöhään illalla ajamaan kohti päämäärää.

Näkyvyys on olematon sumussa ja hetken mietin, että käyköhän meille niin kuin Out of Office -blogin Johannalle, joka ei juuri päässyt nauttimaan keskiyön auringosta sumun vuoksi (kannattaa silti katsoa tuo Johannan hieno blogi kuvineen).

Kun nousemme yhä ylöspäin matkallamme, mereltä hiipinyt sumu jää vähitellen alapuolellemme. Lämpötila kohoaa huimasti aivan hetkessä ja myöhäisen illan aurinko tekee maisemasta satumaisen. Saaren rantajyrkänteet laskeutuvat nyt pehmeään sumupumpuliin. Olemmeko maailman laidalla vai toisella planeetalla?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Poroja maailman laidalla

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nordkappin vierailukeskuksessa näemme hienon panoraamaesityksen, joka on mukava ja sujuva yhdistelmä alueen arkielämää ja luontoa. Syömme vielä vohvelit sisällä ennen kuin siirrymme ulos katsomaan keskiyön aurinkoa. Varjot ovat pitkiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

sdr

cof

cof

sdr
Tässä olisi varmaankin hyvin tilaa muutama tunti keskiyön jälkeen

Vielä viimeiset valokuvat ja lähdemme vain muutama minuutti ennen keskiyötä viemään väsyneitä lapsia nukkumaan. Haluamme välttää poistumisruuhkan.

cof
Yön viimeinen kuva autosta läheltä mökkiämme. Täällä on sumusta enää haituvat jäljellä.
kartta osa 2
Lähde: Google Maps

Kun suunnittelimme matkaa, ajattelimme ensin jättää Nordkappin väliin ja suunnata viereiselle Havøysundin niemimaalle ajamaan Norjan kansallista maisemareittiä pitkin. Olimme kuulleet Nordkappista lähinnä turistilaumoihin ja rahastukseen liittyviä juttuja. Kysyin facebookissa vinkkejä ja eräs ystäväni, jolla tiedän olevan samanlainen maisemamaku kuin minulla, suositteli ehdottomasti Nordkappia, ja niin päätimme kuitenkin vaihtaa määränpään. Ei kaduta yhtään. Maisemat, valo ja sumu tekivät tästä hienon visuaalisen elämyksen eikä haittaa ollenkaan, että siellä oli muutama muukin ihminen jakamassa tätä kokemusta. Euroopan reunalla oli hyvin tilaa.

cof

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa