Hetan Jyppyrältä näkyy tunturien ketju

Hetan Jyppyrältä näkyy tunturien ketju

Lähdemme aamupäivällä ajelemaan Aavasaksan tienoilta kohti pohjoista ja seuraavaa majapaikkaamme Enontekiön Hetassa. Tällä osuudella näemme ensimmäiset porot jolkottelemassa keskellä tietä, ja Hetassa näen vuoden ensimmäiset vanamot kukassa ja avarat tunturimaisemat, kun kiipeämme Hetan Jyppyrälle.

Aina nämä sykähdyttävät, Lapilla on sellainen vaikutus minuun. Edes inisevänä pilvenä meidät Ounasjärven rannalla ympäröivät hyttyset eivät pilaa iloani. Tätä kai se orastava Lapin-hulluus on, onnellisena itsekseni tyhjää nauran.

Aamulla ajamme Tunturi-Lapin luontokeskukselle ja lähdemme sen takaa alkavalle polulle, seuraamme opasteiden punaista aurinkomerkkiä. Jyppyrä on aika vaatimaton nyppylä, se kohoaa vain noin 400 metrin korkeuteen, mutta sen huipulta avautuu komeat näkymät. Pieni suuri Jyppyrä, tämä luontoelämys sopii myös laiskoille ja kiireisille.

Nousemme alkuun loivaa rinnettä, kuljemme pehmeää leveää polkua metsässä, loppumatkassa on muutama jyrkempi kohta. Huipulla olemme jo alle kilometrin taivallettuamme.

Ounasjärvi näkyvissä
Huonokuntoisia portaita on vain pieni pätkä jäljellä

Kodalla kelpaisi viettää pidemmänkin aikaa, ihailla maisemia lepotuoleissa ja makustella eväitä tai tuijotella tuleen ja kuunnella hiljaisuutta.

Katselemme alas Ounasjärvelle, näemme sen takana Pallas-Ounastunturien ketjun, ja kurkistamme vielä vaaran toiselle puolelle pohjoiseen.

Täällä ei ole ketään, koko avara maailma on vain meitä varten. Näinä päivinä olemme lukeneet Kilpisjärven ruuhkista. Taidamme ajaa ohi tällä kertaa, vaikka se on yksi suosikkipaikoistani. Meille riittää tällä matkalla pienemmät ja hiljaisemmat kohteet, ihmisten välttely on onneksi tänä kesänä ihan suotavaa.

Laskeudumme samaa polkua alas, kyykistelen välillä varvikossa ja tihrustan pieniä herkkiä vanamoita. Terve taas vanhat ystävät, hauska nähdä jälleen!

Pyörähdämme pikaisesti vielä luontokeskuksessa sisällä, katsomme hienoja kuvia Lapin vuodenajoista ja nautimme pienen annoksen historiaa. Luonto on hallinnut ihmisen elämää näillä leveysasteilla. Täällä sen voimaa ei voi unohtaa.

  • Tämä retki tehtiin 20.7.2020
  • Jyppyränpolku on lähteestä riippuen yhteensä 1,6–1,8 km pitkä

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Puoleenväliin Paatsivuonon Blåtindeniä

Puoleenväliin Paatsivuonon Blåtindeniä

Matalalla maanneet pilvet ovat viimein väistyneet sadepäivien jälkeen ja Paatsivuonon vastarannan tunturin laki näkyy ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana.

Aamiaisnäkymä majapaikkamme terassilta

Myös Laksvatnin majapaikkamme vieressä kohoavan Blåtindenin kivinen huippu näkyy nyt. Se näyttää jyrkältä ja saavuttamattomalta, mutta sen vihreät rinteet kutsuvat.

Kotitiemme Ørnesveienin varressa on levennys muutamalle autolle, ja sen vierestä lähtee merkitty polku. Reitti Blåtindenille on merkitty mustaksi, joten tiedän, ettei tämä ole meidän juttumme, mutta haluan silti kavuta rinnettä siihen asti kuin pystymme.

Polku kulkee aluksi metsikössä ja nousee hitaasti rinteen myötäisesti. Pian käännymme kuitenkin suoraan kohti huippua ja alamme kavuta jyrkkää ja vähän leveämpää polkua ylös. Se on sadepäivien jälkeen mutainen ja liukas, joten saamme asetella askeleemme tarkasti.

Alku on tasainen
Hidasta nousua
Polku jyrkkenee

Aamun auringonpaiste väistyy vähitellen ja komea maisema pilvistyy, kääriytyy mustikan ja harmaan sävyihin.

Ruohokanukoita silmän kantamattomiin

Kiipeäminen koukuttaa, sillä jokaisen nyppylän päältä näkee hieman enemmän.

Kun lapset saavat kiipeämisestä tarpeekseen, jatkan yksin kohti puurajaa, joka tuntuu pakenevan ylemmäs koko ajan. Päästän sisäisen vuorikauriini irti ja nautin joka loikasta kohti korkeuksia.

Täältä näkyy jo naapurituntureille
Jyrkän alun jälkeen saa taas kulkea kumpuilevalla polulla

Saavun viimein puurajalle. Kuljen pienen matkan karulla polulla ja katson haikeana Blåtindenin huippua. Tässä olisi vielä jonkin matkaa melko tasaista kulkua ennen loppuhuipennusta, mutta nyt on käännyttävä.

Kuljen puuttoman ruohokanukkamaton keskellä hitaasti ja vedän syvään henkeä. Tämän hetken haluaisin tallentaa kaikkine yksityiskohtineen. Olen yksin, äitiasetus hetken pois päältä, kaikki aistit vain omassa käytössäni, vuoret, alempana vuonon tumma vesi ja rinteillä koivunkäkkyrät, ympärilläni pehmeä varvikko.

Yksinolo voimistaa tätä autiuden ja avaruuden kokemusta.

Terästän aistejani, yritän painaa kaiken mieleeni, kuvittelen raikkaan ilman ja kostean maan tuoksujen nyanssit. Kuuntelen veden kohinaa, Norjan soundtrack soi.

Paluumatkalla painovoiman vietävänä

Silloin en tiennyt, että ilta toisi vielä jotain tätäkin parempaa. Ilta ja yö Djupvikissa mykistivät, siitä lisää myöhemmin.

  • Tämä retki tehtiin 24.7.2020
  • Blåtinden sijaitsee Laksvatnissa Paatsivuonon (Basfjord) kunnassa, noin 45 km Tromssasta ja noin 115 km Kilpisjärveltä
  • Blåtindenin huippu on 1180 metrin korkeudessa ja koko reitti edestakaisin on 9,3 km
  • Myös Lofooteilla on Blåtinden, joka on matalampi ja sinne vievä reitti on merkitty easy/medium-tasolle

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Ihmeen ihana Isbuktvannet Kågenin saarella

Ihmeen ihana Isbuktvannet Kågenin saarella

Joskus löytää sattumalta jotain epätavallisen hienoa. Sellainen onni kävi meille viimeisenä kokonaisena reissupäivänä Pohjois-Norjassa heinäkuun lopussa. Patikka Isbuktvannetin (myös Grønnvannet) jäätikköjärvelle oli kaikin puolin mahtava ja meille juuri sopiva.

Ajamme majapaikastamme Djupvikista ensin Skjervøyan saarelle ja tähyilemme saaren patikkareittien suuntaan autosta. Jostain syystä mikään niistä ei nyt sytytä, joten päädymme palaamaan Skjervøyan sillan kautta takaisin Kågenin saarelle, joka näytti kutsuvammalta. Jätämme auton parkkipaikalle aivan sillan kupeeseen ja lähdemme etsimään Isbuktvannetin polun alkua.

Isbuktvannet
Näkymä parkkipaikalta sillalle

Ylitämme tien numero 869 ja löydämme portin, jonka kupeessa näkyy pusikossa hieman piilossa Ut i Nord -kyltti. Alitamme portin ja lähdemme ensin vikasuuntaan, kunnes huomaamme, että polun pää onkin aivan portin viereisessä pusikossa. Nousemme töyräälle ja kierrämme siitä luoteeseen johtavalle reitille.

Isbuktvannet3

Seuraamme sinisiä ja keltaisia merkkejä, jotka ohjaavat meitä kulkemaan pitkin varvikossa kulkevaa polkua, kallion harjannetta ja välillä kostealla suomaisella maalla, jossa astumme helposti pienten purojen yli.

Isbuktvannet5

Reitti on mukavan helppo, korkeuserot eivät ole suuria ja maisemat ovat upean avarat. Jalkoihin pitää toki katsoa, ettei kompastele. Yritän muistaa tämän samalla, kun pysähtelen vähän väliä kuvaamaan tätä ihanuutta. Sää on täydellinen patikkasää, hieman alle 20 astetta, aurinko lämmittää välillä mukavasti ja välillä katoaa pilvien taakse. Täällä ei ole edes ötökän ötökkää. Onko tämä edes todellista?

Isbuktvannet6

Isbuktvannet8
Skjervøyan saarelle johtava silta näkyy vielä

Isbuktvannet9
Parasta pysytellä polulla, sillä kasvillisuus on haurasta

Meri näkyy vielä pitkään oikealla puolella. Saavutamme Isbuktelvan pienen vesiputouksen kohdalla ja polkumme alkaa viedä meitä enemmän vasempaan kohti järveä.

Isbuktvannet10

Isbuktvannet14
Isbuktelva laskee kohti vuonoa

Isbuktvannet15

Ylitämme vielä viimeisen mäen ja Isbuktvannetin turkoosi vesi alkaa häämöttää.

Isbuktvannet17
Kohta perillä

Isbuktvannet19
Kullero ilahduttaa kulkijaa

Isbuktvannet20
Ensimmäinen turkoosi vilaus jäätikköjärvestä

Isbuktvannet21
Siinä se on!

Loppumatkalla polku häviää kivien ja varvikon sekaan. Loikimme epätasaisessa maastossa Ut i Nord -postilaatikolle, joka onkin tyhjä. Ei vieraskirjaa, mutta eipä täällä juuri ihmisiäkään ole. Ei ketään muuta kuin me. Syömme hitaasti eväitämme ja istumme katselemassa ihmeellistä maisemaa ja väriään jatkuvasti pilvien mukaan muuttavaa järveä. Kågtindbreen-jäätikön sulamisvedet valuvat järveen monesta uomasta ja putouksesta.

Isbuktvannet24
Välillä oli pilvisempää

Aika katoaa ja unohdumme istumaan rannalla pitkään. Olo on etuoikeutettu ja kiitollinen. Saamme yksityisnäytöksen luonnon ihmeistä ja minulle niin mieluisista karuista maisemista.

Isbuktvannet25
Välillä aurinko häikäisi

Isbuktvannet27
Katselimme pilvinäytelmää ja värien vaihtelua

Pohjois-Norjassa ei tarvitse tungeksia samoissa kohteissa muiden kanssa, mikä sopii meille rauhan, hiljaisuuden ja maisemien rakastajille. Sopii myös pandemiaa pelkääville. Ihmeitä täällä riittää joka nurkan takana. En ihan heti keksi parempaa lomakohdetta.

Isbuktvannet29
Lapinvuokko

Paluumatkamme sujuu paljon menoa nopeammin, loiva alamäki vauhdittaa askeliamme.

Isbuktvannet30
Paluumatka alkaa

Isbuktvannet31
Näkeeköhän kukaan muu tuolla vuorella vihaista ilmettä?

Isbuktvannet32
Norja, saisinko jäädä?

Isbuktvannet34

Maisema- ja kuvaustaukoni viivyttävät minua ja jään hieman jälkeen. Jossain välissä onnellisessa pökerryksessäni harhaudun polulta. Mutta näkyvyys on hyvä ja suunta niin selvä, ettei eksyminen onnistu.

Isbuktvannet35
Päätepiste melkein jo näkyy

Isbuktvannet38

Kiitos Norja, jälleen kerran lähden täältä mieli virkeänä ja sydän täynnä.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Sumuinen patikka Nervatnetille Elvevollissa

Sumuinen patikka Nervatnetille Elvevollissa

Pohjois-Norja on ehdottomasti lempipaikkojani. Maisemat ovat minun makuuni, arktinen karu luonto viehättää ja patikointireittejä riittää joka nurkalle. Niistä voi sitten valita oman kunnon ja korkeiden paikkojen siedon mukaan sopivan reitin tai osan siitä. Me emme ole kovakuntoisia, korkeintaan sunnuntairetkeilijöitä, joten meille riittää Norjan vuorilla jo noin kuuden kilometrin retket.

Ensimmäinen ihana, joskin kostea, patikkamme johtaa Nervatnetille (Vuollejávri). Bongaan reitin Lyngenfjord Hiking Guide -lehtisestä. Rundløypa Elvevoll vaikuttaa oikein kivalta, varsinkin kun reitin alkumatkaa Nervatnetille asti suositellaan lapsiperheille.

Lyngen2

Sääennuste lupaa sadetta ja aamu valkenee harmaana Laksvatnin majapaikassamme. Ajamme Lyngenvuonon rannalle Elvevolliin (Staalovankka kveeniksi). Juuri ennen kylää käännymme Lyngsalpan-kyltin osoittamaan suuntaan, ajamme muutaman sata metriä ja jätämme auton parkkiin Vestersida-keskukselle.

Polku lähtee keskuksen vierestä ja lähdemme taapertamaan leveää polkua. Vähitellen polku kapenee ja olemme hehkuvan vihreässä tunturikoivumetsässä. Maata peittää pehmeä matto ruohokanukkaa joukossaan hieman puolukkaa ja joitakin vanamoja. Maa on märkää ja ilma kosteaa, mutta vielä ei sada.

Lyngen

Lyngen9

Lyngen5

Kuljemme alun yksinäisessä hiljaisuudessa, taustaäänenä vain kosken kohina kuten Norjassa, vesiputousten ja koskien maassa, usein onkin joka paikassa.

Yhtäkkiä meidät ohittaa maastopyöräilevä norjalaispariskunta. Polku käy heille myöhemmin liian hankalaksi pyöräillä, joten he nakkaavat fillarit puskaan ja jatkavat polkujuoksuna ylös rinnettä. Me taikinakoivet jatkamme hidasta kulkuamme. Vastaan tulee vielä yksi norjalaispariskunta, jäntevän näköisiä pitkiä ikäihmisiä. Muuten olemme ainoat koko reitillä.

Lyngen39

Lyngen8

Alku on tasaista, mutta kun ylitämme kohisevan Langdalselvan kääntyy polku Borrin suuntaan vasemmalle ja alkaa vähitellen nousta rinnettä.

Lyngen17

Lyngen10

Loppumatkan nousemme ylös Elvevollelvan viertä ja laaksoa peittävä sumupilvi lähestyy.

Lyngen40

Alkaa sataa. Retkikuntani luovuttaa ennen pilveen nousua, mutta minä haluan vielä kipaista ylös järvelle asti. Norjalaiset polkujuoksijat tulevat jo vastaan. Viimeiset askeleet rinteessä kulkevat liukkailla kivillä. Perillä on vastassa sakea sumu. Erotan juuri ja juuri järven ja sen rannalla yksinäisen vaeltajan, joka yrittää tehdä ruokaa sateenvarjon alla telttansa vieressä.

Lyngen11

Lyngen12

Katson ympärilleni ja näen karua maastoa, matalaa arktista kasvillisuutta ja toisinaan häivähdyksen lumista rinnettä siellä, missä järvi loppuu ja muuttuu putouksella Elvevollelvaksi. Mielikuvitukseni kertoo, että pitäisin tästä näkymästä kovin, pidän siitä tässä sumussakin. Toivottavasti pääsen joskus takaisin ja voin jatkaa koko rengasreitin (eri lähteiden mukaan n. 12–13 km) Borrille asti.

Lyngen34
Nervatnet häämöttää

Lyngen35
Polku jatkuu Øvervatnetille

Lyngen36

Lyngen33
Tästä alkaa Elvevollelva

Lyngen15
Lyngenfjord/Yykeänvuono näkyy

Lyngen16

Lähden laskeutumaan ja saan muut kiinni vasta Langdalselvan ylityksen jälkeisellä katoksella. Herkkutauon jälkeen jätämme puumerkkimme katoksen vieraskirjaan ja palaamme autolle.

Lyngen18

Lyngen19

Lyngen20

Vaikka näkyvyys oli huono ja satoi, nautin joka hetkestä, kirkkaasta vihreästä, tundran kukista, koskien ja putousten ryöpyistä, pienestä ponnistelusta ja luonnon rauhasta. Tämä jos mikä on hyvää mieltä tuottavaa lomailua.

Lyngen4

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Eristyshetkiä ja mielikuvitusmatkoja

Eristyshetkiä ja mielikuvitusmatkoja

Ikävöin matkustamista. Joitakin paikkoja ja maisemia on niin ikävä, että se tuntuu ihan fyysisesti.

Inishmore

Onneksi on mielikuvitus ja ihmisen loputon luovuus. Olen tänä vuonna ollut entistäkin kiitollisempi kirjailijoille ja muusikoille, jotka tekevät tästä elämästä niin mielenkiintoista. Lukemalla ja kuuntelemalla musiikkia saan kokea jotain samaa kuin matkustaessa, kauniita tai raadollisia, joskus opettavaisiakin hetkiä ja pakahduttavia elämyksiä. Saan olla jonkun ihmeellisen äärellä.

Tämä on todellisuuspakoa parhaimmillaan. Sitäkö matkustaminenkin on minulle ollut?

Nyt on jätettävä liehuminen minimiin ja sopeuduttava. Ehkä tämä onkin juuri sopiva ajoitus eristykselle, liiallisesta matkustamisesta luopumisen aika alkoi jo paljon aiemmin, mutta nyt se on pakko. Oman elämän löytöretkeilyä on tämäkin, ja uusien paikkojen lisäksi olen saanut matkustaa ajassa ja erilaisten ihmisten ajatuksissa.

Olen käynyt muun muassa Jane Austenin ja Charlotte Brontën mukana 1800-luvun Englannissa. Katsoin myös elokuvan To Walk Invisible, joka kertoo Brontën sisaruksista ja kuvittelin itseni noille Yorkshiren ihmeellisen värisille nummille. Rämmin Jane Eyren kanssa nälissäni, rahatta ja kodittomana pitkin nummia ja mietin, että olipa melkoinen patikka sen ajan vaatteissa ja varusteissa. Mikäs minulla tässä sohvalla maatessa vatsa täynnä.

Olli Jalosen Taivaanpallon mukana sain kuvitella mielessäni St. Helenan saaren metsiä, kukkuloita, rotkoja ja meren tyrskyjä ja matkustaa lopulta 1600-luvun Lontooseen. Miten hankalaa onkaan matkustaminen ollut ennen kunnon karttoja ja mihin kaikkeen uteliaisuus viekään ihmistä.

Taivaanpallon tarina ei vetänyt ihan koko ajan, joten soin itselleni välipalaksi irlantilaista viihdehömppää. Cecelia Ahernin Thanks for All the Memories oli tarttunut viime vuonna joltain kirpparilta mukaan ja päätin kokeilla. Juoni oli ihan pölhö, mutta harvoin olen nauranut lukiessani niin kuin seuratessani päähenkilön toilailuja vanhan isänsä seurassa. Palasin mielessäni Irlantiin, sen pubeihin ja muistin ne nurkissa istuvat vanhat suulaat papparaiset, joilla on irlantilainen craic hallussa. Aina vitsikkäät lohkaisut kielen päällä. Tällaisia hetkiä sain muistella vain yhden kirjan sivuhenkilön vuoksi.

 

kirjamatkat4

Olen jo pidempään nautiskellut Frédéric Grosin kirjasta Kävelyn filosofiaa. Annostelen sitä hitaasti, sillä sen sivuilla tulee koko ajan vastaan jotain mietittävää. Tämä kirja oli ostettava omaksi ja vastoin tapojani ajattelin tehdä sen sivuille merkintöjä. Kuuluisien kävelijöiden tarinoiden jälkeen omat kävelyretkeni lähimetsissä tuntuvat nössöjen hommalta. Nämä herrat kävelivät maasta toiseen ja tarvittaessa vaikka Alppien yli. Kävellessään he saivat parhaat ideansa ja jotkut piinatuimmat filosofit eivät kestäneet elämäänsä ilman loputonta kävelyä.

Merkityksellisen matkan soi myös Joel Haahtelan kirja Perhoskerääjä. Tämäkin kirja olisi ehkä ansainnut hidasta nautiskelua, mutta ahnehdin sen melkein yhdeltä istumalta. Olipa elämys, pidätin melkein hengitystäni koko ajan, kun jokainen lause tuntui niin merkitykselliseltä. En edes tiennyt, että pääsisin tämän kirjan myötä myös ulkomaille, Saksaan, Italiaan ja Kreikkaan. Matkustin mielikuvissani Erzgebirgen maisemiin perhosjahtiin ja Gardajärvelle haahuilemaan.

Kirja sai minut miettimään myös muistoja tai niiden sirpaleita. Mitä palasia jätämme itsestämme kohtaamillemme ihmisille vai jätämmekö mitään? Millaisia muistikuvia meistä jää jälkeen kuoltuamme? Mitä minä muistan ihmisistä, joita olen tavannut elämässäni? Miksi muistan yhdestä käden, mutten kasvoja? Joistakin taas muistan äänen, enkä juuri muuta.

Entä paikat, vieraat maat ja kaupungit? Kuinka todellisia ja paikalle ominaisia ovat omat kokemukseni? Sataako Nizzassa todellakin aina? Irlannissa taas paistaa melkein aina aurinko. Miksi Turfanin syvänteessä Xinjiangissa satoi vierailuni aikana, vaikka sade on siellä äärimmäisen harvinaista?

kirjamatkat3

Ehkä itsestäni jättämäni mielikuvat ovat yhtä epätyypillisiä kuin nämä matkakokemukseni. Silti monet ovat valmiita luonnostelemaan toisia ihmisiä hetken tuntemisen perusteella, ja laittamaan heidät johonkin lokeroon. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin arvoituksia jopa itselleen.

Kirjamatkailuni on sittemmin jatkunut Koreaan, Japaniin, Skotlantiin, Kanadaan, Yhdysvaltoihin ja Meksikoon, ainakin. Olen saanut uppoutua erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin ja oppinut siinä samalla jotain itsestänikin. Vaikka aikamme on ajoittain ahdistavaa ja stressaavaa, on tässä jotakin hyvääkin, ehkä mielikuvitusmatkailusta tulee uusi normaali.

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Pieni pääsiäistarina

Pieni pääsiäistarina

Tänään muistin lyhyen hetken 25 vuoden takaa. Kummallista, mitkä hetket lopulta jäävät mieleen, niin monet kun unohtuvat, ainakin minulta, huonomuistiselta.

Lähdin 90-luvun puolivälissä lamapakolaiseksi Keski-Eurooppaan. Olin vastavalmistunut maisteri, kun lähdin ystävieni valmistujaislahjaksi antamalla Interrail-lipulla haahuilemaan pitkin Eurooppaa. En osannut palata keskelle suurtyöttömyyttä vaan jäin ensin muutamaksi kuukaudeksi Sveitsiin ja sain töitä adelbodenilaisesta ravintolasta.

Tarjoilijaa he olisivat tarvinneet, mutta koska en osannut yhtään Berner Oberlandin murretta, minut laitettiin tiskin taakse laittamaan juomia. Täällä ei totisesti Hochdeutsch riittänyt, en ymmärtänyt sanaakaan paikallisten puheesta. Pian opin kyllä tervehtimään Grüezi mitenand! ja kiittämään Merci vielmals, mutta eipä niillä montaa tilausta otettu vastaan.

Hiihtosesonki päättyi pääsiäiseen, aurinko paistoi ja tupa oli täynnä ravintolassa, joka sijaitsi kolme kilometriä kylän keskustasta. Kiirettä piti, vaikka kaikki extratarjoilijatkin olivat paikalla.

Pääsiäisen ihme tapahtui sunnuntaina, kun Jeesuksen näköinen mies astui sisään ravintolaan.

Vakituinen extraaja, jonka nimen olen jo unohtanut, astui miehen perässä terassilta sisään, tuli tiskin luokse ja sanoi minulle: ”Maria, poikasi on tullut, etkö aio mennä tervehtimään?”

Repesimme kaikki kiireen aiheuttamien ylikierrosten vauhdittamina tukahdutettuun hihitykseen. Vaivuin lattialle kiitollisena tiskin suomasta suojasta. Tarjoilijat kiiruhtivat suojatta avoimeen saliin.

En uskaltanut mennä tervehtimään poikaani, pelkäsin purskahtavani nauruun, eihän se olisi sopivaa, kun on pyhäpäivä ja toisen omat juhlat.

Adelboden2
Näkymä ullakkokamarini television kokoisesta ikkunasta, jonka äärellä istuin vapaapäivinäni ja luin kylän kirjastosta raahaamiani kirjoja. Taisin noiden kuukausien aikana lukea mm. kaikki Jane Austenin kirjat, vaikka ympäristö ei niihin ihan sopinut, eikä kielikään. Tasapainon vuoksi laulelin Sound of Musicin lauluja kävelyilläni. Varmistin kyllä, ettei kukaan kuule (paitsi ehkä se yksi gemssi)

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

 

Matkahetkiä vuonna 2019

Matkahetkiä vuonna 2019

Uusi vuosikymmen on jo pitkällä, mutta muistellaanpa vielä hetki viime vuotta. Vuosi 2019 ei ollut matkailullisesti ehkä niin hulppea kuin 2018, mutta hyvä niin. Matkailuriippuvuudesta ei ole kovin helppoa päästä eroon, vaikka varsinkin viime vuonna reissuihin tuli lisämausteena aimo annos syyllisyyttä.

Mutta niistä reissuista.

Hiihtolomalla Hämeessä

Hiihtoloman vietetimme lasten kanssa kotosalla ja isäni luona Hämeenlinnassa. Pistäydyimme Iittalassa lasitehtaan touhuja ihmettelemässä ja Kultasuklaan suklaakaupassa herkuttelemassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pääsiäisenä Kroatiassa

Perinteinen pääsiäismatkamme suuntautui tällä kertaa Kroatiaan. Kuopuksen unelmakohteessa Dubrovnikissa käväisimme vain päiväseltään, sillä asuimme naapurikaupunki Cavtatin laitamilla.

Dubrovnik oli kaunis kuin kermakakku, mutta itselleni jäi vain tyhjä olo. Olemmeko tänne edes tervetulleita? Missä on kaupungin sielu, jos se näyttää vain turistien Game of Thrones -teemapuistolta?  En oikein osannut antaa tälle upealle kaupungille edes mahdollisuutta. Nautin kyllä kovasti Srd-vuoren maisemista.

Dubrovnik

Käväisimme Dubrovnikin lisäksi päiväretkillä Bosnia-Hertsegovinan Mostarissa sekä Montenegron Kotorissa, jotka olivat oikein sympaattisia molemmat.

Mostar
Mostarin vanha silta

Kotor
Valtavat risteilyalukset hallitsevat Kotorin sataman näkymiä, mutta vanhankaupungin labyrintissa oli mukava seikkailla.

Parasta tässä reissussa olivat kuitenkin leppoisat aamiaiset ihanalla aurinkoisella terassillamme, asuntomme kirjahyllyn sisältö ja viimeisen päivän minipatikka vuorilla Cavtatin yllä. Vuorilla kevät oli vasta puhkeamassa täyteen loistoonsa, aurinko paistoi, tuuli viilensi mukavasti oloa eikä missään ollut ketään. Kaupunkien väkijoukot eivät taida olla minua varten.

Cavtat
Cavtatin vuorilla oli kaunista ja rauhallista

Kesällä kohti Jäämerta

Kesällä oli taas kerran päästävä pohjoiseen. Kohti Jäämerta -reissumme oli jälleen yksi vuoden kohokohdista ainakin itselleni. Mielessäni palaan usein pohjoisen kesän ihmeelliseen valoon, Pyhä-Nattasen upeisiin maisemiin, Hornøyan mahtavalle lintusaarelle ja Grense Jakobselvin rantakallioille Petsamon naapuriin. Myös ajomatka Hamningbergiin Varangin niemimaan koilliskolkassa oli elämys.

Pyhä-Nattanen
Näkymät Pyhä-Nattaselta ilta-auringossa

Hornoya
Hornøyan lunnien näkeminen oli kesän kohokohtia

Grense Jakobselv
Grense Jakobselvin rannan toisella puolen alkaa Petsamo

Hamningberg
Tie Hamningbergiin kulki hämmästyttävien kuumaisemien läpi, perillä odotti upea hiekkaranta

Ruskaretkellä Islannissa

Syyskuussa lähdin työmatkalle Islantiin ja yhdistin siihen viikonloppureissun Snæfellsnesin niemimaalle työkavereiden kanssa. Ihana Islanti ei jättänyt taaskaan kylmäksi. Unohtumaton matka tämäkin.

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Snaefellsnes27

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 2

Snaefellsnes
Saxhóllin uinuva kraatteri

Syyslomalla Pyreneillä

Syyslomalla lensimme esikoisen toivekohteeseen Barcelonaan. Olimme tosin kaupungissa vain yhden kokonaisen päivän, sillä vuorille oli taas päästävä.

Montjuic
Saavuimme syyslomalla keskelle Barcelonan mellakoita. Vietimme kaupunkipäivän pääosin Montjuïcin kukkulan hienoissa maisemissa.

Majoituimme Ranskan puolella Pyreneitä Aleun kylän alueella. Mökissä oli mukava istua ruokapöydän ääressä ja katsella vaihtelevia pilvimuodostelmia Pyreneiden huippujen yllä.

Aleu
Mökkimme Quélébu Grange Aleussa Ranskan Pyreneillä

Aleu
Mökistämme oli mukava seurata pilvien leikkejä Pyreneiden huippujen kanssa

Tämän reissun kohokohtia olivat mukavan mökkimme lisäksi ajomatkat upeissa maisemissa sekä ihana päiväpatikka Arsin putoukselle. Näistä täytyy kirjoittaa vielä erikseen.

Cascade d'Ars
Cascade d’Ars

Paluumatkalla Barcelonaan poikkesimme myös Montserratin luostarilla. Emme käyneet sisällä, mutta maisemat luostarilta olivat todellakin poikkeamisen arvoiset!

Montserrat
Montserratin maisemia

Mihin mennä 2020?

Syysloman jälkeen matkakuumeilu on pysynyt aisoissa, eikä uusia reissuja ole vielä näköpiirissä. Joululoman televisiohetki vanhan Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan parissa aiheutti tosin lämmönnousua ja nyt haaveilen automatkasta Englannissa. Mikään ei kuitenkaan ole vielä varmaa, paitsi että ensi viikonloppuna minä lähden Mikkeliin.

BestNine2019
Kiitos menneestä vuodesta! Tässä vuoden 2019 yhdeksän tykätyintä kuvaa Instagramissa: Cavtat, Dubrovnik, Mostar, Cavtat, Kirkjufell, Hornøya, Saxhóll, Lóndrangar ja Kotor.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

 

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 2

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 2

Heräämme sunnuntaiaamuna Ólafsvíkissä. Majatalossamme on vielä hiljaista, kun nautimme pitkää aamiaista oleskelutilassa.

Taivaan pilvipeitto alkaa repeillä, kun lähdemme ajamaan kohti länttä ja Öndverðarnesia, joka on Snæfellsnesin niemimaan luoteisin piste. Hellissandurin jälkeen käännymme oikealle ja jatkamme pohjoisrannikkoa seuraavaa pikkutietä.

Pian on jo pysähdyttävä, sillä meri hehkuu turkoosina ja rantatyrskyt puhauttavat valkoisia roiskepilviään jyrkkiä rantakallioita vasten. Kallioiden välissä on pieniä vaaleahiekkaisia poukamia, pohjoisia paratiisirantoja. Islanti yllättää aina, mustien vulkaanisten rantojen maassa näiden tummanpuhuvien kalliojyrkänteiden välissä onkin vaaleaa hienoa hiekkaa.

Snaefellsnes27

Snaefellsnes
Maisema tien toiselta puolen

Ajamme vielä muutaman sata metriä lännemmäs ja saavumme Skarðsvíkin isolle hiekkarannalle.

Snaefellsnes26
Skarðsvík

Snæfellsnesin
Kaukana näkyy häivähdys punaista Öndverðarnesin majakkaa

Skarðsvíkin jälkeen kapea tie muuttuu pian pinnoittamattomaksi ja päätämme kääntyä takaisin kohti isoa tietä, sillä etenemme kuoppaisella tiellä kävelyvauhtia. Öndverðarnesin majakka jää nyt näkemättä, mutta meillä on vielä monta mielenkiintoista kohdetta matkan varrella.

Jatkamme Útnesveguria (tie nro 574) pitkin kohti etelää ja pian käännymme katsomaan lähempää Saxhóllin uinuvaa tulivuorta, joka on kätevästi aivan tien varressa.

Snaefellsnes31
Saxhóll

Nousu kraatterille on tehty helpoksi, kiipeämme metallisia portaita pitkin ylös asti. Ruskamaisema on ylhäältä katsottuna pyörryttävän upea. Tämä on ensimmäinen kertani tulivuoren huipulla, onneksi se nukkuu, kasvipeite on jo vallannut kraatterin pintaa.

Snaefellsnes21
Saxhóllin portaat

Snaefellsnes20
Laavakenttien maaruska oli kauneimmillaan

Snaefellsnes
Saxhóllin uinuva kraatteri

Etelässä näkyy synkkiä pilviä, muutama pisara tippuu jo näistäkin pilvenriekaleista, mutta meille paistaa vielä aurinko. Emme pääse kovin pitkälle, kun on taas pysähdyttävä. Ympäröivät maisemat ovat yksinkertaisesti liikaa, on jäätävä hetkeksi vielä. Takapenkkiläinen avaa oven, astuu ulos ja sanoo: ”No niin, sateenkaarikin vielä, mitäpäs muutakaan”.

Tämä on järjetöntä.

Snaefellsnes22

Snaefellsnes23
Kyllä, olemme edelleen maapallolla

Snaefellsnes32

Snaefellsnes

Ajamme kohti niemimaan etelärannikkoa ja sukellamme sadepilveen. Näkyvyys on yhtäkkiä melkein olematon. Ohitamme risteyksen, josta pääsisi Dritvíkin ja Djúpalónssandurin mustalle rannalle. Sää on nyt sen verran raju, että jätämme tämän rantakävelyn väliin. Ja onhan se hyvä jättää jotain vielä seuraavaan kertaan.

Sankan sateen seasta alkaa erottua kaksi tummaa jättiläishahmoa, mitä ne ovat? Linnan rauniot vai kivettyneitä jättiläisiä? Mikä rakennus voisi olla noin massiivinen? Hahmojen heikot ääriviivat paljastavat kuitenkin sen, että kyseessä on luonnonmuodostelma. Ne ovat Lóndrangar, kaksi basalttipilaria, jotka ovat jääneet jäljelle luhistuneesta kraatterista.

Snaefellsnes
Lóndrangar

Tarvitsemme tauon ja ajamme Snæfellsnesin kansallispuiston vierailukeskukseen (Gestastofa Malarrifissa). Vierailukeskuksessa saamme samalla tietoa alueen luonnosta ja tietenkin sagoista.

Sataa edelleen, mutta mieleni tekee kävellä meren rantaan, lähemmäs basalttipilareita. Majakkakin täällä olisi mutta jättiläiset vetävät minua puoleensa magneetin tavoin.

Snaefellsnes

Matkakaverini jäävät pitämään sadetta ja yritän kipaista nopeasti vain pienen lenkin. Olen kuitenkin hyytelöä noiden hahmojen vetovoiman edessä. Jospa ehtisin vielä vähän lähemmäs? Vielä vähän, vielä vähän.

Snaefellsnes

Lopulta olen mustalla rannalla melkein Lóndrangarin juurella. Olo on syyllinen, sillä tiedän muiden odottavan. Lähetän heille epätoivoisen viestin ja pyydän heitä tulemaan perässä. En voi vastustaa tätä paikkaa, kiipeän jättiläisten taakse ja katson kaihoisasti kohti näköalapaikkaa kaukana rantakalliolla. En sentään aio lähteä sinne asti. Pyörrän takaisin ja seison alhaalla mustalla rannalla hetken.

Snaefellsnes
Matalampi pilareista on 61 metriä korkea, toinen on 75 metrinen

Snaefellsnes
Basalttijättiläisiä voi lähestyä myös idän puolelta rantakallion näköalapaikalta

Ehkä olen ajatellut sagojen syntyneen siitä, että oikulliset säät pakottavat ihmiset sisätiloihin pitkiksi ajoiksi ja niistä hetkistä syntyvät sadut ja tarinat. Mutta mitä jos luonto on tällainen, satumainen ja suunnattoman voimakas, jos se kertookin itse tarinansa ja nämä ovatkin oikeasti kivettyneitä trolleja tai jättiläisiä, ja niiden takana olevilla kukkuloilla asuvat tontut ja menninkäiset. Täällä asuvat ihmiset tietävät olla keräämättä heinää tuolta kukkulalta, etteivät tontut suutu.

Täällä uskon mihin vain.

Snaefellsnes

Vettä sataa vaakatasossa päin naamaa. Minua alkaa naurattaa, tämä paikka on niin voimakas ja hieno, absurdi ja älytön, en edes tiedä miten voisin sitä kuvailla. Joskus käsittämätön maisema saa minut mykistymään, joskus itkemään, täällä alan hihittää.

Hulluutta, tai ainakin Islannin-hulluutta, nuo menninkäiset taitavat leikkiä järkeni kanssa. Onneksi en sentään kohtaa täällä paholaista niin kuin runoilija Kolbeinn Joklaskald aikoinaan. Tai näin tarinat kertovat.

Snaefellsnes
Pikimustat kivet kiiltävät sateessa

Ei tämä ole edes Islannin kaunein paikka, säästä nyt puhumattakaan, mutta jostain syystä olen juuri nyt liikuttunut ja onnellinen, ytimiä myöten ravisteltu. Mitään järjellistä selitystä en osaa antaa.

Snaefellsnes
Harvoin kuvaan itseäni, mutta tähän paikkaan haluan ikuistaa itseni

Palaan vierailukeskukselle, matkakaverini olivat kävelleet hetken majakan suuntaan, mutta päättivät olla lähtemättä perääni. En osaa selittää heille, mitä juuri koin, pyydän vain anteeksi viipymistäni. Kömmin autoon sateen piiskaamana, sisälläni lämmin kiitollinen hehku. Maailma ja luonto ovat jälleen osoittaneet voimansa. Ihmettelen hiljaa mielessäni, miksi karun kauniit paikat vaikuttavat minuun näin.

Viikonloppukierroksemme lähestyy loppuaan. Etsimme kahvilaa Arnarstapissa, mutta päädymme rantaan ihailemaan maisemia. Ehkä toisenlaisella säällä tai toisena vuodenaikana täältä näkyisi Snæfellsnesin jäätikölle asti.

Snæfellsnes

Snæfellsnes
Näihin maisemiin palaisin mielelläni

Snæfellsnes
Islannissa kannattaa ajaa hiljaa, lampaiden ja maisemien vuoksi

Piipahdamme vielä katsomaan mustaa Búðakirkjaa ja ajamme illaksi Reykjavikiin.

Snæfellsnes
Búðakirkja

 

 

 

Islanti-juttuja vuodelta 2017:

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

 

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Islannin maisemat pakahduttavat, ainakin minut. Upeutta on joka puolella, turistien kansoittamalla Kultaisella kierroksella tai etelärannikon laguuneilla ja rannoilla. Idässä ja pohjoisessa en ole vielä käynyt, mutta varmasti sama jatkuu sielläkin. Minua eivät väkijoukot haittaa, kun edessä on aivan ainutlaatuisia maisemia ja luonnon ihmeitä. Islannissa on jotain aivan erityistä.

Snæfellsnes

Pari konferenssipäivää Reykjavikissa on takana ja minä ja pari työkaveriani vuokraamme auton ja lähdemme kohti Snæfellsnesin niemimaata. Viikonlopun mittainen oma loma on edessä.

Satu Rämön kirjoittamassa Mondon Islanti-oppaassa kerrotaan, että Snæfellsnesissä on aivan erikoisia energioita ja voimia, menninkäisiä ja jättiläisiä, trolleja ja muuta kummaa. Islantilaiseen tapaan seudusta on monenlaisia satuja ja tarinoita. Mondo-opas lähtee mukaamme, mutta muuten lähdemme matkaan huonosti valmistautuneina, vain yöpymispaikka varattuna. Menninkäiset suhtautuvat meihin ilmeisen myönteisesti, sillä onnekkaasti valitsemme hienon reitin mykistävien maisemien läpi.

Ajamme Reykjavikista pohjoiseen ja seuraamme hetken Snæfellsnesin etelärannikkoa tiellä numero 54, kunnes käännymme niemimaan halki menevälle tielle 56. Ohitamme upeita järviä, näemme vuoria ja hehkuvaa maaruskaa. Henkeämme salpaa. Nyt on pysähdyttävä ensimmäiselle kuvaustauolle.

Snæfellsnes

Snæfellsnes
Syksyn värejä parhaimmillaan

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Pohjoisessa käännymme hetkeksi itään ja koukkaamme niemimaan pohjoisrannikolla sijaitsevaan Stykkishólmurin kaupunkiin kahville. Täältä pääsisi lautalla vuonon saarille tai Länsivuonoille, jos olisi aikaa. Ajamme vielä satamaan ja kannasta pitkin Súgandiseyn saarelle. Kiipeämme satamaa suojaavan saaren huipulle ja katsomme majakalta maisemaa kaupunkiin ja merelle.

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Snæfellsnes
Taustalla näkyvä valkoinen arkkitehtoninen erikoisuus on Stykkishólmurin kirkko

Ajamme aluksi takaisin samaa tietä ja poikkeamme matkan varrella katsomaan pyhää Helgafell-vuorta. Maksamme mielihyvin vuorelle vievää reittiä ja vessoja ylläpitävälle pariskunnalle pienen pääsymaksun ja lähdemme kiipeämään.

Helgafellin huipulla voi esittää toivomuksia, mutta me teemme tämän rituaalin aivan väärin, sillä huomaamme ohjeet vasta laskeuduttuamme. Jos kiipeät Helgan huipulle, muista kiivetä ylös aivan vaiti ja taakse katsomatta. Huipulla saat esittää kolme toivetta, positiivista sellaista, etkä saa kertoa niistä kenellekään. Tämän mahdollisuuden saa vain ensimmäisellä kerralla, joten älä tee niin kuin me. Nostan kyllä hattua sille, joka malttaa kävellä huipulle asti vilkuilematta ympärillä avautuvia maisemia.

Snæfellsnes
Helgafellin juurella oleva kirkko on vuodelta 1903

Snæfellsnes
Helgafellin huipulla olevien kivien arvellaan olevan kappelin rauniot 1100-luvulta

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Seuraava pysähdyspaikkamme on Grundafjörðurin pikkukaupungin vieressä sijaitseva Kirkjufell-vuori. Tämä on yksi Islannin kuvatuimmista paikoista ja paikalla on tänäkin harmaana syyskuun päivänä monta valokuvaajaa.

Jätämme auton täydelle parkkipaikalle ja kävelemme kohti Kirkjufellsfossin vesiputousta, jonka luota useimmat kuvat on otettu. Asetumme riviin räpsimään.

Snæfellsnes
Kirkjufellsfoss

Snæfellsnes
Kirkjufell ja Kirkjufellsfoss – en tiedä miten onnistuin saamaan kuvan ilman ihmisiä

Snæfellsnes
Hieman tavanomaisempi näkymä

Snæfellsnes
Kirkjufellsfoss

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Snæfellsnes
Tämän lähemmäs hevosia en tällä reissulla päässyt

Päivän ajomatkamme päättyy Ólafsvíkin kaupunkiin. Asetumme mukavaan majataloomme, jonka ikkunoista voimme katsella merelle tai toiseen suuntaan vuoren rinteille ja vesiputoukselle. ”Ihan kuin Korsossa olisi”, toteaa työkaverini sarkastisesti. Ajatella, että jollekin tämä kaikki on arkipäivää. Meille tämä on yhtä juhlaa.

Snæfellsnes
Makuuhuone merinäköalalla

Illalla laskeudumme pienen hiljaisen kaupungin keskustaan syömään. Aution pimeyden keskellä astumme ravintola Hrauniin ja hämmästymme: ravintola on täpötäynnä, tunnelma lämmin ja täynnä puheensorinaa. Onneksi mahdumme sekaan, sillä fish&chips on oikein hyvää.

Snæfellsnes
Ólafsvíkista pääsisi valassafarille – ehkä ensi kerralla mekin

Huomenna matkamme jatkuu kohti niemimaan läntistä kärkeä.

 

  • Tämä reissu tehtiin 21.9.2019
  • Ajomatkaa kertyi 236 km (Reykjavík – Stykkishólmur Ólafsvík)

 

Islanti-juttuja vuodelta 2017:

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Siuntion Störsvikissä sunnuntaikävelyllä

Siuntion Störsvikissä sunnuntaikävelyllä

Ulkona vihmoo jo syksyiset tihkut, mutta minä palaan vielä hetkeksi kesään. Muistelen heinäkuista sunnuntaita, kun lähdimme klaanin kanssa retkelle.

Porkkalanniemi on yksi suosikeistani, mutta nyt päätämme kokeilla korviketta ja käymme katsomassa Störsvikin kalliorantoja ja tervaleppälehtoja. Automatkakin lyhenee mukavasti.

Störsvikin luonnonsuojelu- ja virkistysalue sijaitsee Siuntion kapeassa rannikkoviipaleessa. Aivan naapurissa on Inkoon Kopparnäs, josta saa halutessaan mukavasti pituutta retkeen. Me pyörähdämme lyhyen lenkin Störsvikin luonnonsuojelualueen ympäri.

Ajamme Rannikkotietä Pikkalaan ja käännymme ABC:n jälkeen etelään Störsvikintielle, jota ajamme aivan tien päähän asti, ohi Pickala Golfin sileiden ruohikoiden. Pysäköimme puhdistamon parkkipaikalle ja löydämme opastaulut ja polun pään.

Storsvik

Alkumatkasta metsä on tiheää. Aurinko pilkahtelee. Kiinnitämme huomiota valtaviin muurahaispesiin, joita näkyy siellä täällä. En muista missään nähneeni näin paljon valtavia pesiä.

Storsvik
Olemme tulleet muurahaisten valtakuntaan.

Störsvik
Sinisiipi ilahduttaa aina

Polku nousee välillä kulkemaan vaaleanpunertavilla kallioilla ja palaa taas metsään.

Störsvik

Ohitamme tulipaikan ja pian olemmekin jo rannassa. Upea autio Sandvikenin hiekkaranta avautuu edessämme.

Storsvik
Veljen vesikoira pääsi veden äärelle

Storsvik

Hakeudumme rantakallioille evästelemään ja nautimme merimaisemista. Harmittelemme pilvien kerääntymistä auringon eteen.

Storsvik

Kallionraosta kurottelee maksaruohoa ja rantakukkia kohti arvokkaita auringon säteitä.

Störsvik
Maksaruoho

Störsvik
Rantakukka

Jatkamme matkaa. Polku seurailee rantaa, välillä meri näkyy, välillä ei.

Storsvik
Vanhasta torpasta on jäänyt vain kivijalka

Ohitamme vanhan torpan jäännökset ja tulemme rehevään lehtometsään. Kohtaamme vain muutaman koiranulkoiluttajan matkallamme, muuten on hiljaista.

Metsän pohjaa kattaa pehmeä metsämaitikkapeitto, joka välillä vaihtuu saniaisiin tai mustikkaan. Syömme kävelyn lomassa suut mustiksi.

Störsvik
Kolopesijöiden ja kääpien kerrostaloyhdyskunta

Storsvik

Monimuotoinen luonnontilainen metsä virkistää mieltä.

Störsvik
Rantametsässä on satumainen tunnelma

Störsvik

Runsaan vihreyden keskeltä nousemme välillä kalliolle ja taas polku sukeltaa metsään.

Störsvik

Loppumatkan kävelemme tietä pitkin takaisin puhdistamolle. Unohdan seurata matkan pituutta, mutta arvioin kierroksen olleen noin 3,5 kilometriä.

Olipa mukavan monipuolinen reitti. Seuraavaksi voisi kääntyä Sandvikenista oikealle ja käydä katsastamassa myös Kopparnäsin rantakalliot.

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa