Leppoisia päiviä ranskalaisessa kylässä

Leppoisia päiviä ranskalaisessa kylässä

Sääennuste ei luvannut Etelä-Ranskaan helteitä, kun lähdimme koko perhe viettämään vappulomaa Nizzan lähelle Rigaudin kylään, mutta uskalsin sentään jättää talvipalttoot kotiin.

Saavuimme illalla Nizzan lentokentälle, vuokrasimme auton ja lähdimme etsimään lähintä Carrefouria. Sellainen löytyi sopivasti matkan varrelta. Lentokentältä majapaikkaamme oli vain noin 50 kilometriä, mutta matkaan oli varattava ainakin tunti. Onneksi navigaattori ja emäntämme Marysen ohjeet veivät meidät suoraan perille ilman turhia mutkia.

Rigaud Ranska
Matkalla kohti Rigaudia. Näihin maisemiin ei ehtinyt kyllästyä viiden päivän aikana.

Marysen farmi sijaitsee Ciansin laaksossa aivan Rigaudin kylän alapuolella jyrkässä rinteessä. Meidän asuntomme oli maatalon yläkerran siivessä ja siihen kuului iso rinneterassi. Ehdimme perille iltahämärässä, joten saimme vielä hetken aikaa ihailla laakson maisemia. Sitten äkkiä sisään ja iltapalalle. Pöydässä istuessamme lasioven taakse ilmestyi yksi emännän koirista heiluttamaan häntäänsä niin vimmatusti, että koko takapää heilui. Mutta vielä ei ollut aika tutustua lähemmin.

Aamu valkeni aurinkoisena ja katoimme aamiaisen terassille. Se tuntui suunnattoman ylelliseltä, sillä Helsinki oli vielä viluinen, kun lähdimme. Pitkä aamiainen, loma, aurinko, lämpö, kauniit maisemat, kukon kieunta, kyyhkysten kukerrus ja muiden lintujen sirkutus taustalla. En olisi voinut enempää pyytää.

Rigaud Ranska
Näkymä terassiltamme
Rigaud Ranska
Kurkistus kyyhkyslakan katolta

Kesken aamiaisen musta koira saapui uudelleen tervehtimään. Myöhemmin nimeksi paljastui Blackie. Se laittoi päänsä silitettäväksi vuoroin kenenkin syliin ja katsoi anovasti aamiaispöydän antimia. Pysyimme tiukkoina. Luulenpa joidenkin vieraiden sitä ruokkineen, sillä se ilmestyi joka päivä sopivasti aamiaisaikaan iloksemme, ja vähän muulloinkin. Jos ovemme oli auki, Blackie saattoi marssia muina koirina sisään ja heittäytyä lattialle tirsoille. Mukava lisä asunnon varusteluun.

Rigaud Ranska
Blackie

Marysen tilalla oli muitakin eläimiä. Toisen koirankin ja muutaman ujon kissan näimme joskus vilaukselta ja alhaalla tarhoissa oli kanoja, ankkoja ja vuohia, ja tietysti ne kaksi kiekuvaa kukkoa, jotka taisivat välillä harrastaa kilpalaulantaa laakson virkaveljiensä kanssa.

Rigaud Ranska
Tämän lähemmäksi arkoja kissoja en päässyt
Rigaud Ranska
Komeat sarvet tällä kutulla

Yhtenä yönä satoi rankasti ja kuuntelimme sen ropinaa kattoikkunaan. Aamulla pilvet olivat väistyneet ja heräsimme katsomaan höyryävää laaksoa. Kosteus haihtui vauhdilla aamun lämpimässä auringonpaisteessa.

Rigaud Ranska
Aamun höyryävät maisemat

Osa päivistä oli pilvisiä ja lempeät sadekuurot ripsauttivat vettä hetken ajan. Kuopus jo mietti, että täällä sataa eri lailla kuin kotona, jossa sateet tulevat kuulemma jatkuvina ja runsaina. Matkoilla taitaa kaikki olla aina vähän paremmin kuin kotona.

Rigaud Ranska
Kevään vehreitä värejä Marysen maatilalla

Viimeisenä aamuna lähdin vihdoinkin kiipeämään itse kylään. Rigaud näytti olevan vain muutaman rakennuksen kylä kukkulan laella, mutta olihan se nähtävä lähempää.

Rigaud Ranska
Rigaud

Matkalla näkymät komistuivat, varsinkin siinä vaiheessa, kun pääsin kukkulan harjanteelle ja kurkistamaan maisemia pohjoiseen eli Ciansin rotkon suuntaan. Ensimmäiset punaiset vuoret näkyivät jo tänne asti.

Rigaud Ranska
Taustalla Ciansin rotkon punaisia vuoria

Ohitin pienen kappelin ja lähestyin viehättävää kylää. Keskustassa Rigaud paljastui isommaksi kuin luulin. Keskusaukiolta lähti pieniä kujia moneen suuntaan. Seikkailin hiljaisessa sokkelossa hetken ja katsoin mietteliäänä erään talon seinässä olevaa Myytävänä-kylttiä. Miten olisi kesämökki ranskalaisessa kylässä, tai talvimökki? Kelpaisi minulle.

Rigaud Ranska
Rigaudissa sijaitsi keskiajalla merkittävä ritarilinna, joka kuului 1400–1500-lukujen vaihteessa Grimaldien suvulle. Enää linnaa ei ole.
Rigaud Ranska
Muutaman serpentiinimutkan jälkeen olin ylhäällä
Rigaud Ranska
Pysähdyin vähän väliä ihailemaan maisemien lisäksi kukkia ja keväänvihreitä puita tien varressa
Rigaud Ranska
Tähän kuvaan olisi ehkä sopinut paremmin vanha Citroën
Rigaud Ranska
Kunnantalo ja kirjasto keskusaukiolla
Rigaud Ranska
Ja kirkkohan on oltava joka kylässä
Rigaud Ranska
Rigaudin kujia
Rigaud Ranska
Osa taloista näytti olevan todella vanhoja
Rigaud Ranska
Vanha öljytehdas

Paluumatkalla kiipesin vielä muutamat portaat ylös kappelille. Näimme tällä matkalla monta kappelia upeissa maisemissa.

Rigaud Ranska

Rigaud Ranska
Matkalla alas

Lähtiessämme Maryse oli liikuttavan pahoillaan siitä, että säät olivat olleet niin ankeat. Itse emme pitäneet tilannetta lainkaan niin huonona, saimme kolmena aamuna viidestä nauttia aurinkoisesta aamiaisesta terassilla. Lyhyet retket, autoilu upeissa maisemissa, lukuhetket ja ne pitkät aamiaiset riittivät meille hyvin tällä kertaa. Saimme leppoisan miniloman.

Rigaud Ranska

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Mainokset

Kööpenhaminan päiväkirjat

Kööpenhaminan päiväkirjat

Meillä on eteisessä komero, jossa en ole tainnut käydä sisällä sen jälkeen, kun muutimme. Se on juuri se komero, johon tavarasedimentit kasautuvat vuosien varrella massiiviseksi röykkiöksi, kunnes sinne ei enää mahdu edes sisään.

Päätän käydä taisteluun ja tunkeudun ääriään myöten täyteen komeroon. Aivan perällä alimmaisena on laatikko, josta löydän kasan unohtuneita päiväkirjoja. Ehkä olen halunnutkin unohtaa ne. Sivukaupalla kiusallisia vuodatuksia opiskeluaikojen reissuilta. Siihen aikaan matkustin paljon yksin ja vietin välillä aikaa ulkomailla opintojen, hanttihommien, harjoitteluiden tai kielikurssien vuoksi. Päiväkirja oli joskus ainoa seuralaiseni.

Vaikka päiväkirjojen selailu herättää lähinnä häpeän tunteita, päätän käydä rohkeasti päin nuoren itseni rimpuilua. Onneksi löydän sivuilta myös unohtuneita fiiliksiä ja hetkiä, joiden muistaminen tuottaa iloa, ehkä haikeuttakin.

Olen esimerkiksi täysin unohtanut miten paljon pidin Kööpenhaminasta, kun vietin siellä kuukauden graduhommissa. Myöhemmät matkani kaupunkiin eivät ole herättäneet kummempia tuntemuksia. Ehkä se hetki elämässäni oli sellainen, että marraskuinen Kööpenhamina antoi minulle jotain, jota tarvitsin juuri silloin.

”Olen suorastaan sanattoman onnellinen. Ilman mitään syytä. Tai no, tämä kaupunki, tämä huone; oma universumini.”

Olen myös täysin unohtanut miten paljon ja usein muistin uniani siihen aikaan. Nykyään uneni koostuvat lähinnä kiireestä ja myöhästymisistä, jos ylipäätään niitä muistan. Miten rikas ja toisinaan hulvaton unimaailmani olikaan silloin.

”Norjalaisprofessori Tønneson pitää esitelmää: vallankumous ei hänen mukaansa olisi mahdollista naisyhteisössä. Välillä hän puhuu johonkin seinäpuhelimeen. Puheen jälkeen minä kiipeän pöydälle ja sanon, että nyt on minun vuoroni puhua vallankumouspuhelimeen! Sitten nauramme.”

Vallankumouspuhelin, hmm. Alitajuntani ajatusten Tonava on todellakin virrannut vuolaasti noina aikoina.

Olen kirjoittanut talteen myös joitakin kohtaamisia, jotka olen jo ehtinyt unohtaa.

”Park Cafessa viereeni tuli istumaan kalifornialainen Tom, joka opettaa täällä englantia. Kerroin hänelle, että olen täällä tekemässä Kiina-aiheista gradua, jolloin Tom kysyi:

“Do you have Chinese blood?’
’Do I look like it?’, vastasin yllättyneenä.

Kuulemma en, mutta mistäpä sitä koskaan tietää.

Tom kertoi elämästään ja päätymisestään Kööpenhaminaan. Hän on 60-luvun kapinallisia Berkeleystä ja jättänyt aikoinaan kotimaansa poliittisista syistä. Yllytin häntä soittamaan suurelle rakkaudelleen, kiinalaiselle journalistille, joka puolestaan pakeni kotimaastaan Tiananmenin verilöylyn jälkeen.

Tällaiset ihmeelliset kohtaamiset ovat parasta yksin matkaamisessa.”

Jatkan päiväkirjan selailua.

”Kohta on aika lähteä pois tästä mielettömän mukavasta kaupungista. Byääh.”

Kaikki loppuu aikanaan.

Kööpenhamina

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Pohjois-Irlannin kaunis rannikko

Pohjois-Irlannin kaunis rannikko

Koe Pohjois-Irlanti päivässä, osa 2:

Bussikierroksemme lähtee Dublinista kohti Pohjois-Irlantia kello seitsemän aamulla ja jo muutaman minuutin matkattuamme kadun koko ideaa.

Alun perin haaveilin leppoisasta autoilusta pitkin Pohjois-Irlannin rannikkoa, rauhallisista valokuvaustauoista, kävelyretkistä upeissa maisemissa ja ruokatauoista idyllisissä pikkukylissä. Olimme kuitenkin Dublinissa vain kolme kokonaista päivää, joten varasin itselleni ja lapsilleni päiväretken Pohjois-Irlantiin. Matkailua aasialaiseen malliin, koko Pohjois-Irlanti päivässä. Miten ihmeessä tämä oikein sopii minulle, hitaalle matkaajalle?

Uteliaisuuteni vei taas voiton, sillä en ollut vielä koskaan käynyt vihreän saaren tuossa kolkassa.

Astumme siis bussiin aamuvarhaisella ja valitsemme mukavat paikat bussin takaosasta. Seuraavalta pysähdyspaikalta sisään purjehtii amerikkalainen rouva sakeassa hajuvesipilvessään ja istuutuu taaksemme. Edessämme olevat paikat valitsee espanjalainen nainen vastahakoisen teinitytön kanssa. Teini lienee pakotettu matkaan, sillä hän kokee oikeudekseen nukkua kauneusunia koko matkan ajan ja nostaa mielenosoituksellisesti päätään ja mulkaisee meitä joka ikisen kerran, kun lapseni uskaltaa avata suunsa puhuakseen. Ymmärtäisin jotenkin, jos lapseni itkisi tai huutaisi, mutta ilmeisesti puheääni ei sitten miellytä.

Niskakarvani ovat siis pystyssä jo alkumatkasta.

Puolen tunnin päästä olemme jo ulkona Dublinista ja rauhoitun. Lapseni pysyy hiljaa, espanjalaisteini nukkuu, hajuveden tuoksu on hälvennyt ja Irlannin maaseutu on niin kovin kaunista. Kylmän yön jälkeen kuura peittää vihreät pellot. Välillä aurinko valaisee kimaltavan maiseman, välillä sukellamme sakeaan sumuun. Alan nauttia olostani.

Ohitamme Dundalkin kaupungin ja lähestymme rajaa. Opas kertoo meille, missä ylitämme rajan, ja hyvä niin, sillä sitä ei olisi maallikko huomannut. Hieman rajan jälkeen vasta näen liikennemerkkien muuttuneen, nopeusrajoitukset ilmoitetaan täällä maileissa.

Opas kertoo meille välillä tarinoita, joista osa menee ohi, sillä äänentoisto rätisee ikävästi ja irlantilaisaksentti puuroutuu surinaksi. Olisi pitänyt ehtiä bussille aikaisemmin ja valita etupenkit. Vain aikatauluohjeet väännetään rautalangasta hitaasti artikuloiden, jotta kaikki saavat selvää.

Saavumme Belfastiin ja osa matkalaisista lähtee tutustumaan Titanic-keskukseen ja loput haetaan mustilla takseilla ajelulle tutustumaan Belfastin synkeään menneisyyteen. Tästä poliittisesta taksikierroksesta kirjoitin aiemmin jutun Konfliktin jäljillä Belfastissa.

Belfastista jatkamme matkaa kohti pohjoista rannikkoa. Ensimmäisen pysähdyksen nähtävyys on Carrick-a-Reden köysisilta. Lohenkalastajat rakensivat ensimmäisen köysisillan jo yli 350 vuotta sitten tähän kymmeniä miljoonia vuosia sitten paikalla puhisseen tulivuoren kraatterin suuhun. Kalastajat kävivät pienellä Carrickareden saarella kokemassa pyydyksiään. Siihen aikaan sillalla oli askelmia harvakseen ja köysi käden korkeudella vain toisella puolella, mutta niin vain kulkivat kalastajat ketterästi pitkin siltaa lohiensa kanssa.

Pohjois-Irlannin rannikko
Polku kohti Carrick-a-Reden siltaa

Polku kohti siltaa kulkee upeissa rantamaisemissa. Aurinko paistaa ja meri pauhaa. Viimein laskeudumme alas lähelle siltaa ja jäämme jonottamaan portille. Lapset haluavat välttämättä ylittää sillan, minä katson kauhuissani alas ja samalla kylttiä, jossa kielletään lasten päästäminen sillalle yksin. Pyydän porttivahdilta apua, sillä henkeäni salpaa jo nyt, vaikka silta on vain 20 metriä pitkä ja keikkuu tuulessa 30 metrin korkeudessa. Vanha punapartainen porttivahti lupaa viedä lapset yli, kunhan on päästänyt jonottajat sillalle. Hän kysyy kuitenkin, että pystynkö laskeutumaan alas portaita sillan alkupisteeseen. Siihen sentään kykenen, olemmehan tukevasti maan kamaralla vielä.

Pohjois-Irlannin rannikko
Portaat alas sillalle
Pohjois-Irlannin rannikko
Uskaltaisinko?
Pohjois-Irlannin rannikko
Carrick-a-Rede

Odotamme alhaalla punapartaista pelastajaamme. Hän laskeutuu alas ja sanoo hymyillen:

”You survived the worst part already.”

“Really? So you think I should go?”, kysyn häneltä.

Maailman rauhoittavin syvä ääni vastaa: ”Yes, I think you should”

Ja minähän menen. Porttivahti seuraa takanani kuin suojelusenkeli ja on valmiina ottamaan vastaan, jos näkökenttäni sumenee kokonaan.

Palaan saman adrenaliiniryöpyn voimalla ja kiiruhdamme takaisin rinteeseen. Bussikin jo odottaa. En muista kiitinkö edes. Harmittaa. Tällä retkellä lapset eivät tarvinneet kaitsijaa, mutta äiti kylläkin. Sitä paitsi punapartaisen vanhan herran ääni olisi pitänyt saada talteen, jotta sitä voisi soittaa itselleen aina kun pelottaa tai muuten vain epäilee itseään eikä meinaa uskaltaa.

”Yes, I think you should.”

Tämän äänen haluan muistaa.

Pohjois-Irlannin rannikko

Seuraavaksi ajamme Giant’s Causewayn basalttipilareita ihmettelemään. Tämä merkillinen kuusikulmaisista pylväistä muodostunut rantakaistale on yksi Pohjois-Irlannin kuuluisimmista nähtävyyksistä ja UNESCO:n maailmanperintökohde.

Basalttimaisema kertoo alueen tuliperäisestä menneisyydestä ja samanlaisia muodostelmia on vastarannalla Skotlannissa. Tästä on varmaan saanut alkunsa legenda, jonka mukaan jättiläinen nimeltä Finn rakensi kulkutien Skotlantiin, jotta pääsisi kohtaamaan vihollisensa Benandonnerin. Finn pakeni kuitenkin takaisin, koska tajusi Benandonnerin olevan aivan valtava. Skottijättiläinen lähti perään, mutta Finnin vaimo naamioi miehensä vauvaksi, jolloin vihollinen pakeni kauhuissaan kotiinsa. Jos vauva oli noin valtava, niin minkälainen jättiläinen mahtoi isänsä olla? Peloissaan Benandonner rikkoi kulkutien takaansa meren yli mennessään.

Giant's Causeway
Giant’s Causeway

Giant's Causeway

Kiipeilemme pilarilta toiselle ja katsomme rantatyrskyjä. Lasten on vaikea uskoa säännöllisen muotoisia pylväitä luonnon muovaamiksi. Kuka onkaan valmistanut nämä rakennuspalikat? Emmekä me oikein meinaa uskoa tuohon jättiläislegendaankaan, sillä meidän mielestämme tämä näyttää joidenkin mini-ihmisten tai -olioiden suurkaupungilta. Tiiviisti on rakennettu ranta täyteen pilvenpiirtäjiä. Ehkä Finn olikin vain keijun kokoinen. Leprechaunitkin olisivat liian isoja tähän pilvenpiirtäjäkaupunkiin.

Mitä kaikkea täällä tapahtuukaan öisin?

Giant's Causeway
Basalttipalikoita rannalla

Giant's Causeway

Pohjois-Irlannin rannikko

Kotiinlähtö lähestyy. Syömme vielä eväitä vierailukeskuksen edessä ja katsomme maalaismaisemaa. Aurinko alkaa olla jo matalalla.

Pohjois-Irlannin rannikko
Maalaismaisemaa

Dubliniin on pitkä ajomatka, mutta käymme vielä pyörähtämässä Dunlucen linnan ohi. Linna näyttää todella vaikuttavalta auringonlaskun aikaan, mutta meillä ei ole edes kuvaustauolle aikaa. Saamme ihailla näkyä vain ikkunan läpi.

Pohjois-Irlannin rannikko
Dunlucen linnan rauniot

Alkumatkasta ajamme vielä viihtyisän näköisen Bushmillsin kylän läpi. Viskitehdaskin olisi kiinnostava kohde jos aikaa olisi.

Saavumme takaisin Dubliniin ennen puolta yhdeksää. Pohjois-Irlanti ansaitsisi paljon enemmän aikaa, mutta tämä oli nyt oma valintani eli siitä voi syyttää vain itseäni. Toisaalta näimme päivän aikana todella paljon. Näin paljon emme olisi ehtineet omatoimisesti.

 

Päiväretken plussat:

  • yhden päivän aikana ehtii nähdä todella paljon, kun kaikki (vessatauotkin) on minuutilleen suunniteltu ja pääsyliput ym. hoidettu etukäteen
  • opas kertoo matkan aikana tarinoita historiasta ja nykyisyydestä, kuljettaja murjaisee väliin sopivia vitsejä, eli samaan hintaan saa viihdettä ja tietoa
  • kaikki pääsyliput kuuluvat retken hintaan, joka oli 55–65 €/hlö (matkanjärjestäjänä Wild Rover)
  • bussimatkalla voi ajamisen ja navigoinnin sijaan keskittyä maisemiin, seurustella lasten kanssa tai ottaa vaikka nokoset
  • wifi toimi bussissa hyvin, mikä oli varhaisteinin mieleen

ja miinukset:

  • omatoimimatkoihin tottuneelta bussimatkan tiukat aikataulut ja täyteen ahdettu bussi vaativat hieman sopeutumiskykyä
  • turistikarjalla ei ole vapautta
  • tällä reissulla huono äänentoisto
  • odotin opastukselta hieman enemmän, matkassa oli kuitenkin erikseen opas (osalla matkanjärjestäjistä kuljettaja toimii samalla oppaana)

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Pääsiäisretkellä Torronsuolla

Pääsiäisretkellä Torronsuolla

Aurinko paistaa lankalauantaina niin kirkkaasti, ettei sisään voi nyt jäädä. Mitä tehtäisiin?

Nyt eivät metsän varjoiset polut houkuttele vaan on päästävä avarammille laitumille, lähdetään siis suolle. Niitähän tässä maassa riittää.

Saavumme Tammelaan Kiljamon parkkipaikalle Torronsuon kansallispuistoon, kun aurinko kallistuu jo iltapäivän puolelle. Lähdemme seuraamaan leveää katettua polkua ja tulemme pian metsän puolelta näköalapaikalle suon laitaan. Aukea luminen suomaisema häikäisee niin, että joudumme kaivamaan pikaisesti aurinkolasit.

Torronsuo
Päivä on häikäisevä

Pian huomaamme, että nyt ei tarvitse palata pitkospuille ja poluille, sillä täällä on hankikanto. Mikä vapaus! Voimme kävellä minne vain.

Vaikka parkkipaikka on täynnä autoja, on maisema autio. Kävelijät, lumikenkäilijät ja hiihtäjät ovat hajaantuneet laajalle keidassuolle näkymättömiin.

Hiljaisuus vain humisee korvissa. Sinkoilevat aivosolut rauhoittuvat.

Torronsuo
On suuri sun suos autius
Torronsuo
Elämä voittaa vähitellen pienessä sulassa laikussa
Torronsuo
Kurotus kohti aurinkoa

Kuljemme vain hetken, kun ensimmäinen retkeläinen ilmoittaa nälästä. Pysähdymme niille sijoillemme, kaivamme istuma-alustat ja voileivät repusta, ja nautimme.

Kun eväät on syöty, huudan lapset katsomaan mitä pensaan alta löytyy. Pääsiäispupun jemmahan se siellä. Lapset alkavat olla jo isoja, mutta tätä perinnettä en aio ihan heti lopettaa.

Torronsuo
Pääsiäispupu was here
Torronsuo
Lankalauantain herkut
Torronsuo
Pitkospuut olivat paikoittain liukkaat, mutta vieressä hanki oli kantava ja pitävä

Haahuilemme aukealla suolla aikamme, kunnes palaamme pitkospuille ja jatkamme matkaa luontotornille katsomaan maisemaa yläilmoista. Ohitamme tulipaikan, jossa olisi sopivasti hyvät tulet, valmiit makkarakepit eikä ristin sielua. Vain makkarat puuttuvat.

Komea suo, ihana aurinko ja ripaus kevättä ilmassa. Tänne palaan mielelläni.

Torronsuo
Tästä tuli palmu mieleeni. Kesää kohti mennään.

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Konfliktin jäljillä Belfastissa

Konfliktin jäljillä Belfastissa

Koe Pohjois-Irlanti päivässä, osa 1!

Olen periaatteessa hitaan matkailun ystävä, mutta joskus sitä erehtyy ajan puutteessa pikamatkoille. Osana Pohjois-Irlannin päiväretkeämme päädyimme poliittiselle taksikierrokselle tutustumaan Belfastin levottomaan menneisyyteen.

Black Cab
Taksimme Belfastissa

Musta ”lontoontaksi” poimii meidät bussilta Belfastin Titanic-keskuksen edestä. Ahtaudun lasten kanssa taksiin kahden aasialaisturistin seuraan ja kuljettajamme ja oppaamme Joe lähtee kuljettamaan meitä kohti Pohjois-Irlannin konfliktin kuumimpia kortteleita Länsi-Belfastissa.

Pian käy ilmi, että Joe on kasvanut konfliktin keskellä. Hän pysäyttää taksinsa tärkeimpien seinämaalausten ja muistopuutarhojen eteen, ja kertoo hengästyttävällä nopeudella tarinoita vuosisatojen epäoikeudenmukaisuuksista ja sorrosta, IRA:n aktivisteista (tai vapaaehtoisista kuten heitä täällä nimitetään), nälkälakoista ja poliisin mielivaltaisuudesta. Hän kertoo myös lapsuudestaan Divis Towerin valtavassa kerrostalokompleksissa, jonka katolle brittijoukot rakensivat tarkkailupisteitä ja osoittaa sukulaistensa nimiä muistopuutarhojen nimilistoissa. Joe ei peittele tasavaltalaisuuttaan.

Belfast taxi tour
Oppaamme ja kuljettajamme Joe
Bobby Sands mural
IRA:n aktivisti Bobby Sands kuoli vankilassa nälkälakkoon vuonna 1981. Ennen kuolemaansa hänet valittiin Iso-Britannian parlamenttiin.

Bobby Sandsin muistomuraalin vieressä on Sinn Féinin toimisto ja tasavaltalainen matkamuistokauppa. Nämä seinämaalaukset ovat nykyään yksi Belfastin tärkeimmistä nähtävyyksistä.

Belfst mural
Tässä muraalissa muistetaan vuoden 1981 nälkälakossa kuollutta kymmentä tasavaltalaista. Nälkälakkolaiset tavoittelivat itselleen poliittisen vangin statusta viiden kohdan vaatimuslistan myötä. Margaret Thatcher ei taipunut.

Paljon on verta vuotanut Belfastin kaduilla.

Kysyn Joelta tämän päivän tilanteesta. Hän kertoo, että segrekaatio on yhä arkipäivää. Protestanttien ja katolilaisten lapset käyvät eri kouluja, ihmiset asuvat omiensa joukossa ja asuinalueita erottava Peace Wall on edelleen pystyssä. Nuorista osa keskittyy vain opiskeluun ja hyvän työpaikan saamiseen, mutta osa kantaa edelleen aiempien sukupolvien kaunaa ja kahakoi aina tilaisuuden tullen. Tasavaltalaiset ja lojalistit eivät ole luopuneet marssiperinteistään ja niiden aikana yksikin huuto tai kiven heitto voi johtaa päiväkausien tappeluihin. Haavat ovat syviä ja niiden umpeutumiseen voi mennä muutama sukupolvi.

”Rauhan rakentaminen on aloitettava lapsista”, sanoo Joe.

Clonard Martyrs Memorial Garden
Clonard Martyrs Memorial Garden on aivan Peace Wallin kupeessa. Portissa on IRA:n symboli feeniks-lintu. Jokaisessa näkemässämme muistopuutarhassa oli tuoreita kukka-asetelmia.

Yhtäkkiä mieleeni alkaa tulvia vanhoja muistoja yhdeltä Irlannin-matkoistani. Kiertelimme Länsi-Irlannin rannikoita lounaiskolkasta aina luoteiseen Donegaliin liftaten, busseilla ja junallakin. Yhden liftikyytimme Westportin tienoilla saimme australianirlantilaiselta mieheltä, joka reissasi esi-isiensä mailla pienen poikansa kanssa. Keskustelimme hänen kanssaan monesta asiasta ja myös Pohjois-Irlannista, sillä siihen aikaan (muistaakseni 80-luvun lopulla) konflikti oli vielä täydessä roihussa. Kuljettajamme ennusti tulevaisuuden tuovan rauhan pohjoiseen. Hänen mielestään EU tasoittaa elintasoeroja Iso-Britannian ja Irlannin välillä. Eriarvoisuuden väheneminen ja vaurastuminen heikentävät konfliktia ja tuovat rauhan. Luulen hänen olleen oikeilla jäljillä.

Pohjois-Irlannin rauhansopimus eli Pitkänperjantain sopimus solmittiin 20 vuotta sitten 1998, ja IRA suostui aseriisuntaan 2005.

Samalta reissulta muistan sen päivän, kun saavuimme Donegaliin ja yritimme etsiä majapaikkaa. Yleensä Irlannissa oli helppoa löytää majoitus, mutta Donegal olikin täynnä Pohjois-Irlannin katolilaisia, jotka pakenivat kotiseudultaan Orange Dayn lojalistimarsseja ja niitä aina seuraavia levottomuuksia tasavallan puolelle.

Raja Pohjois-Irlannin ja tasavallan välillä on jälleen ajankohtainen. Tällä hetkellä rajan ylitystä ei huomaa muusta kuin liikennemerkeistä, mutta tuoko Brexit maiden välille jälleen rajan? Tämä on yksi Brexit-neuvotteluiden kuumista perunoista.

Tasavaltalaisen kärsimyskierroksen jälkeen ajamme rauhanmuurin porteista lojalistien kaduille. Käymme katsomassa protestanttien puolen sankarin Stevie ”Top-Gun” McKeagin kunniaksi tehtyä muraalia. Joe kertoo McKeagin tappaneen 80 ihmistä. Hän määrittelee McKeagin sekopääksi, joka murhasi myös omiaan. Tämän puolen sankareille ei Joella riitä myötätuntoa.

Belfast mural
Tässä kunnioitetaan protestanttien eli lojalistien sankaria Stevie ”Top-Gun” McKeagia. Sivumuurin kuvien mustahuppuiset hahmot osoittavat katsojaa aseella. Millaista olisi asua tällaisen kuvaston keskellä? Jotain on sentään peitetty: aiemmin tämän lähistöllä oli muraali, jossa julistettiin ”Kill all Irish!”

Päätämme kierroksen Peace Wallin äärelle. Joe ojentaa meille tussit ja kehottaa piirtämään tai kirjoittamaan muuriin.

Belfast Peace Wall
Belfastin Peace Wallin yksi kuuluisimmista osista kulkee katolilaisten Falls Roadin ja protestanttien Shankill Roadin välissä. Muurien purkaminen on lopullisena tavoitteena, mutta Belfastin asukkaat pitävät niitä edelleen tärkeinä väkivallan esteinä.

Toivotamme rauhaa näille levottomille kaduille.

Peace Wall
Peace, rauhaa, paz!

 

  • Black Cab Taxi Tour oli osa päiväretkeämme Dublinista Pohjois-Irlantiin. Päiväretkiä järjestää moni yhtiö, mutta valitsin Wild Roverin juuri tämän poliittisen kierroksen vuoksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut vierailu Titanic-keskuksessa, joka olisi ollut lapsille kiinnostavampi vaihtoehto. Itselleni tämä taksiretki oli todella mielenkiintoinen.
  • Taksikierroksemme kesti noin puolitoista tuntia.
  • Belfastin muraaleihin ja poliittiseen menneisyyteen voi tutustua kävely- ja taksikierroksilla
  • Muraaleista kertoo myös Himomatkaaja blogijutussaan: Belfastin muraalit

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Kohtaamisia ja käännekohtia

Kohtaamisia ja käännekohtia
– eli miten minusta tuli yksinmatkailija

Siitä on jo muutama vuosikymmen, mutta muistan sen viikonlopun varmasti lopun elämääni.

Vietin lukion jälkeen kevään au-pairina Sveitsissä. Se oli monella tapaa tärkeä vaihe elämässäni: aikuistumista ja itsenäistymistä, maailman avautumista. Olin ollut arka lapsi, mutta jostain syystä ujous ja arkuus eivät olleet koskaan estäneet minua lähtemästä. Uteliaisuus oli aina vetänyt pidemmän korren. Olin kuitenkin lähtenyt aina turvallisissa olosuhteissa, minut oli viety ja haettu, oli paikallinen perhe suojanani.

Etsin yhä paikkaani ja itseäni Sveitsissä, kun tuli maaliskuu ja alati reissaava mummini kertoi olevansa matkalla kevättä vastaan Nizzaan kälynsä eli isotätini kanssa. Sain muutaman päivän lomaa ja päätin lähteä heitä tapaamaan.

Keskiviikkoiltana astuin yöjunaan, joka vei minut talvisesta Sveitsistä Rivieralle asti. Seurasi pitkiä unettomia hetkiä, junan kolinaa, aamuöisiä pysähdyksiä, samassa hytissä matkustavan vanhan herran kuorsausta, joka sai ikkunatkin tärisemään.

Aikaisin aamulla saavuimme Nizzaan, jätin reppuni asemalle säilytykseen ja lähdin kaupungille viettämään aikaa siihen asti kunnes retkeilymajan ovet iltapäivällä avautuisivat. Siitä päivästä en muista juuri mitään. Olin väsynyt ja vailla päämäärää.

Retkeilymajassa alkoivat yksinmatkaajat hakeutua toistensa seuraan, yksi toisensa jälkeen. Olimmeko me joukko eksyneitä, seuraa kaipaavia, harmaan päivän haikeuttamia? Kaikki kaukana kotoa. Pian meitä oli jo monta: kanadalainen Dympna, joukon äitihahmo, jonka irlantilaiset juuret paistoivat punaisina hiuksina kilometrien päähän; brasilialainen Chico, jonka yhdenmiehenshow ei tauonnut hetkeksikään; vakaa humoristinen pohjoisirlantilainen Clive; hauska ja huolehtiva Eli Israelista; italialainen Gino; australialainen Debbie; saksalainen säästöihme Ulrike ja olihan siellä yksi ranskalainenkin, Chantal. Tähän joukkoon solahti kuin itsestään myös yksi suomalainen introvertti.

Seuraavana aamuna lähdimme yhdessä liikkeelle, laskeuduimme Mont Boronin kukkulan itäpuolelle Villefranche-sur-Merin pieneen kylään ja kävelimme tihkusateessa pitkin sen kapeita kujia. Hihittelimme hyväntahtoisesti Ulrikelle, joka oli löytänyt ruokatorin ja saanut kojuaan kasaavalta hedelmäkauppiaalta ilmaiseksi kassillisen mustia banaaneja. Ulrike eli niillä banaaneilla sen päivän. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka pärjäisi yhtä vähällä rahalla. Myöhempinä vuosina vino hymyni hieman hyytyi, kun sain kirjeitä ja kortteja Ulrikelta milloin mistäkin päin maailmaa. Tuleva meribiologi vietti reissussa suurimman osan vuotta ja olin hieman kateellinen, vaikka tiesin, etten itse pystyisi samanlaiseen säästämiseen ja säätämiseen.

Sateisella kävelyretkellä meitä viihdytti väsymätön Chico, jonka oopperaesitys vaihtui lennossa sambahetkeen tai katukylttien kanssa pelleilyyn. Taustalta saattoi välillä kuulua Cliven sarkastisia kommentteja, jotka saivat minut aina repeämään nauruun.

Iltapäiväksi siirryimme Nizzaan ja sade hellitti. Pienen aurinkoisen hetken vietimme Nizzan kivisellä rannalla loikoillen. Joku uskalsi kahlatakin hyisessä meressä. Jätin satunnaisten matkailijoiden joukon rannalle, kun kävin hakemassa mummin hotellistaan ja lähdimme lounaalle.

Mummi ja isotäti jäivät Nizzan kujille flaneeraamaan, kun minä lähdin etsimään vaeltavaa laumaani Matissen museolta.

Jos Dympna oli retkueemme äitihahmo, niin Eli oli sen isä. Majapaikassamme Eli otti ohjat käsiinsä ja valmisti koko joukolle ison padallisen maukasta ruokaa. Sen äärellä istuimme pitkän illan, niin pitkän, että henkilökunta tuli meitä jo hätistelemään.

Miksi nämä hetket Nizzassa olivat niin merkittäviä minulle?

En ikinä unohda sitä tunnelmaa, uteliasta tutustumista, lämpöä, ystävyyttä, huumoria, kansainvälisyyttä, kielten sekamelskaa ja sanatontakin ymmärrystä, hyväntahtoista herjaamista kuin olisimme tunteneet toisemme jo pitkään. Viikonloppu myös opetti minulle jotain hyvin tärkeää. Sen, mitä voi tapahtua, kun lähtee yksin matkaan ja kohtaa avoimesti kaiken vastaan tulevan. Ymmärsin mitä yksin matkaaminen voi tarkoittaa. Minkä turvallisuudentunteessa ja helppoudessa menetät, sen yllätyksissä voitat. Ja ne yllätykset voivat olla juuri niitä parhaita hetkiä.

Jos uskallan ottaa sen ensimmäisen askeleen, voi maailma palkita minut ruhtinaallisesti.

Tästä matkasta meni vain pari kuukautta siihen, että ostin Interrail-lipun. Siitä lähtien matkustin vuosikausia pääosin yksin. Myös ujo introvertti voi oppia kohtaamaan tuntemattomia paikkoja ja ihmisiä avoimesti, ja sitä on parempi opetella yksin kuin kaverin selän takaa.

Muistelen yhä toisinaan haikeudella niitä loputtomia junamatkoja Euroopan ja vähän Aasiankin raiteilla. Satunnaisia juttukavereita, meditatiivista junan hurinaa, pitkiä nautinnollisia hetkiä hyvän kirjan parissa, hitaasti vaihtuvia maisemia ja siirtymiä, joihin minunkin jähmeät aivoni ehtivät mukaan. Uusia tuttavuuksia, jotka kulkevat vierelläni hetken. Kohtaamisia ja uuden oppimista. Kun on aistit avoinna ja vastaanottavainen, voi vaikka tavata maastaan paenneen iranilaisen naisinsinöörin, kulkea hänen kanssaan joulukuisen Pariisin Champs-Élysées’llä Boteron veistoksia katsomassa, ja oppia hetkessä valtavasti Iranista, naisen asemasta, ihmisoikeuksista, poliittisesta vainosta ja ikävästä. Elämästä puhumattakaan.

Matka on se paikka, jossa olen läsnä tässä hetkessä ja aistit terävinä. Ehkä olen löytänyt paikkani maailmassa.

Vanhemmiten olen laiskistunut ja perheellistynyt. Onnekseni olen löytänyt erinomaisia matkakumppaneita elämäni varrella ja saanut reippaasti reissuun lähtevät lapset. Nykyään nautin hyvässä seurassa matkustamisesta. Silti en epäröisi lähteä taas yksin matkaan, jos tilaisuus olisi. Tiedän mitä se on, hyvässä ja pahassa.

Mitä kaikkea olisinkaan menettänyt ilman niitä matkoja.

Sitä paitsi Nizzalla on vieläkin aivan erityinen paikka muistoissani. Kohta pääsen sinne taas. Vähän jännittää.

 

 

Tämä kirjoitus syntyi Momondon Bloggers’ Open World Awards 2018 -kilpailun inspiroimana. Kilpailussa etsitään tarinoita merkittävistä kohtaamisista maailmalla, tarinoita, jotka innostavat lähtemään matkaan.

Antaisitko äänesi tarinalleni?

Äänestää voit 9.–15.4.2018 suoraan tästä linkistä. Kiitos!

Äänestä

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Howth – päiväpatikointia ja merimaisemia Dublinin lähellä

Howth – päiväpatikointia ja merimaisemia Dublinin lähellä

Vaikka Dublinissa on kivaa, ovat Irlannin luonnonmaisemat silti vielä kivemmat, minusta ainakin. Lyhyellä Dublinin-lomalla ehtii onneksi maisemien äärelle päiväseltään, vieläpä kätevästi DART-lähijunalla. Etelässä pääsee rantajyrkänteille patikoimaan esimerkiksi Greystonesin ja Brayn välille. Me lähdemme Dublinista koilliseen Howthin kalastajakylään.

Howth

Päivä on kääntynyt jo iltapäivään, kun saavumme DART-junan pohjoiselle pääteasemalle Howthiin. Retki on siis aloitettava pikalounaalla. Howth on kuuluisa kalaravintoloistaan, mutta meillä on kiire päästä rantatörmille maisemia katsomaan. Löydämme Howthin pienen ”torin”, joka varmasti pursuaa elämää kesäisin, mutta nyt helmikuisena tiistaina on auki vain kaksi kahvilaa. Syön muhkean leivän, jossa on sisällä briejuustoa ja karpalokastiketta. Mietin, että jos tällä matkalla olisi soundtrack, siihen kuuluisi ehdottomasti Cranberries. Bändin laulaja, tammikuussa kuollut Dolores O’Riordan asui jonkin aikaa Howthissa.

Ruokailuamme kahvilan ulkoterassilla seuraa tarkkaan kaksi kottaraista, yhtä rohkeita kuin lokit, pulut ja varpuset meillä. Hämmentävää ja hauskaa, sillä en ole koskaan katsonut kottaraista näin läheltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kottarainen on komea lintu

Lähdemme kävelemään pitkin rantakatua, ohitamme ravintoloita ja pubeja, tähyilemme sataman yli Ireland Eyen saarelle. Aallonmurtajan jälkeen lähdemme vähitellen nousemaan ylemmäs rinteeseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Howthin satama ja majakka
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Reitin alku kulkee asutuksen keskellä
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vanha aita alapuolellamme
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Howthin edustalla on Ireland’s Eye -saari, jonne pääsee kesäisin veneellä

Jatkamme kävelyä rannan suuntaisesti, aluksi tien reunassa asutuksen keskellä, kunnes saavumme parkkipaikalle. Parkkipaikalta alkaa viimein polku.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Viimeinen vilaus sataman aallonmurtajasta

Nousemme yhä ylemmäs ja minulle alkaa valjeta, että tämä todellakin on Cliff Walk eli polku kulkee ajoittain aivan rantajyrkänteen reunalla. Sekunnin ajan epäröin, henkäisen syvään ja ajattelen, etten aio antaa periksi tälle rasittavalle korkeanpaikankammolle. Jatkamme matkaa. Onneksi siellä täällä polun ja jyrkänteen välissä kasvaa pensaita. Jyrkimmissä kohdissa puristan täristen kuopusta takista tai kädestä. Lapsia vaan naurattaa ja he jatkavat kulkuaan huolta vailla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylimääräisistä sydämentykytyksistä huolimatta nautin, suurimman osan ajasta ainakin. Maisemat Irlanninmerelle ovat avarat, keltainen piikkiherne kukkii kauniisti ja aurinko paistaa lämpimästi. Täällä on hyvä hengittää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kimalainen piikkiherneen kukassa
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Irlannin lipun värejä

Pysähdymme herkkutauolle polun varressa olevalle penkille ja katsomme, kun Iso-Britannian suunnasta lähestyy lautta. Muistelen niitä kertoja, kun matkasin Walesin Holyheadista Dun Laoghaireen Dublinin eteläpuolelle. Kaivan repusta pienet matkakiikarimme ja alan tähyillä merelle. Ihmettelen kahta valoa heijastavaa pistettä, eiväthän linnut yleensä heijasta valoa. Hetken kiikaroituani ymmärrän, että siellähän etenee meressä kaksi hyljettä. Olen aika innoissani näystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä kuvassa on kaksi hyljettä:)

Vaikka piikkiherneiden keltainen loisto sykähdyttää, mietin silti, että tämä maisema olisi mahtava joskus nähdä heinä-elokuussa, kun kanervat kukkivat. Kesän alussa taas voisi bongailla pesiviä lintuja. No, kaikkea ei voi saada, samalla kertaa ainakaan.

”Milloin ollaan perillä?”

”Ihan kohta varmaan”

Vielä yksi rantatörmän mutka ja viimein eteemme avautuu upea näkymä Dublinin lahdelle. Edessämme näemme Bailyn majakan ja kaukana lahden toisella puolen häämöttävät Wicklow’n vuoret. Nyt olemme lähellä the Summitia eli huippua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
The Baily Lighthouse – siellä se viimein on!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rantapolku loppuu the Summitin luokse, josta löydän infotaulun reiteistä ja niiden pituuksista. Käyn vielä ottamassa viimeiset valokuvat majakasta ennen paluumatkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ohitamme paluumatkalla St Mary’s Abbeyn rauniot

Pääsemme takaisin kylään ja seuraamme hetken lokkeja, jotka ovat löytäneet simpukoita kalastajien laatikoista. Ne yrittävät puuhakkaasti rikkoa kuorta päästäkseen sisustaan kiinni. Haikara tarkkailee tolpan päältä sataman touhuja. Aurinko on jo matalalla. On aika palata Dubliniin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Howthin satamaa illan valossa

Howth

 

  • Kävelimme rantapolulta suorinta reittiä eli tietä pitkin takaisin Howthin kylään ja matkaa tuli yhteensä noin kuusi kilometriä.
  • Howthissa on neljä eri patikkareittiä, 6-10 kilometrin pituisia ja vaikeusasteet vaihtelevat helposta vaikeaan. Meidän reittimme Cliff Path on määritelty helpoksi ja arvioitu aika on noin 2 tuntia.
  • Matkasimme kolmen päivän LUAS-matkakorteilla kätevästi Howthiin asti DART-junalla. The Summitin lähelle pääsee Dublinista myös bussilla 31 a, jos haluaa kävellä ainoastaan rantapolun vastapäivään ja palata vaikka junalla
  • Howthissa on myös linna ja liikennemuseo
  • DART-junalla pääsee myös Dublinin eteläpuolelle Greystonesiin, josta kävelylle kohti Brayn kylää lähti Duunireissaaja. Tässä hänen tarinansa: Päiväretkiä Dublinin rannikolla – Cliff Walk
  • Lähinnä kauempana -blogissa kerrotaan lisää Braystä: Bray – Dublinista helppo päiväkohde

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa