On toinen aamumme Øvre Eidfjordissa ja heinäkuun aurinko paistaa jälleen lämpimästi.
Yön kosteus on jättänyt jälkensä pihan kukkiin.
Norjan ylellisyyttä on joka nurkalta lähtevät patikkapolut ja luonnon ihmeet. Me ajamme kylästä laakson perukkaan ja lähdemme nousemaan serpentiinitietä kohti Hardangerviddan ylänköä.
Jo ajomatka on elämys.
Alaparkkipaikalla on elämää ja ihmisiä, mutta me jatkamme vielä ylemmäs Hjølmabergetin parkkipaikalle.
Pysäköintialueella on tiiviisti autoja vieri vieressä, mutta ihmisiä emme juurikaan näe. Yleensä kai norjalaiset aloittavat päivänsä aikaisin ja ehtivät hajaantua tunturimaisemiin ennen kuin me hitaammat ehdimme edes alkupisteeseen.
Ylitämme pienen kosken kuohut ja aloitamme patikan kohti Vivelidin tunturimajaa.
Ylängön maisemat ja kasvillisuus muistuttavat minua Lapista ja Pohjois-Norjasta. Ruohokanukat, metsäkurjenpolvet, tupasvillat ja leinikit loistavat tunturikoivujen lomassa.
Reitiltä on vaikea eksyä, vaikka joskus ehkä hetkeksi haluaisikin. Isot T-merkinnät näyttävät suunnan.
Polku on mukavaa kukkelikkoa toisinaan, joten olen ihan tyytyväinen, että valitsin vaelluskengät jalkaani, vaikka kuuma päivä hieman poltteleekin. Teinit pärjäävät hyvin lenkkareissaan.
Reitin alku on hienoista nousua ja lopussa laskeudumme Veigjoelle. Korkeuserot eivät ole suuren suuria, joten kovin vaativaksi tätä ei voi kutsua.
Etenemme leppoisasti ja nautimme avarasta maailmasta. Olemme kaukana kriiseistä ja koronasta.
Asetumme Veigjoen rantaan evästauolle. Kyllä kannatti satsata hyviin eväisiin, vaikka luulenpa, että mikä vain maistuisi taivaalliselta tässä maisemassa, veden äärellä, ihmeellisessä rauhassa.
Liottelen kuumia varpaitani vilpoisassa vedessä ja nautin.
Tämän hetken haluan muistaa.
Evästaukomme venähtää, on aivan liian mukavaa. Vivelidin tunturimajan saavuttaminen ei enää tunnu kovin tärkeältä, vaikka olemme sieltä vain puolen kilometrin päässä.
Olen tässä ja nyt saanut kaiken mitä tarvitsen.
Kipeä jalkanikin on tainnut saada jo tarpeeksi, joten käännyn tästä nuoriso-osaston kanssa takaisin. Mies painelee puolijuoksua Vivelidin kohdalle joen varteen, ja ottaa meidät myöhemmin kiinni.
Ylängöllä on polkujen verkosto, josta jokainen voi valita itselleen sopivan reitin, pitkän tai lyhyen, rengasreitin tai meno-paluun samaa reittiä, kuten me.
Norja on maisemanmetsästäjän ehtymätön aarreaitta. Siispä kesäreissumme suuntautui jälleen rakkaaseen naapuriin. Tällä kertaa emme kuitenkaan ajaneet pohjoiseen niin kuin yleensä, vaan eteläisen osan keskelle Øvre Eidfjordiin.
Ensimmäisenä päivänä ajoimme kylästä spiraalimaisen tunnelien ketjun läpi ylös läheiselle Vøringsfossenille. Vesiputoukset ovat yksi Norjan kuuluisimpia nähtävyyksiä. En ihmettele, sillä 182 metriä korkeat putoukset ja jylhät maisemat alas Måbødaleniin ovat vaikuttava näky.
Väkeä riitti maisemapaikoilla ja korkeanpaikankammoisena tuttuun tapaan kävin lähellä pyörtymistä ensimmäisellä tasanteella.
Vähitellen totuin korkeuksiin ja lopulta uskalsin jopa ylittää kapean sillan kanjonin yli. Onneksi rohkeat lapseni pitivät kädestä kiinni.
Näkymä porrassillalta
Vaikka turisteja on paljon, on laakson reunoilla tilaa hajaantua ja hurmaantua maisemista, veden kohinasta ja voimasta. Laakson pohjalla olisi myös patikkapolku, mutta sinne emme tällä kertaa lähteneet.
Lounashetken maisemat
Kanjonin reunoilla kävelyn päätteeksi nautimme jäätelöt Fossli-hotellin terassilla. Upea päivä.
Maailma pyörii edelleen koronan ehdoilla. Blogin päivitys ei juuri inspiroi, kun elämä on arkista olemista ja matkustan vain kirjoissa ja mielikuvituksessa. Kirjoitan tähän kuitenkin muistiin koosteen viime vuodesta ja sen pienistä elämyksistä.
Alkuvuosi kului pääosin kotona ja kävelyillä. Tein pitkiä lenkkejä kotikulmilla perheenjäseniä tai äänikirjoja seuranani. Kiipesin lukemattomia kertoja Taivaskalliolle ja Pikkukosken kallioille, sillä ne ovat lähimmät paikat, joissa voi hetken katsella kaukaisuuteen ja haaveilla vuoristoreissuista.
Pääsiäisenä olemme yleensä lähteneet kevättä vastaan johonkin päin Eurooppaa, mutta nyt menimme mökille retkelle. Tuijottelimme hetken sulavaa jäätä ja elävää tulta.
Koko kevätkauden kävelin, seurasin lintujen touhotusta ja kuvasin heräävää luontoa. Kamera täyttyi kasvikuvista jälleen kerran. Kuvaaminen on opettanut minut huomaamaan pieniä ihmeitä lähimetsissä, mutta liika on liikaa. Olisi opittava karsimaan.
Kesän tultua sai kellahtaa riippumattoon mökille. Ei niitä joutilaita hetkiä kovin montaa ollut, mutta ne olivat sitäkin arvokkaampia.
Koulun päättymisen kunniaksi teimme pienen makumatkan Georgiaan. Saimme elämyksen monelle aistille.
Loputtomat kävelyretket alkoivat kostautua ja koko talven vaivannut akillesjänne alkoi olla jo niin kipeä, että oli luovuttava tästä henkireiästä. Mutta mitä muuta oikein voi lomalla tehdä kuin patikoida? Nyt oli sopeutuminen edessä.
Kesälomalla Suomen päästä päähän
Ensimmäisen kerran lasten saamisen jälkeen meillä oli siipan kanssa yhteistä kesälomaa peräti kaksi viikkoa. Kerrankin olisi ollut aikaa viettää Norjassa enemmän kuin muutama päivä, mutta heinäkuun lopussa ei enää ollut maahan menemistä, kun puolet perheestä oli saanut vasta ensimmäisen rokotteen.
No, nyt oli sitten hyvin aikaa siirtyä pohjoiseen mutkien kautta.
Ensin jäimme yöksi Juankoskelle vanhalle koululle. Koska matkustamme pienellä budjetilla, yövymme pääosin Airbnb-asunnoissa. Niistä voisikin tehdä oman postauksensa, sillä olemme nähneet monenlaista, yöpyneet maataloissa, entisillä kouluilla, juna-asemilla, kerros- ja rivitaloissa ja monenmoisissa mökeissä.
Vietimme kivan päivä Kuopiossa. Kävimme kauppahallissa ostamassa suussa sulavia mustikkakukkoja, museossa mielenkiintoisessa Leonardo da Vinci -näyttelyssä ja vielä kahvilla Puijon tornissa.
Näkymä Puijon tornista
Jatkoimme matkaa Joensuun kautta kohti Juukaa ja Kolia. Joensuussa etsimme ensin turhaan piirakoita torilta (saavuimme liian myöhään), teimme kierroksen kaupungin taidemuseossa ja päädyimme syömään pullavohvelit Vesikioskilla.
Ennen Juukaa koukkasimme vielä katsomaan Kontiolahden vanhaa asemaa, jossa mummini isä oli aikoinaan asemapäällikkönä. Yritin kuvitella mummini pienenä lapsena kurkistelemassa ikkunasta. Kovin lähelle en kuitenkaan voinut mennä, sillä asema on nykyään yksityisasunto.
Seuraavana päivänä pääsimme nauttimaan Kolin maisemista. Oma nautintoni olisi ollut kyllä suurempi, jos ei olisi tarvinnut astella jonossa niitä ihailemaan. Olen itsekäs matkailija, olisin halunnut paikan vain itselleni. Pöyhkeää ja naurettavaa, myönnän. Sinänsä tämä oli hieno esimerkki kotimaanmatkailun suosiosta näinä aikoina.
Kuvistani päätellen olen kiinnittänyt maisemia enemmän huomiotani lempikukkiini kanerviin.
Kolin luontokeskuksen kahvilassa sain tärkeää paikallistietoa: vatruskoita ja piirakoita pitää mennä ostamaan Uimaharjun Viipukka-leipomosta. Yritän muistaa tämän seuraavalla kerralla.
Juuan keskustan majapaikkamme oli varattu seuraavaksi yöksi, joten jouduimme siirtymään mökkimajoitukseen Vaikkojärven rannalle Kotakylän kupeeseen. Aluksi harmitti jatkuva siirtyminen, mutta harmitus hävisi, kun saavuimme paikalle. Mikä ihana mökki upealla paikalla niemen nokassa. Saimme nähdä komean auringonlaskun ja nauttia aamiaisen ulkona aamuauringon paisteessa.
Ennen lähtöä kurkistimme viereiseen Kotakylään, jossa voisi nukkua kodassa ja nauttia viidestä erilaisesta saunasta.
Kotakylän hemmottelusauna Hemmo
Suomussalmella oli pakko taas pysähtyä ihmettelemään Hiljaista kansaa. Kansalaiset tuntuivat jo vanhoilta tutuilta, maskit monella kuuliaisesti naamalla.
Majoituimme Rukan korkeudelle aivan ihanaan mökkiin. Pieni paritalojen rypäs oli keskellä metsää. Nautiskelin aamukahvit pienellä terassilla, seurasin korentojen syöksyjä ja porojakin vilahteli välillä metsikössä. Rauhan tyyssija.
Ajoimme ensin Riisitunturille ja kävelimme lyhyimmän reitin eli Riisin rääpäsyn (4,3 km). Eihän se kävely kovin kivaa ole kipeällä jalalla, mutta näitä maisemia en halunnut jättää väliin. Huipulta avautui upeat avarat näkymät.
Seuraava kohteemme oli Auttiköngäs Posion ja Rovaniemen välillä. Auttikönkään alue kuuluu Pohjois-Suomen vanhojen metsien suojeluohjelmaan, joten saimme kävellä komeassa metsässä, jossa harava ei ole heilunut. Ruuhkaakaan ei ollut. Könkäällä oli vielä vanha uittoränni paikoillaan. Uomaa reunusti komeat kalliot.
Kävelimme 3,5 km luontopolun, joka vei meitä ensin Auttijoen rotkolaakson vartta Ispinävaaran juureen. Laavulla pidimme evästauon, jonka jälkeen ylitimme joen riippusiltaa pitkin ja lähdimme kipuamaan Könkäänvaaran huipulle. Maisematornissa ihailimme vielä metsäistä vaaramaisemaa.
Oli aika siirtyä taas pohjoisempaan. Matkalla pysähdyimme kummitädin luona Sallassa ja tervehdin taas ilolla tädin lisäksi hänen riehaantuneen puutarhansa patsaita.
Loppuvuosi toi suruviestin Sallasta, kummitätini nukkui pois marraskuussa. Ikävöin häntä, hänen tarinoitaan ja Sallaa. On jotenkin tyhjä olo. Nyt on keksittävä uusi syy käydä Sallassa.
Jäimme seuraavaksi yöksi Lokkaan. Kämppämme oli entinen metsurien rivitalo, satunnaiseen käyttöön tyhjentynyt. Talo oli hieman ankean puoleinen, mutta kaikki tarvittava toki löytyi, kuten muovinen joulukuusi muuten tyhjän vaatehuoneen nurkassa. Ehkä se on perusvaruste näillä joulupukin lähimailla.
Pihapiirissä oli säilytysluukut jokaisen metsurin moottorisahalle. Meillä ei nyt sattunut olemaan mukana sellaista.
Lokka oli tyyni ja auringonlasku näyttävä. Vastarannalla häämöttivät Nattaset. Aamulla järven yllä kaarteli tekojärvelle kotiutunut merikotka.
Ajoimme seuraavaksi Hettaan ja majoituimme Ounasjärven rannalle Hetan kodan Mummola-nimiseen huoneeseen.
Päivä Hetassa oli lämmin ja tyyni. Söimme myöhäisen aamiaisen Ounasjärven rannalla.
Lähdimme pikkupatikalle Ullatievan suojelualueelle, josta olin saanut palasen joululahjaksi. Luonnonperintösäätiön suojelualue on kaunista harjumaastoa Ullajärven ja Periläjärven välisellä kannaksella. Ullajärven takana kohoaa Pyhäkero.
Söimme Ullatievassa eväitä ja kuuntelimme ihmeellistä tuuletonta hiljaisuutta. Ketään ei näkynyt missään. Maapohja vain ritisi kuivuuttaan allamme.
Matka ei ollut kuin muutaman kilometrin suuntaansa, mutta hiki tuli auringonpaahteessa, joten pulahdus vilpoiseen Ounasjärveen oli lopuksi tarpeen.
Lähdimme aamulla pilvisen viileästä Hetasta. Kilpisjärvellä piti olla vielä viileämpää. Mutta mitä lähemmäksi Kilpisjärveä pääsimme sitä aurinkoisemmaksi muuttui keli.
Kilpisjärvi on yksi suosikkipaikoistani. Ilmeisesti moni muukin tykkää, sillä paikka oli täpötäynnä. Onnistuimme varaamaan mökin retkeilykeskuksesta vain yhdeksi yöksi. Ikkunasta näimme järvelle ja kauniille Mallalle.
Onnen hetkiä.
Ja kun oli puolitoista viikkoa matkaillut Suomessa ja ohittanut lukemattomia pizzaburgerkebabbeja, olivat retkeilykeskuksen tattipasta ja tapakset suorastaan ällistyttäviä.
Sen jälkeen lähdimme Saanalle maisemahuokailemaan. Rinteellä on nyt uusi reitti ja kiviset portaat. Tällä kertaa en kiivennyt huipulle asti. Jalkavaiva harmitti, mutta kyllä nämäkin maisemat kelpasivat.
Seuraavana aamuna ennen lähtöämme takaisin etelään käväisimme vielä Tsahkaljärvellä. Saana on komea näky sieltäkin. Haikeus iski, sillä olisin mielelläni jäänyt tänne.
Yhden yön vietimme Hyrynsalmella Ukkohallan hiihtomökissä, josta ajoimme Hankasalmelle Rantakorven maatilalle.
Ennen kotimatkaa ehdimme vielä viettää puoli päivää tilan eläinten kanssa. Pääsin myös parin vuosikymmenen tauon jälkeen ratsastamaan, ensimmäistä kertaa islanninhevosella. Kiersimme lenkin kauniissa metsässä ja pääsin kokemaan tasaisen töltin ja pienen pätkän laukkaakin. Olin ehtinyt jo unohtaa, miten kivaa hevosten kanssa puuhastelu onkaan.
Lopuksi sain syliini lauman rapsutusta kaipaavia lampaita. Ihanat eläimet.
Syysretkiä
Syyskuun alussa vietimme siskon syntymäpäiviä Villa Selkolassa Iitissä. Entinen metsäkoulu toimii nykyään aamiaismajoituspaikkana.
Viime vuosina on tullut vietettyä lokakuista syyslomaa mm Dolomiiteilla, Alpeilla tai Pyreneillä. Tällä kertaa oli keksittävä jotain muuta piristävää.
Mutta eipä hätää, onhan meillä Suomessa Hervanta!
Tampereelle siis oli päästävä ja koettava uuden ratikan kyyti. Matkanteko olikin aika haipakkaa ajoittain, sillä Helsingin ratikat eivät taida ihan noin pitkiä matkoja taittaa. Matkustimme Hervantaan asti ja ihmettelimme Suomen suurinta lähiötä, sen brutaalia rumuutta, joka näyttää eri vuosikymmenten lähiörakentamisen tyylit. Hervanta oli niin massiivinen paikoin, että luulin olevani jossain idän miljoonakaupungissa. Eksoottista suorastaan, kannatti käydä.
Majoituimme sen sijaan idyllisessä Pispalassa. Puutaloasunnostamme oli näkymä Näsijärvelle ja Särkänniemeen.
Kotiin ajoimme huvin vuoksi Pälkäneen kautta ja pysähdyimme hetkeksi Pyhän Mikaelin rauniokirkolle.
Loppuvuosi
Vaikka elämänpiiri onkin kaventunut, ei olo ole keventynyt. Töitä on ollut paljon. Puuroutunutta mieltäni olen yrittänyt keventää taidepausseilla. Kävin katsomassa mm. Outi Heiskasen näyttelyn Ateneumissa. Luin myös Heiskasen elämäkerran, ja ihmettelin, miten tukevasti keski-ikäinen, ylipainoinen, astmasta kärsivä Heiskanen lähti kiertämään Kailas-vuorta Tiibetiin. Tunsin itseni nössöksi, en pystyisi samaan.
Itse olen päässyt loppuvuonna sentään muutaman kerran lapsuuden kotikaupunkiini Hämeenlinnaan. Ihanassa kahvila Villa Marengissa pääsin hyvin mummola- ja joulutunnelmiin.
Vuoden loppu meni töissä ja lukiessa. Kirjavuosi oli oikein hyvä, ehkä vielä koostan tänne parhaat kirjahetket. Välipäivinä rentona lukuseurana oli hoitokissamme Nelson.
Toivon tältä vuodelta ainakin terveyttä, rauhaa, pandemian hiipumista, matkaa Norjaan ja lisää hyviä lukuhetkiä.
Syyslomallamme 2019 suuntasimme muutaman Barcelona-päivän jälkeen Ranskan puolen Pyreneille. Säät eivät erityisemmin suosineet, mutta meillä oli mukava mökki vuoristomaisemissa Aleun kylän liepeillä.
Lokakuisten sadepäivien keskelle oli luvassa vihdoin poutaa, erinomainen patikkapäivä siis. Lähdimme majapaikastamme kohti noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Aulus-les-Bainsin kylpyläkaupunkia. Ohitimme kaupunkiin vievän risteyksen ja kurvasimme joen toiselle puolen, josta polku Arsin putoukselle alkaa (Parking Cascade d’Ars).
Aulus-les-Bains
Kävelymatka putoukselle on noin neljä kilometriä ylämäkeen, ja sama takaisin alamäkeen. Alkumatka on metsäistä.
Noin puolimatkassa pysähdyimme jo evästauolle. Metsä ympärillämme oli kuin katedraali ja laakson pohjassa solisi Ars-joen vesi. Vettä ei näin syksyllä ollut joessa kovin suuriksi kuohuiksi, mutta voin kuvitella, että keväällä on toisin.
Viimeisen kilometrin etappi oli jo totisempaa kiipeämistä. Leveä kävelytie muuttui poluksi ja rinne jyrkemmäksi. Lopussa sai jo loikkia ihan kunnon mäessä. Puiden välistä alkoi häämöttää kolmikerroksinen putous.
Kiipeäminen palkittiin upeilla näkymillä.
Paluumatka sujuikin sitten huomattavasti nopeammin painovoiman viedessä meitä vauhdilla.
Palasimme kaupan kautta takaisin mökkiimme auringonlaskun aikaan. Välillä oli pysähdyttävä vain katsomaan maisemaa ja valon ja varjon vuoropuhelua.
Tämä patikka tehtiin 19.10.2019
Reitin pituus yhteensä 8 km
Evääksi Ariègen alueella voisi ottaa esimerkiksi juustoja: Bethmale, Bamalous, Moulis tai Rogallais ja kyytipojaksi alueen viinejä: Minervois, Fonton, Gaillac, Buzet tai Madiran
Matkalukemiseksi Pyreneille suosittelisin Joel Haahtelan kirjaa Adèlen kysymys
Pandemia riehuu edelleen maailmalla, minä en. Joululoma on sujunut talvihorroksessa, ja mikäs sen tervetulleempaa loppuvuoden työ- ja joulukiireiden jälkeen.
Vuosi oli rauhoittava, välillä raskaskin. Loppusaldo on kuitenkin positiivisen puolella.
Alkuvuodesta ihmettelin, kun tavallisesti meillä on jo tammikuussa matkaliput takataskussa pääsiäistä varten. Tänä vuonna ei ollut mitään suunnitelmia, ihan kuin olisin aavistanut mitä tuleman pitää.
Hiihtolomalla käväisimme tutustumassa Kotkaan, joka oli ilahduttava yllätys. Kaupunki on täynnä viihtyisiä puistoja, talven viima vain hieman haittasi nautiskelua. Merikeskus Vellamo teki myös vaikutuksen. Kotkaan täytyy päästä kesällä uudestaan.
Vellamo iltavalaistuksessa
Kun korona sitten iski kunnolla päälle maaliskuussa, ei meillä ollut mitään peruttavaa, ei mitään haikailtavaa.
Aloitimme etätyöt ja -koulun, ja minä aloin kävellä. Päivät olivat raskaita, kun yritin riittää töissäni ja kahden koululaisen etäkoulun pyörittämisessä, mutta kummasti pää rauhoittui, kun pääsin illalla kävelylle lähimetsiin.
Seurasin kevään heräämistä tarkkaan lähimetsissämme. Opin arvostamaan pientä ja kaunista, ja kasvien keväinen elinvoima tarttui. Kyykistelin kameran kanssa puskissa ja löysin uusia polkuja.
Kalliokielo rehotti lähikalliolla
Kesän alussa löysin äänikirjat. Vaikka luonnossa hiljaisuus ja linnunlaulu ovat tärkeitä osia elämyksestä, suljin nyt surutta luurien ulkopuolelle joka puolella jyrisevän liikenteen melun. Kaupunkimetsissä sitä ei pääse karkuun.
Muutenkin olen vuoden aikana lukenut enemmän kuin ennen. Olen nauttinut tarinoista, oppinut yhtä sun toista ja elänyt monenlaisissa todellisuuksissa, vaikka oma elinpiiri onkin ollut pieni.
Kesällä koronatilanne salli matkan Lappiin ja Pohjois-Norjaan. Reissu vahvisti jälleen kerran sitä tunnetta, että Norja on tällä hetkellä suosikkimatkakohteeni. Vuonojen rannoilla ja tunturien rinteillä olen onnellinen.
Syyslomalla käväisimme pikaisesti Itä-Suomessa. Sain muistutuksen siitä, kuinka hyvin siellä viihdyn. Majoituimme Puumalassa aivan laivareitin rannalla. Seurasimme illan pimeydessä rahtilaivan lipumista salmessa ja luotsiaseman valoja.
Kävelimme kauniissa metsässä Norppareitillä ja ajoimme kello viiden teelle Juvan Teahouse Wehmaisiin. Wehmaisin lämpimät skonssit, lemon curd ja kunnon tee jäivät mieleen. Sinne on päästävä takaisin.
Norppapolulla PuumalassaWehmaan kartano
Vuosi on siis ollut hiljaiseloa talvihorroksessa, kirjoja, kotimaanmatkailua ja ripaus arktista hysteriaa keskiyön auringon alla.
Keskiyön aurinko villitsi meidät Djupvikissä
Joululahjaksi sain palasen ikimetsää Hetan Ullatievan suojelualueelta. Nyt on hyvä syy suunnitella ensi vuodelle uusia reissuja pohjoiseen.
Haikeat ajatukset ja haikut sopivat hyvin marraskuun pimeisiin iltoihin. Kaikki niistä eivät ehdi paperille ennen unohdusta, mutta jotkut sentään jäävät.
Koronan aiheuttama eristys on tuonut sittenkin paljon hyvää mukanaan. Olen löytänyt lähimetsät ja oppinut näkemään ympärilläni olevia pieniä aarteita. En ole koskaan seurannut kevään heräämistä näin tarkasti, olen löytänyt lukemattomia uusia polkuja ja keväällä melkein joka päivä uuden kukan.
Eristysajan loputtomat patikat löytöretkeni
Koronan aikaan lähimetsän puun alla mikromaailmat
Kevät on uskomattoman kaunis. Sadepäiviä on vain muutama, mutta nekin tarjoavat uusia löytöjä.
Iltakävely kevään heräämisessä toivon pilkahdus
Ulkoillessani valitsen uuden polun suunta on vapaa
Keväinen metsä joka päivä ihailen kukkivaa voimaa
Kesällä muutosvauhti hidastuu, vihreä on pysyvämpää ja syvempää.
Kesän vihreä intensiivinen syvyys puut lohduttavat
Kesälomalla ympyrät laajenevat pohjoiseen Norjaan asti. Maisemat avartuvat lähimetsän pusikoista vuonoihin ja tuntureihin.
Onnen hetkiä saukon sukelluksia tyyntä vuonolla
Syksyllä illat pimenevät kovin aikaisin ja on kehitettävä uudet rutiinit. Siirryn kävelemään aamuisin, vaikka olen aina ollut vähän huono aamuliikkuja. Päivänvalon tallennus tuntuu nyt tärkeältä, aloitan työt sitten hieman myöhemmin.
Aamuaurinko unisen eliksiiri syksyn säteitä
Syyslomalla kaukokaipuu nostaa päätään. Yleensä olemme lähteneet ulkomaille kesän viimeisten rippeiden perässä. Nyt pääsemme Järvi-Suomeen.
En tunne jääneeni mistään paitsi, olen löytänyt paljon uutta ja oppinut katsomaan lähelle, vaikka suurin haaveeni on aina ollut kauas katsominen.
Haikailen kauas vuorille ja vuonoille piiloudun metsään
Mikrokosmokset maiseman salaisuudet paljastumassa
Syksy etenee imen viimeiset värit talven varalle
Elämän merkit haalistuvat ja jää vain talven hiljaisuus
Kiitokset inspiraatiosta Hidasta haaveilua -blogille ja Mia Kankimäen kirjalle Asioita jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin
Haiku on runo, jossa sanoja on kolmella rivillä ja tavuja 5–7–5
Tämä päivä on ollut ihana. Ensin sain kirmailla Blåtindenin rinteillä ja nauttia tilan avaruudesta ja hengittää hetkeä kaikilla aisteillani. Nyt ajamme kohti seuraavaa majapaikkaamme Djupvikissa. Lyngenvuonon rantaa seuraavalla tiellä kun pysähtyy, niin aina on mahtavat maisemat ympärillä ja jossain lähellä koski tai putous kohisee.
Yksi Pohjois-Norjan viehätyksestä on seurata nimikylttejä, useilla paikoilla on kyltissä paikannimi sekä norjaksi, saameksi että kveeniksi. Djupvikin kveeninkielinen nimi Siennalahti jää erityisesti mieleeni. Kaunis nimi, vielä kauniimpi paikka.
Saavumme illalla Siennalahteen. Airbnb-talomme on aivan tien vieressä, ja sen kupeessa laiduntaa pari onnellista lehmää. Vuono on peilityyni. Olohuoneessamme on upeat maisemaikkunat. Voisin jäädä siihen tuijottelemaan satumaista maisemaa, mutta nyt en malta, sillä ranta kutsuu.
Kipaisen alas vuonon rantaan. Pari lokkia häiriintyy seurastani ja alkaa kirkua yläpuolellani, mutta ei se häiritse minua, olen vain mykistynyt tästä kaikesta. Hymyilen typertyneenä tälle upeudelle.
Elämä on ihmeellistä, ajattelen, ja alan seurata vuonon tyynessä pinnassa näkyviä ilmakuplia. Mikähän siellä hengittelee? Merenneito vai vedenhenki? Kumpi vaan sopisi tähän satumaiseen paikkaan. Näen lisää kuplia ja pintaan nousee tumma eläimen pää. Otus on sen verran kaukana, etten näe yksityiskohtia, mutta kun hetken ajan seuraan sen touhuja, alkavat ne näyttää tutuilta. Saukkohan se siinä!
Ah, ollapa saukko. Kelluisin tässä jumalaisessa vuonomaisemassa ja tunkisin suuhuni lempiruokaani kalaa. Elämäni näyttäisi sujuvan kuin leikki, lipuisin vedessä sulavasti. Tarkenisin kylmässä.
Vaikka näen eläimen touhut etäältä, olen silti aivan hyytelönä onnesta. Tällaista tunnetta ei mikään eläintarha anna.
Palaan hitaasti tien toiselle puolelle ja kierrän talomme. Takapihalla kohisee, tietenkin, puskien takana on pieni koski. Katson ylöspäin ja näen vuorten huipuilla vielä lunta. Isäntämme talvisissa videoissa hän siis laskee omalle takapihalleen tuolta vuorelta. Ajatella, joku saa asua tällaisessa paikassa. En saa hymyäni hyytymään, vaikka yrittäisin. Jotkut paikat onnellistuttavat vain olemalla olemassa. Mitään ei tarvitse edes tapahtua.
Illan kuluessa seuraamme vuonon alati vaihtuvia värejä valaistuksen hitaasti muuttuessa.
Tänä yönä aurinko ei laske, mutta se käy vuorten takana piipahtamassa. Keskiyöllä juoksemme kuopuksen kanssa ikkunasta toiseen ja hihkumme. Eihän täällä voi nukkua. Näky on niin epätodellinen, että lapsi sanoo kaiken näyttävän ihan photoshopatulta. Värit ovat toden totta kuin toritaiteesta. Auringon laskun ympäröi häikäisevän räikeä oranssi, ja vuonon pohjukka toisella suunnalla taas on aivan violetti.
On pakko lähteä taas rantaan. Kaiken kruunaa vielä sateenkaari, kuinkas muuten. En enää hämmästyisi yksisarvisista. Tällaisina hetkinä sitä on taipuvainen uskomaan korkeampiin voimiin. Jos siellä ylhäällä on joku tai jotain, niin tänään siellä menee aika lujaa.
Seuraavana iltana palaamme Kågenin saarelta patikoimasta ja saamme uuden värinäytelmän. Maisema on taas erilainen.
Nämä kuvat on otettu noin puoli yhdeltä yöllä
Toinen aamumme alkaa ja palaan rantaan sanomaan hyvästejä uudelle lempipaikalleni. Löydän aurajuustokiven ja huvitan itseäni kuvittelemalla Valion aurajuustonpoimijan työtä. Kelpaisi minulle, jos saisi tällaisissa maisemissa tehdä työtään.
Tällaisenkin ihmeellisen paikan ja hetken sain kokea. Kiitos Norja, jälleen kerran.
Ymmärrän matkustamisen vetovoiman hyvin selvästi näinä heinäkuisina päivinä. Kun jokin paikka, tilanne tai maisema niittaa voimallaan tähän hetkeen, sitä tuntee olevansa hyvin elossa ja kokevansa jotain ainutlaatuista. Haltioituminen, sitä se on. Näissä hetkissä asuu onni.
Lähdemme aamupäivällä ajelemaan Aavasaksan tienoilta kohti pohjoista ja seuraavaa majapaikkaamme Enontekiön Hetassa. Tällä osuudella näemme ensimmäiset porot jolkottelemassa keskellä tietä, ja Hetassa näen vuoden ensimmäiset vanamot kukassa ja avarat tunturimaisemat, kun kiipeämme Hetan Jyppyrälle.
Aina nämä sykähdyttävät, Lapilla on sellainen vaikutus minuun. Edes inisevänä pilvenä meidät Ounasjärven rannalla ympäröivät hyttyset eivät pilaa iloani. Tätä kai se orastava Lapin-hulluus on, onnellisena itsekseni tyhjää nauran.
Aamulla ajamme Tunturi-Lapin luontokeskukselle ja lähdemme sen takaa alkavalle polulle, seuraamme opasteiden punaista aurinkomerkkiä. Jyppyrä on aika vaatimaton nyppylä, se kohoaa vain noin 400 metrin korkeuteen, mutta sen huipulta avautuu komeat näkymät. Pieni suuri Jyppyrä, tämä luontoelämys sopii myös laiskoille ja kiireisille.
Nousemme alkuun loivaa rinnettä, kuljemme pehmeää leveää polkua metsässä, loppumatkassa on muutama jyrkempi kohta. Huipulla olemme jo alle kilometrin taivallettuamme.
Ounasjärvi näkyvissäHuonokuntoisia portaita on vain pieni pätkä jäljellä
Kodalla kelpaisi viettää pidemmänkin aikaa, ihailla maisemia lepotuoleissa ja makustella eväitä tai tuijotella tuleen ja kuunnella hiljaisuutta.
Katselemme alas Ounasjärvelle, näemme sen takana Pallas-Ounastunturien ketjun, ja kurkistamme vielä vaaran toiselle puolelle pohjoiseen.
Täällä ei ole ketään, koko avara maailma on vain meitä varten. Näinä päivinä olemme lukeneet Kilpisjärven ruuhkista. Taidamme ajaa ohi tällä kertaa, vaikka se on yksi suosikkipaikoistani. Meille riittää tällä matkalla pienemmät ja hiljaisemmat kohteet, ihmisten välttely on onneksi tänä kesänä ihan suotavaa.
Laskeudumme samaa polkua alas, kyykistelen välillä varvikossa ja tihrustan pieniä herkkiä vanamoita. Terve taas vanhat ystävät, hauska nähdä jälleen!
Pyörähdämme pikaisesti vielä luontokeskuksessa sisällä, katsomme hienoja kuvia Lapin vuodenajoista ja nautimme pienen annoksen historiaa. Luonto on hallinnut ihmisen elämää näillä leveysasteilla. Täällä sen voimaa ei voi unohtaa.
Tämä retki tehtiin 20.7.2020
Jyppyränpolku on lähteestä riippuen yhteensä 1,6–1,8 km pitkä
Matalalla maanneet pilvet ovat viimein väistyneet sadepäivien jälkeen ja Paatsivuonon vastarannan tunturin laki näkyy ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana.
Aamiaisnäkymä majapaikkamme terassilta
Myös Laksvatnin majapaikkamme vieressä kohoavan Blåtindenin kivinen huippu näkyy nyt. Se näyttää jyrkältä ja saavuttamattomalta, mutta sen vihreät rinteet kutsuvat.
Kotitiemme Ørnesveienin varressa on levennys muutamalle autolle, ja sen vierestä lähtee merkitty polku. Reitti Blåtindenille on merkitty mustaksi, joten tiedän, ettei tämä ole meidän juttumme, mutta haluan silti kavuta rinnettä siihen asti kuin pystymme.
Polku kulkee aluksi metsikössä ja nousee hitaasti rinteen myötäisesti. Pian käännymme kuitenkin suoraan kohti huippua ja alamme kavuta jyrkkää ja vähän leveämpää polkua ylös. Se on sadepäivien jälkeen mutainen ja liukas, joten saamme asetella askeleemme tarkasti.
Alku on tasainen
Hidasta nousuaPolku jyrkkenee
Aamun auringonpaiste väistyy vähitellen ja komea maisema pilvistyy, kääriytyy mustikan ja harmaan sävyihin.
Ruohokanukoita silmän kantamattomiin
Kiipeäminen koukuttaa, sillä jokaisen nyppylän päältä näkee hieman enemmän.
Kun lapset saavat kiipeämisestä tarpeekseen, jatkan yksin kohti puurajaa, joka tuntuu pakenevan ylemmäs koko ajan. Päästän sisäisen vuorikauriini irti ja nautin joka loikasta kohti korkeuksia.
Täältä näkyy jo naapurituntureilleJyrkän alun jälkeen saa taas kulkea kumpuilevalla polulla
Saavun viimein puurajalle. Kuljen pienen matkan karulla polulla ja katson haikeana Blåtindenin huippua. Tässä olisi vielä jonkin matkaa melko tasaista kulkua ennen loppuhuipennusta, mutta nyt on käännyttävä.
Kuljen puuttoman ruohokanukkamaton keskellä hitaasti ja vedän syvään henkeä. Tämän hetken haluaisin tallentaa kaikkine yksityiskohtineen. Olen yksin, äitiasetus hetken pois päältä, kaikki aistit vain omassa käytössäni, vuoret, alempana vuonon tumma vesi ja rinteillä koivunkäkkyrät, ympärilläni pehmeä varvikko.
Yksinolo voimistaa tätä autiuden ja avaruuden kokemusta.
Terästän aistejani, yritän painaa kaiken mieleeni, kuvittelen raikkaan ilman ja kostean maan tuoksujen nyanssit. Kuuntelen veden kohinaa, Norjan soundtrack soi.
Paluumatkalla painovoiman vietävänä
Silloin en tiennyt, että ilta toisi vielä jotain tätäkin parempaa. Ilta ja yö Djupvikissa mykistivät, siitä lisää myöhemmin.
Tämä retki tehtiin 24.7.2020
Blåtinden sijaitsee Laksvatnissa Paatsivuonon (Basfjord) kunnassa, noin 45 km Tromssasta ja noin 115 km Kilpisjärveltä
Blåtindenin huippu on 1180 metrin korkeudessa ja koko reitti edestakaisin on 9,3 km
Myös Lofooteilla on Blåtinden, joka on matalampi ja sinne vievä reitti on merkitty easy/medium-tasolle
Joskus löytää sattumalta jotain epätavallisen hienoa. Sellainen onni kävi meille viimeisenä kokonaisena reissupäivänä Pohjois-Norjassa heinäkuun lopussa. Patikka Isbuktvannetin (myös Grønnvannet) jäätikköjärvelle oli kaikin puolin mahtava ja meille juuri sopiva.
Ajamme majapaikastamme Djupvikista ensin Skjervøyan saarelle ja tähyilemme saaren patikkareittien suuntaan autosta. Jostain syystä mikään niistä ei nyt sytytä, joten päädymme palaamaan Skjervøyan sillan kautta takaisin Kågenin saarelle, joka näytti kutsuvammalta. Jätämme auton parkkipaikalle aivan sillan kupeeseen ja lähdemme etsimään Isbuktvannetin polun alkua.
Näkymä parkkipaikalta sillalle
Ylitämme tien numero 869 ja löydämme portin, jonka kupeessa näkyy pusikossa hieman piilossa Ut i Nord -kyltti. Alitamme portin ja lähdemme ensin vikasuuntaan, kunnes huomaamme, että polun pää onkin aivan portin viereisessä pusikossa. Nousemme töyräälle ja kierrämme siitä luoteeseen johtavalle reitille.
Seuraamme sinisiä ja keltaisia merkkejä, jotka ohjaavat meitä kulkemaan pitkin varvikossa kulkevaa polkua, kallion harjannetta ja välillä kostealla suomaisella maalla, jossa astumme helposti pienten purojen yli.
Reitti on mukavan helppo, korkeuserot eivät ole suuria ja maisemat ovat upean avarat. Jalkoihin pitää toki katsoa, ettei kompastele. Yritän muistaa tämän samalla, kun pysähtelen vähän väliä kuvaamaan tätä ihanuutta. Sää on täydellinen patikkasää, hieman alle 20 astetta, aurinko lämmittää välillä mukavasti ja välillä katoaa pilvien taakse. Täällä ei ole edes ötökän ötökkää. Onko tämä edes todellista?
Skjervøyan saarelle johtava silta näkyy vielä
Parasta pysytellä polulla, sillä kasvillisuus on haurasta
Meri näkyy vielä pitkään oikealla puolella. Saavutamme Isbuktelvan pienen vesiputouksen kohdalla ja polkumme alkaa viedä meitä enemmän vasempaan kohti järveä.
Isbuktelva laskee kohti vuonoa
Ylitämme vielä viimeisen mäen ja Isbuktvannetin turkoosi vesi alkaa häämöttää.
Kohta perillä
Kullero ilahduttaa kulkijaa
Ensimmäinen turkoosi vilaus jäätikköjärvestä
Siinä se on!
Loppumatkalla polku häviää kivien ja varvikon sekaan. Loikimme epätasaisessa maastossa Ut i Nord -postilaatikolle, joka onkin tyhjä. Ei vieraskirjaa, mutta eipä täällä juuri ihmisiäkään ole. Ei ketään muuta kuin me. Syömme hitaasti eväitämme ja istumme katselemassa ihmeellistä maisemaa ja väriään jatkuvasti pilvien mukaan muuttavaa järveä. Kågtindbreen-jäätikön sulamisvedet valuvat järveen monesta uomasta ja putouksesta.
Välillä oli pilvisempää
Aika katoaa ja unohdumme istumaan rannalla pitkään. Olo on etuoikeutettu ja kiitollinen. Saamme yksityisnäytöksen luonnon ihmeistä ja minulle niin mieluisista karuista maisemista.
Välillä aurinko häikäisi
Katselimme pilvinäytelmää ja värien vaihtelua
Pohjois-Norjassa ei tarvitse tungeksia samoissa kohteissa muiden kanssa, mikä sopii meille rauhan, hiljaisuuden ja maisemien rakastajille. Sopii myös pandemiaa pelkääville. Ihmeitä täällä riittää joka nurkan takana. En ihan heti keksi parempaa lomakohdetta.
Lapinvuokko
Paluumatkamme sujuu paljon menoa nopeammin, loiva alamäki vauhdittaa askeliamme.
Paluumatka alkaa
Näkeeköhän kukaan muu tuolla vuorella vihaista ilmettä?
Norja, saisinko jäädä?
Maisema- ja kuvaustaukoni viivyttävät minua ja jään hieman jälkeen. Jossain välissä onnellisessa pökerryksessäni harhaudun polulta. Mutta näkyvyys on hyvä ja suunta niin selvä, ettei eksyminen onnistu.
Päätepiste melkein jo näkyy
Kiitos Norja, jälleen kerran lähden täältä mieli virkeänä ja sydän täynnä.
Matkoja, retkiä, hetkiä 