Hetkiä Islannin avarissa maisemissa

Hetkiä Islannin avarissa maisemissa

Yhdistin syyskuussa työmatkaani muutaman vapaapäivän ja vuokrasin minimökin läheltä Borgarnesia hieman yli tunnin matkan päässä Reykjavikista.

Lähdin iltaa kohti ajamaan pohjoiseen. Aivan tien viereen ei sattunut ruokakauppoja, joten mietin hetken, että ajanko suoraan mökille valoisaan aikaan vai koukkaanko Borgarnesiin kauppaan ja saavun perille mahdollisesti pimeän aikaan. Päätin ottaa riskin ja kävin ostamassa aamiaistarpeet. Kiitin sitä seuraavana aamuna, kun nautiskelin hitaasta aamiaisesta, mutta iltaan se toi hieman ylimääräistä sydämentykytystä. En meinannut hämärässä erottaa oikeaa tienhaaraa mökille ja ajoin siitä ohi muutaman kerran. Lisäksi mökin lukko oli todella omalaatuinen, ja sain ronklata sitä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Ehdin jo kuvitella itseni nukkumassa autossa.

Mutta siihen iltaan jäi stressi. Kaipasin rauhaa ja retriittiä, ja sitä todellakin sain. Nautin avarista maisemista ja täydellisestä hiljaisuudesta.

Aamulla heräsin hyvin nukutun yön jälkeen, kelloon katsomatta. Oven pienestä ikkunasta avautui upea näkymä. Oli pakko avata ulko-ovi ja hiippailla kylmälle terassille hetkeksi, hengittää kirpeää puhdasta ilmaa, ihmetellä avaruutta ja tyyntä säätä.

Hitaan aamun jälkeen ajelin ensin pitkin Snæfellsnesin niemimaan etelärannikkoa. Pysähdyin vain hevostauolle.

Näin rennosti voi saaliseläinkin ottaa, kun ei ole saarella luonnollisia vihollisia

Ajoin ensin haahuilemaan Djúpalónssandurin rannalle niemen kärkeen. Rantatyrskyt, tummat kivimuodostelmat ja taustalla häämöttävä Snæfellsjökull tekivät maisemasta vaikuttavan kauniin. Tällaiset maailman ääret kiehtovat minua loputtomasti, tunnen itseni hyvällä tavalla pieneksi luonnon voimien äärellä.

Rannalla lojuu vieläkin palasia vuonna 1948 haaksirikkoutuneesta brittiläisestä troolarista

Seuraavaksi kävin moikkaamassa vanhoja tuttuja jättiläisiä eli Lóndrangarin basalttipilareita. Näin pilarit viimeksi neljä vuotta sitten kaatosateessa ja jäin harmittelemaan kiirettä. Nyt sain ajan kanssa ja kauniissa säässä kävellä luontokeskukselta (Gestastofan á Malarrifi) pilareille ja rantapolkua pitkin näköalapaikalle (Lóndrangar útsýnisstaður) ja takaisin Malarrifin majakalle.

Tästä suunnasta näen koiran hahmon

Ylhäällä näköalapaikka Lóndrangar útsýnisstaður

Malarrifin majakka

Nälkä alkoi jo kaihertaa, joten lähdin kohti Arnarstapia. Sopiva ruokapaikka löytyikin jo tienhaarasta, ja pysähdyin syömään fish and chipsit parkkipaikan ruokakärrystä. Ruuan jälkeen ajoin kuitenkin vielä kylän rantaan asti katsomaan rannikon ruohopäällysteisiä kivimuodostelmia ja ihailemaan vielä kerran näkymää kohti Snæfellsjökullia.

Ajoin takaisin samaa tietä. Tie on suora ja tasainen, näkyvyys hyvä ja avoin, mutta silti saa pitää varansa, sillä lampaat töytäilevät keskelle tietä milloin sattuu.

Ehdin vielä sopivasti nähdä värikylläisen auringonlaskun mökin terassilta.

Seuraava aamu oli entistäkin kirkkaampi, suorastaan häikäisevä. Lähdin ajamaan kohti Grábrókin tulivuorta. Ajelin alkumatkan pikkuteitä valtatie numero 1 sijaan, ja se kannatti. Vaikka tie oli välillä huonossa kunnossa ja vanha kapea Hvítán silta oli aika kuumottavaa ylittää, olivat maisemat häikäiseviä. Siltakin oli omanlaisensa elämys. Harmillisesti en pystynyt ajaessani kuvaamaan, enkä voinut yksikaistaisella tiellä oikein pysähtyäkään.

Kiipesin portaita Grábrókin tulivuorelle ja kiersin sen reunoja pitkin kraatterin ympäri. 3000 vuotta sitten purkautunut Grábrók ja viereinen Grábrókarfell muistuttivat Islannin tuliperäisestä ytimestä.

Vanhat lammasaitaukset

Pysähdyin seuraavaksi hieman tulivuorista etelään katsomaan Glannin vesiputouksia. Kauniit vesiputoukset eivät ehkä ole niin näyttäviä kuin eteläisemmät kuuluisuudet, mutta paikka on rauhallinen. Parkkipaikalla oli minun lisäkseni vain muutama autollinen kiinalaisia. Putouksen pikainen katsominen ilmeisesti riitti heille, sillä sain kävellä putouksilta eteenpäin Paratiisitietä kristallinkirkkaalle lammelle aivan ylellisessä yksinäisyydessäni. Sää oli käsittämättömän upea.

Paratiisitie päättyy portaisiin

Täydellinen eväspaikka, ja minä unohdin eväät autoon

Maaruskan aika oli alkamassa

Olisin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa tutkimaan Islannin ihmeitä, mutta Reykjavik kutsui. Paluumatkalla pysähdyin vielä ihmettelemään säätä ja merimaisemaa ennen kuin sukelsin Hvalfjörðurin tunneliin.

Ennen paluulentoa ehdin vaellella Reykjavikissa. Kaupunki on oikein kiva, mutta sateinen harmaa sää himmensi sen hetken mielialaani. Kärsin maisemakrapulasta ja orastavasta flunssasta. On vieläkin vaikea selittää sitä rauhan kokemusta avarien ja dramaattisten maisemien äärellä aurinkoisessa säässä. Imen siitä voimia vieläkin.

Hallgrímskirkja
  • Matkan ajankohta 12.–14.9.2023
  • Majapaikkani sijaitsi Borgarnesista n. 15 minuuttia itään, ajomatka mökiltä Djúpalónssandurin rannalle kesti noin kaksi tuntia
  • Grábrókin tulivuori sijaitsee ykköstien varressa noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Reykjavikista
  • Voit seurata retkiäni myös Facebookissa ja Instagramissa

Björkliden Ruotsissa – tuntureita ja vesiputouksia

Björkliden Ruotsissa – tuntureita ja vesiputouksia

Kesän matkakohdetta ei tarvinnut taaskaan miettiä: Pohjois-Norja kutsuu jälleen. Tällä kertaa kokeilemme reittiä läpi Pohjois-Ruotsin.

Kahden yöpymisen jälkeen (Kärsämäellä ja Ylikainuussa) saavumme Björklideniin lähelle Norjan rajaa. Tunnetumpi Abisko on vain noin 10 km päässä, mutta majoitumme nyt Kåppasin mökkikylään tunturihotellin kupeeseen.

Järvimaisema Pohjois-Ruotsissa

Matkalla käväisemme kaupassa Abiskossa. Kylän kauppa Godisfabriken myy peruselintarvikkeita, mutta varsinainen vetonaula tuntuu olevan nimenkin perusteella valtava irtokarkkitarjonta. Laareittain makeisia on myynnissä alle euron kilohintaan. Emme ole kummoisia karkkihiiriä, mutta tartumme tarjoukseen ja lapamme aimo lastin nameja pussiin, joka on kooltaan varmaan ainakin neljä kertaa isompi kuin normipussi. Ruotsalaistunturissa tarvitsee näemmä paljon sokeria, joten valmistaudumme koetuksiin asianmukaisesti.

Seuraavana päivänä lähdemme nousemaan tunturihotellin vierestä ylös rinteeseen. Aiomme patikoida kraatterijärvelle noin kolmen ja puolen kilometrin päähän. Alun nousu leveää tientapaista pitkin tuntuu tasamaan asukille jyrkähköltä, koska tämä on reissumme ensimmäinen retki. Ihmettelemme matkan varrella rinteeseen rakennettua golfkenttää.  Tuntuu jotenkin hupsulta, golfia tunturissa, täällä taitaa kuitenkin olla lunta suurimman osan vuotta. Ehkä golf on tärkeää ruotsalaisille, ja varmaan sitäkin on kiva pelata upeissa maisemissa.

Harmaat pilvet peittävät näkymän, mutta sää on silti parempi kuin odotimme. Ennusteet lupasivat alle 10 astetta ja sateita, mutta lämpötila nousee selvästi yli ennusteen, ja vain muutama pisara ropsahtaa retken aikana. Olemme pukeutuneet vähän turhankin lämpimästi, onneksi kuitenkin kerroksittain.

Aurinko varmaankin tekisi maisemista vieläkin näyttävämpiä, mutta tämä on reissun ensimmäinen kosketus tunturin rinteisiin, joten säästä viis, täällä on ihanaa!

Alun tie kapenee poluksi uimalammen jälkeen ja myötäilee rinnettä.  Kulkeminen on helppoa, ilma raikas, näkymät avarat ja polulla on rauhallista. Onnen hetkiä nämä.

Matkan varrella tarkkailemme lintuja. Useimmat niistä ovat meille tuntemattomia, mutta jos ne avaavat nokkansa ja päästävät ääniä, birdnet-sovellus auttaa tunnistamisessa. Tunturikasveista monet sen sijaan ovat vanhoja tuttuja: tervehdin metsäkurjenpolvia, kulleroita, kurjenkanervia ja ruohokanukoita.

kulleroita

Kraatterijärvellä syömme eväitä. Godisfabrikenin karkkipussista kaivamme jälkiruokaa. On hiljaista.

Kraatterijärveltä voi myös laskeutua alemmas Rallarkyrkogårdeniin, ja siitä alakautta takaisin (rengasreitti n 9 km), mutta me viihdymme ylängön maisemissa ja palaamme samaa reittiä takaisin.

Yksikään maisemakuva ei tee oikeutta tällä näkymälle.

Loppumatkasta juuri ennen tunturihotellia koukkaamme hieman polulta katsomaan Syndafalletin putousta. Kiipeilemme ensin putouksen yläjuoksulle ja lopuksi alemmas virran vierelle. Turkoosi vesi hohtaa harmaassa maisemassa.

Istumme vielä hetken tunturihotellin aulabaarissa, josta on upeat näkymät alas järvelle.

Seuraavana päivänä matkamme jatkuu Norjaan. Lähtiessä käymme vielä katsomassa mahtavan Silverfalletin, joka ryöppyää E10-tien ali. Jätämme auton mökkitiemme varren pienelle parkkipaikalle ja lähdemme laskeutumaan polkua pitkin putouksen varteen ja sen yli menevälle kävelysillalle. Laskeudumme lopulta kanjonin viertä aina Torneträskin rantaan. Rannan lituskakivet houkuttelevat heittämään leipiä.

Lähdemme ajamaan Riksgränseniin, joka on vain 30 km päässä. Aiomme vielä käydä kaupassa Ruotsin puolella.

Seuranamme kohti Norjaa kulkee malmijuna, joka vie Jällivaaran tai Kiirunan rautaa kohti Narvikin satamaa. Juna saa minut pohtimaan kaikkia niitä arjessa näkymättömiä loputtomia tavaravirtoja ympäri maailman. Mietin myös rajoja, avoimia ja suljettuja. Idässä on nyt seinä vastassa, mutta me ajamme Norjaan ja tuskin huomaamme asiaa.

Malmijuna Björklidenissä
  • Tämä retki tehtiin 20.7.2023
  • Koko patikka oli arviolta hieman yli seitsemän kilometriä ja tasoltaan helppo.

Voit seurata blogiani myös FacebookissaTwitterissä ja Instagramissa

Kohinaa takapihalla ja muita Norjan ihmeitä

Kohinaa takapihalla ja muita Norjan ihmeitä

Edellisestä Norjan-reissusta on jo melkein vuosi, ja nyt kun seuraava matka lähestyy, tekee mieli palata vielä viime kesän tunnelmiin.

Norjan maisemat ovat vertaansa vailla, vuonot ja vuoret sykähdyttävät joka kerta. Kuuluisimmat kohteet ovat aina näkemisen arvoisia, mutta itselleni ne Norjan ikimuistoisimmat elämykset löytyvät usein jostain nurkan takaa tai, kuten viime kesänä, takapihalta.

Muistan erityisesti sen sunnuntain, kun aamulla istuin kahvikupin ääressä majapaikkamme keittiössä ja katsoin ikkunasta ulos. Kuuntelin takapihan perukoilla virtaavan kosken kohinaa, ja kun katsoin sen toiselle puolelle jyrkkään rinteeseen näin siellä ryöppyävän vesiputouksen. Jos kurkotin pääni aivan ikkunan viereen näin kaistaleen taivasta.

Kohina ja virtaava vesi ovat erottamaton osa Norjaa. Jokainen näistä lukemattomista putouksista olisi valtava nähtävyys Suomessa.

Samana iltana lähdimme kävelylle unisen kylän laidalle. Yritimme edetä ensin joen toisella puolen, mutta pusikkoinen polku oli veden vallassa ja käännyimme takaisin sillalle.

Nousimme Hjølmo fjellvegiä pitkin hieman ylämäkeen kohti tuntureita. Kohinan volyymi kasvoi. Lopulta pusikoiden läpi näkyi kunnon kuohuja.

Alas kosken reunalle ei näkynyt minkäänlaista polkua, joten lähdin varovasti laskeutumaan liukasta rinnettä ja laskettelin loppumatkan peppumäkeä tasanteelle. Siinä oli selvästi käynyt joku muukin. Jotain polun tapaista oli alkanut muodostua töyräälle, ja kosken yli oli joku ripustanut vaijerin. Jonkun oma leikkipaikka.

Ihastelin pientä putousta tyynessä illassa. Ihana rauha, veden voima, upea maisema. Norjassa on aina jotain ihmeellistä nurkan takana.

Voit seurata blogiani myös FacebookissaTwitterissä ja Instagramissa

Hetkiä Hardangerviddan ylängöllä Norjassa

Hetkiä Hardangerviddan ylängöllä Norjassa

On toinen aamumme Øvre Eidfjordissa ja heinäkuun aurinko paistaa jälleen lämpimästi.

Yön kosteus on jättänyt jälkensä pihan kukkiin.

Norjan ylellisyyttä on joka nurkalta lähtevät patikkapolut ja luonnon ihmeet. Me ajamme kylästä laakson perukkaan ja lähdemme nousemaan serpentiinitietä kohti Hardangerviddan ylänköä.

Jo ajomatka on elämys.

Alaparkkipaikalla on elämää ja ihmisiä, mutta me jatkamme vielä ylemmäs Hjølmabergetin parkkipaikalle.

Pysäköintialueella on tiiviisti autoja vieri vieressä, mutta ihmisiä emme juurikaan näe. Yleensä kai norjalaiset aloittavat päivänsä aikaisin ja ehtivät hajaantua tunturimaisemiin ennen kuin me hitaammat ehdimme edes alkupisteeseen.

Ylitämme pienen kosken kuohut ja aloitamme patikan kohti Vivelidin tunturimajaa.

Ylängön maisemat ja kasvillisuus muistuttavat minua Lapista ja Pohjois-Norjasta. Ruohokanukat, metsäkurjenpolvet, tupasvillat ja leinikit loistavat tunturikoivujen lomassa.

Reitiltä on vaikea eksyä, vaikka joskus ehkä hetkeksi haluaisikin. Isot T-merkinnät näyttävät suunnan.

Polku on mukavaa kukkelikkoa toisinaan, joten olen ihan tyytyväinen, että valitsin vaelluskengät jalkaani, vaikka kuuma päivä hieman poltteleekin. Teinit pärjäävät hyvin lenkkareissaan.

Reitin alku on hienoista nousua ja lopussa laskeudumme Veigjoelle. Korkeuserot eivät ole suuren suuria, joten kovin vaativaksi tätä ei voi kutsua.

Etenemme leppoisasti ja nautimme avarasta maailmasta. Olemme kaukana kriiseistä ja koronasta.

Asetumme Veigjoen rantaan evästauolle. Kyllä kannatti satsata hyviin eväisiin, vaikka luulenpa, että mikä vain maistuisi taivaalliselta tässä maisemassa, veden äärellä, ihmeellisessä rauhassa.

Liottelen kuumia varpaitani vilpoisassa vedessä ja nautin.

Tämän hetken haluan muistaa.

Evästaukomme venähtää, on aivan liian mukavaa. Vivelidin tunturimajan saavuttaminen ei enää tunnu kovin tärkeältä, vaikka olemme sieltä vain puolen kilometrin päässä.

Olen tässä ja nyt saanut kaiken mitä tarvitsen.

Kipeä jalkanikin on tainnut saada jo tarpeeksi, joten käännyn tästä nuoriso-osaston kanssa takaisin. Mies painelee puolijuoksua Vivelidin kohdalle joen varteen, ja ottaa meidät myöhemmin kiinni.

Ylängöllä on polkujen verkosto, josta jokainen voi valita itselleen sopivan reitin, pitkän tai lyhyen, rengasreitin tai meno-paluun samaa reittiä, kuten me.

Tämä riittää tällä kertaa.

Voit seurata blogiani myös FacebookissaTwitterissä ja Instagramissa

Vøringsfossen – Norjan kuuluisin vesiputous

Vøringsfossen – Norjan kuuluisin vesiputous

Norja on maisemanmetsästäjän ehtymätön aarreaitta. Siispä kesäreissumme suuntautui jälleen rakkaaseen naapuriin. Tällä kertaa emme kuitenkaan ajaneet pohjoiseen niin kuin yleensä, vaan eteläisen osan keskelle Øvre Eidfjordiin.

Ensimmäisenä päivänä ajoimme kylästä spiraalimaisen tunnelien ketjun läpi ylös läheiselle Vøringsfossenille. Vesiputoukset ovat yksi Norjan kuuluisimpia nähtävyyksiä. En ihmettele, sillä 182 metriä korkeat putoukset ja jylhät maisemat alas Måbødaleniin ovat vaikuttava näky.

Väkeä riitti maisemapaikoilla ja korkeanpaikankammoisena tuttuun tapaan kävin lähellä pyörtymistä ensimmäisellä tasanteella.

Vähitellen totuin korkeuksiin ja lopulta uskalsin jopa ylittää kapean sillan kanjonin yli. Onneksi rohkeat lapseni pitivät kädestä kiinni.

Näkymä porrassillalta

Vaikka turisteja on paljon, on laakson reunoilla tilaa hajaantua ja hurmaantua maisemista, veden kohinasta ja voimasta. Laakson pohjalla olisi myös patikkapolku, mutta sinne emme tällä kertaa lähteneet.

Lounashetken maisemat

Kanjonin reunoilla kävelyn päätteeksi nautimme jäätelöt Fossli-hotellin terassilla. Upea päivä.

Voit seurata blogiani myös FacebookissaTwitterissä ja Instagramissa

Päiväpatikka Arsin putoukselle Ranskan Pyreneillä

Päiväpatikka Arsin putoukselle Ranskan Pyreneillä

Syyslomallamme 2019 suuntasimme muutaman Barcelona-päivän jälkeen Ranskan puolen Pyreneille. Säät eivät erityisemmin suosineet, mutta meillä oli mukava mökki vuoristomaisemissa Aleun kylän liepeillä.

Lokakuisten sadepäivien keskelle oli luvassa vihdoin poutaa, erinomainen patikkapäivä siis. Lähdimme majapaikastamme kohti noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Aulus-les-Bainsin kylpyläkaupunkia. Ohitimme kaupunkiin vievän risteyksen ja kurvasimme joen toiselle puolen, josta polku Arsin putoukselle alkaa (Parking Cascade d’Ars).

Aulus-les-Bains

Kävelymatka putoukselle on noin neljä kilometriä ylämäkeen, ja sama takaisin alamäkeen. Alkumatka on metsäistä.

Noin puolimatkassa pysähdyimme jo evästauolle. Metsä ympärillämme oli kuin katedraali ja laakson pohjassa solisi Ars-joen vesi. Vettä ei näin syksyllä ollut joessa kovin suuriksi kuohuiksi, mutta voin kuvitella, että keväällä on toisin.

Viimeisen kilometrin etappi oli jo totisempaa kiipeämistä. Leveä kävelytie muuttui poluksi ja rinne jyrkemmäksi. Lopussa sai jo loikkia ihan kunnon mäessä. Puiden välistä alkoi häämöttää kolmikerroksinen putous.

Kiipeäminen palkittiin upeilla näkymillä.

Paluumatka sujuikin sitten huomattavasti nopeammin painovoiman viedessä meitä vauhdilla.

Palasimme kaupan kautta takaisin mökkiimme auringonlaskun aikaan. Välillä oli pysähdyttävä vain katsomaan maisemaa ja valon ja varjon vuoropuhelua.

  • Tämä patikka tehtiin 19.10.2019
  • Reitin pituus yhteensä 8 km
  • Evääksi Ariègen alueella voisi ottaa esimerkiksi juustoja: Bethmale, Bamalous, Moulis tai Rogallais ja kyytipojaksi alueen viinejä: Minervois, Fonton, Gaillac, Buzet tai Madiran
  • Matkalukemiseksi Pyreneille suosittelisin Joel Haahtelan kirjaa Adèlen kysymys

Voit seurata blogiani myös FacebookissaTwitterissä ja Instagramissa

Illaksi Siennalahteen – hetkiä Lyngenvuonolla

Illaksi Siennalahteen – hetkiä Lyngenvuonolla

Tämä päivä on ollut ihana. Ensin sain kirmailla Blåtindenin rinteillä ja nauttia tilan avaruudesta ja hengittää hetkeä kaikilla aisteillani. Nyt ajamme kohti seuraavaa majapaikkaamme Djupvikissa. Lyngenvuonon rantaa seuraavalla tiellä kun pysähtyy, niin aina on mahtavat maisemat ympärillä ja jossain lähellä koski tai putous kohisee.

Yksi Pohjois-Norjan viehätyksestä on seurata nimikylttejä, useilla paikoilla on kyltissä paikannimi sekä norjaksi, saameksi että kveeniksi. Djupvikin kveeninkielinen nimi Siennalahti jää erityisesti mieleeni. Kaunis nimi, vielä kauniimpi paikka.

Saavumme illalla Siennalahteen. Airbnb-talomme on aivan tien vieressä, ja sen kupeessa laiduntaa pari onnellista lehmää. Vuono on peilityyni. Olohuoneessamme on upeat maisemaikkunat. Voisin jäädä siihen tuijottelemaan satumaista maisemaa, mutta nyt en malta, sillä ranta kutsuu.

Kipaisen alas vuonon rantaan. Pari lokkia häiriintyy seurastani ja alkaa kirkua yläpuolellani, mutta ei se häiritse minua, olen vain mykistynyt tästä kaikesta. Hymyilen typertyneenä tälle upeudelle.

Elämä on ihmeellistä, ajattelen, ja alan seurata vuonon tyynessä pinnassa näkyviä ilmakuplia. Mikähän siellä hengittelee? Merenneito vai vedenhenki? Kumpi vaan sopisi tähän satumaiseen paikkaan. Näen lisää kuplia ja pintaan nousee tumma eläimen pää. Otus on sen verran kaukana, etten näe yksityiskohtia, mutta kun hetken ajan seuraan sen touhuja, alkavat ne näyttää tutuilta. Saukkohan se siinä!

Ah, ollapa saukko. Kelluisin tässä jumalaisessa vuonomaisemassa ja tunkisin suuhuni lempiruokaani kalaa. Elämäni näyttäisi sujuvan kuin leikki, lipuisin vedessä sulavasti. Tarkenisin kylmässä.

Vaikka näen eläimen touhut etäältä, olen silti aivan hyytelönä onnesta. Tällaista tunnetta ei mikään eläintarha anna.

Palaan hitaasti tien toiselle puolelle ja kierrän talomme. Takapihalla kohisee, tietenkin, puskien takana on pieni koski. Katson ylöspäin ja näen vuorten huipuilla vielä lunta. Isäntämme talvisissa videoissa hän siis laskee omalle takapihalleen tuolta vuorelta. Ajatella, joku saa asua tällaisessa paikassa. En saa hymyäni hyytymään, vaikka yrittäisin. Jotkut paikat onnellistuttavat vain olemalla olemassa. Mitään ei tarvitse edes tapahtua.

Illan kuluessa seuraamme vuonon alati vaihtuvia värejä valaistuksen hitaasti muuttuessa.

Tänä yönä aurinko ei laske, mutta se käy vuorten takana piipahtamassa. Keskiyöllä juoksemme kuopuksen kanssa ikkunasta toiseen ja hihkumme. Eihän täällä voi nukkua. Näky on niin epätodellinen, että lapsi sanoo kaiken näyttävän ihan photoshopatulta. Värit ovat toden totta kuin toritaiteesta. Auringon laskun ympäröi häikäisevän räikeä oranssi, ja vuonon pohjukka toisella suunnalla taas on aivan violetti.

On pakko lähteä taas rantaan. Kaiken kruunaa vielä sateenkaari, kuinkas muuten. En enää hämmästyisi yksisarvisista. Tällaisina hetkinä sitä on taipuvainen uskomaan korkeampiin voimiin. Jos siellä ylhäällä on joku tai jotain, niin tänään siellä menee aika lujaa.

Seuraavana iltana palaamme Kågenin saarelta patikoimasta ja saamme uuden värinäytelmän. Maisema on taas erilainen.

Nämä kuvat on otettu noin puoli yhdeltä yöllä

Toinen aamumme alkaa ja palaan rantaan sanomaan hyvästejä uudelle lempipaikalleni. Löydän aurajuustokiven ja huvitan itseäni kuvittelemalla Valion aurajuustonpoimijan työtä. Kelpaisi minulle, jos saisi tällaisissa maisemissa tehdä työtään.

Tällaisenkin ihmeellisen paikan ja hetken sain kokea. Kiitos Norja, jälleen kerran.

Ymmärrän matkustamisen vetovoiman hyvin selvästi näinä heinäkuisina päivinä. Kun jokin paikka, tilanne tai maisema niittaa voimallaan tähän hetkeen, sitä tuntee olevansa hyvin elossa ja kokevansa jotain ainutlaatuista. Haltioituminen, sitä se on. Näissä hetkissä asuu onni.

  • Hetkiä Siennalahdessa 24.–26.7.2020

Voit seurata blogiani myös FacebookissaTwitterissä ja Instagramissa

Hetan Jyppyrältä näkyy tunturien ketju

Hetan Jyppyrältä näkyy tunturien ketju

Lähdemme aamupäivällä ajelemaan Aavasaksan tienoilta kohti pohjoista ja seuraavaa majapaikkaamme Enontekiön Hetassa. Tällä osuudella näemme ensimmäiset porot jolkottelemassa keskellä tietä, ja Hetassa näen vuoden ensimmäiset vanamot kukassa ja avarat tunturimaisemat, kun kiipeämme Hetan Jyppyrälle.

Aina nämä sykähdyttävät, Lapilla on sellainen vaikutus minuun. Edes inisevänä pilvenä meidät Ounasjärven rannalla ympäröivät hyttyset eivät pilaa iloani. Tätä kai se orastava Lapin-hulluus on, onnellisena itsekseni tyhjää nauran.

Aamulla ajamme Tunturi-Lapin luontokeskukselle ja lähdemme sen takaa alkavalle polulle, seuraamme opasteiden punaista aurinkomerkkiä. Jyppyrä on aika vaatimaton nyppylä, se kohoaa vain noin 400 metrin korkeuteen, mutta sen huipulta avautuu komeat näkymät. Pieni suuri Jyppyrä, tämä luontoelämys sopii myös laiskoille ja kiireisille.

Nousemme alkuun loivaa rinnettä, kuljemme pehmeää leveää polkua metsässä, loppumatkassa on muutama jyrkempi kohta. Huipulla olemme jo alle kilometrin taivallettuamme.

Ounasjärvi näkyvissä
Huonokuntoisia portaita on vain pieni pätkä jäljellä

Kodalla kelpaisi viettää pidemmänkin aikaa, ihailla maisemia lepotuoleissa ja makustella eväitä tai tuijotella tuleen ja kuunnella hiljaisuutta.

Katselemme alas Ounasjärvelle, näemme sen takana Pallas-Ounastunturien ketjun, ja kurkistamme vielä vaaran toiselle puolelle pohjoiseen.

Täällä ei ole ketään, koko avara maailma on vain meitä varten. Näinä päivinä olemme lukeneet Kilpisjärven ruuhkista. Taidamme ajaa ohi tällä kertaa, vaikka se on yksi suosikkipaikoistani. Meille riittää tällä matkalla pienemmät ja hiljaisemmat kohteet, ihmisten välttely on onneksi tänä kesänä ihan suotavaa.

Laskeudumme samaa polkua alas, kyykistelen välillä varvikossa ja tihrustan pieniä herkkiä vanamoita. Terve taas vanhat ystävät, hauska nähdä jälleen!

Pyörähdämme pikaisesti vielä luontokeskuksessa sisällä, katsomme hienoja kuvia Lapin vuodenajoista ja nautimme pienen annoksen historiaa. Luonto on hallinnut ihmisen elämää näillä leveysasteilla. Täällä sen voimaa ei voi unohtaa.

  • Tämä retki tehtiin 20.7.2020
  • Jyppyränpolku on lähteestä riippuen yhteensä 1,6–1,8 km pitkä

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Puoleenväliin Paatsivuonon Blåtindeniä

Puoleenväliin Paatsivuonon Blåtindeniä

Matalalla maanneet pilvet ovat viimein väistyneet sadepäivien jälkeen ja Paatsivuonon vastarannan tunturin laki näkyy ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana.

Aamiaisnäkymä majapaikkamme terassilta

Myös Laksvatnin majapaikkamme vieressä kohoavan Blåtindenin kivinen huippu näkyy nyt. Se näyttää jyrkältä ja saavuttamattomalta, mutta sen vihreät rinteet kutsuvat.

Kotitiemme Ørnesveienin varressa on levennys muutamalle autolle, ja sen vierestä lähtee merkitty polku. Reitti Blåtindenille on merkitty mustaksi, joten tiedän, ettei tämä ole meidän juttumme, mutta haluan silti kavuta rinnettä siihen asti kuin pystymme.

Polku kulkee aluksi metsikössä ja nousee hitaasti rinteen myötäisesti. Pian käännymme kuitenkin suoraan kohti huippua ja alamme kavuta jyrkkää ja vähän leveämpää polkua ylös. Se on sadepäivien jälkeen mutainen ja liukas, joten saamme asetella askeleemme tarkasti.

Alku on tasainen
Hidasta nousua
Polku jyrkkenee

Aamun auringonpaiste väistyy vähitellen ja komea maisema pilvistyy, kääriytyy mustikan ja harmaan sävyihin.

Ruohokanukoita silmän kantamattomiin

Kiipeäminen koukuttaa, sillä jokaisen nyppylän päältä näkee hieman enemmän.

Kun lapset saavat kiipeämisestä tarpeekseen, jatkan yksin kohti puurajaa, joka tuntuu pakenevan ylemmäs koko ajan. Päästän sisäisen vuorikauriini irti ja nautin joka loikasta kohti korkeuksia.

Täältä näkyy jo naapurituntureille
Jyrkän alun jälkeen saa taas kulkea kumpuilevalla polulla

Saavun viimein puurajalle. Kuljen pienen matkan karulla polulla ja katson haikeana Blåtindenin huippua. Tässä olisi vielä jonkin matkaa melko tasaista kulkua ennen loppuhuipennusta, mutta nyt on käännyttävä.

Kuljen puuttoman ruohokanukkamaton keskellä hitaasti ja vedän syvään henkeä. Tämän hetken haluaisin tallentaa kaikkine yksityiskohtineen. Olen yksin, äitiasetus hetken pois päältä, kaikki aistit vain omassa käytössäni, vuoret, alempana vuonon tumma vesi ja rinteillä koivunkäkkyrät, ympärilläni pehmeä varvikko.

Yksinolo voimistaa tätä autiuden ja avaruuden kokemusta.

Terästän aistejani, yritän painaa kaiken mieleeni, kuvittelen raikkaan ilman ja kostean maan tuoksujen nyanssit. Kuuntelen veden kohinaa, Norjan soundtrack soi.

Paluumatkalla painovoiman vietävänä

Silloin en tiennyt, että ilta toisi vielä jotain tätäkin parempaa. Ilta ja yö Djupvikissa mykistivät, siitä lisää myöhemmin.

  • Tämä retki tehtiin 24.7.2020
  • Blåtinden sijaitsee Laksvatnissa Paatsivuonon (Basfjord) kunnassa, noin 45 km Tromssasta ja noin 115 km Kilpisjärveltä
  • Blåtindenin huippu on 1180 metrin korkeudessa ja koko reitti edestakaisin on 9,3 km
  • Myös Lofooteilla on Blåtinden, joka on matalampi ja sinne vievä reitti on merkitty easy/medium-tasolle

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Ihmeen ihana Isbuktvannet Kågenin saarella

Ihmeen ihana Isbuktvannet Kågenin saarella

Joskus löytää sattumalta jotain epätavallisen hienoa. Sellainen onni kävi meille viimeisenä kokonaisena reissupäivänä Pohjois-Norjassa heinäkuun lopussa. Patikka Isbuktvannetin (myös Grønnvannet) jäätikköjärvelle oli kaikin puolin mahtava ja meille juuri sopiva.

Ajamme majapaikastamme Djupvikista ensin Skjervøyan saarelle ja tähyilemme saaren patikkareittien suuntaan autosta. Jostain syystä mikään niistä ei nyt sytytä, joten päädymme palaamaan Skjervøyan sillan kautta takaisin Kågenin saarelle, joka näytti kutsuvammalta. Jätämme auton parkkipaikalle aivan sillan kupeeseen ja lähdemme etsimään Isbuktvannetin polun alkua.

Isbuktvannet
Näkymä parkkipaikalta sillalle

Ylitämme tien numero 869 ja löydämme portin, jonka kupeessa näkyy pusikossa hieman piilossa Ut i Nord -kyltti. Alitamme portin ja lähdemme ensin vikasuuntaan, kunnes huomaamme, että polun pää onkin aivan portin viereisessä pusikossa. Nousemme töyräälle ja kierrämme siitä luoteeseen johtavalle reitille.

Isbuktvannet3

Seuraamme sinisiä ja keltaisia merkkejä, jotka ohjaavat meitä kulkemaan pitkin varvikossa kulkevaa polkua, kallion harjannetta ja välillä kostealla suomaisella maalla, jossa astumme helposti pienten purojen yli.

Isbuktvannet5

Reitti on mukavan helppo, korkeuserot eivät ole suuria ja maisemat ovat upean avarat. Jalkoihin pitää toki katsoa, ettei kompastele. Yritän muistaa tämän samalla, kun pysähtelen vähän väliä kuvaamaan tätä ihanuutta. Sää on täydellinen patikkasää, hieman alle 20 astetta, aurinko lämmittää välillä mukavasti ja välillä katoaa pilvien taakse. Täällä ei ole edes ötökän ötökkää. Onko tämä edes todellista?

Isbuktvannet6

Isbuktvannet8
Skjervøyan saarelle johtava silta näkyy vielä

Isbuktvannet9
Parasta pysytellä polulla, sillä kasvillisuus on haurasta

Meri näkyy vielä pitkään oikealla puolella. Saavutamme Isbuktelvan pienen vesiputouksen kohdalla ja polkumme alkaa viedä meitä enemmän vasempaan kohti järveä.

Isbuktvannet10

Isbuktvannet14
Isbuktelva laskee kohti vuonoa

Isbuktvannet15

Ylitämme vielä viimeisen mäen ja Isbuktvannetin turkoosi vesi alkaa häämöttää.

Isbuktvannet17
Kohta perillä

Isbuktvannet19
Kullero ilahduttaa kulkijaa

Isbuktvannet20
Ensimmäinen turkoosi vilaus jäätikköjärvestä

Isbuktvannet21
Siinä se on!

Loppumatkalla polku häviää kivien ja varvikon sekaan. Loikimme epätasaisessa maastossa Ut i Nord -postilaatikolle, joka onkin tyhjä. Ei vieraskirjaa, mutta eipä täällä juuri ihmisiäkään ole. Ei ketään muuta kuin me. Syömme hitaasti eväitämme ja istumme katselemassa ihmeellistä maisemaa ja väriään jatkuvasti pilvien mukaan muuttavaa järveä. Kågtindbreen-jäätikön sulamisvedet valuvat järveen monesta uomasta ja putouksesta.

Isbuktvannet24
Välillä oli pilvisempää

Aika katoaa ja unohdumme istumaan rannalla pitkään. Olo on etuoikeutettu ja kiitollinen. Saamme yksityisnäytöksen luonnon ihmeistä ja minulle niin mieluisista karuista maisemista.

Isbuktvannet25
Välillä aurinko häikäisi

Isbuktvannet27
Katselimme pilvinäytelmää ja värien vaihtelua

Pohjois-Norjassa ei tarvitse tungeksia samoissa kohteissa muiden kanssa, mikä sopii meille rauhan, hiljaisuuden ja maisemien rakastajille. Sopii myös pandemiaa pelkääville. Ihmeitä täällä riittää joka nurkan takana. En ihan heti keksi parempaa lomakohdetta.

Isbuktvannet29
Lapinvuokko

Paluumatkamme sujuu paljon menoa nopeammin, loiva alamäki vauhdittaa askeliamme.

Isbuktvannet30
Paluumatka alkaa

Isbuktvannet31
Näkeeköhän kukaan muu tuolla vuorella vihaista ilmettä?

Isbuktvannet32
Norja, saisinko jäädä?

Isbuktvannet34

Maisema- ja kuvaustaukoni viivyttävät minua ja jään hieman jälkeen. Jossain välissä onnellisessa pökerryksessäni harhaudun polulta. Mutta näkyvyys on hyvä ja suunta niin selvä, ettei eksyminen onnistu.

Isbuktvannet35
Päätepiste melkein jo näkyy

Isbuktvannet38

Kiitos Norja, jälleen kerran lähden täältä mieli virkeänä ja sydän täynnä.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa