Päiväpatikka Arsin putoukselle Ranskan Pyreneillä

Päiväpatikka Arsin putoukselle Ranskan Pyreneillä

Syyslomallamme 2019 suuntasimme muutaman Barcelona-päivän jälkeen Ranskan puolen Pyreneille. Säät eivät erityisemmin suosineet, mutta meillä oli mukava mökki vuoristomaisemissa Aleun kylän liepeillä.

Lokakuisten sadepäivien keskelle oli luvassa vihdoin poutaa, erinomainen patikkapäivä siis. Lähdimme majapaikastamme kohti noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Aulus-les-Bainsin kylpyläkaupunkia. Ohitimme kaupunkiin vievän risteyksen ja kurvasimme joen toiselle puolen, josta polku Arsin putoukselle alkaa (Parking Cascade d’Ars).

Aulus-les-Bains

Kävelymatka putoukselle on noin neljä kilometriä ylämäkeen, ja sama takaisin alamäkeen. Alkumatka on metsäistä.

Noin puolimatkassa pysähdyimme jo evästauolle. Metsä ympärillämme oli kuin katedraali ja laakson pohjassa solisi Ars-joen vesi. Vettä ei näin syksyllä ollut joessa kovin suuriksi kuohuiksi, mutta voin kuvitella, että keväällä on toisin.

Viimeisen kilometrin etappi oli jo totisempaa kiipeämistä. Leveä kävelytie muuttui poluksi ja rinne jyrkemmäksi. Lopussa sai jo loikkia ihan kunnon mäessä. Puiden välistä alkoi häämöttää kolmikerroksinen putous.

Kiipeäminen palkittiin upeilla näkymillä.

Paluumatka sujuikin sitten huomattavasti nopeammin painovoiman viedessä meitä vauhdilla.

Palasimme kaupan kautta takaisin mökkiimme auringonlaskun aikaan. Välillä oli pysähdyttävä vain katsomaan maisemaa ja valon ja varjon vuoropuhelua.

  • Tämä patikka tehtiin 19.10.2019
  • Reitin pituus yhteensä 8 km
  • Evääksi Ariègen alueella voisi ottaa esimerkiksi juustoja: Bethmale, Bamalous, Moulis tai Rogallais ja kyytipojaksi alueen viinejä: Minervois, Fonton, Gaillac, Buzet tai Madiran
  • Matkalukemiseksi Pyreneille suosittelisin Joel Haahtelan kirjaa Adèlen kysymys

Voit seurata blogiani myös FacebookissaTwitterissä ja Instagramissa

Illaksi Siennalahteen – hetkiä Lyngenvuonolla

Illaksi Siennalahteen – hetkiä Lyngenvuonolla

Tämä päivä on ollut ihana. Ensin sain kirmailla Blåtindenin rinteillä ja nauttia tilan avaruudesta ja hengittää hetkeä kaikilla aisteillani. Nyt ajamme kohti seuraavaa majapaikkaamme Djupvikissa. Lyngenvuonon rantaa seuraavalla tiellä kun pysähtyy, niin aina on mahtavat maisemat ympärillä ja jossain lähellä koski tai putous kohisee.

Yksi Pohjois-Norjan viehätyksestä on seurata nimikylttejä, useilla paikoilla on kyltissä paikannimi sekä norjaksi, saameksi että kveeniksi. Djupvikin kveeninkielinen nimi Siennalahti jää erityisesti mieleeni. Kaunis nimi, vielä kauniimpi paikka.

Saavumme illalla Siennalahteen. Airbnb-talomme on aivan tien vieressä, ja sen kupeessa laiduntaa pari onnellista lehmää. Vuono on peilityyni. Olohuoneessamme on upeat maisemaikkunat. Voisin jäädä siihen tuijottelemaan satumaista maisemaa, mutta nyt en malta, sillä ranta kutsuu.

Kipaisen alas vuonon rantaan. Pari lokkia häiriintyy seurastani ja alkaa kirkua yläpuolellani, mutta ei se häiritse minua, olen vain mykistynyt tästä kaikesta. Hymyilen typertyneenä tälle upeudelle.

Elämä on ihmeellistä, ajattelen, ja alan seurata vuonon tyynessä pinnassa näkyviä ilmakuplia. Mikähän siellä hengittelee? Merenneito vai vedenhenki? Kumpi vaan sopisi tähän satumaiseen paikkaan. Näen lisää kuplia ja pintaan nousee tumma eläimen pää. Otus on sen verran kaukana, etten näe yksityiskohtia, mutta kun hetken ajan seuraan sen touhuja, alkavat ne näyttää tutuilta. Saukkohan se siinä!

Ah, ollapa saukko. Kelluisin tässä jumalaisessa vuonomaisemassa ja tunkisin suuhuni lempiruokaani kalaa. Elämäni näyttäisi sujuvan kuin leikki, lipuisin vedessä sulavasti. Tarkenisin kylmässä.

Vaikka näen eläimen touhut etäältä, olen silti aivan hyytelönä onnesta. Tällaista tunnetta ei mikään eläintarha anna.

Palaan hitaasti tien toiselle puolelle ja kierrän talomme. Takapihalla kohisee, tietenkin, puskien takana on pieni koski. Katson ylöspäin ja näen vuorten huipuilla vielä lunta. Isäntämme talvisissa videoissa hän siis laskee omalle takapihalleen tuolta vuorelta. Ajatella, joku saa asua tällaisessa paikassa. En saa hymyäni hyytymään, vaikka yrittäisin. Jotkut paikat onnellistuttavat vain olemalla olemassa. Mitään ei tarvitse edes tapahtua.

Illan kuluessa seuraamme vuonon alati vaihtuvia värejä valaistuksen hitaasti muuttuessa.

Tänä yönä aurinko ei laske, mutta se käy vuorten takana piipahtamassa. Keskiyöllä juoksemme kuopuksen kanssa ikkunasta toiseen ja hihkumme. Eihän täällä voi nukkua. Näky on niin epätodellinen, että lapsi sanoo kaiken näyttävän ihan photoshopatulta. Värit ovat toden totta kuin toritaiteesta. Auringon laskun ympäröi häikäisevän räikeä oranssi, ja vuonon pohjukka toisella suunnalla taas on aivan violetti.

On pakko lähteä taas rantaan. Kaiken kruunaa vielä sateenkaari, kuinkas muuten. En enää hämmästyisi yksisarvisista. Tällaisina hetkinä sitä on taipuvainen uskomaan korkeampiin voimiin. Jos siellä ylhäällä on joku tai jotain, niin tänään siellä menee aika lujaa.

Seuraavana iltana palaamme Kågenin saarelta patikoimasta ja saamme uuden värinäytelmän. Maisema on taas erilainen.

Nämä kuvat on otettu noin puoli yhdeltä yöllä

Toinen aamumme alkaa ja palaan rantaan sanomaan hyvästejä uudelle lempipaikalleni. Löydän aurajuustokiven ja huvitan itseäni kuvittelemalla Valion aurajuustonpoimijan työtä. Kelpaisi minulle, jos saisi tällaisissa maisemissa tehdä työtään.

Tällaisenkin ihmeellisen paikan ja hetken sain kokea. Kiitos Norja, jälleen kerran.

Ymmärrän matkustamisen vetovoiman hyvin selvästi näinä heinäkuisina päivinä. Kun jokin paikka, tilanne tai maisema niittaa voimallaan tähän hetkeen, sitä tuntee olevansa hyvin elossa ja kokevansa jotain ainutlaatuista. Haltioituminen, sitä se on. Näissä hetkissä asuu onni.

  • Hetkiä Siennalahdessa 24.–26.7.2020

Voit seurata blogiani myös FacebookissaTwitterissä ja Instagramissa

Hetan Jyppyrältä näkyy tunturien ketju

Hetan Jyppyrältä näkyy tunturien ketju

Lähdemme aamupäivällä ajelemaan Aavasaksan tienoilta kohti pohjoista ja seuraavaa majapaikkaamme Enontekiön Hetassa. Tällä osuudella näemme ensimmäiset porot jolkottelemassa keskellä tietä, ja Hetassa näen vuoden ensimmäiset vanamot kukassa ja avarat tunturimaisemat, kun kiipeämme Hetan Jyppyrälle.

Aina nämä sykähdyttävät, Lapilla on sellainen vaikutus minuun. Edes inisevänä pilvenä meidät Ounasjärven rannalla ympäröivät hyttyset eivät pilaa iloani. Tätä kai se orastava Lapin-hulluus on, onnellisena itsekseni tyhjää nauran.

Aamulla ajamme Tunturi-Lapin luontokeskukselle ja lähdemme sen takaa alkavalle polulle, seuraamme opasteiden punaista aurinkomerkkiä. Jyppyrä on aika vaatimaton nyppylä, se kohoaa vain noin 400 metrin korkeuteen, mutta sen huipulta avautuu komeat näkymät. Pieni suuri Jyppyrä, tämä luontoelämys sopii myös laiskoille ja kiireisille.

Nousemme alkuun loivaa rinnettä, kuljemme pehmeää leveää polkua metsässä, loppumatkassa on muutama jyrkempi kohta. Huipulla olemme jo alle kilometrin taivallettuamme.

Ounasjärvi näkyvissä
Huonokuntoisia portaita on vain pieni pätkä jäljellä

Kodalla kelpaisi viettää pidemmänkin aikaa, ihailla maisemia lepotuoleissa ja makustella eväitä tai tuijotella tuleen ja kuunnella hiljaisuutta.

Katselemme alas Ounasjärvelle, näemme sen takana Pallas-Ounastunturien ketjun, ja kurkistamme vielä vaaran toiselle puolelle pohjoiseen.

Täällä ei ole ketään, koko avara maailma on vain meitä varten. Näinä päivinä olemme lukeneet Kilpisjärven ruuhkista. Taidamme ajaa ohi tällä kertaa, vaikka se on yksi suosikkipaikoistani. Meille riittää tällä matkalla pienemmät ja hiljaisemmat kohteet, ihmisten välttely on onneksi tänä kesänä ihan suotavaa.

Laskeudumme samaa polkua alas, kyykistelen välillä varvikossa ja tihrustan pieniä herkkiä vanamoita. Terve taas vanhat ystävät, hauska nähdä jälleen!

Pyörähdämme pikaisesti vielä luontokeskuksessa sisällä, katsomme hienoja kuvia Lapin vuodenajoista ja nautimme pienen annoksen historiaa. Luonto on hallinnut ihmisen elämää näillä leveysasteilla. Täällä sen voimaa ei voi unohtaa.

  • Tämä retki tehtiin 20.7.2020
  • Jyppyränpolku on lähteestä riippuen yhteensä 1,6–1,8 km pitkä

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Puoleenväliin Paatsivuonon Blåtindeniä

Puoleenväliin Paatsivuonon Blåtindeniä

Matalalla maanneet pilvet ovat viimein väistyneet sadepäivien jälkeen ja Paatsivuonon vastarannan tunturin laki näkyy ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana.

Aamiaisnäkymä majapaikkamme terassilta

Myös Laksvatnin majapaikkamme vieressä kohoavan Blåtindenin kivinen huippu näkyy nyt. Se näyttää jyrkältä ja saavuttamattomalta, mutta sen vihreät rinteet kutsuvat.

Kotitiemme Ørnesveienin varressa on levennys muutamalle autolle, ja sen vierestä lähtee merkitty polku. Reitti Blåtindenille on merkitty mustaksi, joten tiedän, ettei tämä ole meidän juttumme, mutta haluan silti kavuta rinnettä siihen asti kuin pystymme.

Polku kulkee aluksi metsikössä ja nousee hitaasti rinteen myötäisesti. Pian käännymme kuitenkin suoraan kohti huippua ja alamme kavuta jyrkkää ja vähän leveämpää polkua ylös. Se on sadepäivien jälkeen mutainen ja liukas, joten saamme asetella askeleemme tarkasti.

Alku on tasainen
Hidasta nousua
Polku jyrkkenee

Aamun auringonpaiste väistyy vähitellen ja komea maisema pilvistyy, kääriytyy mustikan ja harmaan sävyihin.

Ruohokanukoita silmän kantamattomiin

Kiipeäminen koukuttaa, sillä jokaisen nyppylän päältä näkee hieman enemmän.

Kun lapset saavat kiipeämisestä tarpeekseen, jatkan yksin kohti puurajaa, joka tuntuu pakenevan ylemmäs koko ajan. Päästän sisäisen vuorikauriini irti ja nautin joka loikasta kohti korkeuksia.

Täältä näkyy jo naapurituntureille
Jyrkän alun jälkeen saa taas kulkea kumpuilevalla polulla

Saavun viimein puurajalle. Kuljen pienen matkan karulla polulla ja katson haikeana Blåtindenin huippua. Tässä olisi vielä jonkin matkaa melko tasaista kulkua ennen loppuhuipennusta, mutta nyt on käännyttävä.

Kuljen puuttoman ruohokanukkamaton keskellä hitaasti ja vedän syvään henkeä. Tämän hetken haluaisin tallentaa kaikkine yksityiskohtineen. Olen yksin, äitiasetus hetken pois päältä, kaikki aistit vain omassa käytössäni, vuoret, alempana vuonon tumma vesi ja rinteillä koivunkäkkyrät, ympärilläni pehmeä varvikko.

Yksinolo voimistaa tätä autiuden ja avaruuden kokemusta.

Terästän aistejani, yritän painaa kaiken mieleeni, kuvittelen raikkaan ilman ja kostean maan tuoksujen nyanssit. Kuuntelen veden kohinaa, Norjan soundtrack soi.

Paluumatkalla painovoiman vietävänä

Silloin en tiennyt, että ilta toisi vielä jotain tätäkin parempaa. Ilta ja yö Djupvikissa mykistivät, siitä lisää myöhemmin.

  • Tämä retki tehtiin 24.7.2020
  • Blåtinden sijaitsee Laksvatnissa Paatsivuonon (Basfjord) kunnassa, noin 45 km Tromssasta ja noin 115 km Kilpisjärveltä
  • Blåtindenin huippu on 1180 metrin korkeudessa ja koko reitti edestakaisin on 9,3 km
  • Myös Lofooteilla on Blåtinden, joka on matalampi ja sinne vievä reitti on merkitty easy/medium-tasolle

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Ihmeen ihana Isbuktvannet Kågenin saarella

Ihmeen ihana Isbuktvannet Kågenin saarella

Joskus löytää sattumalta jotain epätavallisen hienoa. Sellainen onni kävi meille viimeisenä kokonaisena reissupäivänä Pohjois-Norjassa heinäkuun lopussa. Patikka Isbuktvannetin (myös Grønnvannet) jäätikköjärvelle oli kaikin puolin mahtava ja meille juuri sopiva.

Ajamme majapaikastamme Djupvikista ensin Skjervøyan saarelle ja tähyilemme saaren patikkareittien suuntaan autosta. Jostain syystä mikään niistä ei nyt sytytä, joten päädymme palaamaan Skjervøyan sillan kautta takaisin Kågenin saarelle, joka näytti kutsuvammalta. Jätämme auton parkkipaikalle aivan sillan kupeeseen ja lähdemme etsimään Isbuktvannetin polun alkua.

Isbuktvannet
Näkymä parkkipaikalta sillalle

Ylitämme tien numero 869 ja löydämme portin, jonka kupeessa näkyy pusikossa hieman piilossa Ut i Nord -kyltti. Alitamme portin ja lähdemme ensin vikasuuntaan, kunnes huomaamme, että polun pää onkin aivan portin viereisessä pusikossa. Nousemme töyräälle ja kierrämme siitä luoteeseen johtavalle reitille.

Isbuktvannet3

Seuraamme sinisiä ja keltaisia merkkejä, jotka ohjaavat meitä kulkemaan pitkin varvikossa kulkevaa polkua, kallion harjannetta ja välillä kostealla suomaisella maalla, jossa astumme helposti pienten purojen yli.

Isbuktvannet5

Reitti on mukavan helppo, korkeuserot eivät ole suuria ja maisemat ovat upean avarat. Jalkoihin pitää toki katsoa, ettei kompastele. Yritän muistaa tämän samalla, kun pysähtelen vähän väliä kuvaamaan tätä ihanuutta. Sää on täydellinen patikkasää, hieman alle 20 astetta, aurinko lämmittää välillä mukavasti ja välillä katoaa pilvien taakse. Täällä ei ole edes ötökän ötökkää. Onko tämä edes todellista?

Isbuktvannet6

Isbuktvannet8
Skjervøyan saarelle johtava silta näkyy vielä

Isbuktvannet9
Parasta pysytellä polulla, sillä kasvillisuus on haurasta

Meri näkyy vielä pitkään oikealla puolella. Saavutamme Isbuktelvan pienen vesiputouksen kohdalla ja polkumme alkaa viedä meitä enemmän vasempaan kohti järveä.

Isbuktvannet10

Isbuktvannet14
Isbuktelva laskee kohti vuonoa

Isbuktvannet15

Ylitämme vielä viimeisen mäen ja Isbuktvannetin turkoosi vesi alkaa häämöttää.

Isbuktvannet17
Kohta perillä

Isbuktvannet19
Kullero ilahduttaa kulkijaa

Isbuktvannet20
Ensimmäinen turkoosi vilaus jäätikköjärvestä

Isbuktvannet21
Siinä se on!

Loppumatkalla polku häviää kivien ja varvikon sekaan. Loikimme epätasaisessa maastossa Ut i Nord -postilaatikolle, joka onkin tyhjä. Ei vieraskirjaa, mutta eipä täällä juuri ihmisiäkään ole. Ei ketään muuta kuin me. Syömme hitaasti eväitämme ja istumme katselemassa ihmeellistä maisemaa ja väriään jatkuvasti pilvien mukaan muuttavaa järveä. Kågtindbreen-jäätikön sulamisvedet valuvat järveen monesta uomasta ja putouksesta.

Isbuktvannet24
Välillä oli pilvisempää

Aika katoaa ja unohdumme istumaan rannalla pitkään. Olo on etuoikeutettu ja kiitollinen. Saamme yksityisnäytöksen luonnon ihmeistä ja minulle niin mieluisista karuista maisemista.

Isbuktvannet25
Välillä aurinko häikäisi

Isbuktvannet27
Katselimme pilvinäytelmää ja värien vaihtelua

Pohjois-Norjassa ei tarvitse tungeksia samoissa kohteissa muiden kanssa, mikä sopii meille rauhan, hiljaisuuden ja maisemien rakastajille. Sopii myös pandemiaa pelkääville. Ihmeitä täällä riittää joka nurkan takana. En ihan heti keksi parempaa lomakohdetta.

Isbuktvannet29
Lapinvuokko

Paluumatkamme sujuu paljon menoa nopeammin, loiva alamäki vauhdittaa askeliamme.

Isbuktvannet30
Paluumatka alkaa

Isbuktvannet31
Näkeeköhän kukaan muu tuolla vuorella vihaista ilmettä?

Isbuktvannet32
Norja, saisinko jäädä?

Isbuktvannet34

Maisema- ja kuvaustaukoni viivyttävät minua ja jään hieman jälkeen. Jossain välissä onnellisessa pökerryksessäni harhaudun polulta. Mutta näkyvyys on hyvä ja suunta niin selvä, ettei eksyminen onnistu.

Isbuktvannet35
Päätepiste melkein jo näkyy

Isbuktvannet38

Kiitos Norja, jälleen kerran lähden täältä mieli virkeänä ja sydän täynnä.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Sumuinen patikka Nervatnetille Elvevollissa

Sumuinen patikka Nervatnetille Elvevollissa

Pohjois-Norja on ehdottomasti lempipaikkojani. Maisemat ovat minun makuuni, arktinen karu luonto viehättää ja patikointireittejä riittää joka nurkalle. Niistä voi sitten valita oman kunnon ja korkeiden paikkojen siedon mukaan sopivan reitin tai osan siitä. Me emme ole kovakuntoisia, korkeintaan sunnuntairetkeilijöitä, joten meille riittää Norjan vuorilla jo noin kuuden kilometrin retket.

Ensimmäinen ihana, joskin kostea, patikkamme johtaa Nervatnetille (Vuollejávri). Bongaan reitin Lyngenfjord Hiking Guide -lehtisestä. Rundløypa Elvevoll vaikuttaa oikein kivalta, varsinkin kun reitin alkumatkaa Nervatnetille asti suositellaan lapsiperheille.

Lyngen2

Sääennuste lupaa sadetta ja aamu valkenee harmaana Laksvatnin majapaikassamme. Ajamme Lyngenvuonon rannalle Elvevolliin (Staalovankka kveeniksi). Juuri ennen kylää käännymme Lyngsalpan-kyltin osoittamaan suuntaan, ajamme muutaman sata metriä ja jätämme auton parkkiin Vestersida-keskukselle.

Polku lähtee keskuksen vierestä ja lähdemme taapertamaan leveää polkua. Vähitellen polku kapenee ja olemme hehkuvan vihreässä tunturikoivumetsässä. Maata peittää pehmeä matto ruohokanukkaa joukossaan hieman puolukkaa ja joitakin vanamoja. Maa on märkää ja ilma kosteaa, mutta vielä ei sada.

Lyngen

Lyngen9

Lyngen5

Kuljemme alun yksinäisessä hiljaisuudessa, taustaäänenä vain kosken kohina kuten Norjassa, vesiputousten ja koskien maassa, usein onkin joka paikassa.

Yhtäkkiä meidät ohittaa maastopyöräilevä norjalaispariskunta. Polku käy heille myöhemmin liian hankalaksi pyöräillä, joten he nakkaavat fillarit puskaan ja jatkavat polkujuoksuna ylös rinnettä. Me taikinakoivet jatkamme hidasta kulkuamme. Vastaan tulee vielä yksi norjalaispariskunta, jäntevän näköisiä pitkiä ikäihmisiä. Muuten olemme ainoat koko reitillä.

Lyngen39

Lyngen8

Alku on tasaista, mutta kun ylitämme kohisevan Langdalselvan kääntyy polku Borrin suuntaan vasemmalle ja alkaa vähitellen nousta rinnettä.

Lyngen17

Lyngen10

Loppumatkan nousemme ylös Elvevollelvan viertä ja laaksoa peittävä sumupilvi lähestyy.

Lyngen40

Alkaa sataa. Retkikuntani luovuttaa ennen pilveen nousua, mutta minä haluan vielä kipaista ylös järvelle asti. Norjalaiset polkujuoksijat tulevat jo vastaan. Viimeiset askeleet rinteessä kulkevat liukkailla kivillä. Perillä on vastassa sakea sumu. Erotan juuri ja juuri järven ja sen rannalla yksinäisen vaeltajan, joka yrittää tehdä ruokaa sateenvarjon alla telttansa vieressä.

Lyngen11

Lyngen12

Katson ympärilleni ja näen karua maastoa, matalaa arktista kasvillisuutta ja toisinaan häivähdyksen lumista rinnettä siellä, missä järvi loppuu ja muuttuu putouksella Elvevollelvaksi. Mielikuvitukseni kertoo, että pitäisin tästä näkymästä kovin, pidän siitä tässä sumussakin. Toivottavasti pääsen joskus takaisin ja voin jatkaa koko rengasreitin (eri lähteiden mukaan n. 12–13 km) Borrille asti.

Lyngen34
Nervatnet häämöttää

Lyngen35
Polku jatkuu Øvervatnetille

Lyngen36

Lyngen33
Tästä alkaa Elvevollelva

Lyngen15
Lyngenfjord/Yykeänvuono näkyy

Lyngen16

Lähden laskeutumaan ja saan muut kiinni vasta Langdalselvan ylityksen jälkeisellä katoksella. Herkkutauon jälkeen jätämme puumerkkimme katoksen vieraskirjaan ja palaamme autolle.

Lyngen18

Lyngen19

Lyngen20

Vaikka näkyvyys oli huono ja satoi, nautin joka hetkestä, kirkkaasta vihreästä, tundran kukista, koskien ja putousten ryöpyistä, pienestä ponnistelusta ja luonnon rauhasta. Tämä jos mikä on hyvää mieltä tuottavaa lomailua.

Lyngen4

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 2

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 2

Heräämme sunnuntaiaamuna Ólafsvíkissä. Majatalossamme on vielä hiljaista, kun nautimme pitkää aamiaista oleskelutilassa.

Taivaan pilvipeitto alkaa repeillä, kun lähdemme ajamaan kohti länttä ja Öndverðarnesia, joka on Snæfellsnesin niemimaan luoteisin piste. Hellissandurin jälkeen käännymme oikealle ja jatkamme pohjoisrannikkoa seuraavaa pikkutietä.

Pian on jo pysähdyttävä, sillä meri hehkuu turkoosina ja rantatyrskyt puhauttavat valkoisia roiskepilviään jyrkkiä rantakallioita vasten. Kallioiden välissä on pieniä vaaleahiekkaisia poukamia, pohjoisia paratiisirantoja. Islanti yllättää aina, mustien vulkaanisten rantojen maassa näiden tummanpuhuvien kalliojyrkänteiden välissä onkin vaaleaa hienoa hiekkaa.

Snaefellsnes27

Snaefellsnes
Maisema tien toiselta puolen

Ajamme vielä muutaman sata metriä lännemmäs ja saavumme Skarðsvíkin isolle hiekkarannalle.

Snaefellsnes26
Skarðsvík

Snæfellsnesin
Kaukana näkyy häivähdys punaista Öndverðarnesin majakkaa

Skarðsvíkin jälkeen kapea tie muuttuu pian pinnoittamattomaksi ja päätämme kääntyä takaisin kohti isoa tietä, sillä etenemme kuoppaisella tiellä kävelyvauhtia. Öndverðarnesin majakka jää nyt näkemättä, mutta meillä on vielä monta mielenkiintoista kohdetta matkan varrella.

Jatkamme Útnesveguria (tie nro 574) pitkin kohti etelää ja pian käännymme katsomaan lähempää Saxhóllin uinuvaa tulivuorta, joka on kätevästi aivan tien varressa.

Snaefellsnes31
Saxhóll

Nousu kraatterille on tehty helpoksi, kiipeämme metallisia portaita pitkin ylös asti. Ruskamaisema on ylhäältä katsottuna pyörryttävän upea. Tämä on ensimmäinen kertani tulivuoren huipulla, onneksi se nukkuu, kasvipeite on jo vallannut kraatterin pintaa.

Snaefellsnes21
Saxhóllin portaat

Snaefellsnes20
Laavakenttien maaruska oli kauneimmillaan

Snaefellsnes
Saxhóllin uinuva kraatteri

Etelässä näkyy synkkiä pilviä, muutama pisara tippuu jo näistäkin pilvenriekaleista, mutta meille paistaa vielä aurinko. Emme pääse kovin pitkälle, kun on taas pysähdyttävä. Ympäröivät maisemat ovat yksinkertaisesti liikaa, on jäätävä hetkeksi vielä. Takapenkkiläinen avaa oven, astuu ulos ja sanoo: ”No niin, sateenkaarikin vielä, mitäpäs muutakaan”.

Tämä on järjetöntä.

Snaefellsnes22

Snaefellsnes23
Kyllä, olemme edelleen maapallolla

Snaefellsnes32

Snaefellsnes

Ajamme kohti niemimaan etelärannikkoa ja sukellamme sadepilveen. Näkyvyys on yhtäkkiä melkein olematon. Ohitamme risteyksen, josta pääsisi Dritvíkin ja Djúpalónssandurin mustalle rannalle. Sää on nyt sen verran raju, että jätämme tämän rantakävelyn väliin. Ja onhan se hyvä jättää jotain vielä seuraavaan kertaan.

Sankan sateen seasta alkaa erottua kaksi tummaa jättiläishahmoa, mitä ne ovat? Linnan rauniot vai kivettyneitä jättiläisiä? Mikä rakennus voisi olla noin massiivinen? Hahmojen heikot ääriviivat paljastavat kuitenkin sen, että kyseessä on luonnonmuodostelma. Ne ovat Lóndrangar, kaksi basalttipilaria, jotka ovat jääneet jäljelle luhistuneesta kraatterista.

Snaefellsnes
Lóndrangar

Tarvitsemme tauon ja ajamme Snæfellsnesin kansallispuiston vierailukeskukseen (Gestastofa Malarrifissa). Vierailukeskuksessa saamme samalla tietoa alueen luonnosta ja tietenkin sagoista.

Sataa edelleen, mutta mieleni tekee kävellä meren rantaan, lähemmäs basalttipilareita. Majakkakin täällä olisi mutta jättiläiset vetävät minua puoleensa magneetin tavoin.

Snaefellsnes

Matkakaverini jäävät pitämään sadetta ja yritän kipaista nopeasti vain pienen lenkin. Olen kuitenkin hyytelöä noiden hahmojen vetovoiman edessä. Jospa ehtisin vielä vähän lähemmäs? Vielä vähän, vielä vähän.

Snaefellsnes

Lopulta olen mustalla rannalla melkein Lóndrangarin juurella. Olo on syyllinen, sillä tiedän muiden odottavan. Lähetän heille epätoivoisen viestin ja pyydän heitä tulemaan perässä. En voi vastustaa tätä paikkaa, kiipeän jättiläisten taakse ja katson kaihoisasti kohti näköalapaikkaa kaukana rantakalliolla. En sentään aio lähteä sinne asti. Pyörrän takaisin ja seison alhaalla mustalla rannalla hetken.

Snaefellsnes
Matalampi pilareista on 61 metriä korkea, toinen on 75 metrinen

Snaefellsnes
Basalttijättiläisiä voi lähestyä myös idän puolelta rantakallion näköalapaikalta

Ehkä olen ajatellut sagojen syntyneen siitä, että oikulliset säät pakottavat ihmiset sisätiloihin pitkiksi ajoiksi ja niistä hetkistä syntyvät sadut ja tarinat. Mutta mitä jos luonto on tällainen, satumainen ja suunnattoman voimakas, jos se kertookin itse tarinansa ja nämä ovatkin oikeasti kivettyneitä trolleja tai jättiläisiä, ja niiden takana olevilla kukkuloilla asuvat tontut ja menninkäiset. Täällä asuvat ihmiset tietävät olla keräämättä heinää tuolta kukkulalta, etteivät tontut suutu.

Täällä uskon mihin vain.

Snaefellsnes

Vettä sataa vaakatasossa päin naamaa. Minua alkaa naurattaa, tämä paikka on niin voimakas ja hieno, absurdi ja älytön, en edes tiedä miten voisin sitä kuvailla. Joskus käsittämätön maisema saa minut mykistymään, joskus itkemään, täällä alan hihittää.

Hulluutta, tai ainakin Islannin-hulluutta, nuo menninkäiset taitavat leikkiä järkeni kanssa. Onneksi en sentään kohtaa täällä paholaista niin kuin runoilija Kolbeinn Joklaskald aikoinaan. Tai näin tarinat kertovat.

Snaefellsnes
Pikimustat kivet kiiltävät sateessa

Ei tämä ole edes Islannin kaunein paikka, säästä nyt puhumattakaan, mutta jostain syystä olen juuri nyt liikuttunut ja onnellinen, ytimiä myöten ravisteltu. Mitään järjellistä selitystä en osaa antaa.

Snaefellsnes
Harvoin kuvaan itseäni, mutta tähän paikkaan haluan ikuistaa itseni

Palaan vierailukeskukselle, matkakaverini olivat kävelleet hetken majakan suuntaan, mutta päättivät olla lähtemättä perääni. En osaa selittää heille, mitä juuri koin, pyydän vain anteeksi viipymistäni. Kömmin autoon sateen piiskaamana, sisälläni lämmin kiitollinen hehku. Maailma ja luonto ovat jälleen osoittaneet voimansa. Ihmettelen hiljaa mielessäni, miksi karun kauniit paikat vaikuttavat minuun näin.

Viikonloppukierroksemme lähestyy loppuaan. Etsimme kahvilaa Arnarstapissa, mutta päädymme rantaan ihailemaan maisemia. Ehkä toisenlaisella säällä tai toisena vuodenaikana täältä näkyisi Snæfellsnesin jäätikölle asti.

Snæfellsnes

Snæfellsnes
Näihin maisemiin palaisin mielelläni

Snæfellsnes
Islannissa kannattaa ajaa hiljaa, lampaiden ja maisemien vuoksi

Piipahdamme vielä katsomaan mustaa Búðakirkjaa ja ajamme illaksi Reykjavikiin.

Snæfellsnes
Búðakirkja

 

 

 

Islanti-juttuja vuodelta 2017:

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

 

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Islannin maisemat pakahduttavat, ainakin minut. Upeutta on joka puolella, turistien kansoittamalla Kultaisella kierroksella tai etelärannikon laguuneilla ja rannoilla. Idässä ja pohjoisessa en ole vielä käynyt, mutta varmasti sama jatkuu sielläkin. Minua eivät väkijoukot haittaa, kun edessä on aivan ainutlaatuisia maisemia ja luonnon ihmeitä. Islannissa on jotain aivan erityistä.

Snæfellsnes

Pari konferenssipäivää Reykjavikissa on takana ja minä ja pari työkaveriani vuokraamme auton ja lähdemme kohti Snæfellsnesin niemimaata. Viikonlopun mittainen oma loma on edessä.

Satu Rämön kirjoittamassa Mondon Islanti-oppaassa kerrotaan, että Snæfellsnesissä on aivan erikoisia energioita ja voimia, menninkäisiä ja jättiläisiä, trolleja ja muuta kummaa. Islantilaiseen tapaan seudusta on monenlaisia satuja ja tarinoita. Mondo-opas lähtee mukaamme, mutta muuten lähdemme matkaan huonosti valmistautuneina, vain yöpymispaikka varattuna. Menninkäiset suhtautuvat meihin ilmeisen myönteisesti, sillä onnekkaasti valitsemme hienon reitin mykistävien maisemien läpi.

Ajamme Reykjavikista pohjoiseen ja seuraamme hetken Snæfellsnesin etelärannikkoa tiellä numero 54, kunnes käännymme niemimaan halki menevälle tielle 56. Ohitamme upeita järviä, näemme vuoria ja hehkuvaa maaruskaa. Henkeämme salpaa. Nyt on pysähdyttävä ensimmäiselle kuvaustauolle.

Snæfellsnes

Snæfellsnes
Syksyn värejä parhaimmillaan

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Pohjoisessa käännymme hetkeksi itään ja koukkaamme niemimaan pohjoisrannikolla sijaitsevaan Stykkishólmurin kaupunkiin kahville. Täältä pääsisi lautalla vuonon saarille tai Länsivuonoille, jos olisi aikaa. Ajamme vielä satamaan ja kannasta pitkin Súgandiseyn saarelle. Kiipeämme satamaa suojaavan saaren huipulle ja katsomme majakalta maisemaa kaupunkiin ja merelle.

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Snæfellsnes
Taustalla näkyvä valkoinen arkkitehtoninen erikoisuus on Stykkishólmurin kirkko

Ajamme aluksi takaisin samaa tietä ja poikkeamme matkan varrella katsomaan pyhää Helgafell-vuorta. Maksamme mielihyvin vuorelle vievää reittiä ja vessoja ylläpitävälle pariskunnalle pienen pääsymaksun ja lähdemme kiipeämään.

Helgafellin huipulla voi esittää toivomuksia, mutta me teemme tämän rituaalin aivan väärin, sillä huomaamme ohjeet vasta laskeuduttuamme. Jos kiipeät Helgan huipulle, muista kiivetä ylös aivan vaiti ja taakse katsomatta. Huipulla saat esittää kolme toivetta, positiivista sellaista, etkä saa kertoa niistä kenellekään. Tämän mahdollisuuden saa vain ensimmäisellä kerralla, joten älä tee niin kuin me. Nostan kyllä hattua sille, joka malttaa kävellä huipulle asti vilkuilematta ympärillä avautuvia maisemia.

Snæfellsnes
Helgafellin juurella oleva kirkko on vuodelta 1903

Snæfellsnes
Helgafellin huipulla olevien kivien arvellaan olevan kappelin rauniot 1100-luvulta

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Seuraava pysähdyspaikkamme on Grundafjörðurin pikkukaupungin vieressä sijaitseva Kirkjufell-vuori. Tämä on yksi Islannin kuvatuimmista paikoista ja paikalla on tänäkin harmaana syyskuun päivänä monta valokuvaajaa.

Jätämme auton täydelle parkkipaikalle ja kävelemme kohti Kirkjufellsfossin vesiputousta, jonka luota useimmat kuvat on otettu. Asetumme riviin räpsimään.

Snæfellsnes
Kirkjufellsfoss

Snæfellsnes
Kirkjufell ja Kirkjufellsfoss – en tiedä miten onnistuin saamaan kuvan ilman ihmisiä

Snæfellsnes
Hieman tavanomaisempi näkymä

Snæfellsnes
Kirkjufellsfoss

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Snæfellsnes
Tämän lähemmäs hevosia en tällä reissulla päässyt

Päivän ajomatkamme päättyy Ólafsvíkin kaupunkiin. Asetumme mukavaan majataloomme, jonka ikkunoista voimme katsella merelle tai toiseen suuntaan vuoren rinteille ja vesiputoukselle. ”Ihan kuin Korsossa olisi”, toteaa työkaverini sarkastisesti. Ajatella, että jollekin tämä kaikki on arkipäivää. Meille tämä on yhtä juhlaa.

Snæfellsnes
Makuuhuone merinäköalalla

Illalla laskeudumme pienen hiljaisen kaupungin keskustaan syömään. Aution pimeyden keskellä astumme ravintola Hrauniin ja hämmästymme: ravintola on täpötäynnä, tunnelma lämmin ja täynnä puheensorinaa. Onneksi mahdumme sekaan, sillä fish&chips on oikein hyvää.

Snæfellsnes
Ólafsvíkista pääsisi valassafarille – ehkä ensi kerralla mekin

Huomenna matkamme jatkuu kohti niemimaan läntistä kärkeä.

 

  • Tämä reissu tehtiin 21.9.2019
  • Ajomatkaa kertyi 236 km (Reykjavík – Stykkishólmur Ólafsvík)

 

Islanti-juttuja vuodelta 2017:

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Hamningberg – tien päässä, Euroopan reunalla

Hamningberg – tien päässä, Euroopan reunalla

Heinäkuun lopun matkamme Varangin niemimaalla jatkuu Vuoreijasta (Vardø) kohti rannikkotien päätä ja Hamningbergin kylää. On jo ilta, sillä vietimme iltapäivän Hornøyan mahtavalla lintusaarella. Keskiyön auringon aikaan ei onneksi ole niin väliä, että mihin aikaan vuorokaudesta matkailee. Me otamme nyt kaiken irti tästä ihmeellisestä seudusta.

Emmekä kadu hetkeäkään.

Hamningberg

Hamningberg

Tie Hamningbergiin on näkemisen arvoinen. Avarat laajat maisemat hellivät katsojaa. Tie on yksikaistainen, joten noin 40 kilometrin matkaan on varattava ainakin tunti ja tarkkaavainen mieli, jotta ehtii havaita kallion takaa ilmestyvän vastaantulijan. Onneksi heitä ei ole paljon.

Hamningberg

Hamningberg

Jylhät maisemat muuttuvat lopulta kivilouhikoksi, jossa risteilee kallioperän kerrosten röpelöisiä harjanteita. Valtavat voimat ovat puskeneet kiviviipaleita melkein pystyyn ja ne törröttävät maasta kuin lohikäärmeen piikikäs selkäpanssari. Ehkä täällä uinuukin valtaisa lohikäärme repaleinen ruohopeitto päällään. Maisema on kuin vieraalta planeetalta.

Hamningberg

 

Hamningberg

Kallionlohkareiden väliin ovat norjalaiset rakentaneet piilopirttejään Barentsinmeren viimalta suojaan. Kaunis päivä on houkutellut kesäasukkaat terasseilleen. Hieman kadehdin heitä. Miten kiehtova paikka paeta maailman hälyä.

Hamningberg
Piilopirtti

Pysähdymme ensin Hamninbergin kylän edustalla olevan hiekkarannan kylkeen. Kävelemme rantaan katsomaan vaimeita tyrskyjä ja häiritsemme tahtomattamme kahden poron rantalomaa. Ne siirtyvät ripeästi syömään ruohoa rantatöyrään toiselle puolen. Kahlaajalinnut eivät juuri noteeraa meitä vaan jatkavat ravinnon etsintää vesirajassa.

Hamningberg

Hamningberg
Me turistit pilasimme porojen rantaloman

Hamningberg

Hamningberg
Hamningberg

Itse Hamningbergin kylä elää nykyään vain kesäisin. Sen viimeiset ympärivuotiset asukkaat, neljä sitkeää vanhusta, sinnittelivät vuoteen 1978. Muut jättivät kylän jo 1965.

Vuoden 1900 aikoihin kylässä oli noin 250 asukasta ja kalastus kukoisti. Barentsinmeri tarjosi rikkauksiaan kylälle aikansa. Sata vuotta sitten veneet olivat vielä niin pieniä, että niillä voitiin rantautua hiekalle. Veneiden koon kasvettua tarvittiin jo suojaisampaa satamaa. Aallonmurtaja valmistui 1925, mutta se ei riittänyt turvaamaan kalastajien työtä.

Kyläläiset tekivät kauppaa pomorien (venäläisten) kanssa 1920-luvulle asti: kalaa vastaan saatiin viljaa ja puuta. Kylän taloissa näkyy edelleen venäläinen rakennustapa, sillä puut tuotiin Venäjältä osin valmiiksi koottuina. Vanha rakennuskanta on kovin harvinaista tällä seudulla. Toisen maailmansodan lopussa saksalaisille tuli niin kiire lähteä venäläisiä pakoon, että ruuat jäivät tulille ja kylä polttamatta.

Hamningberg
Vanhoja pomorien taloja on vielä jäljellä Hamningbergissa

Hamningberg

 

Hamningberg
Hamningberg ei ole unohtanut toukokuuta 1894, jolloin Norjan ensimmäinen meripelastusalus R/S Colin Archer ja kipparinsa Nikolai Anthissen joutuivat heti ensimmäisenä toimintapäivänään tositoimiin. Lumimyrsky retuutti Hamningbergin kalastusaluksia eivätkä ne päässeet turvallisesti maihin. Colin Archer saapui Vuoreijasta apuun ja pelasti kymmeniä kalastajia.

Hamningberg
Kylän kappeli on enää harvoin käytössä

Päivä on julmetun kaunis ja meille Hamningberg näyttäytyy vilkkaana ja idyllisenä. Kaikki kesäasukkaat ovat varmaankin ulkona nauttimassa auringosta. Voin kuvitella, että tunnelma on melko erilainen tavanomaisessa pohjoisen säässä.

Ajamme kylän läpi tien päähän. Täällä sitä nyt ollaan Euroopan laidalla, Norjan koillisimmassa kolkassa. Tänne päättyy Varangerin maisemareitti, joka on yksi Norjan kansallisista maisemateistä.

Hamningberg
Tie päättyy tähän, näkyvissä enää pari taloa, sodanaikainen bunkkeri ja Barentsinmeri

Ilta-aurinko paistaa matalalta, kun lähdemme paluumatkalle Pulmankiin. Pysähdymme vielä hetkeksi katsomaan porolauman oleilua kaukaisella hiekkarannalla. Täällä ei kukaan häiritse niiden lekottelua.

Hamningberg
Ihanat porot kaukana rannalla

Hamningberg

Loppumatkamme ajan hohtaa yöaurinko, joka valaisee vuonon etelärantaa ja värjää maiseman pastellein. Olo on epätodellinen. Päivä on ollut niin täynnä ihmeellisiä asioita ja pohjoista valoa.

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Hornøyan lintusaarella lunneja tapaamassa

Hornøyan lintusaarella lunneja tapaamassa

Auton lämpömittari näyttää 24 astetta, kun lähdemme aamiaisen jälkeen ajamaan Pulmangista (Polmak) kohti Varangin niemimaan itäkärkeä. Tie niemimaan etelärantaa pitkin aina koillisrannan Hamningbergiin asti on yksi Norjan kansallisista maisemareiteistä. Päämäärämme tänään on Norjan itäisin kolkka eli Vuoreijan (Vardø) kaupungin edustalla oleva Hornøyan lintusaari.

Joskus mietin, että millähän perusteilla nämä maisemareitit valitaan. Norjan maisemat ovat yleensä niin läkähdyttävän upeat, ettei alkumatka tee sen kummempaa vaikutusta. Samaa ajattelin Nordkappin naapuriniemimaalla Havøysundin-tiellä, joka on myös yksi Norjan 18 maisemareitistä. Itseeni Nordkappin tien maisemat tekivät paljon suuremman vaikutuksen. Varangin tiellä ajoittain karun kaunis autius saa minut kuitenkin vähitellen lämpenemään.

Hornoya

Saavumme iltapäivällä Vuoreijaan. Aikoinaan merkittävä kalastuskaupunki on rakennettu saarelle, johon pääsee nykyään tunnelia pitkin. Auton lämpömittarissa on enää 13 astetta. Aurinko paistaa kuitenkin niin lämpimästi, ettei lämpötilan laskua juuri tunne. Arktinen tuuli on tänään armelias.

Vuoreija
Vuoreijan satamasta näkyy kirkko sekä Globus II -tutka-asema

Ajamme suoraan satamaan ja ostamme liput veneeseen, joka veisi meidät lintusaarelle. Veneet kulkevat noin tunnin välein. Seuraavaan lähtöön on vielä yli puoli tuntia, joten kipaisemme läheiseen markettiin ostamaan lounasta. Syömme hämmentävän hyviä kevätkääryleitä marketin eteisaulassa. Kyllä globalisaatio on ihmeellistä.

Kiiruhdamme takaisin satamaan ja vaihdamme muutaman sanan norjalaispariskunnan kanssa, joka odottaa autonsa kanssa pääsyä Hurtigrutenin lauttaan. Ketään muuta ei näy. Haahuilemme hetken, kunnes käyn lipunmyynnissä kysymässä, milloin vene lähtee. Lipunmyyjä lähtee etsimään kapteenia, joka tulee viimein paikalle ja siirtää veneen portaiden viereen. Olemme ainoat asiakkaat.

Hornoya
Kulkuvälineemme tänään

Hornøya sijaitsee (70° pohjoista leveyttä, 31° itäistä pituutta) idempänä kuin Istanbul ja Kairo, se on myös itäisempi kuin edellisen päivän kohteemme Grense Jakobselv Venäjän rajalla. Viimeinen etuvartio ennen Barentsinmerta ja kymmenien tuhansien lintujen koti.

Olen koko matkan hautonut sisälläni toivetta, jota en ole uskaltanut paljastaa lapsille. Näkisimmepä lunneja. On kuitenkin epävarmaa, ovatko lunnit vielä saarella. Jännittää.

Noin kymmenen minuutin venematkan jälkeen rantaudumme Hornøyan laiturille ja nousemme rappuset ylös tasanteelle. Rantakalliolla istuu mustia karimetsoja vieri vieressä kuin vartiosotilaita.

Hornoya

Nostan katseeni ylös ja huomaan ensimmäisen lunnin lentävien lintujen joukosta. Alan hihkua ja osoitella taivaalle. Huudan lapsilleni: ”Lunneja!”

Paluumatkaa odottavat lintukuvaajat valtavien kameroidensa kanssa katsovat pitkään. Yksi unelmistani juuri toteutuu.

Hornoya lunni

Olen pitkään haaveillut lunnien näkemisestä, mutta jostain syystä olen aina luullut niiden asustavan vaikeasti saavutettavissa paikoissa. Tätä ei voi kovin hankalaksi paikaksi sanoa ainakaan tänään. Voin kyllä kuvitella, ettei meri ole aina näin suopea.

Hornoya

Hornøya
Kutittaa

Saaren rantakaistale on vehreä ja kukkainen. Me pällistelijät saamme kulkea vain rantakaistaleen poluilla, niiltä ei sovi poistua. Myös saaren huipulla olevalle majakalle vievät portaat on suljettu. Nopeasti nouseva jyrkkä rinne on lintujen valtakuntaa ja jokainen uloke on asuttu. Lunnit, karimetsot, etelänkiislat, lokit ja ruokit elävät sulassa sulkaisessa sovussa tässä naapurilähiössä.

Hornoya

Hornoya

Hornøya
Sopu sijaa antaa

Hornoya

Alue on rajallinen, mutta sehän ei haittaa meitä, sillä lintuja riittää aivan polkujen viereenkin. Varsinkin karimetsot päästävät yllättävän lähelle, tosin ne naputtelevat nokkaansa uhkaavasti, kun hipsimme polkua pitkin niiden ohi.

Hornoya
Karimetso

Hornøya
”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin kovin tärkeää” − vanha hornøyalainen viisaus

Meidän lisäksemme saarella on toinen suomalaisperhe, joka on tullut paikalle jo aiemmin päivällä. He kertovat, että päivällä oli enemmän väkeä ja linnut pysyivät kauempana. Joskus on siis etua siitä, että olemme hitaita lähtijöitä, taidamme olla iltapäivän viimeisiä vieraita tässä kirkuvassa ja kujertavassa valtakunnassa.

Hornoya

Kuvitelkaa mikä ääni lähtee tuhansista linnuista, kun ne pyrähtävät joukkohysterian vallassa kallioilta lentoon. En saa lehahdusta videolle kertaakaan, olen liian hidas, mutta en ihan heti unohda sitä huminaa. En saa myöskään tallennettua sitä vienoa lemahdusta, joka lintujen jätöksistä lähtee. Sen olen jo onnellisesti unohtanut.

Lintujen ystävälle tämä on unohtumaton päivä, uskomaton elämys. Hitchcockin Linnut-elokuvan traumatisoimille tämä olisi painajainen.

Hornoya
Joukkopyrähdys

Hornoya

Tämä on Avara luonto livenä, sydän melkein pakahtuu ja iholla kihelmöi innostus. Tällaisista elämyksistä tulee kylläinen ja kiitollinen olo.

Ihanat linnut, upea maisema, lämmin aurinko ja lempeä meri.

Hornoya
Vuoreijan satamassa häämöttää Hurtigrutenin alus, josta tuotiin pari turistia Hornøyalle kumiveneellä. Viipyivät ehkä vartin ja juoksivat kiireesti takaisin.

Hornøya
Tyytyväinen puutarhuri ilta-auringossa

Palaamme Vuoreijan satamaan ja päätämme vielä jatkaa maisemareittiä Hamningbergiin asti, olemme saaneet jo niin monta suositusta reitistä, että lähdemme ajamaan, vaikka ilta on jo pitkällä. Siitä lisää myöhemmin.

Hornøya
Hei hei, olipa suuri kunnia saada tavata teidät!

Hornøya
Paluu aallonmurtajan suojiin

Hornøya
Viimeinen silmäys Vuoreijaan

 

  • Tämä reissu tehtiin 22.7.2019
  • Venematka saarelle maksoi aikuisilta 400 Norjan kruunua (vähän yli 40 €), lapsilta 200 NOK
  • Lisätietoja Hornøyasta
  • Idean tähän mahtavaan retkeen antoi Sampanjaa muovimukista -blogi

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa