Jotkut matkat vain ovat unohtumattomia. Yksi sellainen on tämä retki Sisä-Mongoliaan. Kokosin muistikuviani parinkymmenen vuoden takaa muutaman kuvan kera. Pahoittelen kuvien laatua, vanhat diani ovat rakeisia ja epätarkkoja kuten muistinikin.
Musiikkia ja maisemia, rauhaa ja rakkautta Sisä-Mongoliassa
Kömmimme unisina yöjunasta asemalaiturille Hohhotissa, Kiinan Sisä-Mongoliassa. Asemalla ruohostoille turisteja vievät matkanjärjestäjät kilpailevat huomiostamme. Lähdemme nuoren miehen mukaan ja ahtaudumme pakettiautoon muutaman japanilaisen kanssa.
Parin tunnin ajomatkan jälkeen saavumme ensimmäiseen jurttakylään, jossa matkailijoita vastassa on pieni haitariyhtye. Naislaulajat pitävät käsissään riisikupin näköisiä kulhoja. Niissä oleva tervetuliaisjuoma on paikallista viinaa. Laulajat hoputtavat eleillään ja odottavat niin kauan, että kuppi on tyhjennetty. Minä ja epäsuomalainen viinapääni, olen kupillisen jälkeen aivan päissäni. Orkesteri alkaa soittaa ja olen silmänräpäyksessä vakuuttunut siitä, ettei kukaan tässä maailmassa laula kauniimmin kuin mongoli. Kello on noin kymmenen aamulla.
Saan viinakupillisen eteeni taas illallisella. Haitari soi ja sydämeni laulaa jälleen.
Jurttakylä on siisti ja ruohostomaisemat sykähdyttävän kauniita. Kiinalaiset turistiryhmät soittavat musiikkia mankastaan ja jättävät jälkeensä roskavanan. Maisema huutaa hiljaisuutta ja puhtautta. Me ihmiset haemme matkoilta niin erilaisia asioita.
Pääsemme ratsaille. Pieni mongolihevoseni ei tunnista pohkeita eikä muitakaan länsimaisia käskyjäni. Yritän opetella läiskimään pollea kaulalle suitsilla kuten paikallisilla näyttää olevan tapana. Silti en meinaa saada uppiniskaista heppaani etenemään. Katson kateellisena matkatoveriani, joka on ensi kertaa ratsailla. Hänen hevosensa kirmailee siellä täällä ja ratsukko ilmestyy näkökenttääni milloin mistäkin suunnasta. Hevonen on kontrollin ulottumattomissa, mutta vauhtia piisaa. Minä pääsen hirveän huhkimisen jälkeen muutaman metrin kerrallaan eteenpäin. Olen hikinen ja uupunut.
Unelmani vapaasta laukasta ruohoarolla saa jälleen kolauksen (edellisen kerran yritin samaa Xinjiangissa).
Nautimme avarasta maisemasta. Päätämme jäädä ruohomaille vielä toiseksi yöksi. Tokiolainen opettaja jatkaa automatkaa kanssamme. Hän on pyörryksissä kaikesta ja haluaa jäädä tänne paimeneksi. Suurkaupunkilainen opettaja ehdottaa elämän vaihtokauppaa paikallisille paimenille, mutta nämä eivät innostu tarjouksesta.
Otan valokuvan newyorkilaisesta ystävästäni katsomassa kaukaisuuteen. Näen myöhemmin kuvan kopion hänen työhuoneensa seinällä newyorkilaisessa lakiasiaintoimistossa. Sisä-Mongolian maisemat eivät hevin unohdu. Kaukaisuuteen katsominen tekee hyvää ihmiselle.
Toinen jurttakylä on alkeellisempi ja mikä parasta, hiljaisempi. Kaivaudumme yöksi lampaanhajuisten vällyjen alle ja heräämme neljältä aamulla katsomaan auringonnousua. Olemme kaukana kaikesta ja nautimme hetkestä.
Palaamme Hohhotiin ja matkaoppaamme saattaa meidät junalle ja vielä sisälle vaunuun asti. On selvää, että hän on ihastunut ystävääni. Oppaamme istahtaa loosiimme hetkeksi ennen junan lähtöä, mutta hehkua täynnä oleva katse on riipaisevan yksipuolinen. On hyvästien aika.
Matkoja, retkiä, hetkiä 