Edellisestä Norjan-reissusta on jo melkein vuosi, ja nyt kun seuraava matka lähestyy, tekee mieli palata vielä viime kesän tunnelmiin.
Norjan maisemat ovat vertaansa vailla, vuonot ja vuoret sykähdyttävät joka kerta. Kuuluisimmat kohteet ovat aina näkemisen arvoisia, mutta itselleni ne Norjan ikimuistoisimmat elämykset löytyvät usein jostain nurkan takaa tai, kuten viime kesänä, takapihalta.
Muistan erityisesti sen sunnuntain, kun aamulla istuin kahvikupin ääressä majapaikkamme keittiössä ja katsoin ikkunasta ulos. Kuuntelin takapihan perukoilla virtaavan kosken kohinaa, ja kun katsoin sen toiselle puolelle jyrkkään rinteeseen näin siellä ryöppyävän vesiputouksen. Jos kurkotin pääni aivan ikkunan viereen näin kaistaleen taivasta.
Kohina ja virtaava vesi ovat erottamaton osa Norjaa. Jokainen näistä lukemattomista putouksista olisi valtava nähtävyys Suomessa.
Samana iltana lähdimme kävelylle unisen kylän laidalle. Yritimme edetä ensin joen toisella puolen, mutta pusikkoinen polku oli veden vallassa ja käännyimme takaisin sillalle.
Nousimme Hjølmo fjellvegiä pitkin hieman ylämäkeen kohti tuntureita. Kohinan volyymi kasvoi. Lopulta pusikoiden läpi näkyi kunnon kuohuja.
Alas kosken reunalle ei näkynyt minkäänlaista polkua, joten lähdin varovasti laskeutumaan liukasta rinnettä ja laskettelin loppumatkan peppumäkeä tasanteelle. Siinä oli selvästi käynyt joku muukin. Jotain polun tapaista oli alkanut muodostua töyräälle, ja kosken yli oli joku ripustanut vaijerin. Jonkun oma leikkipaikka.
Ihastelin pientä putousta tyynessä illassa. Ihana rauha, veden voima, upea maisema. Norjassa on aina jotain ihmeellistä nurkan takana.
Haikeat ajatukset ja haikut sopivat hyvin marraskuun pimeisiin iltoihin. Kaikki niistä eivät ehdi paperille ennen unohdusta, mutta jotkut sentään jäävät.
Koronan aiheuttama eristys on tuonut sittenkin paljon hyvää mukanaan. Olen löytänyt lähimetsät ja oppinut näkemään ympärilläni olevia pieniä aarteita. En ole koskaan seurannut kevään heräämistä näin tarkasti, olen löytänyt lukemattomia uusia polkuja ja keväällä melkein joka päivä uuden kukan.
Eristysajan loputtomat patikat löytöretkeni
Koronan aikaan lähimetsän puun alla mikromaailmat
Kevät on uskomattoman kaunis. Sadepäiviä on vain muutama, mutta nekin tarjoavat uusia löytöjä.
Iltakävely kevään heräämisessä toivon pilkahdus
Ulkoillessani valitsen uuden polun suunta on vapaa
Keväinen metsä joka päivä ihailen kukkivaa voimaa
Kesällä muutosvauhti hidastuu, vihreä on pysyvämpää ja syvempää.
Kesän vihreä intensiivinen syvyys puut lohduttavat
Kesälomalla ympyrät laajenevat pohjoiseen Norjaan asti. Maisemat avartuvat lähimetsän pusikoista vuonoihin ja tuntureihin.
Onnen hetkiä saukon sukelluksia tyyntä vuonolla
Syksyllä illat pimenevät kovin aikaisin ja on kehitettävä uudet rutiinit. Siirryn kävelemään aamuisin, vaikka olen aina ollut vähän huono aamuliikkuja. Päivänvalon tallennus tuntuu nyt tärkeältä, aloitan työt sitten hieman myöhemmin.
Aamuaurinko unisen eliksiiri syksyn säteitä
Syyslomalla kaukokaipuu nostaa päätään. Yleensä olemme lähteneet ulkomaille kesän viimeisten rippeiden perässä. Nyt pääsemme Järvi-Suomeen.
En tunne jääneeni mistään paitsi, olen löytänyt paljon uutta ja oppinut katsomaan lähelle, vaikka suurin haaveeni on aina ollut kauas katsominen.
Haikailen kauas vuorille ja vuonoille piiloudun metsään
Mikrokosmokset maiseman salaisuudet paljastumassa
Syksy etenee imen viimeiset värit talven varalle
Elämän merkit haalistuvat ja jää vain talven hiljaisuus
Kiitokset inspiraatiosta Hidasta haaveilua -blogille ja Mia Kankimäen kirjalle Asioita jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin
Haiku on runo, jossa sanoja on kolmella rivillä ja tavuja 5–7–5
Tämä päivä on ollut ihana. Ensin sain kirmailla Blåtindenin rinteillä ja nauttia tilan avaruudesta ja hengittää hetkeä kaikilla aisteillani. Nyt ajamme kohti seuraavaa majapaikkaamme Djupvikissa. Lyngenvuonon rantaa seuraavalla tiellä kun pysähtyy, niin aina on mahtavat maisemat ympärillä ja jossain lähellä koski tai putous kohisee.
Yksi Pohjois-Norjan viehätyksestä on seurata nimikylttejä, useilla paikoilla on kyltissä paikannimi sekä norjaksi, saameksi että kveeniksi. Djupvikin kveeninkielinen nimi Siennalahti jää erityisesti mieleeni. Kaunis nimi, vielä kauniimpi paikka.
Saavumme illalla Siennalahteen. Airbnb-talomme on aivan tien vieressä, ja sen kupeessa laiduntaa pari onnellista lehmää. Vuono on peilityyni. Olohuoneessamme on upeat maisemaikkunat. Voisin jäädä siihen tuijottelemaan satumaista maisemaa, mutta nyt en malta, sillä ranta kutsuu.
Kipaisen alas vuonon rantaan. Pari lokkia häiriintyy seurastani ja alkaa kirkua yläpuolellani, mutta ei se häiritse minua, olen vain mykistynyt tästä kaikesta. Hymyilen typertyneenä tälle upeudelle.
Elämä on ihmeellistä, ajattelen, ja alan seurata vuonon tyynessä pinnassa näkyviä ilmakuplia. Mikähän siellä hengittelee? Merenneito vai vedenhenki? Kumpi vaan sopisi tähän satumaiseen paikkaan. Näen lisää kuplia ja pintaan nousee tumma eläimen pää. Otus on sen verran kaukana, etten näe yksityiskohtia, mutta kun hetken ajan seuraan sen touhuja, alkavat ne näyttää tutuilta. Saukkohan se siinä!
Ah, ollapa saukko. Kelluisin tässä jumalaisessa vuonomaisemassa ja tunkisin suuhuni lempiruokaani kalaa. Elämäni näyttäisi sujuvan kuin leikki, lipuisin vedessä sulavasti. Tarkenisin kylmässä.
Vaikka näen eläimen touhut etäältä, olen silti aivan hyytelönä onnesta. Tällaista tunnetta ei mikään eläintarha anna.
Palaan hitaasti tien toiselle puolelle ja kierrän talomme. Takapihalla kohisee, tietenkin, puskien takana on pieni koski. Katson ylöspäin ja näen vuorten huipuilla vielä lunta. Isäntämme talvisissa videoissa hän siis laskee omalle takapihalleen tuolta vuorelta. Ajatella, joku saa asua tällaisessa paikassa. En saa hymyäni hyytymään, vaikka yrittäisin. Jotkut paikat onnellistuttavat vain olemalla olemassa. Mitään ei tarvitse edes tapahtua.
Illan kuluessa seuraamme vuonon alati vaihtuvia värejä valaistuksen hitaasti muuttuessa.
Tänä yönä aurinko ei laske, mutta se käy vuorten takana piipahtamassa. Keskiyöllä juoksemme kuopuksen kanssa ikkunasta toiseen ja hihkumme. Eihän täällä voi nukkua. Näky on niin epätodellinen, että lapsi sanoo kaiken näyttävän ihan photoshopatulta. Värit ovat toden totta kuin toritaiteesta. Auringon laskun ympäröi häikäisevän räikeä oranssi, ja vuonon pohjukka toisella suunnalla taas on aivan violetti.
On pakko lähteä taas rantaan. Kaiken kruunaa vielä sateenkaari, kuinkas muuten. En enää hämmästyisi yksisarvisista. Tällaisina hetkinä sitä on taipuvainen uskomaan korkeampiin voimiin. Jos siellä ylhäällä on joku tai jotain, niin tänään siellä menee aika lujaa.
Seuraavana iltana palaamme Kågenin saarelta patikoimasta ja saamme uuden värinäytelmän. Maisema on taas erilainen.
Nämä kuvat on otettu noin puoli yhdeltä yöllä
Toinen aamumme alkaa ja palaan rantaan sanomaan hyvästejä uudelle lempipaikalleni. Löydän aurajuustokiven ja huvitan itseäni kuvittelemalla Valion aurajuustonpoimijan työtä. Kelpaisi minulle, jos saisi tällaisissa maisemissa tehdä työtään.
Tällaisenkin ihmeellisen paikan ja hetken sain kokea. Kiitos Norja, jälleen kerran.
Ymmärrän matkustamisen vetovoiman hyvin selvästi näinä heinäkuisina päivinä. Kun jokin paikka, tilanne tai maisema niittaa voimallaan tähän hetkeen, sitä tuntee olevansa hyvin elossa ja kokevansa jotain ainutlaatuista. Haltioituminen, sitä se on. Näissä hetkissä asuu onni.
Tänään muistin lyhyen hetken 25 vuoden takaa. Kummallista, mitkä hetket lopulta jäävät mieleen, niin monet kun unohtuvat, ainakin minulta, huonomuistiselta.
Lähdin 90-luvun puolivälissä lamapakolaiseksi Keski-Eurooppaan. Olin vastavalmistunut maisteri, kun lähdin ystävieni valmistujaislahjaksi antamalla Interrail-lipulla haahuilemaan pitkin Eurooppaa. En osannut palata keskelle suurtyöttömyyttä vaan jäin ensin muutamaksi kuukaudeksi Sveitsiin ja sain töitä adelbodenilaisesta ravintolasta.
Tarjoilijaa he olisivat tarvinneet, mutta koska en osannut yhtään Berner Oberlandin murretta, minut laitettiin tiskin taakse laittamaan juomia. Täällä ei totisesti Hochdeutsch riittänyt, en ymmärtänyt sanaakaan paikallisten puheesta. Pian opin kyllä tervehtimään Grüezi mitenand! ja kiittämään Merci vielmals, mutta eipä niillä montaa tilausta otettu vastaan.
Hiihtosesonki päättyi pääsiäiseen, aurinko paistoi ja tupa oli täynnä ravintolassa, joka sijaitsi kolme kilometriä kylän keskustasta. Kiirettä piti, vaikka kaikki extratarjoilijatkin olivat paikalla.
Pääsiäisen ihme tapahtui sunnuntaina, kun Jeesuksen näköinen mies astui sisään ravintolaan.
Vakituinen extraaja, jonka nimen olen jo unohtanut, astui miehen perässä terassilta sisään, tuli tiskin luokse ja sanoi minulle: ”Maria, poikasi on tullut, etkö aio mennä tervehtimään?”
En uskaltanut mennä tervehtimään poikaani, pelkäsin purskahtavani nauruun, eihän se olisi sopivaa, kun on pyhäpäivä ja toisen omat juhlat.
Näkymä ullakkokamarini television kokoisesta ikkunasta, jonka äärellä istuin vapaapäivinäni ja luin kylän kirjastosta raahaamiani kirjoja. Taisin noiden kuukausien aikana lukea mm. kaikki Jane Austenin kirjat, vaikka ympäristö ei niihin ihan sopinut, eikä kielikään. Tasapainon vuoksi laulelin Sound of Musicin lauluja kävelyilläni. Varmistin kyllä, ettei kukaan kuule (paitsi ehkä se yksi gemssi)
Ensimmäinen vuosineljännes on takana ja on aika käydä katsomassa, kuinka kvartaalitavoitteet on saavutettu.
Hyvää päivää herra Mustarastas! Mukavaa nähdä teidät täällä noin touhukkaana. Tuo laulunne on kyllä kieltämättä kaunis, suorastaan klassikko, ja näyttää jälleen toimineen, kun täällä näin touhukkaana pesänrakennuspuuhissa pyrähtelette. Kyllähän sen ymmärtää, että jälkikasvu on tärkeää, kun on tämä kestävyysvaje ja kaikkea, mutta ei tämä aivan aktiivimallin mukaista toimintaa ole. Ei kannata tuudittautua siihen, että tuo klassikkokappaleenne toimii vuosi vuodelta, vaan on pysyttävä ajan hermolla. Voisitte puuhaillessanne samalla hyräillä uusia sovituksia tai kokeilla vaikka lisätä tempoa tai jotain.
Kaskas, herra Tikka, täällähän tehdään töitä hyvällä sykkeellä. Jatkakaa samaan malliin, mainiota mainiota.
Ja mitenkäs täällä sulamisvesiosastolla menee? Näyttää tuo flow-tila hiipuneen sitten viime näkemän. Nyt on tarkkaan analysoitava tehokkuus ja tuloksellisuus, ja virtaviivaistettava toimintoja. Teinä miettisin tarkkaan, onko kahden uoman taktiikka se oikea vai kannattaako satsata yhteen kärkeen isommalla volyymillä.
Tässä voisi myös käyttää apuna vähän mindfulness-harjoituksia ja team buildingiä, että saadaan taas kaikki virtaamaan yhteen suuntaan. Motivaatiota voisi lisätä myös tavoitteiden pilkkomisella. Kyllähän sen ymmärtää, että jos tavoitteena on kallioon uurtunut ura joskus vuosisadan päässä, voi hetkeksi se määränpää kadota näkyvistä.
Oi voi, täällä on joku saanut kunnolla köniinsä. Mutta sellaistahan se on tämä elämä ja luonnon laki, vahvempi voittaa aina. Taisteltava on eikä saa antaa periksi, ja jos vastassa on ylivoimainen vastustaja, vain oveluudella voi pärjätä. Nyt kaikki konsultin puheille ja otatte haltuun Kymmenen vinkkiä vaativiin neuvotteluihin.
Jaahas, ja pajunkissat ovat jo aivan pörhöllään täällä. Olisin kyllä odottanut, että kaikkien näiden vuosien jälkeen olisi opittu katsomaan kalenterista, että milloin se sesonki oikein on.
Herra ja rouva kanadanhanhi, nyt ei voi pistää päätä siiven alle vaan on katsottava rohkeasti kohti tulevaa ja otettava haasteet vastaan. Seuraavassa kvartaalissa menee sitten paremmin.
Hyvä Koivikko-osasto, nyt on kevään tavoitteet pahasti aikataulusta jäljessä. Mitenkäs selitätte sen, että tuolla Männikössä on jo melkein maa paljas? Vai että energiavajetta. Nyt on resurssit allokoitu aivan väärin. Parempaa suunnittelua ja aikatauluttamista peliin, niin kyllä se siitä. Ylitöiksi kyllä taitaa mennä.
Hyvänen aika, täällähän näkyy jo jotain vihreää! Näyttää siltä, että tavoiteaikataulussa pysytään. Erinomaista. Hiukan jäitä hattuun nyt kuitenkin, sillä takatalvi on aina kova vastus. Analysoikaa tarkkaan menneet vuodet, että löydätte taktisesti parhaan hetken lanseerata sen jokakeväisen kampanjanne.
Ja täällä kudotaan jo mukavasti seittejä, että saadaan asiakkaat haaviin, hehheh, vinkvink.
Kuka hullu menee metsään ja ajattelee tällaisia? Taisin juuri tehdä niin.
Onneksi metsässä ei tarvitse suorittaa ja tavoitella, pöhistä ja vaatia. Jospa antaisin kaiken olla ja olisin itsekin vain. Katsoisin ympärilleni ja kuuntelisin.
Kiinalainen uusivuosi vaihtuu, hyvästi koiran vuosi ja tervetuloa sian vuosi! Sen kunniaksi voisin muistella niitä muutamaa vuodenvaihdetta Kiina-vuosiltani, sitä tauottoman rätinän täyttämää yötä Yangshuon pikkukaupungissa tai rauhallista lomareissua Filippineille Boracayn palmujen alle. Mutta taidan sittenkin kertoa pienen anekdootin Peking-oopperasta.
Kun viettää aikaa maassa, jossa oma ulkonäkö eroaa paikallisista, niin saa tottua olemaan hupaisa ja kömpelö kummajainen tai eksoottinen nähtävyys. Toisinaan saa sitten kokea hämmästyttäviä etuoikeuksia pelkän habituksensa ansiosta. Olin ensimmäistä kertaa Kiinassa aikana, jolloin isonenäisiä valkonaamoja ei ollut Pekingin kaduilla vielä tungokseen asti. Silloin saattoi sattua niin, että minua ja opiskelukavereitani rekrytoitiin elokuvien ja tv-ohjelmien avustajiksi suoraan kampuksen kaduilta.
Mieleeni on jäänyt erityisesti se kerta, kun olimme porukalla avustajina Peking-oopperatähti Mei Lanfangin elämästä kertovan tv-sarjan kuvauksissa. Vuosina 1894–1961 elänyt Mei oli yksi Peking-oopperan suurimpia tähtiä, naisosiin erikoistunut mies aikana, jolloin naiset eivät vielä esiintyneet tämän lajin lavoilla. Hän sai mainetta myös Kiinan ulkopuolella ja meidän osamme oli ilmeisesti kertoa tästä kansainvälisestä suosiosta.
Meidät vietiin Liyuanin Peking-oopperateatterille ja ohjattiin kulissien taakse pukeutumaan. Näin ohimennen väläyksen karismaattisen päätähden maskeerauksesta. Minkäänlaista kameraa ei sattunut mukaan juuri tuolloin, mutta näen tilanteen kuvana päässäni edelleen. Lähietäisyydeltä paksun maalin taidokas levittäminen teki vaikutuksen, sillä esiintyjällä ei ollut vielä tavallisesta ihmisestä etäännyttävää esiintymispukua päällään.
Eteemme laitettiin valtavat pukulaatikot, jotka pursusivat eri aikakausien länsimaisia vaatteita. Sieltä puvustajat kaivoivat minulle kanariankeltaisen pitsisen kermakakkumekon, jonka sijoittaisin arviolta 1900-luvun alkuun. Sen kaulus oli pelkkää tekokuituista jäykkää pitsiä ja niin kapea, että yritin koko kuvauksen ajan hoikentaa kaulaani suoristamalla ruotoani äärimmilleen. Hyvä ryhtiharjoitus sinänsä. Päähäni sain ruskean hatun, jonka kuvittelin sopivan 1940-luvun kävelypuvun somisteeksi. Olin todella hassun näköinen.
Suurimmat kikatukset aikaansai kuitenkin housujen etsintä parimetriselle ruotsalaisviikingille. Kun viimein löydettiin housut, jotka menivät vyötäröltä kiinni, ulottuivat lahkeet puolisääreen. Siihen oli tyydyttävä ja viikinki sai ohjeet pitää jalkansa tiiviisti pöydän alla.
Viimein pääsimme istumaan katsomoon. Sali oli muuten tyhjä, mutta me istuimme aivan lavan edessä pöytien ääressä ja saimme samalla nauttia teestä. Esitys alkoi ja me osoitimme pyydettäessä suosiotamme. Saimme nauttia hetken tästä merkillisestä taiteenlajista, jossa jokainen ilmeen värähdys, naamaan maalattu viiva, hihan heilautus tai naurun sävy kantaa sisällään symboliikkaa, jonka yksityiskohdat tunnistavat vain ne, jotka ovat tämän oopperan kanssa kasvaneet tai siihen muuten syvällisesti perehtyneet. Itselleni suurin osa jää hämärän peittoon ja voin vain kunnioittaa tätä vuosisatojen kuluessa hioutunutta musiikin, liikkeen ja värien fuusiota, jota esiintyjät ovat lapsesta asti äärimmäisellä tarkkuudella ja sinnikkyydellä harjoitelleet.
En koskaan nähnyt lopullista tv-sarjaa enkä edes tiedä mitä aikakautta tuo Liyuanissa kuvattu kohtaus esitti. Vaatteistamme ei ainakaan voinut päätellä vuosikymmentä.
Kuvituskuvat Pekingistä vuodelta 2016 eivät liity Peking-oopperaan
Oikein hyvää alkavaa maasian vuotta!
Pekingissä voi nähdä oopperaa ainakin näissä:
Liyuan Theatre, 175 Yong’an Rd, Xicheng Qu, Beijing, Kiina
Kuuluisa Qianmenin hotellin yhteydessä toimiva iso teatteri, johon turistit ohjataan yleensä ensimmäiseksi
Iso lava, jolla mahtuu esittämään näyttäviä taistelukohtauksia
Zhenyici Theatre, 220 Xiheyan Dajie, Beijing, Kiina
Tässä pienessä vanhassa teatterissa on tunnelmaa, itse pidän tästä enemmän kuin yllä olevasta, vaikka lava on pieni, joten toimintakohtauksille tila on ahdas
Mistä on vuosi 2018 tehty? Maisemista, tarinoista, vuoristoista, minivaltioista, kuumasta kesästä ja temppeleistä ainakin. Tässä kymmenen kuvaa ja muita muistoja vuoden varrelta.
Talvisia hetkiä keskellä ei mitään
Tammikuussa pääsin katsomaan kummitätiäni Sallaan. Vietin siellä pari päivää tädin hämärässä tuvassa ja kuuntelin hänen tarinoitaan reissuistaan muodin perässä 60-luvulla. Ateneumissa aikoinaan muotiosastolla opettanut kummitätini kertoi, kuinka hän pääsi opiskelukavereineen toisinaan huoltolennolla pikavisiitille Pariisiin. Yhden opiskelukaverin isä taisi olla lentäjä. Pariisin lentokentältä he ajoivat suoraan Galeries Lafayetteen hypistelemään uusinta muotia. Siihen aikaan kun piti alusvaatteidenkin sopia puvun kanssa puhumattakaan yhteensopivista kengistä ja laukuista. Viisi tuntia oli aikaa imeä muodin virtauksia ja sitten olikin jo aika lentää kotiin. Edelleenkin on tädilläni vaikuttavin käsilaukkukokoelma, jonka olen nähnyt.
Sallan kaamos
Nyt kummitädille riittää, että metsä on lähellä ja lumi narskuu jalkojen alla. Ja on hiljaisuutta ja tilaa hengittää, vaikka se alkaakin jo olla hieman vaivalloista. Luovuus purkautuu nyt villasukkiin, joita syntyy jatkuvasti kasoittain.
Joululoma Suomessa oli vielä musta ja märkä, joten levottomana sieluna kammosin ajatusta samanlaisesta hiihtolomasta. Varasin itselleni ja lapsilleni halvan matkan Irlantiin. Oli tullut aika esitellä yhtä lempimaistani lapsilleni. Dublin kohteli meitä silkkisin hansikkain, lämpö nousi keväisiin asteisiin ja narsissit kukkivat. Piikkiherneet hehkuivat keltaisina, kun kävelimme rantapolkua Howthin pikkukaupungissa Dublinin kupeessa.
Lähdimme päiväksi kiertämään Pohjois-Irlantia bussin kyydissä. Järjestetyt retket eivät yleensä ole meidän tapamme matkustaa, mutta ehdimme päivän aikana nähdä ihmeen paljon. Vihdoin pääsin näkemään Giant’s Causewayn, ja sääkin oli upea.
Giant’s Causeway
3. Pääsiäispäivä Torronsuolla
Tämä on ehdottomasti muistettava vuodesta 2018. Päivä oli niin häikäisevän kirkas, Torronsuon hanget hohtivat ja keväinen hankikanto kannatteli askeleitamme. Ja olihan siellä pääsiäispupukin käynyt.
On suuri sun suos autius
4. Sateinen Etelä-Ranska
Vapun minilomalla lensimme Nizzaan ja ajoimme noin tunnin matkan päähän Rigaudin kylään lähelle Ciansin rotkoa. Majoituimme maalaistalossa, jossa seuranamme oli Blacky-koira ja monta muuta eläintä. Sää ei ollut ihanteellinen, mutta vuoristomaisemat ja -kylät ovat aina ilo silmilleni. Kuopus sairasteli, joten tulipa tutustuttua myös Nizzan lastensairaalaan. Se oli ainoa päivämme sateisessa Nizzassa, joten muistot ihanasta kaupungista jäivät tällä kertaa jonnekin sairaalan, apteekin ja pikaisesti pienessä ravintolassa syötyjen socca-lettujen välimaastoon.
Viimeisenä päivänä kävimme Monacossa pällistelemässä miten raha ja vauraus näkyvät. Astelimme aurinkoisen kaupungin kaduilla ja kurkistelimme näyteikkunoiden asuja, jotka maksavat enemmän kuin kuukausipalkkani. Katselimme satamassa valtavia jahteja, joista purkautui ulos väkeä kuin suoraan julkkislehden sivuilta. Ihmeellinen on tämä maailma.
Itse olisin pysytellyt mieluummin vuorilla, vaikka edellisenä päivänä olinkin saanut pienen opetuksen siitä, ettei ehkä kannattaisi lähteä tuntemattomassa paikassa yksin patikoimaan. Siinä voi joutua paimenkoirien saartamaksi. Toisaalta saattaa saada myös maisemaelämyksen, joka on vertaansa vailla.
Alkukesän vietimme pääosin kotona, matkailimme pääkaupunkiseudun julkisella liikenteellä ja tutkimme tuntemattomia kulmia ja rantoja. Kävimme retkellä muun muassa Harakan saaressa. Harakka on yksi Helsingin helmistä minun mielestäni, saariston tunnelmaa vain muutaman minuutin merimatkan päässä Kaivopuiston rannasta.
Lisäksi mieleeni jäivät esimerkiksi kaunis Ramsinniemen harju Vuosaaren edustalla ja eväsretki kalliolla ennen Tarvaspäähän vievää siltaa. Upea näkymä merelle, hyvät eväät ja pilven takaa kurkistelevan auringon lämpö iholla. Muistan myös sen pienen rantakaistaleen Lehtisaaressa. Istuimme syömässä eväitämme aution rannan silokalliolla, kun rantaan asteli hieman jo kumara, mutta energisen näköinen vanha nainen, joka istuutui rantakallion toiselle laidalle kallionkoloon tuulensuojaan ja avasi kirjan. Mikä ihana lukusoppi!
6. Tallinnan rosoiset kulmat
Kun kotiolot alkoivat kesken kesäloman tylsistyttää, niin oli aika siirtyä lasten kanssa katsomaan maailmaa Suomenlahden etelärannalle. Tallinnan Kadriorgissa meitä odotti hymyilevä Tiiu, vastasyntynyt vauva ja ihana puukerrostalokolmio. Tiiu kertoi olevansa vasta toinen omistaja tämän vanhan asunnon historian aikana, vaikka se onkin käynyt jo liian pieneksi perheen kasvaessa. Tästä Tiiu ei kuitenkaan aio luopua, sillä asunnossa on niin hyvä henki. Olen samaa mieltä, viihdyin siellä hyvin.
Kerrankin oli aikaa katsella Tallinnaa vanhankaupungin ulkopuolellakin. Matkustimme ympäriinsä raitiovaunuilla, vierailimme kivassa Lennusadamassa, kuvasimme graffiteja Telliskiven alueella ja kävimme vanhassakaupungissa syömässä. Tallinna on kyllä viehättävä sekoitus neuvostorosoa ja söpönkaunista Keski-Eurooppaa. Yllättävän kivaa vaihtelua ja lähellä.
7. Porvoo ei petä
Porvoo on aina hyvä ajatus, kun haluaa tehdä pienen piristävän kesäretken. Tänä kesänä retkemme oli vielä erityisen mukava, kun saimme matkata perille lättähatun kyydissä.
8. Pitkin kesäistä länsirannikkoa
Meidän perheellä on vain yksi yhteinen lomaviikko kesällä, ja tällä kertaa lähdimme ajelulle pitkin länsirannikkoa Raumalta Ouluun asti. Enpä olisi arvannut, että tästä tuli rantaloma, koska emme yleensä ole rantalomailijoita. Mutta kesä oli kuuma ja Vattajanniemen upea ranta jäi erityisesti mieleen. Hailuodon Marjaniemen rannalla vietimme myös yhden kuuman päivän vilvoittavien merituulten äärellä.
Marjaniemen rannalla
Oli hienoa nähdä itselle hieman tuntematonta seutua kotimaassa, mutta täytyy tunnustaa, että tunsin tulevani kuin kotiin, kun palasimme reissultamme Savon kautta ja pääsimme nauttimaan vielä yhden kauniin illan Puulan rannalla.
9. Työmatka Nepaliin
Syys-lokakuun vaihteessa lähdin työmatkalle Nepaliin. En yleensä matkusta työni puolesta, mutta tämä oli nyt toinen työmatkani tähän ystävälliseen maahan. Työmatka tarkoittaa yleensä tiukkoja aikatauluja, tapaamisia aamusta iltaan, loputonta pölyisessä liikenteessä istumista tai seuraavan päivän valmistelua ja someraportointia. Onneksi matka oli tällä kertaa niin pitkä, että ehdin muutaman tunnin olla vapaalla ja nähdä maisemia Swayambhunathin temppeliltä (Apinatemppeli), imeä itseeni ihmisten ystävällisyyttä ja ympäristön värikkyyttä ja siinä sivussa sortua yhteen turistihuijaukseenkin. Oppia ikä kaikki, mutta miten olisin voinut vastustaa vanhan mummon kutsua, kun hän näytti niin kovin edesmenneeltä tädiltäni?
Enkä ihan heti unohda sitä yhdistettyä lounas- ja etätyöhetkeä Bouddha stupan vieressä ravintolan kattoterassilla. Paras toimisto ikinä! Muutenkin matkan aikana oli motivoivaa kuulla tarinoita siitä, miten lapsen oikeuksia Nepalissa edistetään ja miten paljon on jo saatu aikaiseksi.
Haaveilen jo paluusta maahan omalle matkalle.
Bouddha stupa
10. Itävalta, Liechtenstein ja Italian Dolomiitit
Vuoden viimeinen reissuni oli koko perheen syysloma Keski-Euroopassa. Minä halusin taas vuorille ja lasten toiveesta kävimme myös bongaamassa vuoden toisen pikkuvaltion eli Liechtensteinin. Samalla tein vertailevia havaintoja Itävallan ja Italian vuorilta, ja täytyy kyllä sanoa, että Etelä-Tirolin Dolomiitit veivät voiton. Niihin maisemiin toivon palaavani pian.
Peitlerkofel (Sass de Putia) Dolomiiteilla
Lopuksi vielä vuoden 2018 suosituimmat kuvani Instagramissa. Mukana on muutama vanha kuva Sloveniasta ja vielä vanhempi kuva Kiinan Hangzhousta. Koosteeseen ovat päässeet myös maisemat Irlannista, Pohjois-Irlannista ja Italian Dolomiiteilta, lumineulasia Sallasta ja unohtumaton auringonlasku Puulajärveltä.
Meillä on eteisessä komero, jossa en ole tainnut käydä sisällä sen jälkeen, kun muutimme. Se on juuri se komero, johon tavarasedimentit kasautuvat vuosien varrella massiiviseksi röykkiöksi, kunnes sinne ei enää mahdu edes sisään.
Päätän käydä taisteluun ja tunkeudun ääriään myöten täyteen komeroon. Aivan perällä alimmaisena on laatikko, josta löydän kasan unohtuneita päiväkirjoja. Ehkä olen halunnutkin unohtaa ne. Sivukaupalla kiusallisia vuodatuksia opiskeluaikojen reissuilta. Siihen aikaan matkustin paljon yksin ja vietin välillä aikaa ulkomailla opintojen, hanttihommien, harjoitteluiden tai kielikurssien vuoksi. Päiväkirja oli joskus ainoa seuralaiseni.
Vaikka päiväkirjojen selailu herättää lähinnä häpeän tunteita, päätän käydä rohkeasti päin nuoren itseni rimpuilua. Onneksi löydän sivuilta myös unohtuneita fiiliksiä ja hetkiä, joiden muistaminen tuottaa iloa, ehkä haikeuttakin.
Olen esimerkiksi täysin unohtanut miten paljon pidin Kööpenhaminasta, kun vietin siellä kuukauden graduhommissa. Myöhemmät matkani kaupunkiin eivät ole herättäneet kummempia tuntemuksia. Ehkä se hetki elämässäni oli sellainen, että marraskuinen Kööpenhamina antoi minulle jotain, jota tarvitsin juuri silloin.
”Olen suorastaan sanattoman onnellinen. Ilman mitään syytä. Tai no, tämä kaupunki, tämä huone; oma universumini.”
Olen myös täysin unohtanut miten paljon ja usein muistin uniani siihen aikaan. Nykyään uneni koostuvat lähinnä kiireestä ja myöhästymisistä, jos ylipäätään niitä muistan. Miten rikas ja toisinaan hulvaton unimaailmani olikaan silloin.
”Norjalaisprofessori Tønneson pitää esitelmää: vallankumous ei hänen mukaansa olisi mahdollista naisyhteisössä. Välillä hän puhuu johonkin seinäpuhelimeen. Puheen jälkeen minä kiipeän pöydälle ja sanon, että nyt on minun vuoroni puhua vallankumouspuhelimeen! Sitten nauramme.”
Olen kirjoittanut talteen myös joitakin kohtaamisia, jotka olen jo ehtinyt unohtaa.
”Park Cafessa viereeni tuli istumaan kalifornialainen Tom, joka opettaa täällä englantia. Kerroin hänelle, että olen täällä tekemässä Kiina-aiheista gradua, jolloin Tom kysyi:
“Do you have Chinese blood?’
’Do I look like it?’, vastasin yllättyneenä.
Kuulemma en, mutta mistäpä sitä koskaan tietää.
Tom kertoi elämästään ja päätymisestään Kööpenhaminaan. Hän on 60-luvun kapinallisia Berkeleystä ja jättänyt aikoinaan kotimaansa poliittisista syistä. Yllytin häntä soittamaan suurelle rakkaudelleen, kiinalaiselle journalistille, joka puolestaan pakeni kotimaastaan Tiananmenin verilöylyn jälkeen.
Tällaiset ihmeelliset kohtaamiset ovat parasta yksin matkaamisessa.”
Jatkan päiväkirjan selailua.
”Kohta on aika lähteä pois tästä mielettömän mukavasta kaupungista. Byääh.”
Matkoja, retkiä, hetkiä 