Björkliden Ruotsissa – tuntureita ja vesiputouksia

Kesän matkakohdetta ei tarvinnut taaskaan miettiä: Pohjois-Norja kutsuu jälleen. Tällä kertaa kokeilemme reittiä läpi Pohjois-Ruotsin.

Kahden yöpymisen jälkeen (Kärsämäellä ja Ylikainuussa) saavumme Björklideniin lähelle Norjan rajaa. Tunnetumpi Abisko on vain noin 10 km päässä, mutta majoitumme nyt Kåppasin mökkikylään tunturihotellin kupeeseen.

Matkalla käväisemme kaupassa Abiskossa. Kylän kauppa Godisfabriken myy peruselintarvikkeita, mutta varsinainen vetonaula tuntuu olevan nimenkin perusteella valtava irtokarkkitarjonta. Laareittain makeisia on myynnissä alle euron kilohintaan. Emme ole kummoisia karkkihiiriä, mutta tartumme tarjoukseen ja lapamme aimo lastin nameja pussiin, joka on kooltaan varmaan ainakin neljä kertaa isompi kuin normipussi. Ruotsalaistunturissa tarvitsee näemmä paljon sokeria, joten valmistaudumme koetuksiin asianmukaisesti.

Seuraavana päivänä lähdemme nousemaan tunturihotellin vierestä ylös rinteeseen. Aiomme patikoida kraatterijärvelle noin kolmen ja puolen kilometrin päähän. Alun nousu leveää tientapaista pitkin tuntuu tasamaan asukille jyrkähköltä, koska tämä on reissumme ensimmäinen retki. Ihmettelemme matkan varrella rinteeseen rakennettua golfkenttää.  Tuntuu jotenkin hupsulta, golfia tunturissa, täällä taitaa kuitenkin olla lunta suurimman osan vuotta. Ehkä golf on tärkeää ruotsalaisille, ja varmaan sitäkin on kiva pelata upeissa maisemissa.

Harmaat pilvet peittävät näkymän, mutta sää on silti parempi kuin odotimme. Ennusteet lupasivat alle 10 astetta ja sateita, mutta lämpötila nousee selvästi yli ennusteen, ja vain muutama pisara ropsahtaa retken aikana. Olemme pukeutuneet vähän turhankin lämpimästi, onneksi kuitenkin kerroksittain.

Aurinko varmaankin tekisi maisemista vieläkin näyttävämpiä, mutta tämä on reissun ensimmäinen kosketus tunturin rinteisiin, joten säästä viis, täällä on ihanaa!

Alun tie kapenee poluksi uimalammen jälkeen ja myötäilee rinnettä.  Kulkeminen on helppoa, ilma raikas, näkymät avarat ja polulla on rauhallista. Onnen hetkiä nämä.

Matkan varrella tarkkailemme lintuja. Useimmat niistä ovat meille tuntemattomia, mutta jos ne avaavat nokkansa ja päästävät ääniä, birdnet-sovellus auttaa tunnistamisessa. Tunturikasveista monet sen sijaan ovat vanhoja tuttuja: tervehdin metsäkurjenpolvia, kulleroita, kurjenkanervia ja ruohokanukoita.

Kraatterijärvellä syömme eväitä. Godisfabrikenin karkkipussista kaivamme jälkiruokaa. On hiljaista.

Kraatterijärveltä voi myös laskeutua alemmas Rallarkyrkogårdeniin, ja siitä alakautta takaisin (rengasreitti n 9 km), mutta me viihdymme ylängön maisemissa ja palaamme samaa reittiä takaisin.

Yksikään maisemakuva ei tee oikeutta tällä näkymälle.

Loppumatkasta juuri ennen tunturihotellia koukkaamme hieman polulta katsomaan Syndafalletin putousta. Kiipeilemme ensin putouksen yläjuoksulle ja lopuksi alemmas virran vierelle. Turkoosi vesi hohtaa harmaassa maisemassa.

Istumme vielä hetken tunturihotellin aulabaarissa, josta on upeat näkymät alas järvelle.

Seuraavana päivänä matkamme jatkuu Norjaan. Lähtiessä käymme vielä katsomassa mahtavan Silverfalletin, joka ryöppyää E10-tien ali. Jätämme auton mökkitiemme varren pienelle parkkipaikalle ja lähdemme laskeutumaan polkua pitkin putouksen varteen ja sen yli menevälle kävelysillalle. Laskeudumme lopulta kanjonin viertä aina Torneträskin rantaan. Rannan lituskakivet houkuttelevat heittämään leipiä.

Lähdemme ajamaan Riksgränseniin, joka on vain 30 km päässä. Aiomme vielä käydä kaupassa Ruotsin puolella.

Seuranamme kohti Norjaa kulkee malmijuna, joka vie Jällivaaran tai Kiirunan rautaa kohti Narvikin satamaa. Juna saa minut pohtimaan kaikkia niitä arjessa näkymättömiä loputtomia tavaravirtoja ympäri maailman. Mietin myös rajoja, avoimia ja suljettuja. Idässä on nyt seinä vastassa, mutta me ajamme Norjaan ja tuskin huomaamme asiaa.

• Tämä retki tehtiin 20.7.2023
• Koko patikka oli arviolta hieman yli seitsemän kilometriä ja tasoltaan helppo.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Kohinaa takapihalla ja muita Norjan ihmeitä

Edellisestä Norjan-reissusta on jo melkein vuosi, ja nyt kun seuraava matka lähestyy, tekee mieli palata vielä viime kesän tunnelmiin.

Norjan maisemat ovat vertaansa vailla, vuonot ja vuoret sykähdyttävät joka kerta. Kuuluisimmat kohteet ovat aina näkemisen arvoisia, mutta itselleni ne Norjan ikimuistoisimmat elämykset löytyvät usein jostain nurkan takaa tai, kuten viime kesänä, takapihalta.

Muistan erityisesti sen sunnuntain, kun aamulla istuin kahvikupin ääressä majapaikkamme keittiössä ja katsoin ikkunasta ulos. Kuuntelin takapihan perukoilla virtaavan kosken kohinaa, ja kun katsoin sen toiselle puolelle jyrkkään rinteeseen näin siellä ryöppyävän vesiputouksen. Jos kurkotin pääni aivan ikkunan viereen näin kaistaleen taivasta.

Kohina ja virtaava vesi ovat erottamaton osa Norjaa. Jokainen näistä lukemattomista putouksista olisi valtava nähtävyys Suomessa.

Samana iltana lähdimme kävelylle unisen kylän laidalle. Yritimme edetä ensin joen toisella puolen, mutta pusikkoinen polku oli veden vallassa ja käännyimme takaisin sillalle.

Nousimme Hjølmo fjellvegiä pitkin hieman ylämäkeen kohti tuntureita. Kohinan volyymi kasvoi. Lopulta pusikoiden läpi näkyi kunnon kuohuja.

Alas kosken reunalle ei näkynyt minkäänlaista polkua, joten lähdin varovasti laskeutumaan liukasta rinnettä ja laskettelin loppumatkan peppumäkeä tasanteelle. Siinä oli selvästi käynyt joku muukin. Jotain polun tapaista oli alkanut muodostua töyräälle, ja kosken yli oli joku ripustanut vaijerin. Jonkun oma leikkipaikka.

Ihastelin pientä putousta tyynessä illassa. Ihana rauha, veden voima, upea maisema. Norjassa on aina jotain ihmeellistä nurkan takana.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Hetkiä Hardangerviddan ylängöllä Norjassa

On toinen aamumme Øvre Eidfjordissa ja heinäkuun aurinko paistaa jälleen lämpimästi.

Yön kosteus on jättänyt jälkensä pihan kukkiin.

Norjan ylellisyyttä on joka nurkalta lähtevät patikkapolut ja luonnon ihmeet. Me ajamme kylästä laakson perukkaan ja lähdemme nousemaan serpentiinitietä kohti Hardangerviddan ylänköä.

Jo ajomatka on elämys.

Alaparkkipaikalla on elämää ja ihmisiä, mutta me jatkamme vielä ylemmäs Hjølmabergetin parkkipaikalle.

Pysäköintialueella on tiiviisti autoja vieri vieressä, mutta ihmisiä emme juurikaan näe. Yleensä kai norjalaiset aloittavat päivänsä aikaisin ja ehtivät hajaantua tunturimaisemiin ennen kuin me hitaammat ehdimme edes alkupisteeseen.

Ylitämme pienen kosken kuohut ja aloitamme patikan kohti Vivelidin tunturimajaa.

Ylängön maisemat ja kasvillisuus muistuttavat minua Lapista ja Pohjois-Norjasta. Ruohokanukat, metsäkurjenpolvet, tupasvillat ja leinikit loistavat tunturikoivujen lomassa.

Reitiltä on vaikea eksyä, vaikka joskus ehkä hetkeksi haluaisikin. Isot T-merkinnät näyttävät suunnan.

Polku on mukavaa kukkelikkoa toisinaan, joten olen ihan tyytyväinen, että valitsin vaelluskengät jalkaani, vaikka kuuma päivä hieman poltteleekin. Teinit pärjäävät hyvin lenkkareissaan.

Reitin alku on hienoista nousua ja lopussa laskeudumme Veigjoelle. Korkeuserot eivät ole suuren suuria, joten kovin vaativaksi tätä ei voi kutsua.

Etenemme leppoisasti ja nautimme avarasta maailmasta. Olemme kaukana kriiseistä ja koronasta.

Asetumme Veigjoen rantaan evästauolle. Kyllä kannatti satsata hyviin eväisiin, vaikka luulenpa, että mikä vain maistuisi taivaalliselta tässä maisemassa, veden äärellä, ihmeellisessä rauhassa.

Liottelen kuumia varpaitani vilpoisassa vedessä ja nautin.

Tämän hetken haluan muistaa.

Evästaukomme venähtää, on aivan liian mukavaa. Vivelidin tunturimajan saavuttaminen ei enää tunnu kovin tärkeältä, vaikka olemme sieltä vain puolen kilometrin päässä.

Olen tässä ja nyt saanut kaiken mitä tarvitsen.

Kipeä jalkanikin on tainnut saada jo tarpeeksi, joten käännyn tästä nuoriso-osaston kanssa takaisin. Mies painelee puolijuoksua Vivelidin kohdalle joen varteen, ja ottaa meidät myöhemmin kiinni.

Ylängöllä on polkujen verkosto, josta jokainen voi valita itselleen sopivan reitin, pitkän tai lyhyen, rengasreitin tai meno-paluun samaa reittiä, kuten me.

Tämä riittää tällä kertaa.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Päiväpatikka Arsin putoukselle Ranskan Pyreneillä

Syyslomallamme 2019 suuntasimme muutaman Barcelona-päivän jälkeen Ranskan puolen Pyreneille. Säät eivät erityisemmin suosineet, mutta meillä oli mukava mökki vuoristomaisemissa Aleun kylän liepeillä.

Lokakuisten sadepäivien keskelle oli luvassa vihdoin poutaa, erinomainen patikkapäivä siis. Lähdimme majapaikastamme kohti noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Aulus-les-Bainsin kylpyläkaupunkia. Ohitimme kaupunkiin vievän risteyksen ja kurvasimme joen toiselle puolen, josta polku Arsin putoukselle alkaa (Parking Cascade d’Ars).

Aulus-les-Bains

Kävelymatka putoukselle on noin neljä kilometriä ylämäkeen, ja sama takaisin alamäkeen. Alkumatka on metsäistä.

Noin puolimatkassa pysähdyimme jo evästauolle. Metsä ympärillämme oli kuin katedraali ja laakson pohjassa solisi Ars-joen vesi. Vettä ei näin syksyllä ollut joessa kovin suuriksi kuohuiksi, mutta voin kuvitella, että keväällä on toisin.

Viimeisen kilometrin etappi oli jo totisempaa kiipeämistä. Leveä kävelytie muuttui poluksi ja rinne jyrkemmäksi. Lopussa sai jo loikkia ihan kunnon mäessä. Puiden välistä alkoi häämöttää kolmikerroksinen putous.

Kiipeäminen palkittiin upeilla näkymillä.

Paluumatka sujuikin sitten huomattavasti nopeammin painovoiman viedessä meitä vauhdilla.

Palasimme kaupan kautta takaisin mökkiimme auringonlaskun aikaan. Välillä oli pysähdyttävä vain katsomaan maisemaa ja valon ja varjon vuoropuhelua.

• Tämä patikka tehtiin 19.10.2019
• Reitin pituus yhteensä 8 km
• Evääksi Ariègen alueella voisi ottaa esimerkiksi juustoja: Bethmale, Bamalous, Moulis tai Rogallais ja kyytipojaksi alueen viinejä: Minervois, Fonton, Gaillac, Buzet tai Madiran
• Matkalukemiseksi Pyreneille suosittelisin Joel Haahtelan kirjaa Adèlen kysymys

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Hetan Jyppyrältä näkyy tunturien ketju

Lähdemme aamupäivällä ajelemaan Aavasaksan tienoilta kohti pohjoista ja seuraavaa majapaikkaamme Enontekiön Hetassa. Tällä osuudella näemme ensimmäiset porot jolkottelemassa keskellä tietä, ja Hetassa näen vuoden ensimmäiset vanamot kukassa ja avarat tunturimaisemat, kun kiipeämme Hetan Jyppyrälle.

Aina nämä sykähdyttävät, Lapilla on sellainen vaikutus minuun. Edes inisevänä pilvenä meidät Ounasjärven rannalla ympäröivät hyttyset eivät pilaa iloani. Tätä kai se orastava Lapin-hulluus on, onnellisena itsekseni tyhjää nauran.

Aamulla ajamme Tunturi-Lapin luontokeskukselle ja lähdemme sen takaa alkavalle polulle, seuraamme opasteiden punaista aurinkomerkkiä. Jyppyrä on aika vaatimaton nyppylä, se kohoaa vain noin 400 metrin korkeuteen, mutta sen huipulta avautuu komeat näkymät. Pieni suuri Jyppyrä, tämä luontoelämys sopii myös laiskoille ja kiireisille.

Nousemme alkuun loivaa rinnettä, kuljemme pehmeää leveää polkua metsässä, loppumatkassa on muutama jyrkempi kohta. Huipulla olemme jo alle kilometrin taivallettuamme.

Ounasjärvi näkyvissä

Huonokuntoisia portaita on vain pieni pätkä jäljellä

Kodalla kelpaisi viettää pidemmänkin aikaa, ihailla maisemia lepotuoleissa ja makustella eväitä tai tuijotella tuleen ja kuunnella hiljaisuutta.

Katselemme alas Ounasjärvelle, näemme sen takana Pallas-Ounastunturien ketjun, ja kurkistamme vielä vaaran toiselle puolelle pohjoiseen.

Täällä ei ole ketään, koko avara maailma on vain meitä varten. Näinä päivinä olemme lukeneet Kilpisjärven ruuhkista. Taidamme ajaa ohi tällä kertaa, vaikka se on yksi suosikkipaikoistani. Meille riittää tällä matkalla pienemmät ja hiljaisemmat kohteet, ihmisten välttely on onneksi tänä kesänä ihan suotavaa.

Laskeudumme samaa polkua alas, kyykistelen välillä varvikossa ja tihrustan pieniä herkkiä vanamoita. Terve taas vanhat ystävät, hauska nähdä jälleen!

Pyörähdämme pikaisesti vielä luontokeskuksessa sisällä, katsomme hienoja kuvia Lapin vuodenajoista ja nautimme pienen annoksen historiaa. Luonto on hallinnut ihmisen elämää näillä leveysasteilla. Täällä sen voimaa ei voi unohtaa.

• Tämä retki tehtiin 20.7.2020
• Jyppyränpolku on lähteestä riippuen yhteensä 1,6–1,8 km pitkä

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Puoleenväliin Paatsivuonon Blåtindeniä

Matalalla maanneet pilvet ovat viimein väistyneet sadepäivien jälkeen ja Paatsivuonon vastarannan tunturin laki näkyy ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana.

Aamiaisnäkymä majapaikkamme terassilta

Myös Laksvatnin majapaikkamme vieressä kohoavan Blåtindenin kivinen huippu näkyy nyt. Se näyttää jyrkältä ja saavuttamattomalta, mutta sen vihreät rinteet kutsuvat.

Kotitiemme Ørnesveienin varressa on levennys muutamalle autolle, ja sen vierestä lähtee merkitty polku. Reitti Blåtindenille on merkitty mustaksi, joten tiedän, ettei tämä ole meidän juttumme, mutta haluan silti kavuta rinnettä siihen asti kuin pystymme.

Polku kulkee aluksi metsikössä ja nousee hitaasti rinteen myötäisesti. Pian käännymme kuitenkin suoraan kohti huippua ja alamme kavuta jyrkkää ja vähän leveämpää polkua ylös. Se on sadepäivien jälkeen mutainen ja liukas, joten saamme asetella askeleemme tarkasti.

Alku on tasainen

Hidasta nousua

Polku jyrkkenee

Aamun auringonpaiste väistyy vähitellen ja komea maisema pilvistyy, kääriytyy mustikan ja harmaan sävyihin.

Ruohokanukoita silmän kantamattomiin

Kiipeäminen koukuttaa, sillä jokaisen nyppylän päältä näkee hieman enemmän.

Kun lapset saavat kiipeämisestä tarpeekseen, jatkan yksin kohti puurajaa, joka tuntuu pakenevan ylemmäs koko ajan. Päästän sisäisen vuorikauriini irti ja nautin joka loikasta kohti korkeuksia.

Täältä näkyy jo naapurituntureille

Jyrkän alun jälkeen saa taas kulkea kumpuilevalla polulla

Saavun viimein puurajalle. Kuljen pienen matkan karulla polulla ja katson haikeana Blåtindenin huippua. Tässä olisi vielä jonkin matkaa melko tasaista kulkua ennen loppuhuipennusta, mutta nyt on käännyttävä.

Kuljen puuttoman ruohokanukkamaton keskellä hitaasti ja vedän syvään henkeä. Tämän hetken haluaisin tallentaa kaikkine yksityiskohtineen. Olen yksin, äitiasetus hetken pois päältä, kaikki aistit vain omassa käytössäni, vuoret, alempana vuonon tumma vesi ja rinteillä koivunkäkkyrät, ympärilläni pehmeä varvikko.

Yksinolo voimistaa tätä autiuden ja avaruuden kokemusta.

Terästän aistejani, yritän painaa kaiken mieleeni, kuvittelen raikkaan ilman ja kostean maan tuoksujen nyanssit. Kuuntelen veden kohinaa, Norjan soundtrack soi.

Paluumatkalla painovoiman vietävänä

Silloin en tiennyt, että ilta toisi vielä jotain tätäkin parempaa. Ilta ja yö Djupvikissa mykistivät, siitä lisää myöhemmin.

• Tämä retki tehtiin 24.7.2020
• Blåtinden sijaitsee Laksvatnissa Paatsivuonon (Basfjord) kunnassa, noin 45 km Tromssasta ja noin 115 km Kilpisjärveltä
• Blåtindenin huippu on 1180 metrin korkeudessa ja koko reitti edestakaisin on 9,3 km
• Myös Lofooteilla on Blåtinden, joka on matalampi ja sinne vievä reitti on merkitty easy/medium-tasolle

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Ihmeen ihana Isbuktvannet Kågenin saarella

Joskus löytää sattumalta jotain epätavallisen hienoa. Sellainen onni kävi meille viimeisenä kokonaisena reissupäivänä Pohjois-Norjassa heinäkuun lopussa. Patikka Isbuktvannetin (myös Grønnvannet) jäätikköjärvelle oli kaikin puolin mahtava ja meille juuri sopiva.

Ajamme majapaikastamme Djupvikista ensin Skjervøyan saarelle ja tähyilemme saaren patikkareittien suuntaan autosta. Jostain syystä mikään niistä ei nyt sytytä, joten päädymme palaamaan Skjervøyan sillan kautta takaisin Kågenin saarelle, joka näytti kutsuvammalta. Jätämme auton parkkipaikalle aivan sillan kupeeseen ja lähdemme etsimään Isbuktvannetin polun alkua.

Näkymä parkkipaikalta sillalle

Ylitämme tien numero 869 ja löydämme portin, jonka kupeessa näkyy pusikossa hieman piilossa Ut i Nord -kyltti. Alitamme portin ja lähdemme ensin vikasuuntaan, kunnes huomaamme, että polun pää onkin aivan portin viereisessä pusikossa. Nousemme töyräälle ja kierrämme siitä luoteeseen johtavalle reitille.

Seuraamme sinisiä ja keltaisia merkkejä, jotka ohjaavat meitä kulkemaan pitkin varvikossa kulkevaa polkua, kallion harjannetta ja välillä kostealla suomaisella maalla, jossa astumme helposti pienten purojen yli.

Reitti on mukavan helppo, korkeuserot eivät ole suuria ja maisemat ovat upean avarat. Jalkoihin pitää toki katsoa, ettei kompastele. Yritän muistaa tämän samalla, kun pysähtelen vähän väliä kuvaamaan tätä ihanuutta. Sää on täydellinen patikkasää, hieman alle 20 astetta, aurinko lämmittää välillä mukavasti ja välillä katoaa pilvien taakse. Täällä ei ole edes ötökän ötökkää. Onko tämä edes todellista?

Skjervøyan saarelle johtava silta näkyy vielä

Parasta pysytellä polulla, sillä kasvillisuus on haurasta

Meri näkyy vielä pitkään oikealla puolella. Saavutamme Isbuktelvan pienen vesiputouksen kohdalla ja polkumme alkaa viedä meitä enemmän vasempaan kohti järveä.

Isbuktelva laskee kohti vuonoa

Ylitämme vielä viimeisen mäen ja Isbuktvannetin turkoosi vesi alkaa häämöttää.

Kohta perillä

Kullero ilahduttaa kulkijaa

Ensimmäinen turkoosi vilaus jäätikköjärvestä

Siinä se on!

Loppumatkalla polku häviää kivien ja varvikon sekaan. Loikimme epätasaisessa maastossa Ut i Nord -postilaatikolle, joka onkin tyhjä. Ei vieraskirjaa, mutta eipä täällä juuri ihmisiäkään ole. Ei ketään muuta kuin me. Syömme hitaasti eväitämme ja istumme katselemassa ihmeellistä maisemaa ja väriään jatkuvasti pilvien mukaan muuttavaa järveä. Kågtindbreen-jäätikön sulamisvedet valuvat järveen monesta uomasta ja putouksesta.

Välillä oli pilvisempää

Aika katoaa ja unohdumme istumaan rannalla pitkään. Olo on etuoikeutettu ja kiitollinen. Saamme yksityisnäytöksen luonnon ihmeistä ja minulle niin mieluisista karuista maisemista.

Välillä aurinko häikäisi

Katselimme pilvinäytelmää ja värien vaihtelua

Pohjois-Norjassa ei tarvitse tungeksia samoissa kohteissa muiden kanssa, mikä sopii meille rauhan, hiljaisuuden ja maisemien rakastajille. Sopii myös pandemiaa pelkääville. Ihmeitä täällä riittää joka nurkan takana. En ihan heti keksi parempaa lomakohdetta.

Lapinvuokko

Paluumatkamme sujuu paljon menoa nopeammin, loiva alamäki vauhdittaa askeliamme.

Paluumatka alkaa

Näkeeköhän kukaan muu tuolla vuorella vihaista ilmettä?

Norja, saisinko jäädä?

Maisema- ja kuvaustaukoni viivyttävät minua ja jään hieman jälkeen. Jossain välissä onnellisessa pökerryksessäni harhaudun polulta. Mutta näkyvyys on hyvä ja suunta niin selvä, ettei eksyminen onnistu.

Päätepiste melkein jo näkyy

Kiitos Norja, jälleen kerran lähden täältä mieli virkeänä ja sydän täynnä.

• Patikan pituus on noin viisi kilometriä yhteensä
• Reittiohje: https://www.utinord.no/turar/204329
• Tämä retki tehtiin 25.7.2020

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Sumuinen patikka Nervatnetille Elvevollissa

Pohjois-Norja on ehdottomasti lempipaikkojani. Maisemat ovat minun makuuni, arktinen karu luonto viehättää ja patikointireittejä riittää joka nurkalle. Niistä voi sitten valita oman kunnon ja korkeiden paikkojen siedon mukaan sopivan reitin tai osan siitä. Me emme ole kovakuntoisia, korkeintaan sunnuntairetkeilijöitä, joten meille riittää Norjan vuorilla jo noin kuuden kilometrin retket.

Ensimmäinen ihana, joskin kostea, patikkamme johtaa Nervatnetille (Vuollejávri). Bongaan reitin Lyngenfjord Hiking Guide -lehtisestä. Rundløypa Elvevoll vaikuttaa oikein kivalta, varsinkin kun reitin alkumatkaa Nervatnetille asti suositellaan lapsiperheille.

Sääennuste lupaa sadetta ja aamu valkenee harmaana Laksvatnin majapaikassamme. Ajamme Lyngenvuonon rannalle Elvevolliin (Staalovankka kveeniksi). Juuri ennen kylää käännymme Lyngsalpan-kyltin osoittamaan suuntaan, ajamme muutaman sata metriä ja jätämme auton parkkiin Vestersida-keskukselle.

Polku lähtee keskuksen vierestä ja lähdemme taapertamaan leveää polkua. Vähitellen polku kapenee ja olemme hehkuvan vihreässä tunturikoivumetsässä. Maata peittää pehmeä matto ruohokanukkaa joukossaan hieman puolukkaa ja joitakin vanamoja. Maa on märkää ja ilma kosteaa, mutta vielä ei sada.

Kuljemme alun yksinäisessä hiljaisuudessa, taustaäänenä vain kosken kohina kuten Norjassa, vesiputousten ja koskien maassa, usein onkin joka paikassa.

Yhtäkkiä meidät ohittaa maastopyöräilevä norjalaispariskunta. Polku käy heille myöhemmin liian hankalaksi pyöräillä, joten he nakkaavat fillarit puskaan ja jatkavat polkujuoksuna ylös rinnettä. Me taikinakoivet jatkamme hidasta kulkuamme. Vastaan tulee vielä yksi norjalaispariskunta, jäntevän näköisiä pitkiä ikäihmisiä. Muuten olemme ainoat koko reitillä.

Alku on tasaista, mutta kun ylitämme kohisevan Langdalselvan kääntyy polku Borrin suuntaan vasemmalle ja alkaa vähitellen nousta rinnettä.

Loppumatkan nousemme ylös Elvevollelvan viertä ja laaksoa peittävä sumupilvi lähestyy.

Alkaa sataa. Retkikuntani luovuttaa ennen pilveen nousua, mutta minä haluan vielä kipaista ylös järvelle asti. Norjalaiset polkujuoksijat tulevat jo vastaan. Viimeiset askeleet rinteessä kulkevat liukkailla kivillä. Perillä on vastassa sakea sumu. Erotan juuri ja juuri järven ja sen rannalla yksinäisen vaeltajan, joka yrittää tehdä ruokaa sateenvarjon alla telttansa vieressä.

Katson ympärilleni ja näen karua maastoa, matalaa arktista kasvillisuutta ja toisinaan häivähdyksen lumista rinnettä siellä, missä järvi loppuu ja muuttuu putouksella Elvevollelvaksi. Mielikuvitukseni kertoo, että pitäisin tästä näkymästä kovin, pidän siitä tässä sumussakin. Toivottavasti pääsen joskus takaisin ja voin jatkaa koko rengasreitin (eri lähteiden mukaan n. 12–13 km) Borrille asti.

Nervatnet häämöttää

Polku jatkuu Øvervatnetille

Tästä alkaa Elvevollelva

Lyngenfjord/Yykeänvuono näkyy

Lähden laskeutumaan ja saan muut kiinni vasta Langdalselvan ylityksen jälkeisellä katoksella. Herkkutauon jälkeen jätämme puumerkkimme katoksen vieraskirjaan ja palaamme autolle.

Vaikka näkyvyys oli huono ja satoi, nautin joka hetkestä, kirkkaasta vihreästä, tundran kukista, koskien ja putousten ryöpyistä, pienestä ponnistelusta ja luonnon rauhasta. Tämä jos mikä on hyvää mieltä tuottavaa lomailua.

 

• Tämä retki tehtiin 21.7.2020
• Rundløypa Elvevoll

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Siuntion Störsvikissä sunnuntaikävelyllä

Ulkona vihmoo jo syksyiset tihkut, mutta minä palaan vielä hetkeksi kesään. Muistelen heinäkuista sunnuntaita, kun lähdimme klaanin kanssa retkelle.

Porkkalanniemi on yksi suosikeistani, mutta nyt päätämme kokeilla korviketta ja käymme katsomassa Störsvikin kalliorantoja ja tervaleppälehtoja. Automatkakin lyhenee mukavasti.

Störsvikin luonnonsuojelu- ja virkistysalue sijaitsee Siuntion kapeassa rannikkoviipaleessa. Aivan naapurissa on Inkoon Kopparnäs, josta saa halutessaan mukavasti pituutta retkeen. Me pyörähdämme lyhyen lenkin Störsvikin luonnonsuojelualueen ympäri.

Ajamme Rannikkotietä Pikkalaan ja käännymme ABC:n jälkeen etelään Störsvikintielle, jota ajamme aivan tien päähän asti, ohi Pickala Golfin sileiden ruohikoiden. Pysäköimme puhdistamon parkkipaikalle ja löydämme opastaulut ja polun pään.

Alkumatkasta metsä on tiheää. Aurinko pilkahtelee. Kiinnitämme huomiota valtaviin muurahaispesiin, joita näkyy siellä täällä. En muista missään nähneeni näin paljon valtavia pesiä.

Olemme tulleet muurahaisten valtakuntaan.

Sinisiipi ilahduttaa aina

Polku nousee välillä kulkemaan vaaleanpunertavilla kallioilla ja palaa taas metsään.

Ohitamme tulipaikan ja pian olemmekin jo rannassa. Upea autio Sandvikenin hiekkaranta avautuu edessämme.

Veljen vesikoira pääsi veden äärelle

Hakeudumme rantakallioille evästelemään ja nautimme merimaisemista. Harmittelemme pilvien kerääntymistä auringon eteen.

Kallionraosta kurottelee maksaruohoa ja rantakukkia kohti arvokkaita auringon säteitä.

Maksaruoho

Rantakukka

Jatkamme matkaa. Polku seurailee rantaa, välillä meri näkyy, välillä ei.

Vanhasta torpasta on jäänyt vain kivijalka

Ohitamme vanhan torpan jäännökset ja tulemme rehevään lehtometsään. Kohtaamme vain muutaman koiranulkoiluttajan matkallamme, muuten on hiljaista.

Metsän pohjaa kattaa pehmeä metsämaitikkapeitto, joka välillä vaihtuu saniaisiin tai mustikkaan. Syömme kävelyn lomassa suut mustiksi.

Kolopesijöiden ja kääpien kerrostaloyhdyskunta

Monimuotoinen luonnontilainen metsä virkistää mieltä.

Rantametsässä on satumainen tunnelma

Runsaan vihreyden keskeltä nousemme välillä kalliolle ja taas polku sukeltaa metsään.

Loppumatkan kävelemme tietä pitkin takaisin puhdistamolle. Unohdan seurata matkan pituutta, mutta arvioin kierroksen olleen noin 3,5 kilometriä.

Olipa mukavan monipuolinen reitti. Seuraavaksi voisi kääntyä Sandvikenista oikealle ja käydä katsastamassa myös Kopparnäsin rantakalliot.

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Hornøyan lintusaarella lunneja tapaamassa

Auton lämpömittari näyttää 24 astetta, kun lähdemme aamiaisen jälkeen ajamaan Pulmangista (Polmak) kohti Varangin niemimaan itäkärkeä. Tie niemimaan etelärantaa pitkin aina koillisrannan Hamningbergiin asti on yksi Norjan kansallisista maisemareiteistä. Päämäärämme tänään on Norjan itäisin kolkka eli Vuoreijan (Vardø) kaupungin edustalla oleva Hornøyan lintusaari.

Joskus mietin, että millähän perusteilla nämä maisemareitit valitaan. Norjan maisemat ovat yleensä niin läkähdyttävän upeat, ettei alkumatka tee sen kummempaa vaikutusta. Samaa ajattelin Nordkappin naapuriniemimaalla Havøysundin-tiellä, joka on myös yksi Norjan 18 maisemareitistä. Itseeni Nordkappin tien maisemat tekivät paljon suuremman vaikutuksen. Varangin tiellä ajoittain karun kaunis autius saa minut kuitenkin vähitellen lämpenemään.

Saavumme iltapäivällä Vuoreijaan. Aikoinaan merkittävä kalastuskaupunki on rakennettu saarelle, johon pääsee nykyään tunnelia pitkin. Auton lämpömittarissa on enää 13 astetta. Aurinko paistaa kuitenkin niin lämpimästi, ettei lämpötilan laskua juuri tunne. Arktinen tuuli on tänään armelias.

Vuoreijan satamasta näkyy kirkko sekä Globus II -tutka-asema

Ajamme suoraan satamaan ja ostamme liput veneeseen, joka veisi meidät lintusaarelle. Veneet kulkevat noin tunnin välein. Seuraavaan lähtöön on vielä yli puoli tuntia, joten kipaisemme läheiseen markettiin ostamaan lounasta. Syömme hämmentävän hyviä kevätkääryleitä marketin eteisaulassa. Kyllä globalisaatio on ihmeellistä.

Kiiruhdamme takaisin satamaan ja vaihdamme muutaman sanan norjalaispariskunnan kanssa, joka odottaa autonsa kanssa pääsyä Hurtigrutenin lauttaan. Ketään muuta ei näy. Haahuilemme hetken, kunnes käyn lipunmyynnissä kysymässä, milloin vene lähtee. Lipunmyyjä lähtee etsimään kapteenia, joka tulee viimein paikalle ja siirtää veneen portaiden viereen. Olemme ainoat asiakkaat.

Kulkuvälineemme tänään

Hornøya sijaitsee (70° pohjoista leveyttä, 31° itäistä pituutta) idempänä kuin Istanbul ja Kairo, se on myös itäisempi kuin edellisen päivän kohteemme Grense Jakobselv Venäjän rajalla. Viimeinen etuvartio ennen Barentsinmerta ja kymmenien tuhansien lintujen koti.

Olen koko matkan hautonut sisälläni toivetta, jota en ole uskaltanut paljastaa lapsille. Näkisimmepä lunneja. On kuitenkin epävarmaa, ovatko lunnit vielä saarella. Jännittää.

Noin kymmenen minuutin venematkan jälkeen rantaudumme Hornøyan laiturille ja nousemme rappuset ylös tasanteelle. Rantakalliolla istuu mustia karimetsoja vieri vieressä kuin vartiosotilaita.

Nostan katseeni ylös ja huomaan ensimmäisen lunnin lentävien lintujen joukosta. Alan hihkua ja osoitella taivaalle. Huudan lapsilleni: ”Lunneja!”

Paluumatkaa odottavat lintukuvaajat valtavien kameroidensa kanssa katsovat pitkään. Yksi unelmistani juuri toteutuu.

Olen pitkään haaveillut lunnien näkemisestä, mutta jostain syystä olen aina luullut niiden asustavan vaikeasti saavutettavissa paikoissa. Tätä ei voi kovin hankalaksi paikaksi sanoa ainakaan tänään. Voin kyllä kuvitella, ettei meri ole aina näin suopea.

Kutittaa

Saaren rantakaistale on vehreä ja kukkainen. Me pällistelijät saamme kulkea vain rantakaistaleen poluilla, niiltä ei sovi poistua. Myös saaren huipulla olevalle majakalle vievät portaat on suljettu. Nopeasti nouseva jyrkkä rinne on lintujen valtakuntaa ja jokainen uloke on asuttu. Lunnit, karimetsot, etelänkiislat, lokit ja ruokit elävät sulassa sulkaisessa sovussa tässä naapurilähiössä.

Sopu sijaa antaa

Alue on rajallinen, mutta sehän ei haittaa meitä, sillä lintuja riittää aivan polkujen viereenkin. Varsinkin karimetsot päästävät yllättävän lähelle, tosin ne naputtelevat nokkaansa uhkaavasti, kun hipsimme polkua pitkin niiden ohi.

Karimetso

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin kovin tärkeää” − vanha hornøyalainen viisaus

Meidän lisäksemme saarella on toinen suomalaisperhe, joka on tullut paikalle jo aiemmin päivällä. He kertovat, että päivällä oli enemmän väkeä ja linnut pysyivät kauempana. Joskus on siis etua siitä, että olemme hitaita lähtijöitä, taidamme olla iltapäivän viimeisiä vieraita tässä kirkuvassa ja kujertavassa valtakunnassa.

Kuvitelkaa mikä ääni lähtee tuhansista linnuista, kun ne pyrähtävät joukkohysterian vallassa kallioilta lentoon. En saa lehahdusta videolle kertaakaan, olen liian hidas, mutta en ihan heti unohda sitä huminaa. En saa myöskään tallennettua sitä vienoa lemahdusta, joka lintujen jätöksistä lähtee. Sen olen jo onnellisesti unohtanut.

Lintujen ystävälle tämä on unohtumaton päivä, uskomaton elämys. Hitchcockin Linnut-elokuvan traumatisoimille tämä olisi painajainen.

Joukkopyrähdys

Tämä on Avara luonto livenä, sydän melkein pakahtuu ja iholla kihelmöi innostus. Tällaisista elämyksistä tulee kylläinen ja kiitollinen olo.

Ihanat linnut, upea maisema, lämmin aurinko ja lempeä meri.

Vuoreijan satamassa häämöttää Hurtigrutenin alus, josta tuotiin pari turistia Hornøyalle kumiveneellä. Viipyivät ehkä vartin ja juoksivat kiireesti takaisin.

Tyytyväinen puutarhuri ilta-auringossa

Palaamme Vuoreijan satamaan ja päätämme vielä jatkaa maisemareittiä Hamningbergiin asti, olemme saaneet jo niin monta suositusta reitistä, että lähdemme ajamaan, vaikka ilta on jo pitkällä. Siitä lisää myöhemmin.

Hei hei, olipa suuri kunnia saada tavata teidät!

Paluu aallonmurtajan suojiin

Viimeinen silmäys Vuoreijaan

 

• Tämä reissu tehtiin 22.7.2019
• Venematka saarelle maksoi aikuisilta 400 Norjan kruunua (vähän yli 40 €), lapsilta 200 NOK
• Lisätietoja Hornøyasta
• Idean tähän mahtavaan retkeen antoi Sampanjaa muovimukista -blogi

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa