Lähdemme aamupäivällä ajelemaan Aavasaksan tienoilta kohti pohjoista ja seuraavaa majapaikkaamme Enontekiön Hetassa. Tällä osuudella näemme ensimmäiset porot jolkottelemassa keskellä tietä, ja Hetassa näen vuoden ensimmäiset vanamot kukassa ja avarat tunturimaisemat, kun kiipeämme Hetan Jyppyrälle.
Aina nämä sykähdyttävät, Lapilla on sellainen vaikutus minuun. Edes inisevänä pilvenä meidät Ounasjärven rannalla ympäröivät hyttyset eivät pilaa iloani. Tätä kai se orastava Lapin-hulluus on, onnellisena itsekseni tyhjää nauran.
Aamulla ajamme Tunturi-Lapin luontokeskukselle ja lähdemme sen takaa alkavalle polulle, seuraamme opasteiden punaista aurinkomerkkiä. Jyppyrä on aika vaatimaton nyppylä, se kohoaa vain noin 400 metrin korkeuteen, mutta sen huipulta avautuu komeat näkymät. Pieni suuri Jyppyrä, tämä luontoelämys sopii myös laiskoille ja kiireisille.
Nousemme alkuun loivaa rinnettä, kuljemme pehmeää leveää polkua metsässä, loppumatkassa on muutama jyrkempi kohta. Huipulla olemme jo alle kilometrin taivallettuamme.
Ounasjärvi näkyvissäHuonokuntoisia portaita on vain pieni pätkä jäljellä
Kodalla kelpaisi viettää pidemmänkin aikaa, ihailla maisemia lepotuoleissa ja makustella eväitä tai tuijotella tuleen ja kuunnella hiljaisuutta.
Katselemme alas Ounasjärvelle, näemme sen takana Pallas-Ounastunturien ketjun, ja kurkistamme vielä vaaran toiselle puolelle pohjoiseen.
Täällä ei ole ketään, koko avara maailma on vain meitä varten. Näinä päivinä olemme lukeneet Kilpisjärven ruuhkista. Taidamme ajaa ohi tällä kertaa, vaikka se on yksi suosikkipaikoistani. Meille riittää tällä matkalla pienemmät ja hiljaisemmat kohteet, ihmisten välttely on onneksi tänä kesänä ihan suotavaa.
Laskeudumme samaa polkua alas, kyykistelen välillä varvikossa ja tihrustan pieniä herkkiä vanamoita. Terve taas vanhat ystävät, hauska nähdä jälleen!
Pyörähdämme pikaisesti vielä luontokeskuksessa sisällä, katsomme hienoja kuvia Lapin vuodenajoista ja nautimme pienen annoksen historiaa. Luonto on hallinnut ihmisen elämää näillä leveysasteilla. Täällä sen voimaa ei voi unohtaa.
Tämä retki tehtiin 20.7.2020
Jyppyränpolku on lähteestä riippuen yhteensä 1,6–1,8 km pitkä
Olemme ajaneet kotoa lähdettyämme pari päivää sateessa. Illaksi on luvattu Itä-Lappiin selkenevää, joten ehkä kerrankin on hyötyä siitä, että olemme niin hitaita lähtemään liikkeelle.
Lähestymme Vuotsoa ja aurinko alkaa paistaa. Päätämme kääntyä kohti Pyhä-Nattasen polun päätä, vaikka kello on jo niin paljon, että saatamme myöhästyä majapaikan respan aukioloajasta.
Vuotson porokylän kohdalla on ruuhkaa, kun porolauma on päättänyt asettua keskelle tietä. Meitä näky vain ilahduttaa, sillä käännymme juuri ennen poroja Sompiojärventielle ja ajamme hiekkatietä kymmenisen kilometriä itään. Pyhä-Nattaselle pääsisi kiipeämään pidempääkin reittiä (rengasreitin pituus on noin seitsemän kilometriä), mutta meillä on lapset mukana ja ilta pitkällä, joten ajamme ensimmäiseltä parkkipaikalta vielä hetken matkaa ja pysäköimme auton pienelle levennykselle, josta lähtee pitkoset kohti tunturin rinnettä. Tämän lyhyemmän reitin pituus on noin kaksi kilometriä yhteen suuntaan. Aiomme palata samaa tietä takaisin.
Ilta on viileä, vaikka aurinko lämmittää jo mukavasti. Itikoita ei ole häiriöksi asti. Sukellamme tieltä kauniiseen pohjoiseen metsään pitkospuille, ylitämme pienen puron, jonka solina saattelee minua osuvasti retken tunnelmaan. Sisälläni kuplii innostus, olen haaveillut tästä jo vuosia. Metsäkurjenpolvet, ruohokanukat ja kukkivat puolukat tervehtivät meitä polun varrelta.
Ruohokanukat
Olemme aluksi polulla yksin, parhaaseen loma-aikaan, ehkä kaikki muut retkeilijät ovatkin aamuihmisiä. Me hitaastilämpiävät alamme tässä vaiheessa vasta vertyä.
Pitkospuut alkavat harventua ja astelemme juurakon keskellä eteenpäin. Kuluneelta näyttää, kyllä tästä on melkoinen määrä tossuja astellut. Välillä reitillä kulkee useampikin kiertotie mutaisimpien kohtien ohi, vaikka näin luonnonpuistossa ei polulta sopisi poistua.
Polku alkaa nousta ja muuttua kivisemmäksi. Puiden välistä alkaa pilkottaa upeita näkymiä. Pysähtelemme välillä istumaan kivenlohkareelle tai vain katsomaan takanamme näkyvää maisemaa. Lyökö sydän nopeammin nousun vai maiseman vuoksi? Ehkä molempien.
Ja maisemat vain paranevat askel askeleelta.
Puuraja alkaa jäädä taakse ja polku häviää kivirakkaan. Hyppelemme kiveltä toiselle yhä ylemmäs. Selkeät merkinnät ja hyvä näkyvyys pitävät meidät suunnassa helposti. Huippu melkein näkyy jo.
Kivirakan jälkeen polku tuntuu melkein valtatieltä
Saavumme risteykseen, jossa meidän polkumme kohtaa Nalijoen laavulta tulevan pidemmän reitin. Sieltä nousee posket punoittaen naiskaksikko koiran kanssa isot reput selässään. Ilmeisesti nousu on ollut työläs ihmisille, koira ei näytä olevan moksiskaan. Me pääsimme tänne asti vähillä kitinöillä ja muutamalla tauolla. Itselläni on kitissyt vain poskilihakset, kun niin hymyilyttää. Avaran maiseman syndrooma iskee jälleen.
”Ihmislajia yhdistää kaipuu, evoluution opettama: nähdä pitkälle ja olla samalla itse suojassa” − kyltti Helsingin Vanhankaupunginlahdella
Huippu näkyy nyt, ja se on kuin linnoitus, sillä muhkeat toorit hallitsevat Pyhä-Nattasen korkeinta kohtaa. Toorit muodostuvat rapautuneesta graniitista ja nämä pyöreäreunaisiksi kuluneet kivisiivut ovat nätisti pinoissa. Vaikuttava näky. En ihmettele, että saamelaisille tämä on ollut pyhä paikka, sillä tässä tuntuu olleen ihmistä suuremmat voimat asialla. Onko tämä kenties luontoäidin puolustusrakennelma? Erämaan etuvartio. Lupaamme olla astumatta edemmäs.
Omakuva toorin huipulla
Huipulla tuulee heikosti, mutta tarvitsen takin kuitenkin päälleni, kun istumme kivelle syömään eväitämme. Herkuttelemme mahan ja silmien täydeltä. Toorien takaa ilmestyy puhelias kanssaretkeilijä, joka kertoo olleensa täällä viimeksi lapsena isänsä kanssa. Hän tarjoutuu ottamaan meistä perhekuvan ja otan tarjouksen kiitollisena vastaan. Olen kerrankin itse kuvassa mukana enkä vain niitä räpsimässä.
Olen enemmän kuin mielelläni osa tätä maisemaa myös kuvassa. Ehkä lapsetkin katsovat vielä joskus aikuisina tuota kuvaa ja palaavat tänne. Pidän sen kuitenkin yksityisenä.
Alemman huipun toorit piirtyvät vastavaloon
Herkkuhetken jälkeen lapset ehtivät ensin tähyilemään näkymiä huipun toiselta puolen. Nuorempi palaa jo takaisin ja hymyilee leveästi, maisema on siellä kuulemma vielä mahtavampi.
Onhan se. Toorien lomasta avautuu näkymä muille Nattastuntureille ja Sukkulalammelle. Sanat loppuvat, kertokoon kuva, vaikka eihän se koko todellisuutta kerro.
Jokunen mänty ja pihlaja sinnittelee huipulla. Takana siintää Sompiojärvi.
Ilta-aurinko valaisee koko avaran maiseman ja värjää sen lämpimäksi. Yritän tallentaa tämän hetken mieleeni.
Mukavaan palovartijan tupaan sopisi kellahtaa päivälevolle, jos olisi aikaa ja tarvetta. Unohdan jättää puumerkkini vieraskirjaan.
Siinä on pikkulalla komea paikka toorin suojassa
Lähdemme viimein laskeutumaan. Katse on suunnattava jalkoihin, jotta ne löytävät oikeat askelmat rakan yli. Loppu sujuu leikiten pitkospuilla ja puron kupeessa tutut metsäkurjenpolvet kertovat, että enää on muutama metri jäljellä.
Metsäkurjenpolvi ilta-auringossa
Olo on kiitollinen ja onnellinen, yksi haaveistani on nyt toteutunut.
”Varmaan menee puolitoista tuntia ylös ja puoli tuntia alas” sanoo nuori mies Sallan hiihtokeskuksen välinevuokraamossa ja suosittelee kiipeämistä lumikengillä hiihtokeskuksen viereiselle tunturille, jos haluaa kokea luonnonrauhaa.
Olen tullut siihen tulokseen, että Lapissa eletään jollain toisella aikavyöhykkeellä. Viimeksi kesällä Kilpisjärvellä majapaikkamme isäntä sanoi keski-ikäisten lenkkaritätien kiivenneen Saanalle kahdessa tunnissa. Minulla siihen kului neljä tuntia.
Omalla hämäläisellä aikavyöhykkeelläni säädetään ensin varusteiden kanssa tovi jos toinenkin, saadaan lukkosysteemit jumiin vähintään kerran ja alkumatkasta säädetään taas vähän lisää. Sitten lorvaillaan jokaisessa maisemakohdassa, napsaistaan muutama valokuva ja ehkä pala suklaata. Sen jälkeen ihmetellään luonnon omaa taidenäyttelyä ja kuunnellaan hiljaisuutta. Hetki kerrallaan edetään.
Männyn huurteiset huiskat
Ajan auton hiihtokeskuksen pohjoisrinteen parkkipaikalle, löydän opastaulun ja tiiviiksi tamppautuneen polun. Lumikenkiä ei oikeastaan tällä polulla tarvitsisi, mutta kiitän välineitäni vielä myöhemmin.
Alkumatkasta kokeilen hieman umpihankikävelyä ja käyn ihmettelemässä jäniksen jälkiä ja kohtaa, jossa jänö oli pysähtynyt miettimään elämänsä suuntaa. Oli sitten päättänyt loikkia poispäin polusta. Ei kelvannut helppo elämä.
Minä palaan polulle. Vaikka umpihanki tuo Hellaakosken mukaan vapauden, en tällä kunnolla kestäisi sitä montaa sataa metriä. Hanki on syvä ja upottava lumikengilläkin. Tämä kaupunkilainen pysyy polun vankina.
Puut ovat koreita nöyriä hahmoja. Ne kantavat raskasta taakkaansa päät painuksissa, viitta hohtavan valkeana. Osa on joutunut kumartamaan melkein maahan asti ja minäkin joudun kulkemaan kumarassa polun yli taipuneen puun alta. Satumainen näkymä kätkee sisäänsä metsätuhoja ja puiden kärsimystä. Kauneus ja tuho samassa paketissa. Ja silti kaikki tuntuu täällä olevan kohdillaan. Jokaisella askeleella pitenee etäisyys soteen ja someen, kikyyn ja kohuun, presidentinvaaleihin ja suurvaltajohtajien pullisteluun.
Ihminen on sitten ihmeellinen hösöttäjä.
Nousen vähitellen ylemmäs ja näen maiseman pitkälle yli Keselmäjärven. Aluksi näen horisontissa nousevan auringon värjäävän taivaanrantaa vaaleankeltaiseksi, mutta pian se peittyy tummaan harmaaseen pilveen. Lumisade lähestyy.
Puurajalle tullessa tuuli yltyy puhuriksi ja pöllyttää lunta polulle vauhdilla. On vähän orpo olo. Olen aivan yksin tunturissa. Näkyvyys heikkenee. Erotan juuri ja juuri paljakan huipulla nököttävän jääpeitteen saaneen näkötornin valkoisuuden keskellä. Kiipeän paljakan jyrkkää rinnettä jo vauhdilla ja olen kiitollinen lumikengistä, joilla saan hyvän pitävän otteen ohuesta hangesta.
Huipulla näkyvyys on olematon, tuuli viuhuu ja minä huohotan. Maisemat peittyvät valkoiseen tuiskuun. En löydä etelärinteen polun alkua lumipöllyn keskeltä eikä missään ole viittaa opastamassa siihen suuntaan. Yksi viitta vain seisoo näkötornin kupeessa, sekin jään peitossa, ja osoittaa takaisin tulosuuntaan.
En ota riskiä, sillä eksyneenä en pärjäisi täällä hetkeäkään, vaikka pakkasta on vain muutama aste ja repussa eväitä. Palaan omia jälkiäni pitkin takaisin. Paljakan juurelta löydän tutun polun, joka on onneksi niin syvä, ettei ole peittynyt lumeen. Luontoäiti muistuttaa lempeästi siitä, kuka täällä on vahvin.
Hetken kuljettuani tuuli vaikenee taas ja on aivan hiljaista. Katson hetken hypnoottisesti heiluvaa pylväskuusta. Kaikki ympärillä ovat vaiti ja paikoillaan, mutta tämä yksi heiluu aavistuksen aavemaisesti.
Paluumatkalla on mukava katsella maisemaa ja luonnon muovaamaa veistospuistoa, joka tuo välillä mieleeni Oslon Vigeland-puiston ihmishahmopilarit. Ajatella, että meillä on tällainen ilmainen veistospuisto, jossa on näitä kauniita luomuksia silmän kantamattomiin. Sen lisäksi valoefektit ovat vaikuttavat. Aamun vaaleanpunaiset ja melkein violetit valonsäteet, päivän harmaat ja ruskeat sävyt, hohtavat hanget ja syvän sininen hetki ennen pimeän tuloa. Nämä ovat ihmeellisiä kokemuksia Helsingin märän ja synkän talven keskeltä saapuneelle.
Olen yksin keskellä ei mitään ja miten hienoa se onkaan.
Lumikenkien vuokraus kolmeksi tunniksi maksoi 16 €. Matka parkkipaikalta tunturin huipulle on noin kaksi kilometriä. Iso Pyhätunturi eli korkeampi Sallatuntureista ulottuu 477 metrin korkeuteen. Aikaa meni (hämäläiseltä) yhteensä melkein kolme tuntia.
Tämä kirjoitus on julkaistu myös Retkipaikan sivuilla.
Aamulla meillä ei ole kiire mihinkään. Ei pakkaamista, ei siivoamista. Edessä on vain kiipeily Saanalle, pikku juttu siis vain. Edellisenä päivänähän kuulimme, että huonokuntoiseltakin siihen menee vain kaksi ja puoli tuntia.
Päätämme jakaantua kahteen retkikuntaan. Ensin kiipeän minä yksin (hämmentävä kokemus muuten lasten kanssa reissatessa) ja sen jälkeen vanhempi poika isänsä kanssa. Nuorimmainen on vielä lievästi järkyttynyt edellisillan räkkäpatikasta kolmen valtakunnan rajapyykille, joten hän tyytyy lähiympäristön tutkimiseen tällä kertaa.
Aloitamme päivän Kilpisjärven luontokeskuksesta, joka on vain muutaman sadan metrin päässä majoituksestamme. Talolta on mukavat näkymät sekä Saanalle että Kilpisjärvelle. Opimme paljon uutta Kilpisjärvestä, sen historiasta ja luonnosta. Yritän jälleen painaa mieleeni lisää arktisia kasveja, joihin olen kovin ihastunut tämän rengasmatkan aikana.
Saan kyydin Retkeilykeskukselle, jonka takaa alkaa polku Saanalle. Alkumatkan kuljen pitkospuita pitkin ja huomaan pian, että matkan varrella on maasto täynnä Saanan 100 kasvia -kylttejä. Mikä mainio mahdollisuus opetella lisää kasveja! Tämän hienon kasvitieteellisen matkan takana on Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman palvelukoordinaattori Rauni Partanen, joka osallistuu yksityishenkilönä Suomi Finland 100 -tapahtumaan tällä asiantuntevalla teollaan.
Pitkospuut kulkevat tunturikoivikossa kunnes saavun risteykseen, josta lähtevät portaat Saanalle ja polku Saanajärvelle. Lähden kiipeämään. Koivikko jää alapuolelle ja pysähdyn katsomaan taakseni kohti Malla-tunturia, tuota Saanan hentoa morsianta.
Malla
Portaiden purkutyöt ovat jo alkaneet, mutta alkuosa on vielä jäljellä. Kulku sujuu helposti ja mukavasti. Jyrkimmästä kohdasta on portaat jo poistettu ja askeltamisessa saa olla tarkkana. Täältä katsottuna Malla näyttää jo kovin pieneltä.
Ylhäällä kulku on tasaisempaa ja nousu loivaa. Maasto on kivistä. Katson ylöspäin sinne missä Saana ja taivas kohtaavat ja luulen, että siellä on huippu. Vaan eipä olekaan vielä. Huipun takaa paljastuu uusi ”huippu” ja sieltä ilmestyy jälleen lisää laskeutuvia kiipeilijöitä. Menen tähän samaan halpaan vielä monta kertaa. Aurinko paistaa lämpimästi ja hiki valuu. Olen varautunut hyttysten hyökkäykseen pitkillä hihoilla ja lahkeilla sekä hyttyskarkotteella suihkutetulla huivilla. Ötökät eivät tänään kiusaa, mutta vesipullon pohja alkaa vähitellen häämöttää. Välillä on pysähdyttävä nauttimaan upeasta maisemasta.
Saavun viimein huipulle ja kaivan vasta muutama päivä sitten uusitusta postilaatikosta Saanan vieraskirjan ja jätän sinne puumerkkini.
Huipulla!
Uutuuttaan kiiltävä Saanan kävijäkirjan laatikko
Kierrän huippua jaa ihailen maisemia jokaiseen suuntaan. Astun muutaman askeleen Saanan jyrkän rinteen suuntaan ja huomaan, että siellä näkyy Tsahkaljärvi.
”Tsahkaljärvi”
Yhtäkkiä kuulen mielessäni äitini äänen, joka sanoo ”Tsahkaljärvi”. Syvälle jääneistä muistoista nousee äitini ääni, joka suunnittelee Kilpisjärven hiihtoretkiä. Tämä oli rakas paikka hänelle.
Tuli äitiä ikävä ja itku sen myötä. Suru yllätti takavasemmalta.
Kiitos äiti, että suostuttelit silloin kauan sitten erään vastahakoisen abiturientin hiihtoporukkasi mukaan Kilpisjärvelle. Häälyin jossain kirjoitusten, pääsykoelukujen, pätkätöiden ja Interrailien välitilassa, kun porukastanne yksi joutui peruuttamaan matkansa ja peti Retkeilykeskuksen mökissä vapautui. Siihen aikaan ajatus kahdeksasta murtomaahiihtotunnista päivässä kuulosti tylsimmältä mahdolliselta ajankäytöltä, mutta sinä osasit vetää oikeasta narusta. ”Sieltä voi helposti käydä päiväretkellä Tromssassa”, sanoit ja niin minä lähdin mukaan.
Ne olivat hienoja päiviä.
Lähdin vielä toisenkin kerran mukaan. Pakkasin tenttikirjat rinkkaan ja majoituin naapuriinne biologiselle asemalle, maksoin siitä opiskelijana vain muutaman markan. Silloin hiihditte jo omalla porukalla ilman opasta, tunsitte reitit ja maastot, ja sinun pettämätön suuntavaistosi toi meidät perille pahimmassakin myräkässä. En ikinä unohda niitä aurinkoisia päiviä, kun sujuttelimme ristiin rastiin tunturien rinteillä hangen kantaessa. Vapaus, rauha ja jumalaiset maisemat!
Kuolemastasi on nyt kulunut vajaa vuosi, etkä enää vuosiin pystynyt hiihtämään. Sukset kantoivat sinua kyllä ihmeen uskollisesti vielä silloin, kun kävelysi alkoi olla vaikeaa.
Nämä olivat sinun maisemiasi ja kiitos, että esittelit meidät. Minäkin pidän tästä paikasta. Aion tulla uudestaan.
Yritän koota itseni mutta kyyneleet vain valuvat. Onko surutyö jäänyt kesken, kun se näin yllättää? Piiloudun ison kiven taakse ja syön evääni. Katselen tätä ihmeellistä maisemaa ja muistelen äitiä.
Viimein saan silmäni kuivattua ja on aika lähteä laskeutumaan. En vieläkään ole saanut tarpeekseni näistä näkymistä ja pysähtelen kuvaamaan yhä uudestaan. Yritän pitää pysähdykset lyhyinä, sillä tajuan miten paljon aikaa on kulunut ja toinen retkikunta odottaa jo vuoroaan.
Jyrkimmällä kohdalla jalkani jo tutisevat. Onneksi alempana odottavat portaikon rippeet, joten pääsen harppomaan vauhdilla. Kunnes pysähdyn äkisti. Aivan jalkojeni juuressa minua tapittaa nuori sinirinta hämmästyttävän pelottomana. Tuijotamme toisiamme hetken. Yritän hapuilla kameraa välttäen äkkinäisiä liikkeitä, mutta ehdin ottaa vain yhden räpsyn ennen kuin lintu pyrähtää matalan tunturipajukon suojiin.
Rohkea nuori sinirinta, vielä ei näy sinistä rinnassa
Alhaalla odottavat mies ja lapset. Palaan mökille nuoremman lapsen kanssa hikisenä, mutta onnellisena. Olo on seesteinen itkun jälkeen.
Löydän jääkaapista oluen. Harvoin juon olutta, mutta kylläpä huurteinen maistuu tuon urakan jälkeen. Olo on hieman syyllinen. Retkikunta numero kakkosen kiipeily jää puolitiehen, sillä on jo ilta ja tummat sadepilvet nousevat nopeasti sinä iltana. Itse sain nauttia neljä tuntia Saanan maisemista. Lähden ostamaan miehelle uuden oluen sen pikaisesti hävinneen tilalle.
Tämä retki tehtiin heinäkuun lopussa. Yhteensä patikka Saanan huipulle ja takaisin on noin kahdeksan kilometrin pituinen. Vauhdikas mökkikylän isäntä kertoi retken vievän noin kaksi ja puoli tuntia huonokuntoiseltakin, mutta kokemukseni perusteella suosittelisin suhtautumaan paikallisten puheisiin varauksella ja varaamaan aikaa maisemien ihailuun:)
Raskas pilvipeite makaa edelleen Kåfjordin yllä, kun lähdemme Norjan ihmeiden ääreltä kohti kotimaata ja Kilpisjärveä. Pysähdyimme vielä kahvilla ja kaupassa Skibotnissa (kveeniksi Yykeänperä).
Birtavarresta Kilpisjärvelle on vain noin 100 kilometriä ja tie Skibotnista Suomeen kulkee kauniin laakson reunalla. Sää selkenee vähitellen. On aika sanoa näkemiin Norjan lumihuipuille ja tervehtiä jyhkeää tasalakista Saanaa, tuota Skandien perimmäistä häntäsuomua, jonka vuoriston lohikäärme on ystävällisesti (ehkä säälistä) heilauttanut Suomen puolelle suomalaisugrien iloksi. Täytyyhän meilläkin olla jotain kiivettävää.
Saavumme majapaikkamme Santa’s Chalet Kilpisjärven pihaan ja odotamme audienssia mökkikylän isännän puheille. Samalla, kun tämä joviaali isäntä ojentaa avaimia ja selostaa mökin tapoja, hän kertoo myös tärkeimmät retkikohteet, reittien olosuhteet ja pituudet. Ymmärrän myöhemmin, että osa tarinoista menee legendan puolelle. Hänen mukaansa muun muassa keski-ikäiset huonokuntoiset lenkkitossutädit olisivat kipaisseet Saanalle ja takaisin 2,5 tunnissa. Minulta siihen menee neljä tuntia, taidan sitten olla rapakuntoinen mummu. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Mökki on aivan luksusta norjalaisten leirintäalueiden jälkeen: hulppeasti tilaa, täydellinen varustus ja jopa oma sauna. Hinta-laatusuhde on aivan eri maailmasta, eivätkä nämä maisematkaan hullumpia ole. Norja on ihana ja haluan sinne aina vaan uudestaan, mutta kaikki tuntuu täällä suorastaan ylelliseltä. Yritimme alun perin majoittua Retkeilykeskukseen, mutta se oli täynnä, joten valitsimme tämän uudehkon joulupukkikylän sen kököstä nimestä huolimatta. Mukavuudet tuntuvat hyvältä eikä sekään haittaa, että Kilpisjärven kauppa on tien toisella puolella. Siellä voimme käydä ostamassa evästä ja ihmettelemässä valtaisaa lihatiskiä ja sen äärellä lihavuoria hamstraavia norjalaisia. Nyt lähtee pekonia koko suvulle ja kuukauden jauhelihat mukaan sunnuntain shoppailuretkellä.
Nyt emme kuitenkaan lähde valloittamaan Saanaa vaan palaamme autolla hieman Norjan suuntaan Retkeilykeskuksen kohdalle ja astumme Malla-laivaan illan viimeiselle reissulle kohti kolmen valtakunnan rajapyykkiä.
Hätiköity lähtö Etelän pelleiltä.
Odotamme Malla-laivan lähtöä Kilpisjärven rannassa. Laiva kulkee kolme kertaa päivässä Koltalahden päähän, josta lähtee polku kolmen valtakunnan rajapyykille.
Erehdymme laskeutumaan Mallan peräkammariin puolen tunnin matkan ajaksi. Ilta on lämmin ja laivan takaosa on kuuma kuin sauna ja täynnä kärpäsiä. Vieressä muriseva moottori takaa viimeistään sen, että lohtusuklaat on kaivettava esiin jo tässä vaiheessa retkeä. Nelihenkinen ruotsalaisperhe istuu kanssamme kärpäskamarissa. Minä vedän repusta pienen levyn Fazeria, he kaivavat ison levyn Marabouta. Aina ruotsalaisilla on enemmän. Mutta meillä onkin parempaa.
Nousemme laivasta ja huomaamme heti, että lähdimme liian kiireellä. Ajatus ei tainnut pysyä mukana. Heti rannassa kimppuun iskee Lapin ilmavoimat, mäkäräiset maanpinnalta ja hyttyset ilmasta. Olin hätäisesti napannut lapsille hyttyshatut mukaan. Niistä huolimatta nuorempi kiljuu, joten tällä matkalla kuluu runsaasti suklaata ja keksejä. Mies on matkassa lyhyillä housuilla ja mäkärien jäljet sen mukaiset. Ilta on suorastaan kuuma, mikä tekee olon vielä tukalammaksi. Onneksi löydän repusta pienen puuvillahuivin, jolla voin suojata korvani jatkuvalta ininältä.
Vesi on paikoin muokannut polkua uuteen uskoon (tai uusille urille)
Olemme yleensä hyvin hitaita patikoijia, mutta tällä reissulla emme juuri pysähtele vaan etenemme koko ajan, huitoen. Muutaman kuvan yritän saada, vaikka pysähtyessä meinaa hermo mennä.
Matkaa kolmen valtakunnan rajapyykille on yhteen suuntaan kolme kilometriä ja aikaa Malla-laivan lähtöön on kaksi tuntia. Yhtään ylimääräistä ei tässä kahdessa tunnissa ole, ainakaan meille. Hetken ehdimme perillä pikamatkailla eli hyppiä rajapyykin ympärillä kulkevilla pitkospuilla valtion rajojen yli.
Vielä näkyy Saanalle asti
Perillä!
Toinen jalka Ruotsissa, toinen Norjassa.
Näkymä Norjan puolelle
Lähdemme hikisinä ja hiljaisina kulkemaan samaa polkua takaisin. Ruotsalaisperheellä on pienemmät lapset ja he kulkevat vielä hitaammin. Onneksi Marabou-levy on iso. Ehtivät onneksi hekin Mallan matkaan.
Lapin maakuntakukka kullero ja kurjenkanervat loistavat värikkäinä.
Kamala reissu siis, ja samalla aivan ihana. Reitti on kiva ja maisemat ovat upeat. Täällä sielu lepäisi ja nauttisi joka sekunnista jos nuo inisevät penteleet suvaitsisivat antaa hetken rauhan. Tänne on joskus palattava, mutta räkkäaikaa en kenellekään suosittele, ainakaan ilman peittäviä vaatteita, verkkohattuja ja hyttysmyrkkyjä.
Palaamme Koltalahden rantaan ja nousemme tällä kertaa Malla-laivan kannelle. Kapteeni odottelee vielä varmuuden vuoksi hetken mahdollisia myöhästyjiä, sillä tämä on illan viimeinen vuoro. Kun pääsemme vauhtiin, ötökät jäävät taakse. Huokaamme helpotuksesta, nautimme maisemista ja viileästä ilmavirrasta nyt täysillä. Vähän jo naurattaa.
Tämä retki tehtiin heinäkuun lopussa. Seuraavassa osassa kiivetään Saanalle.
Pääni on vielä pyörryksissä Gorsan kanjonista, vesiputouksesta ja kukkamerestä, kun jatkamme matkaa ylemmäs kohti Guolasjärveä.
Guolasjärvi (Guolasjávri) on lähellä Suomen rajaa ja järveä kiertävän tien päätepisteestä on lyhin matka Haltin valloitukseen. Me haluamme nyt vain nähdä Haltin, mutta toivottavasti vielä joskus kiipeämme sinne.
Tie vie meidät ylemmäs ja sumu alkaa vähitellen hälvetä. Lopulta putkahdamme kokonaan sumupilven yläpuolelle ja saavumme taivaallisen rauhan tyyssijaan. Olemme yli 800 metrin korkeudessa ja sumuhahtuvat jäävät taakse, aurinko paistaa järisyttävän kirkkaalta taivaalta ja haukon melkein henkeäni. Olenko tullut paratiisiin?
Näkymä on karun kaunis, lumilaikut täplittävät tuntureita. Ohitamme kirkkaita puroja, hohtavan vesiputouksen ja lempeitä lampaita, jotka makoilevat keskellä tietä. Auto tuntuu aivan liian jyhkeältä ja kovaääniseltä kulkuvälineeltä tähän paikkaan. Täällä pitäisi hipsutella rauhassa polkuja pitkin, kuunnella viulunsoittoa tai enkelikuoroa ja katsella kerubeja leikkimässä lampaiden kanssa. Mielikuvani nousevat raamatullisiin sfääreihin, sillä kontrasti muutaman kilometrin päässä olevaan kanjoniin on niin valtava. Gorsan kanjonilla sumun keskellä näin itseni keskellä sormusten herran tarua ja kuvittelin Klonkun ilmestyvän rotkon rinteille. Täällä tunnelma on aivan toinen. Kaukana on kavala maailma ja Mordorin rotkot. Tänne haluaisin jäädä.
Gorsabrualle vain 2,5 km. Tämän reitin haluaisin joskus kokea.
Mutta eivät täällä enkelikuorot laula ja hyvä niin. Täydellisen hiljaisuuden halkoo hetkittäin vain lampaiden määkinä ja kellojen kalkatus tai vuoripuron solina. Kasvoillani on jatkuvasti typertynyt hymy, kun katson tätä maisemaa. Huomaan sen aina silloin, kun lasken jäykistyneitä poskipäitäni alas hetkeksi lepäämään. Ja sitten ne taas nousevat, en mahda sille mitään.
Ajamme lähemmäs Guolasjärveä. Pysähdymme sillan kohdalla, jossa vesi virtaa ylemmältä pikkujärveltä Guolasjärveen. Täällä näemme muitakin ihmisiä. Muutama auto on parkkeerattu tien varteen ja iso norjalaisseurue istuu tulilla. Rannassa näkyy iso teltta. En ihan heti keksi parempaa paikkaa telttailla ja istua nuotiolla.
Halti näkyvissä vasemmalla, näin ainakin tulkitsimme.
Meillä on kuitenkin jo eväät vähissä, joten emme aja tien päätepisteeseen vaan käännymme takaisin. Pysähdymme matkalla vielä hetkeksi, sillä lapset haluavat leikkiä lumessa.
Muistan yhtäkkiä elävästi elämäni ensimmäisen matkan ulkomaille. Lähdimme koko perheen voimin autolla Norjaan, kun olin kuusivuotias. Muistan vieläkin miten hassulta tuntui leikkiä lumessa keskellä kesää.
Ajamme alas sumupilven läpi takaisin merenpinnan tasolle. Olemme taas harmaan pilven alla.
Vaikka Gorsan kanjoni oli tämän päivän pääkohde, ja mahtava kohde olikin, olin Guolasjärven maisemista aivan häikäistynyt.
Matkamme jatkuu Norjan puolella ja pian saavumme Karasjoelle. Maasto on jo norjalaisempaa eli korkeuseroja enemmän kuin Suomen puolella. Kaupunki näyttää vauraalta ja talot ovat vastamaalatun näköisiä. Saamelaismuseo kiinnostaisi, mutta jatkamme matkaa kohti merta ja Porsanginvuonoa.
Vuonon pohjukassa on aika tankata sekä ihmiset että auto, joten pysähdymme Lakselvissa (kveeniksi Lemmijoki). Lemmijoki ei ole kovin lempeä. Muun muassa syön ehkä elämäni kamalimman salaatin Pizzeria Oreganossa. Lakselvissa ei kannata tuhlata aikaansa, sillä tästä eteenpäin maisemat muuttuvat kilometri kilometriltä hehkeämmiksi ja tienvarsikahviloista saisi varmasti paremmat murkinatkin.
Ajamme vuonon länsirantaa kohti pohjoista ja ensimmäisen kuvauspysähdyksen pidämme Stabbursnesin luonnonsuojelualueen laidalla. Aurinko paistaa ja värjää maiseman hämmentävän kirkkaaksi. Tämä kosteikko olisi varmasti mainio paikka bongailla erilaisia hanhia ja kahlaajia.
Nordkappia kohden kasvillisuus vähenee ja maisema muuttuu jylhemmäksi. Haluaisin kuvata jokaisen punaisen rantamökin tässä upeassa maisemassa, tyynen Barentsinmeren, jokaisen saaren, veneen ja poron. Pidän tällaisista karuista maisemista, joissa kasvillisuus sinnittelee vuorten ja kukkuloiden rinteillä ja näkymät ulottuvat kauas taivaanrantaan.
Huokaan mielessäni, kun en voi pyytää kuljettajaa pysähtymään muutaman minuutin välein, varsinkin kun tie on kapea eikä levähdyspaikkoja ole joka mutkassa. Välillä räpsin kuvia auton ikkunastakin, sillä en halua unohtaa näitä näkymiä.
Aina välillä sukellamme tunneliin, joista pisin on itse Nordkapptunnelen. Lähes seitsemän kilometrin matka meren ali vie Magerøya-saarelle, jonka pohjoiskärjessä Nordkapp on. Ensin alamäkeä puolimatkaan, hetki tasaista ja sitten ylämäkeen. En kadehdi pimeässä viilettäviä pyörämatkalaisia.
Saarella alamme vähitellen nousta ylöspäin. Noin 13 kilometriä ennen Nordkappia saavumme majapaikkaamme Nordkapp Caravan og Campingiin. Asetumme taloksi mökkiimme, jonka minimaalinen keittiönurkaus ja oma kylpyhuone palvelevat meitä ihan hyvin yhden yön ajan. Hinta-laatusuhde ei ole Giellajohkan veroinen, mutta ovathan nämä maisemat aivan mahtavat.
Jälkikasvu syöksyy varaamaan sänkyjä ja säätämään wifiä, mies ja minä lähdemme vuorotellen maisemakävelylle. Nousen mökkikylän takaa rinteeseen vievää polkua ja ihmettelen pohjoisesta hiipivää merisumua, joka etenee laaksossa ja kiipeää vähitellen ylös rinteille. Se näyttää välillä peittävän näkymät edessä ja välillä takaa. Onnistun kulkemaan sen välissä suurimman osan aikaa, katselen tätä ihmeellistä näytelmää, tähyilen läheiseen Skarsvågin pikkukylään ja välillä ylös lammelle.
Skarsvåg
Täällä saan ensimmäisen kerran tällä matkalla vihiä sisälläni asuvasta kasvitieteilijästä, joka on uinunut todella hiljaa tähän astisessa elämässäni. En tiedä mikä näissä tundran pienissä sitkeissä kukkasissa on, mutta tästä lähtien koko loppumatkan ajan en ihaile ainoastaan tiiviisti maisemia vaan laskeudun välillä maan pinnan tasoon ja ihmettelen sitä pientä, joskus melkein huomaamatonta, kauneutta. Keski-ikä ja kukat, niinhän se taitaa mennä.
Siniyökönlehti, oletan
Tämä saattaisi olla merinätkelmä
Tämä taitaa olla jokin rikkokasvi, mutta mikä?
Nautittuani maisemasta, kasveista ja hiljaisuudesta palaan mökille, joka on ehtinyt peittyä sakeaan sumuun. Onneksi polku on näkyvä eikä rinteellä muutenkaan olisi helppo eksyä. Tutut kivikasat näyttävät nyt erilaisilta kuin lähtiessä.
Syömme iltapalan ja lähdemme myöhään illalla ajamaan kohti päämäärää.
Näkyvyys on olematon sumussa ja hetken mietin, että käyköhän meille niin kuin Out of Office -blogin Johannalle, joka ei juuri päässyt nauttimaan keskiyön auringosta sumun vuoksi (kannattaa silti katsoa tuo Johannan hieno blogi kuvineen).
Kun nousemme yhä ylöspäin matkallamme, mereltä hiipinyt sumu jää vähitellen alapuolellemme. Lämpötila kohoaa huimasti aivan hetkessä ja myöhäisen illan aurinko tekee maisemasta satumaisen. Saaren rantajyrkänteet laskeutuvat nyt pehmeään sumupumpuliin. Olemmeko maailman laidalla vai toisella planeetalla?
Poroja maailman laidalla
Nordkappin vierailukeskuksessa näemme hienon panoraamaesityksen, joka on mukava ja sujuva yhdistelmä alueen arkielämää ja luontoa. Syömme vielä vohvelit sisällä ennen kuin siirrymme ulos katsomaan keskiyön aurinkoa. Varjot ovat pitkiä.
Tässä olisi varmaankin hyvin tilaa muutama tunti keskiyön jälkeen
Vielä viimeiset valokuvat ja lähdemme vain muutama minuutti ennen keskiyötä viemään väsyneitä lapsia nukkumaan. Haluamme välttää poistumisruuhkan.
Yön viimeinen kuva autosta läheltä mökkiämme. Täällä on sumusta enää haituvat jäljellä.
Lähde: Google Maps
Kun suunnittelimme matkaa, ajattelimme ensin jättää Nordkappin väliin ja suunnata viereiselle Havøysundin niemimaalle ajamaan Norjan kansallista maisemareittiä pitkin. Olimme kuulleet Nordkappista lähinnä turistilaumoihin ja rahastukseen liittyviä juttuja. Kysyin facebookissa vinkkejä ja eräs ystäväni, jolla tiedän olevan samanlainen maisemamaku kuin minulla, suositteli ehdottomasti Nordkappia, ja niin päätimme kuitenkin vaihtaa määränpään. Ei kaduta yhtään. Maisemat, valo ja sumu tekivät tästä hienon visuaalisen elämyksen eikä haittaa ollenkaan, että siellä oli muutama muukin ihminen jakamassa tätä kokemusta. Euroopan reunalla oli hyvin tilaa.
Kello on vasta 7:50 aamulla, kun astelemme lentokoneesta Ivalon lentokentälle. Sää on harmaa ja lämpöasteita +11. Katson lämpömittaria ja ajattelen kaihoisasti sitä villapaitaa, jonka otin täyteen ahdetusta matkalaukusta viime hetkellä pois. Optimisti taidan olla.
Lähdemme vuokra-autolla ajamaan kohti Inaria. Kun kello 9:02 Siidan eli yhdistetyn Saamelaismuseon ja Metsähallituksen Ylä-Lapin luontokeskuksen ovet avautuvat, oven takana odottavat bussilastillinen kiinalaisia ja me. Tämä on kyllä varmasti ensimmäinen kerta (ja kenties viimeinen), kun meidän perhe on museossa heti aamusta avaamisaikaan.
Siidassa näemme Juuret-näyttelyn valokuvia, opimme saamenkielen alkuperästä ja murteista sekä eri alueiden puvuista. Kuinka vähän tiedänkään saamelaisista. Opin muun muassa sen, että saamen kielessä on poroja koskevia termejä tuhansia, kuumailmapallo on saameksi báhkkaáibmosbáppa ja että karvakenkiin eli nutukkaisiin laitettiin heinää lämpöeristeeksi. Luen palasia historian varrelta, mutta en ehdi syventyä kaikkeen, sillä minua odotetaan jo. Samassa salissa kiertää luontotietoa vuodenaikojen mukaan jaoteltuna. Yritän painaa mieleeni kasveja ja lintuja.
Jälkikasvu viihtyy hetken lapsille tarkoitetussa Kentänpäässä-näyttelyssä ja sen jälkeen kävelemme ulkomuseon polun. Näemme erilaisia laavuja ja mökkejä, kullanhuuhdontapaikan puron varressa ja porosuojan, jonne kesyimmät porot hakeutuivat pahimpaan räkkäaikaan.
porosuoja
Tänä vuonna puolukka kukkii myöhään
Syömme lounasta Siidan kahvilassa ja lähdemme keskustaan ostamaan ruokaa ja kylmäkalleja. Ihmettelen, että miksi kaupassa ei ole valmiiksi pakastettuja kylmäkalleja. Luulen, että moni matkalainen voisi napata termopussiin poroa tai muuta Lapin herkkua mukaan, jos saisi samalla kylmiä kylmäpatruunoita kassiin. No, meidän on luotettava siihen, että ruuat säilyvät kylmäkassissamme Kielajoen majapaikkaamme asti.
Tiivis pilvipeite alkaa rakoilla ja lämpötila nousee kohisten. Ainahan Lapissa on hyvä sää, parempi kuin etelässä.
Kun astumme ulos kaupasta, puhelimeen kilahtaa viesti lapsuudenystävältäni Päiviltä, joka on juuri edellispäivänä saapunut Inarin mökilleen. Saamme kutsun iltapäiväkahville. Pääsemme nauttimaan kahvia ja Inarin tarinoita mökin terassille muhkean ulkopöydän ääreen kauniin Inarinjärven rantaan.
Mökkiä on rakkaudella ja hartaudella rakennettu vuosikausia. Sen jokainen yksityiskohta on mietitty ja vaivaa säästelemättä useimmiten omin käsin tehty. Olen vaikuttunut. Päivi asui Inarissa parikymmentä vuotta sitten ja osa sisintä näyttää jääneen seudulle pysyvästi. Hänen miehensä Timo oli perustamassa Siidaa ja on edelleen vahvasti kiinni Inarissa, vaikka uudet luontokeskukset ovat jo kutsuneet.
Kahvin ja tilusten katsomisen lomassa kuulemme mielenkiintoisia juttuja. Katsomme järven pintaa, joka on jälleen harvinaisen korkealla ja kuulen ensimmäistä kertaa Paatsjoen voimalaitoksesta, joka myytiin Neuvostoliitolle 1950-luvulla. Vähänpä ymmärsivät Helsingin herrat tekojensa seurauksia. Nyt venäläisillä on valta säädellä Inarinjärven vedenpinnan korkeutta. Inarilaiset ovat joutuneet urakoimaan rantametsien hakkuu-urakan parissa, menettäneet maitaan ja hiekkarantojaan järven syliin.
Siidan laajennustyöt ovat alkamassa lähiaikoina ja samalla on tarkoitus uudistaa näyttelyitä. Kahdessakymmenessä vuodessa on moni asia muuttunut. Saamelaiset ovat vuosien varrella voimaantuneet ja he ovat varmasti enemmän mukana uuden Siidan suunnittelussa. Timo huomauttaa nykyisen näyttelyn näkökulman olevan alkuperäiskansaa eksotisoiva ja romantisoiva, se näyttää ne heinäkengät ja poronhoidon. Saamelaiset ovat niin paljon muutakin. Havahdun tietämättömyyteeni, taidan olla tyypillinen turisti, joka laittaa sujuvasti saamelaiset lokeroon, jossa heillä on kivan värikkäitä vaatteita ja erityinen suhde luontoon. Ymmärrän oman naiiviuteni.
En tiedä mitkä ovat uuden Siidan näkökulmat ja painotukset, mutta sen tiedän jo, että haluan palata sitä katsomaan, kunhan valmistuu. Mukavaa, kun on syy palata Inariin.
Kiitos siis Päivi ja Timo, kun avarsitte näkökulmiani ja kiitos, että sain nähdä teidän pieteetillä rakennetun mökkinne.
Pyrähdämme vielä Timon vinkkaamalle maisemapaikalle Tuulispään linkkitornin juurelle. Ylhäältä avautuvat mainiot näkymät häikäisevän siniselle Inarinjärvelle ja sen lukuisille saarille.
Ajamme illaksi majapaikkaamme Giellajohkan eli Kielajoen rantaan. Majoitus ja ravintola ovat aivan Kaamasen ja Karigasniemen välillä kulkevan tien varressa. Olemme varanneet pienen huoneiston ensimmäiseksi yöksi. Astumme autosta keskelle pörrääviä ampiaisia, paarmoja ja hyttysiä ja säntäämme ensin sisään ravintolaan, jossa on mukavan kodikas ja rauhallinen tunnelma. Kahvileivät näyttävät houkuttelevilta, samoin a la carte -listan vaihtoehdot. Saamme tiskiltä avaimet.
Lähde: Google Maps
Uudehkon majoitusrakennuksen päätyasunto on kivasti sisustettu, hyvin varusteltu ja viihtyisä. Työnnämme ruuat jääkaappiin ja päätämme sittenkin syödä illallisen Giellajohkan ravintolassa, sillä lista näytti niin hyvältä. Syön aivan erinomaisen kala-aterian: paistettua ahventa ja harjusta perunapyreen ja parsan kanssa. Kehuessani annostani emäntä kertoo, että kala on läheisestä karusta ja puhtaasta järvestä, joten herkullinen maku on taattu. Lapset syövät poroburgerinsa tyytyväisinä ja mies kehuu porokeittoaan.
Yhtäkkiä sisään juoksee kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa ämpärit käsissään esittelemään emännälle kalansaalistaan. Perässä saapuvat isät, jotka kertovat pojilla olleen todella hauskaa kalastusretkellään. Emäntä antaa retkeläisille mukaan savustuspuruja.
Silitämme vielä hetken talon kissoja ennen kuin poistumme mukavaan kämppäämme hyvillä mielin.
Kielajoki
Juttelen aamulla avaimia palauttaessa vielä hetken emännän kanssa. Piha-alueen rakennustöiden syy selviää. Revontulimatkailun buumi on ehtinyt Kaamaseen asti, joten Giellajohkaan rakennetaan uusia revontulimökkejä, joissa on isot ikkunat pohjoiselle taivaalle ja sängyt sopivasti aseteltuina ikkunan ääreen. Ennen alueen majoituspaikat olivat keskitalvella kiinni, mutta nyt riittää tulijoita etenkin Aasiasta.
Toivotan Giellajohkalle onnea ja menestystä, sillä minulle jäi paikasta erittäin mukava tunne. Samalla se asetti riman kovin korkealle kiertomatkamme majoitus- ja ravintolapalveluille.
Jatkamme autoilua Karigasniemen suuntaan. Tietyöt hidastavat matkaa, mutta onneksi meillä ei ole kiire. Lumihuippuja alkaa näkyä. Ylitämme Inarijoen ja siirrymme Norjaan.
Viikon automatkalla näimme, koimme ja opimme niin paljon. Seuraavassa osassa lähdemme kohti Nordkappia.
Sallasta lähdettyämme ajoimme Kemijärven ohi kohti Rovaniemeä. Pysähdyimme pikaisesti napapiirikyltillä joulupukin pajojen vieressä. Jätimme joulupukin kuitenkin rauhaan ja jatkoimme matkaa. Kaupungissa olisi ollut kiinnostava tiedekeskus Pilke sekä Arcticum, mutta niin vain päätimme hurauttaa eteenpäin. Kaupunkielämä ei nyt houkutellut.
Ajoimme yöksi Gasthaus Ranuaan, joka on sopiva yhden yön pysäkiksi ja edullinenkin. Ajattelimme seuraavana aamuna käydä pikaisesti Ranuan eläinpuistossa kierroksella ennen pitkää ajomatkaa kohti etelää.
Emme kuitenkaan selvinneet ihan pikaisella kierroksella. Ranuan eläinpuistossa oli niin paljon näkemistä ja tekemistä, että pääsimme eteenpäin vasta myöhään iltapäivällä, vaikka olimme avaamisaikaan ensimmäisinä portilla.
Linnuista kiinnostuneet lapsemme intoilivat eläinpuiston lintuhäkeillä. Saimme nähdä kaikki Suomen pöllöt sarvi- ja varpuspöllöä lukuun ottamatta. Olisihan se tietysti aivan toinen juttu nähdä linnut vapaina luonnossa, mutta lasten innostus tarttui. Pöllöt olivat upeita ja niiden tuikeita ilmeitä oli hauska seurata lähietäisyydeltä.
Eläimillä on Ranualla suhteellisen isot tarhat. Jopa niin isot, että niihin voi kadota. Osa eläimistä oli piilossa, varmaankin levolla keskipäivän lämmössä, mutta osan näimme aivan vierestä. Hirvi makoili kuumassa auringossa niin lähellä aitaa, että melkein olisi ylettänyt rapsuttamaan.
Jääkarhut taitavat olla eläintarhan vetonaula. Valkoinen komea nalle näytti kyllä olevan hieman väärässä paikassa istumassa Lapin helteessä. Näytti se sentään voivan paremmin kuin se häiriintyneen näköinen lajitoverinsa Berliinin eläintarhassa muutama vuosi sitten.
Eläinpuiston suurin yllätys itselleni oli upea Reporakan muinaisranta. Ranua paljastui jääkauden jälkeen vetäytyvän jäätikön alta n. 9300 vuotta sitten ja aluksi vesi peitti alueen. Reporakka nousi merenpinnan tasolle noin 9000 vuotta sitten. Itämeren esi-isä/äiti Ancylus-järvi huuhteli rannan kiviä ja vei hienon maa-aineksen mennessään. Vähitellen maa kohosi ja ranta etääntyi. Kivikko jäi.
Muinaisrannan jälkeen löysin vielä kivitarhan, jossa esitellään Suomen kallioperän kivilajeja. Muhkeat ja näyttävät lohkareet pallograniittia, kalkkikiveä, albiittidiabaasia, seriittikvartsiittia jne. tekivät vaikutuksen.
Andalusiittikiilleliusketta Pihtiputaalta
Siinä vaiheessa oli juostava eläimiin keskittyvät lapset kiinni. Eläinkierroksen jälkeen löysimme vielä oikein hauskan leikkipaikan. Taikapolun varrelta löytyi erilaisia mielenkiintoisia kiipeilypaikkoja, vaijerirataa ja liukumäkiä, jotka liittyivät polun tarinaan. Siinäkin vierähti kummasti aikaa. Polku päättyi kotieläintarhaan, jossa tarkkailimme vielä hetken hevosia, kanoja ja possuja.
Eläinpuiston ravintolassa söimme myöhäisen lounaan ennen pitkää ajorupeamaa. Tämän piti olla ajopäivä, mutta Ranualla oli niin mukavaa, ettei harmittanut, vaikka saavuimme seuraavaan yöpaikkaan Iisalmeen vasta myöhään illalla.
Hedwig ja Peksi lennähtivät meidän perheeseemme Ranuan eläinpuiston kaupasta
Salla mainostaa itseään pipoissa ja t-paidoissa lauseella In the Middle of Nowhere. Heinäkuussa Salla-päivänä kylä tuntui kuitenkin olevan kaiken keskellä. Keskusta oli täynnä ihmisiä ja tapahtumia.
Tori oli täynnä myynti- ja ruokakojuja. Esiintymislavalla puhuttiin, soitettiin ja tehtiin taikatemppuja. Kävimme myös Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museolla. Emme tosin menneet sisään asti vaan kiersimme Moivainsokka-nimisen ulkoalueen museon vieressä. Lapset saivat juosta polulla ja pääsivät hevoskärryn kyytiin.
Moivainsokkaa kiertäessä opimme infotauluista palasia sotahistoriasta. Kolmen sodan jälkeen Sallasta oli rippeet jäljellä, suurin osa kylästä oli tuhottu ja puolet maasta luovutettu. Evakot asutettiin erämaahan kylä kylältä.
Saman polun varrella kerrottiin tarinoita Lapin uskomuksista.
Porokarja oli tärkeä metsäsaamelaisille. Lapin vanhoissa saduissa poroja kutsutaan myös auringon karjaksi, jonka aurinkojumala oli lahjoittanut ihmisille. ”Ja kerran lappalaisten Jubmel loi maan poronvasasta; luista tuli kallioperä, lihasta maa ja multa, mutta maan sisuksiin luoja piilotti poronvasan sydämen. Tuulessa yksinäinen vaeltaja voi joskus kuulla pienen poronsydämen lyönnit”.
Saimme lukea myös metsänneidoista, maahisista ja kaukametsästä, vedenhaltijoista, seidoista, etiäisistä ja sammakoiden sääennusteista.
”Kun sammakko kutee sywässä vedessä, tulee pouta-suwi ja lämmin. Mutta jos se kutee matalassa wedessä, on sadesuwi odotettawa.”
Palasimme torille ja etsimme kummitädin suosittelemaa kuivalihasoppaa lounaaksi. Sitä emme löytäneet, mutta loimulohta, makkaraperunoita ja muikkuja oli tarjolla riittävästi. Lasten syödessä minä livahdin tädin suosittelemalle kirpputorille. Tarjonta oli muuten tavanomaista, mutta enpä ole törmännyt täytettyyn metsoon tai poronsarviin etelän kirppareilla.
Hulinapäivän jälkeen piipahdimme Kallunkijärvellä uittamassa lapsia. Hieno hiekkaranta oli autio. Täältä oli tungos kaukana ja aurinko lämmitti vielä mukavasti. Olimme in the middle of nowhere ja siellä oli kaunista.
Matkoja, retkiä, hetkiä 