Alkaa ilmeisesti syksyn kylmyys purra, kun tekee mieli muistella lämmintä Välimeren aurinkoa.
Kävimme muutama vuosi sitten seuramatkalla Sardinian Algherossa. Lapset olivat vielä aika pieniä, joten meillä ei ollut kunnianhimoisia suunnitelmia. Hotellimme oli kaukana keskustasta, mutta uima-allas ja läheinen ranta viihdyttivät meitä muutaman päivän ajan. Kävimme myös joitakin kertoja pyörähtämässä Algheron mukavassa kaupungissa.
Toukokuun sää oli arvaamaton, viikko alkoi viileästi ja palelimme (tai minä palelin) öisin. Kun aurinko sitten näyttäytyi, se paistoi meille koko loppuviikon ja sain käräytettyä ainakin jakaukseni, kun en älynnyt päätäni suojata armottomalta paahteelta. Tai siltä se ainakin tuntui Suomen talven jälkeen.
Kahdeksi päiväksi vuokrasimme auton. Ensin ajelimme etelään kohti Bosaa ja ihailimme kaunista rannikkoa.
Seuraavana päivänä lähdimme pohjoiseen katsomaan Sardinian ehkä kuuluisinta rantaa, La Pelosaa. Tämä on se ranta, jonne James Bond nousi amfibioautollaan elokuvassa 007 rakastettuni. Ranta on uskomaton, hiekka on hienoa ja valkoista, vesi häikäisevän kirkasta ja turkoosina hohtavaa. Uimarannaksi tätä ei voi oikein sanoa, sillä matalaa jatkuu loputtomiin, mutta mikä paratiisi lasten hiekkaleikeille.
Vaikka ranta oli hieno elämys varsinkin lapsille, en itse vieläkään osannut rentoutua rantaolioksi. Ehkä tarvitsen enemmän aikaa. Ainoan kerran, kun olen onnistunut vaipumaan rantaelämän horrosmaiseen rentouteen oli kauan kauan sitten Filippiinien Boracaylla. Tästä saaresta oli sattumoisin syyskuun Mondossa juttu ja toimittajalle näytti käyneen saarella juuri niin kuin minulle. Opin Boracay-artikkelista hyvän sanan kuvaamaan tätä ilmiötä: lomalobotomia. Joskus se on tarpeen. Vielä jonain päivänä kaivan nekin kuvat arkistoista ja kerron siitä reissusta lisää.
Tämä matka oli pintaraapaisu Sardiniasta, joten hieman jäi kiinnostamaan mitä sisämaassa olisi. Ehkäpä vielä joskus palaamme tutkimaan saarta lisää. Silloin voisi hypätä myös naapuriin Korsikalle.
Matkoja, retkiä, hetkiä 