Menaggion vanha tammi

Olen nähnyt Menaggion il Rogolonen, mutten Paavolan tammea. Joskus kaukaiset nähtävyydet ovat tutumpia kuin lähellä olevat. Ehkä tänä kesänä on käytävä katsomassa myös tuota Lohjan kuuluisuutta.

Oli viimeinen lomapäivämme pääsiäisenä Menaggiossa Comojärven rannalla ja aikomuksenamme oli matkustaa lautalla Bellagioon, tuohon kaupunkiin, josta näkemäni kuvat olivat sysäys koko tälle matkalle. Sinä päivänä tuuli oli kuitenkin niin navakkaa, etteivät lautat kulkeneet. Emme jääneet odottelemaan tuulen tyyntymistä vaan päätimme lähteä patikkaretkelle katsomaan yli 300 vuotta vanhaa tammea, il Rogolonea.

Bellagio häämöttää vaahtoavan veden tuolla puolen

Menaggion lähellä on useita kiinnostavia patikkareittejä. Valitsimme metsäisen polun tammelle, sillä retki näytti sopivan helpolta lapsiperheelle. Ehkä seuraavan kerran uskaltaudumme kiipeämään Rifugio Menaggiolle, joka näytti myös houkuttelevalta kohteelta varsinkin maisemien puolesta.

Ajoimme Menaggiosta noin viisi minuuttia Luganon suuntaan ja jätimme auton Codognan kylään. Haahuilimme hetken kylän keskustassa, kunnes löysimme merkityn polun kiviaidan vierestä.

Reitti kulki aluksi osin päällystettynä polkuna laidunten ja talojen välissä, myöhemmin sukelsimme syvemmälle metsäiseen maisemaan ja kävelimme maapolkua pitkin, ylitimme muutamia puroja ja juttelimme aasien kanssa. Olimme jo oppineet, että kellojen kilkatus täällä tarkoittaa yleensä aaseja laitumella eikä lehmiä. Tosin näimme yllättäen kaksi lehmääkin matkan varrella.

Tiheän pöheikön läpi tai laidunaukeiden yli tähyilimme laakson toisella puolella kohoaville vuorille ja taisimme nähdä vilauksen Pianojärvestäkin.

Vajaan tunnin kuluttua saavuimme aukiolle, jossa kasvaa mahtava il Rogolone, kunnioitusta herättävä tammivanhus. Tammen arvellaan kasvaneen tässä jo vuodesta 1710.  Infotaulun mukaan il Rogolone on 25 metriä korkea ja sen rungon ympärysmitta on peräti kahdeksan metriä. Lapset näyttivät lilliputeilta sen juurella seistessään. Kevään vaaleanvihreät lehdet hehkuivat kauniina sen tummaa runkoa vasten.

Aukion laidalla oleva aavemainen rakennus näytti olevan romahtamaisillaan.

Ihmettelimme valtavaa puuta hetken ennen paluutamme. Vihreän ja rehevän metsän läpi oli mukavaa kulkea, päivän tuulet eivät häirinneet, eivätkä ötökät. Ajattelin, että tämä reitti on varmasti miellyttävä myös kesän kuumuudessa.

Tämä oli meille juuri sopiva retki tähän päivään, eikä Bellagion näkemättä jääminen harmittanut yhtään. Olo oli seesteinen, koko perhe oli tyytyväinen, ja onpahan meillä nyt hyvä syy palata Comojärvelle.

Olisipa tullut muutama porkkana mukaan

 

 

Päiväretki Luganoon

Matka majapaikastamme Comojärveltä lähimpään sveitsiläiskaupunkiin Luganoon oli vain noin 30 km, joten päätimme lähteä kurkistamaan pääsiäisenviettoa myös naapuriin. Pääsiäismaanantain sääennuste oli lupaavan miellyttävä kevätsää ja 20 astetta lämmintä. Ajoimme Menaggiosta länteen ja ohitimme pieniä kyliä, myös pyhinä palvelevan supermarketin (ruokakauppamme) sekä ylitsepursuavan vihreitä maisemia.

Noin kymmenen kilometrin jälkeen saavuimme Luganojärvelle ja loppumatkan ajoimme järven rantaa myötäilevää tietä.

Parkkeerasimme auton lähelle Monte Brèn huipulle nousevan funikulaarin lähtöasemaa. Lähdimme kuitenkin ensin kohti keskustaa. Siirryimme kävelemään pitkin järven rantaa, ihailimme järvimaisemaa ja kukkaistutusten väriloistoa. Harmaasta ja räntäisestä Suomesta tulleena häikäistyin värimaailmasta niin, että taisin ottaa kukkakuvaöverit. Auringon lämpöä ja värejä osaa arvostaa pitkän talven jälkeen.

Rantapromenaadin tulppaanit ja taustalla kohoava San Salvatore

Luganon keskusta näkyvissä

Vielä yksi kukkakuva

Söimme lounaan keskustassa Ristorante Federalessa, jonka jättikatkarapupastaa sahramikastikkeella muistelen vieläkin kaiholla. Kävelimme vanhan keskustan kaduilla ja katselimme pääsiäismarkkinoiden kojuja, joissa myytiin käsitöitä, taidetta ja krääsää. Haitari soi ja pääsiäispuput tarjoilivat kaikille ohikulkijoille suklaamunia. Suklaa ja Sveitsi kuuluvat yhteen.

Monte Brè Luganon keskustasta päin

Palasimme Monte Brèn juurelle ja lähdimme funikulaarilla kohti huippua. Matkan varrella näin mukavia evästaukopaikkoja vuoren rinteillä ja houkuttelevan näköisiä patikkapolkuja. Tänne olisi palattava joskus ajan kanssa vuorille kävelemään.

Huipulla kiersimme kurkistelemassa maisemia eri suuntiin ja pistäydyimme pienessä sievässä kappelissa.

Lopulta parhaat maisemat löytyivät Osteria Funicolaren aurinkoiselta terassilta, jonne päädyimme juomaan kevään ensimmäiset terassivirvokkeet. Monte Brèn rauha ja hiljaisuus hellivät mieltä ja maisemat mykistivät.

Lähdimme laskeutumaan funikulaarilla ja näpsin viimeiset maisemakuvat laskevan auringon aikaan.

Maisemakuumeinen Comojärvellä

Joskus matkakuume syttyy yhdestä muiston sirpaleesta tai tarinasta, lehtiartikkelista, blogijutusta ja joskus jopa yhdestä kuvasta, joka syöpyy mieleen, eikä lähde millään kulumaan mielestä, vaikka muuten huonomuistinen olenkin.

Näin kävi minulle viime syksynä, kun luin maisemaonnellisen Johannan Out of Office -blogista juttua idyllisestä Bellagiosta. Koko juttu sai minut haaveilemaan Italian kevätauringosta, joka on jo muutaman kerran elämässäni hellinyt kohmeista olemustani pitkän talven jälkeen. Erityisesti mieleeni jäi Johannan kuva Bellagion majoituksesta, josta oli huimat näkymät Comojärvelle. Sinne oli päästävä.

Varasin jo vuoden alussa tarjouslennot Milanoon ja sen jälkeen aloimme kahlata läpi majoitusvaihtoehtoja Comojärven ympäriltä. Tällä kertaa tärkeimpänä kriteerinä oli maisema. Unelmamaisemamme löytyi viimein Plesion kylästä noin neljän kilometrin päässä Menaggion kaupungista.

Menaggion rantaa

Ajoimme Milanon lentokentältä Comojärven etelärannalle Comon kaupunkiin noin tunnissa. Menaggioon oli matkaa vielä puolisen tuntia. Saavuimme perille pimeän tullen ja lähdimme kiipeämään nelivetoisella vuokra-autollamme ylös rinteeseen kohti Plesiota. Ajoimme serpentiiniä pitkin ylemmäs ja ylemmäs läpi pienten kylien kunnes havaitsimme AirBnB-emäntämme äidin heiluttamassa meille pienessä risteyksessä. Emäntämme Elisabetta oli itse Puolassa, joten hänen vanhempansa Elda ja Piero esittelivät meille talon tilavan alakerran ja sen edessä olevan terassin, jotka olivat kokonaan käytössämme. Pöydällä meitä odotti paikallinen pääsiäiskakku.

Yleensä matkoilla kauneimmat paikat on jo varattuja, mutta tämä maisematerassi oli yksinoikeudella vain meille.

Flunssatoipilaana asetuin ensimmäisenä aamuna villasukat jalassa tämän jumalaisen maiseman äärelle lämpimään auringonpaisteeseen ja mietin: ”Jos tämä maisema ei paranna sitkeää flunssaani niin sitten ei mikään”.

Ja paranihan se.

Toipilas nauttii sanatorion terassilla auringon lämmöstä

Terassimme aidan takaa alkoi jyrkkä rinne. Hieman alempana oli laidun, josta kuului kellojen kalkatusta. Odotin näkeväni lehmiä. Pian paljastui kuitenkin, että alhaalla laidunsikin pari aasia kellot kauloissaan. Kellojen äänistä ja lintujen pontevista kevätlauluista muodostui heti kodikas äänimaisema.

Menaggio ei ole Comojärven ykköskohde, mutta ehkä juuri siksi meille sopiva. Kaupungin kujilla oli mukavaa kurkistella porteista salaisiin puutarhoihin, hoidettuihin ja villiintyneisiin. Rantakadun varrella söimme usein lounasta ja katselimme järvelle.

 

 

En puolikuntoisena ollut vielä valmis patikkaretkiin, joten päätimme ensimmäisenä retkipäivänä tutustua vastarannalla häämöttävään Varennaan. Bellagioon oli tarkoitus mennä myöhemmin, sillä olihan meillä muutama päivä aikaa.

Näkymä järveltä kohti pohjoista

Vihreä vehreä Varenna

Oli pääsiäissunnuntai ja sievä pieni Varenna oli täynnä turisteja. Tungeksimme rantapolkua pitkin keskustaan, jonka terassit pullistelivat väkeä. Mikä ihana lämpö. Pohjoiseen sopeutuneet lapseni olivat kuumissaan, minä tarkenin. Jonotimme jäätelöä pikkupuodissa ja ihmettelin sitä sujuvaa ja ystävällistä palvelua keskellä kaoottista turistitungosta. Istuimme kujan virkaa toimittaville portaille nautiskelemaan annoksistamme.

Kun väki nautti auringosta täysissä rantakahviloissa, me kiipesimme ylös viileille ja hiljaisille kujille.

Menaggion, Varennan ja Bellagion välillä kulkee jatkuvasti lauttoja. Viimeisenä päivänä laskeuduimme jälleen Menaggion rantaan tarkoituksenamme lipua nyt viimein kaupunkiin, joka oli Comolle tulomme alkusysäys. Päivä oli tuulinen ja järvellä velloi vaahtopäitä eivätkä lautat kulkeneet. Petyimme hetkeksi, mutta Bellagion sijaan saimme mukavan patikkaretken vanhalle Rogolonen tammelle. Siitä lisää myöhemmin. Sitä paitsi ajattelen niin, että parhaisiin paikkoihin jää aina joku syy palata. En aio unohtaa Bellagiota.

Ilalla näkymä oli taas erilainen. Katselimme terassiltamme Varennan (vasemmalla) ja Bellagion (oikealla niemenkärjessä) valoja ja kuuntelimme jo tutuksi tullutta aasinkellojen kalkatusta.

Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla

Aamulla aurinko paistaa jälleen. On aika hyvästellä matkamme hienoin hotelli Fosshotel Glacier Lagoon Hnappavellirissä ja kiiruhtaa itse pääkohteeseen eli Jökulsárlónin jäätikkölaguunille. Noin 20 minuutin ajomatkan jälkeen saavumme laguunille, joka on aivan 1-tien vieressä. Näkymä on häikäisevä.

Jökulsárlón on Islannin suurimman jäätikön Vatnajökullin kansallispuiston reunalla. Vatnajökullin kieleke Breiðamerkurjökull ulottui aiemmin mereen asti, mutta viimeisten sadan vuoden aikana jäätiköt ovat sulaneet vauhdilla, kieleke on vetäytynyt ja siitä on irronnut jäävuoria. Laguuni muodostui 1930-luvulla ja se on jatkaa edelleen laajentumistaan.

Seisomme kirkkaassa auringossa tämän järisyttävän kauniin laguunin äärellä. Sen pinta on tyyni ja heijastaa jäälohkareet, -vuoret ja pilvet tarkkoina peilikuvina, mikä tekee maisemasta maalauksenomaisen epätodellisen, luonnon taideteoksen. Taivaanrannanmaalari on tänään sutinut sinistä ja valkoista suurin vedoin ja alemmas hieman harmaampia tai jopa rusehtavia pilvipintoja.

 

Laguunilla järjestetään kesäkaudella venekierroksia ja harmittelin etukäteen sitä, ettemme moiselle pääsisi. Myös jääluolakierrokset on peruttu tältä päivältä sulamisen vuoksi. Päivä on hämmästyttävän lämmin. Uskomattoman kauniin tyynen laguunin rannalla kävellessäni olen kuitenkin kiitollinen, että saan olla täällä juuri nyt, kun paikka vielä odottaa suurimpia turistilaumoja eivätkä kirkkaanväriset pörisevät veneet riko hiljaisuutta.

Kävelemme rantaa pitkin eteenpäin ja vähätkin turistijoukot jäävät taakse. Mikä hiljaisuus! Hengitän täydellisen puhdasta kuulasta ilmaa ja muistelen hetken kotikaupungin kevätpölyjä. Hiljaisuuden rikkoo hetkeksi jäävuoresta lohkeavan palasen paukahdus ja romahduksen roiskahdus. Erotan kaukana pienen liikkuvan mustan pisteen. Hylje lipuu hiljaa vedessä ja katoaa pian jäälohkareen taakse.

 

Tyyntä vettä tuijotellessani huomaan sen hitaan liikkeen, joka kuljettaa pieniä jääveistoksia kohti laguunista mereen johtavaa suuaukkoa. Veden vauhti kiihtyy meren lähestyessä ja lopulta mereen purkautuessaan vesi syöksyy valtavalla voimallaan ja vie mukanaan isoja ja pieniä, läpikuultavia, samean valkoisia ja jopa turkooseja jäälohkareita.

Nousemme autoon ja ajamme takaisin sillan yli ja pysäköimme meren puolelle päätietä. Kävelemme rantaan, johon laguunista purkautuvat jäämuodostelmat rantautuvat. Musta ranta on täynnä erikokoisia auringossa hohtavia luonnon timantteja. Ranta on nimeltään Diamond Beach.

 

Rantautunut jäävalas?

Jään kauneutta ja monimuotoisuutta ihmeteltyämme palaamme autoon. Tänään on vielä pitkä ajomatka edessä. Ohitamme pian hotellimme ja ajamme vielä noin 30 kilometriä länteen Skaftavellin kansallispuistoon. Puistossa on eripituisia patikkapolkuja, joita kulkisin tänään enemmän kuin mielelläni. Joudumme kuitenkin valitsemaan lyhyimmän reitin, sillä aikamme on rajallinen. Tehomatkallamme ei ole nyt aikaa kiivetä katsomaan mahtavaa Svartifossia. Onpahan syy palata.

Skaftavellsjökullin jäätikkö on myös osa valtaisaa Vatnajökullia. Lähdemme katsomaan lähietäisyydeltä jäätikön reunaa. Tasainen ja hyvä polku vie meidät lähelle jäätikköä ja sitä reunustavalle sulamisvesistä muodostuneelle laguunille. Loppumatkan hiekkaiselle rannalle hypimme purojen yli kiveltä kivelle. Paikka on karumpi ja jylhempi kuin Jökulsárlónin satumaisema. Sää on hieno ja maisemat sykähdyttävät.

Elämysten jälkeen ajamme mahdollisimman suoraan Reykjavikiin. Pysähdymme vain pikaruualle ja tankkaamaan. Pääkaupungin lähestyessä autojen määrä kasvaa. Jätämme rannikkotasangon ja nousemme hetkeksi ylängölle, jossa on isoja lumilaikkuja ja pilvet makaavat alhaalla. Ihmettelen jälleen maan monimuotoisuutta.

Laskeudumme Reykjavikiin, joka vaikuttaa melkein metropolilta autioilla taipaleilla viettämämme matkan jälkeen. Löydämme asuntomme ja parkkipaikankin muutaman korttelikierroksen jälkeen. Väsyneinä syömme erinomaisen illallisen Apotek-nimisessä ravintolassa ja tarkkailemme viileitä ja tyylikkäitä ihmisiä, jotka ovat valmiita liihottamaan lauantai-illan näyttämöllä. Musiikki pauhaa. Etäisyys aamuisen jäätikkölaguunin taivaalliseen rauhaan on enemmän kuin se lähes 400 kilometriä.

Islannin roadtrip, osa 1: Kävelyllä mannerlaattojen välissä

Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä

Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa