Pääsiäismatkallamme Kroatiassa ahnehdimme muitakin uusia maita käytyjen maiden listallemme, vaikka emme maabongareita olekaan. Kun Bosnia-Hertsegovina oli melkein näköetäisyydellä, olihan sinnekin päästävä käymään.
Ajoimme Mostariin Bosnia-Hertsegovinan Serbitasavallan kautta ohi Trebinjen kaupungin, läpi kuivan matalan pensasmaisen metsämaiseman.
Serbitasavallan rajan jälkeen alkoi maisemaan ilmestyä minareetteja ja Mostar lähestyi.
Vajaan kolmen tunnin ajon jälkeen jätimme auton ahtaaseen parkkitaloon aivan vanhankaupungin kupeeseen. Kujat kuhisivat turisteja, kaupat pursusivat tyypillistä turistirihkamaa. Olisimme voineet olla missä päin maailmaa hyvänsä, ellei joissakin kaupoissa olisi ollut taianomaista tuhannen ja yhden yön kimalletta.
En sinänsä ihmettele Mostarin suosiota, Neretvajoen varsi on satumaisen kaunis.
Neretvajoki ja Koski Mehmed Pasha -moskeija
Mostarin kuuluisan vanhan sillan eli Stari Mostin lähellä jyrkät rantarinteet ovat täynnä kivoja terasseja. Asetuimme yhden ravintolan parvekemaiselle terassille lounaalle aivan sillan kupeeseen, ja katselimme nuorten miesten huimapäisiä hyppyjä Stari Mostilta jokeen. Sillalla tungeksivat turistit taputtivat rytmikkäästi kannustaen hyppääjiä.
Bosnian sodan tuhoama silta, tuo bosniakkien ja kroaattien rauhanomaisen rinnakkaiselon symboli, on jälleenrakennettu upeasti.
Stari Most
Näillä rantaterasseilla ja kujilla olisi viihtynyt pidempäänkin. Iltavalaistus jäi nyt näkemättä.
Kiitos ravintola Mio Pastolle, että sain astella heidän terassilleen vain kuvaa varten
Mostar olisi ansainnut muutaman päivän, mutta me palasimme illalla takaisin Cavtatiin. Ajoimme tällä kertaa suoraan Metkovićin kautta Kroatiaan ja rannikkotietä kohti Dubrovnikia. Matkalla ajoimme Bosnia-Hertsegovinan pienen rantakaistaleen läpi ohi Neumin satamakaupungin ja palasimme Kroatian eteläiseen osaan.
Olen periaatteessa hitaan matkailun ystävä, mutta joskus sitä erehtyy ajan puutteessa pikamatkoille. Osana Pohjois-Irlannin päiväretkeämme päädyimme poliittiselle taksikierrokselle tutustumaan Belfastin levottomaan menneisyyteen.
Taksimme Belfastissa
Musta ”lontoontaksi” poimii meidät bussilta Belfastin Titanic-keskuksen edestä. Ahtaudun lasten kanssa taksiin kahden aasialaisturistin seuraan ja kuljettajamme ja oppaamme Joe lähtee kuljettamaan meitä kohti Pohjois-Irlannin konfliktin kuumimpia kortteleita Länsi-Belfastissa.
Pian käy ilmi, että Joe on kasvanut konfliktin keskellä. Hän pysäyttää taksinsa tärkeimpien seinämaalausten ja muistopuutarhojen eteen, ja kertoo hengästyttävällä nopeudella tarinoita vuosisatojen epäoikeudenmukaisuuksista ja sorrosta, IRA:n aktivisteista (tai vapaaehtoisista kuten heitä täällä nimitetään), nälkälakoista ja poliisin mielivaltaisuudesta. Hän kertoo myös lapsuudestaan Divis Towerin valtavassa kerrostalokompleksissa, jonka katolle brittijoukot rakensivat tarkkailupisteitä ja osoittaa sukulaistensa nimiä muistopuutarhojen nimilistoissa. Joe ei peittele tasavaltalaisuuttaan.
Oppaamme ja kuljettajamme JoeIRA:n aktivisti Bobby Sands kuoli vankilassa nälkälakkoon vuonna 1981. Ennen kuolemaansa hänet valittiin Iso-Britannian parlamenttiin.
Bobby Sandsin muistomuraalin vieressä on Sinn Féinin toimisto ja tasavaltalainen matkamuistokauppa. Nämä seinämaalaukset ovat nykyään yksi Belfastin tärkeimmistä nähtävyyksistä.
Tässä muraalissa muistetaan vuoden 1981 nälkälakossa kuollutta kymmentä tasavaltalaista. Nälkälakkolaiset tavoittelivat itselleen poliittisen vangin statusta viiden kohdan vaatimuslistan myötä. Margaret Thatcher ei taipunut.
Paljon on verta vuotanut Belfastin kaduilla.
Kysyn Joelta tämän päivän tilanteesta. Hän kertoo, että segrekaatio on yhä arkipäivää. Protestanttien ja katolilaisten lapset käyvät eri kouluja, ihmiset asuvat omiensa joukossa ja asuinalueita erottava Peace Wall on edelleen pystyssä. Nuorista osa keskittyy vain opiskeluun ja hyvän työpaikan saamiseen, mutta osa kantaa edelleen aiempien sukupolvien kaunaa ja kahakoi aina tilaisuuden tullen. Tasavaltalaiset ja lojalistit eivät ole luopuneet marssiperinteistään ja niiden aikana yksikin huuto tai kiven heitto voi johtaa päiväkausien tappeluihin. Haavat ovat syviä ja niiden umpeutumiseen voi mennä muutama sukupolvi.
”Rauhan rakentaminen on aloitettava lapsista”, sanoo Joe.
Clonard Martyrs Memorial Garden on aivan Peace Wallin kupeessa. Portissa on IRA:n symboli feeniks-lintu. Jokaisessa näkemässämme muistopuutarhassa oli tuoreita kukka-asetelmia.
Yhtäkkiä mieleeni alkaa tulvia vanhoja muistoja yhdeltä Irlannin-matkoistani. Kiertelimme Länsi-Irlannin rannikoita lounaiskolkasta aina luoteiseen Donegaliin liftaten, busseilla ja junallakin. Yhden liftikyytimme Westportin tienoilla saimme australianirlantilaiselta mieheltä, joka reissasi esi-isiensä mailla pienen poikansa kanssa. Keskustelimme hänen kanssaan monesta asiasta ja myös Pohjois-Irlannista, sillä siihen aikaan (muistaakseni 80-luvun lopulla) konflikti oli vielä täydessä roihussa. Kuljettajamme ennusti tulevaisuuden tuovan rauhan pohjoiseen. Hänen mielestään EU tasoittaa elintasoeroja Iso-Britannian ja Irlannin välillä. Eriarvoisuuden väheneminen ja vaurastuminen heikentävät konfliktia ja tuovat rauhan. Luulen hänen olleen oikeilla jäljillä.
Pohjois-Irlannin rauhansopimus eli Pitkänperjantain sopimus solmittiin 20 vuotta sitten 1998, ja IRA suostui aseriisuntaan 2005.
Samalta reissulta muistan sen päivän, kun saavuimme Donegaliin ja yritimme etsiä majapaikkaa. Yleensä Irlannissa oli helppoa löytää majoitus, mutta Donegal olikin täynnä Pohjois-Irlannin katolilaisia, jotka pakenivat kotiseudultaan Orange Dayn lojalistimarsseja ja niitä aina seuraavia levottomuuksia tasavallan puolelle.
Raja Pohjois-Irlannin ja tasavallan välillä on jälleen ajankohtainen. Tällä hetkellä rajan ylitystä ei huomaa muusta kuin liikennemerkeistä, mutta tuoko Brexit maiden välille jälleen rajan? Tämä on yksi Brexit-neuvotteluiden kuumista perunoista.
Tasavaltalaisen kärsimyskierroksen jälkeen ajamme rauhanmuurin porteista lojalistien kaduille. Käymme katsomassa protestanttien puolen sankarin Stevie ”Top-Gun” McKeagin kunniaksi tehtyä muraalia. Joe kertoo McKeagin tappaneen 80 ihmistä. Hän määrittelee McKeagin sekopääksi, joka murhasi myös omiaan. Tämän puolen sankareille ei Joella riitä myötätuntoa.
Tässä kunnioitetaan protestanttien eli lojalistien sankaria Stevie ”Top-Gun” McKeagia. Sivumuurin kuvien mustahuppuiset hahmot osoittavat katsojaa aseella. Millaista olisi asua tällaisen kuvaston keskellä? Jotain on sentään peitetty: aiemmin tämän lähistöllä oli muraali, jossa julistettiin ”Kill all Irish!”
Päätämme kierroksen Peace Wallin äärelle. Joe ojentaa meille tussit ja kehottaa piirtämään tai kirjoittamaan muuriin.
Belfastin Peace Wallin yksi kuuluisimmista osista kulkee katolilaisten Falls Roadin ja protestanttien Shankill Roadin välissä. Muurien purkaminen on lopullisena tavoitteena, mutta Belfastin asukkaat pitävät niitä edelleen tärkeinä väkivallan esteinä.
Toivotamme rauhaa näille levottomille kaduille.
Peace, rauhaa, paz!
Black Cab Taxi Tour oli osa päiväretkeämme Dublinista Pohjois-Irlantiin. Päiväretkiä järjestää moni yhtiö, mutta valitsin Wild Roverin juuri tämän poliittisen kierroksen vuoksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut vierailu Titanic-keskuksessa, joka olisi ollut lapsille kiinnostavampi vaihtoehto. Itselleni tämä taksiretki oli todella mielenkiintoinen.
Ensimmäisestä Interrailista se lähti. Lyhyt visiitti Dubliniin ja sen jälkeen maa kutsui lähes jokaisella junaturneella, vaikka välissä oli päiväkaudet kiskojen kolinaa ja kolme lauttamatkaa. Joku siinä maassa viehätti. Dublinista kaikki alkoi ja vähitellen Irlanti-kierrokseni laajenivat yhä kauemmas, kunnes koin löytäneeni elämäni maisemat länsirannikolta.
Nyt on ollut pitkä tauko enkä ole käynyt Irlannissa noin 15 vuoteen.
Joululoman pimeydessä ajattelin apeana hiihtolomaa ja päädyin selaamaan halpoja lento+hotellipaketteja Expedian sivuille. Poimin sieltä kolme ehdokasta ja esitin ne lapsille. He valitsivat Dublinin. Ilahduin, ja samalla vähän huolestuin. Jaksaisinko innostua Dublinista, jossa olen käynyt monta kertaa? Varsinkin kun itselleni tärkeimmät paikat ovat toisella puolella maata?
Turhaan huolehdin.
Dublin otti meidät lämpimästi vastaan, kirjaimellisesti, sillä lämpötila oli noin 20 astetta enemmän kuin Helsingissä lähtiessä eli 10 asteen tienoilla.
Matkustimme lumen keskeltä kevääseen
Mietin kaupungin harmaita katuja kävellessäni, että mikä tekee tästä paikasta minulle mukavan. Onko se se harmaus ja rosoisuus, tyylikkyys ja roskaisuus rinnan, elämän kolhima hauskuus vai se tiuhaan avautuvista pubien ovista kadulle kuuluva soitto ja laulu? Vai onko se sittenkin ne ihmiset, jotka kysyvät huolestuneina perään, että löysinkö kaikki tarvitsemani kartat ja saimmehan me nyt varmasti ne meille kaikkein edullisimmat ja hyödyllisimmät matkakortit? Ystävälliset, puheliaat ja hauskat irlantilaiset, tarinaniskijät ja vitsinkertojat, itseironian ja sarkasmin mestarit. Tai ehkä syynä onkin sää, sillä Irlannissahan paistaa aina aurinko, eikö vain?
Dublinin kuuluisin silta Ha’penny Bridge
Ehkä on turha etsiä syitä, sillä en pysty paikkojen viehättävyyttä koskaan tyhjentävästi selittämään saati ymmärtämään. Jossakin paikassa voi olla kaikki maailman hienous ja upeus, mutta itseäni paikka ei puhuttele. Tämä on minulle yksi matkailun mysteereistä.
Temple Barin alueelta löytyy pubeja, ravintoloita, musiikkia ja tietenkin laumoittain meitä turisteja
Joskus ihminen kehittää itselleen kummallisia tapoja. Jostain syystä minä en Dublinissa mene ensimmäisenä pubiin juomaan Guinness-tuopillista (en varsinkaan nyt, kun olin reissussa lasten kanssa). Sen sijaan minä porhallan Grafton Streetille Bewley’s Oriental Cafehen, tilaan kahvin ja suklaatuulihatun ja istun toiseen kerrokseen ikkunan viereen. Ei kovin irlantilaista, mutta paikka on mitä mainioin katuvilinän seuraamiseen.
Mutta perinteet on tehty murskattaviksi. Tällä kertaa toinen kerros oli suljettu, joten meidät ohjattiin kahvilan perälle kauniiden lasimaalausten alle. Tilasin irlantilaista iltapäiväteetä vadelma-valkosuklaaskonssin kera. Se vei kielen mennessään ja minä hyrisin tyytyväisenä.
Tällä matkalla nähtävyyksissä ramppaaminen jäi vähiin. Emme tutustuneet historiaan museoissa, emme aistineet sivistyksen pölyisiä tuoksuja Trinity Collegessa, emme käyneet katsomassa Yrjön aikaisia talorivejä ja niiden kuvauksellisia ovia, emme käyneet edes niissä pubeissa.
Kurkistimme kyllä ohimennen pääpostitoimistoon, koska halusin nähdä irlantilaisten legendaarisen sankarin Cuchulainnin patsaan. Ei sillä, että sankarihahmot erityisesti kiinnostaisivat, mutta Cuchulainn on jäänyt mieleeni Frank McCourtin kirjasta Seitsemännen portaan enkeli (Angela’s Ashes). Halusin patsaan äärellä muistella hetken niitä harvoja kauniita hetkiä, joita pikku-Frankilla oli isänsä kanssa. Niitä hetkiä, kun isä kertoi tarinoita Cuchulainnista vain Frankille. Postiin kannattaa kurkistaa muutenkin, sillä miljöö on historiallinen ja rakennus oli olennainen vuoden 1916 kansannousussa. Kapinalliset julistivat Irlannin itsenäiseksi juuri pääpostilla. Huonostihan siinä kapinallisille ja rakennuksellekin kävi, mutta myöhemmin posti korjattiin entiselleen ja viimeiset siteensä Iso-Britanniaan Irlanti katkaisi vuonna 1948.
Cuchulainn, Irlannin kelttiläisen mytologian tunnetuin sankari ja Ulaid-taruston keskushahmo
Matkustimme myös ratikoilla, kuuntelimme katusoittajia, sovittelimme villakankaisia paddylippiksiä matkamuistokaupassa, söimme fish and chipsejä, kävimme DART-junalla läheisessä Howthissa patikoimassa ja teimme pikaturneen Pohjois-Irlannissa. Aika haipakkaa kolmen ja puolen päivän matkalla.
Kelttiläinen harppu on Irlannin symboliEivät ehkä yhtä kauniita kuin Merrion Squaren ovet, mutta kivoja nämäkin
Koska raahasin lapsiparat poliittiselle taksikierrokselle Belfastissa, vein heidät viimeisenä Dublinin-päivänämme eläintarhaan. Eläintarhat ovat yleensä aika masentavia paikkoja ja välttäisin niitä itse, mutta lapseni pitävät eläimistä ja varsinkin linnuista, joten eläintarhaan siis. Dublin zoo ei onneksi ole pahimmasta päästä. Tarhan keskellä on iso viihtyisä lintulampi, jossa uiskentelee joutsenia, sorsia, nokikanoja ja joku tuntematonkin laji.
Yksi kokemus eläintarhasta on kerrottava: pariviikkoinen norsunpoikanen oli ensimmäistä kertaa ulkona ja seurasimme pitkään sen toikkarointia lauman keskellä. Se kellahteli sinne tänne ja pelkäsimme välillä sen jäävän jalkoihin. Hieman vanhemmat poikaset kävivät vuoron perään työntämässä sitä kärsällään pystyyn. Hellyttävä näky.
Sanasepot asialla
Viileän tarhakierroksen jälkeen palasimme Phoenix Parkin puolelle ja kohmeiset kätemme pelasti aivan eläintarhan edessä oleva paviljonkimainen teehuone. Kannullinen kuumaa teetä paksun maidon ja skonssien kanssa oli hyvä päätös tälle matkalle.
Ajattelin palata vielä kerran syyslomaan ja Bordeaux’n seudulla vietettyyn viikkoon. Tässä koostetta matkastamme, suosittelen ihan jokaista kohdetta.
Bordeaux tunnetaan viineistään, ja alue tarjoaakin oivan mahdollisuuden tutustua viineihin ja viinin valmistukseen. Autolla liikkuvalle on tarjolla paljon muutakin: elämyksiä maisemaorientoituneille ja hiekkarantoja surffareille, rantavaeltajille sekä kohteita historiasta kiinnostuneille. Bordeaux’n kaupungissa on myös viihtyisiä ravintoloita ja komeaa arkkitehtuuria.
Bordeaux’n keskustan kauniita parvekkeita
Vuokrasimme asunnon Pujols-sur-Cironin kylästä Sauternes’n viinialueella sijaitsevan maalaistalon yhteydestä. Seitsenhenkinen joukkomme mahtui hyvin AirBnB:n kautta löytämäämme majapaikkaan. Emäntämme ja heidän lukuisat koiransa olivat ystävällisiä ja asunto oli erittäin mukava ja viihtyisä. Ehdimme maistella myös alueen makeaa valkoviiniä, joka sopii hyvin jälkiruuaksi.
Mukava majapaikkamme maaseudulla
Sauternes’sta hieman pohjoiseen sijaitsee kuuluisa Saint-Émilionin viinialue, jonka keskus on Saint-Émilionin keskiaikainen kylä. Sen kapeilla kaduilla ja tunnelmallisilla aukioilla on vieri vieressä viinikauppoja ja ravintoloita. Viinejä pääsee maistelemaan myös viinikellareihin. Jos viinin valmistus kiinnostaa, lähistöllä on paljon viinitiloja, osa jopa kävelymatkan päässä aivan kylän laidalla. Saint-Émilion on päässyt UNESCO:n maailmanperintöluetteloon ja siellä kannattaa maistella myös Macaron-leivoskeksejä.
Saint-Émilion
Bordeaux’n kaupungin historiallinen keskusta on myös UNESCO:n maailmanperintöluettelossa. Kauniissa kaupungissa voi viettää mukavaa aikaa Garonne-joen varren makasiinien ravintoloissa hyvän ruuan ja palvelun parissa tai outlet-myymälöissä. Bordeaux’ssa on helppoa liikkua raitiovaunulla ja samalla lipulla voi lähteä jokilaivalla risteilemään Garonne-joelle puoleksi tunniksi. Me vietimme kaupungissa vain yhden harmaan päivän, mutta palaisin mielelläni takaisin tutkimaan sitä tarkemmin.
Bordeaux:n ympäristössä riittää kiinnostavia kohteita. Atlantin rannalla lähellä Arcachonin kaupunkia (otsikkokuva Arcachonin satamasta) kiipesimme 110 metrin korkeuteen kohoavalle Pilatin dyynille (Dune du Pilat). Euroopan korkeimmalla dyynillä ihailimme maisemia kauas valtamerelle tai toiseen suuntaan metsäalueelle, jolta dyynin hiekka valtaa pinta-alaa vuosittain jopa metrin verran.
Dyyniltä näkyy hyvin myös Arcachonin lahtea suojaava Cap Ferret’n niemimaa. Niemen kärjen hiekkarannoilla tutkimme toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita, jotka ovat osa saksalaisten rakentamaa Atlantin vallia. Bunkkerit ovat osin vajonneet hiekkaan. Cap Ferret’n rannat ovat näkemisen arvoisia ja mukavan oloinen lomakaupunki on kuuluisa myös ostereistaan.
Cap Ferret’n rantaaAtlantin vallin bunkkereita
Pilatin dyyniltä etelään jatkuu hiekkarantojen ketju. Biscarosse-Plagen lomakylässä rantasesongin ulkopuolella tuuli vain viuhuu autioilla kaduilla, mutta ranta on upea ja Atlantin tyrskyt vaikuttavia.
Biscarosse-Plage
Bordeaux’hon pääsee Pariisin kautta joko sisäisellä lennolla tai mukavasti nopealla TGV-junalla. Junamatka kestää noin 3,5 tuntia. Autolla matka Pariisista vie noin kuusi tuntia. Kesäkaudella Finnair lentää Biarritziin, joka sijaitsee noin 200 kilometrin päässä Bordeaux:sta etelään.
Bordeaux’n keskustan 1700-luvun arkkitehtuuria
Me ajoimme Bordeaux’hon vuokra-autolla Pariisista. Menomatkalle valitsimme nopeimman reitin pitkin maksullisia moottoriteitä. Paluumatkalla vietimme kokonaisen päivän, sillä ajoimme alkumatkan pienempiä teitä. Hidasta, mutta mielenkiintoista.
Bordeaux’n viinialue ja loputtomat viinitarhat jäivät taakse. Pellot muuttuivat ”tavallisiksi”.Lounastauon pidimme Périgueux’ssä. Varsin mielenkiintoisen näköinen kaupunki tämäkin.
Saavuimme myöhään illalla Pariisiin väsyneinä mutta tyytyväisinä. Auton palauttaminen Charles de Gaullen lentokentän autovuokraamoon ei mennyt kyllä ihan putkeen, ajoimme terminaalista toiseen muutamia kertoja ennen oikean rampin löytymistä. Siitäkin selvittiin. Seuraavana päivänä myöhästyimme jatkolennolta Amsterdamissa ja jouduimme jäämään vielä viikonlopuksi Amsterdamiin. Air Francella taisi olla joku erikoistarjous: kaksi matkaa yhden hinnalla. Emme vain tienneet siitä etukäteen…
Mikä olisikaan mukavampaa ajanvietettä sunnuntaille Pekingissä kuin maleksia puistossa ja tarkkailla paikallisten touhuja.
Puistoon tullaan liikkumaan, tapaamaan ihmisiä, viihdyttämään lapsia, rentoutumaan, syömään eväitä ja harrastamaan monenlaista. Kulttuuriakin on tarjolla.
Kuvassa Beihai-puiston sisäänkäynnin liepeillä näytelmäseurue esittää laulunäytelmää elävän musiikin voimin. Bändi soittaa, solisti laulaa ja pääosaa esittävät sotilaspukuinen mies ja koreammin pukeutunut nainen eläytyvät dramaattisiin käänteisiin.
Vieressä setäseurue keskittyy pelaamiseen.
Kaikki eivät vaivaudu puistoon sisään kenties pääsymaksun vuoksi. Vai ovatko syynä nämä lukuisat kiellot, jotka koskevat puistossa oleilevaa.
Monenlainen puuha on kuitenkin sallittua. Paikalliset tanssi-intoilijat nauttivat musiikin hurmasta ja ehkä katsojien huomiostakin. Jos Peking ei olisi niin saasteinen, voisin eläkkeellä muuttaa kaupunkiin ja viettää päiväni lattaritanssien pyörteissä näissä puistoissa. Eivätkä kiinalaisten omat voimistelulajit kuten taiji tai qigong olisi vanhukselle pahitteeksi nekään.
Voisin myös liittyä paikalliseen ompeluseuraan. Marraskuisessa Pekingissä saattaisivat sormeni tosin jäätyä kutimen varteen.
Puistossa saattaa päästä kokeilemaan myös ihan uusia lajeja. Kun ulkomaalainen pysähtyy tarpeeksi pitkäksi aikaa tuijottamaan, voi saada oppitunnin vaikka liinan lennättämisessä kuten minä. Ystävällinen harvahampainen pappa näytti kädestä pitäen miten liinaa lennätetään korkeuksiin napakoilla rannekäännöksillä.
Puistoissa voi myös lukea lehtiä,
lillua järvellä erimuotoisilla veneillä
tai bongailla lintuja.
Usein puistossa on jokin temppeli, jonka rakennuksia ja niiden yksityiskohtia voi ihailla.
Beihai-puiston keskellä kohoaa valkoinen dagobaPortit ovat komeita
Kiinalaisille tärkeää on myös ottaa valokuvia, itsestä ja läheisistä, joskus turisteistakin. Selfie-keppien esiintymistiheys on varmaankin maailman huippua. Turistit puolestaan räpsivät kuvia paikallisista.
sdr
cof
Kolme sukupolvea kuvaanTaustamaisema on tärkeä. Keskimmäisellä nuorella naisella on korealainen puku.
Useissa puistoissa vesi on tärkeä elementti ja niissä kukkivat upeat lootukset. Marraskuussa ei tosin ollut lootusten aika.
Pekingiläisten olohuoneessa oli taas mukava vierailla.
(Kuvat minusta liinaa lennättämässä on ottanut matkakaverini Riikka, muut kuvat omiani)
Yksi isoimmista aistielämyksistä Kiinassa on aina ollut ruoka. Palattuani opiskeluvuosien jälkeen Suomeen ajattelin usein kiinalaista ruokaa, kaipasin sitä ja näin jopa unia siitä. Heräsin usein nälkäisenä. Maassa viettämäni kahden vuoden aikana toisinaan paikalliset ruuat aiheuttivat kyllästymisreaktion, jolloin oli lähdettävä toiselle puolen kaupunkia hakemaan länsimaista leipää tai törsättävä hienon hotellin ylelliseen brunssiin. Parhaat ruuat maistuivat kuitenkin aina ja niitä jäin kaipaamaan.
Nostalgiamatkalla yksi tärkeimmistä tavoitteista oli siis lempiruokien syöminen. Ihan kaikkea en löytänyt, mutta samalla ymmärsin, ettei kannata liiaksi takertua pakkomielteisiin suunnitelmiin vaan on jätettävä tilaa yllätyksille. Tämä pätee matkustamisessa muutenkin kuin ruuan kanssa.
Aloitetaan vaikka jiaozi-nyyteistä eli noista kiinalaisten keitetyistä ravioleista tai pelmeneistä. Muistan varmaan ikuisesti sen jiaozi-ravintolan, joka aukesi yliopiston eteläportin kupeeseen vähän ennen kotiinpaluutani. Nyyttejä oli tarjolla ehkä noin parillakymmenellä eri täytteellä. Kaikki, joita ehdin maistaa, olivat erinomaisia. Kahdessakymmenessä vuodessa oli kuitenkin kaupunki muuttunut niin, ettei ollut toivoakaan löytää samoja ravintoloita. Jostain syystä vastaavaa jiaozi-ravintolaa ei tullut vastaamme missään. Saimme kuitenkin niitä tavallisimpia eli porsaanlihalla täytettyjä nyyttejä jo hotellimme aamiaisella, ja kerran söimme niitä myös pienessä nuudeliravintolassa. Näitä tavallisimpia nyyttejä on tarjolla edelleen useimmissa tavallisissa kiinalaisravintoloissa, mutta jäin kaipaamaan sitä täytteiden valikoimaa.
Yleensä nyyttien päälle ei suoraan kipata viinietikkaa ja chilikastiketta vaan niitä dipataan. Poikkeukset sallittakoon:)
Jos jiaozi-valikoima olikin pettymys, niin tällä reissulla minulle aukesi höyrytettyjen ja hieman paksumpikuoristen baozi-nyyttien makumaailma ihan uudella tavalla. Kauan sitten olen tainnut saada sitkeämpiä tai kuivakampia baozeja, sillä ne eivät jääneet mieleeni mitenkään erityisen maukkaina. Tällä matkalla sen sijaan söimme erinomaisia baozeja useamman kerran. Ehdottomasti parhaat saimme Beihai-puistossa sunnuntailounaalla. Änkesimme ääriään myöten täynnä olevaan kuppilaan ja kyllä kannatti. Jono liikkui ripeästi, saimme tiskillä tilauksemme tehtyä, ojensimme ruokakuittimme keittiön luukusta sisään, odotimme annoksiamme ja jotenkin ne istumapaikatkin sieltä järjestyivät.
Näistä baozeista ei jäänyt minkäänlaisia kuvamuistoja, sillä ne olivat suussa sulavia, aivan liian hyviä, että olisi edes huomannut ajatella valokuvausta. Baozien ohessa maistoimme wonton-keittoa, joka maistui mainiolle viileänä marraskuun päivänä.
cof
cof
Hyviä baozeja söimme myös Wangfujingin sivukujalla pikaruokalalta näyttävässä ravintolassa. Kahdeksan baozin combo neljällä eri täytteellä oli maukas lounas. Suosittelen.
Baozi-combot
Kun asuu pidempään Kiinassa ja alkaa kaivata vaihtelua ruokiin, niin aina löytyy uutta maistettavaa valtavan maan eri keittiöistä. Pelastuksen tuovat myös Kiinan lukuisten eri vähemmistöjen ruuat. Muistan aikoinaan syöneeni ainakin korealaisten, turkkilaissukuisten uiguurien ja lounaiskiinalaisen tai-vähemmistön ruokia. Tällä reissulla palasimme uiguurimakujen äärelle täpötäydessä ravintolassa, jossa söimme kuminalla maustettua lampaanlihaa ja perunasuikaleita. Löysimme myös useita korealaisia ravintoloita Wudaokousta Pekingin kielten ja kulttuurien yliopiston liepeiltä.
Kuvassa vasemmalla uiguurien perunasuikaleita ja kuminalammasta (alkupalaksi maapähkinöitä), oikealla korealainen bibimpap, jota saa kyllä myös Helsingin Korea Housesta.
cof
cof
Yksi tärkeimpiä makumuistojani liittyy yksinkertaiseen katuruokaan. Palasin Pekingiin toiveikkaana ja uskoin löytäväni suurta herkkuani, eräänlaista kananmunacrepeä, joita myytiin polkupyörän perässä vedettävistä kojuista. Marraskuun nostalgiamatkallamme katunäkymä huolestutti aluksi. Missään ei tuntunut näkyvän enää katuruokapyöriä. En voinut edes kysyä keneltäkään neuvoa, sillä olin unohtanut, mitä tämä lettunen on kiinaksi ja miten se kirjoitetaan.
Kolmantena päivänä lähdimme kävellen kohti Jingshan-puistoa ja Kiellettyä kaupunkia. Matkan piti olla melko lyhyt, mutta sekaannuimme suunnista. Kävelimme jonkin matkaa kapealla kujalla väärään suuntaan. Huomasin hetken kuluttua pienen kioskimaisen liikkeen, jonka ovella notkui asiakas odottamassa. Katsoin tarkemmin kioskin luukusta sisään ja näin siellä häämöttävän tutunomaisen suorakaiteen muotoisen rapukakun koostumusta muistuttavan levyn, joita laitetaan tämän munacrepen sisään. Ryntäsin katsomaan tarkemmin ja riemastuin. Niitä siis tehdään yhä!
Tässä kioskissa valmistettiin shandongilaista versiota letusta: se oli isompi kuin tavallinen ja sen sisään tuli purjon ja korianterin lisäksi vielä salaaattia ja siemeniä. Jianbing-lettu tehdään pyöreällä paistolevyllä: ensin paistetaan ohut crepe, sen päälle rikotaan kananmuna (tai kaksi), tasoitetaan, nostetaan pois levyltä, suditaan päälle tummaa suan-kastiketta (jos kuulin sanan oikein, saattaa tarkoittaa valkosipulikastiketta) ja chilikastiketta ja ripotellaan letulle purjo- ja korianterisilppua. Lopuksi laitetaan keskelle se suorakaiteen muotoinen levy, käännetään letun reunat levyn päälle ja taitellaan neljään osaan. Ja voilà, siinä on maailman paras katuruoka. Kukahan tämän herkun toisi Suomeen?
cof
cof
cof
cof
Alla valmis jianbing ja letun kirjoitusmerkit. Suosittelen lämpimästi!
cof
cof
Mitä tästä harharetkestä opin? No sen, että matkalla kannattaa eksyä!
Qianmenin eteläpuolella Qianmen dajien ja Dazhalanin tienoilla oli kapealla kujalla useita pieniä perusravintoloita. Alla on kuva yhden päivän lounaastamme: takana jingjiang rousi eli lihasuikaleita ja kevätsipulia ohuilla tofulevyillä tarjottuna. Liha ja sipulit käärittiin tofulevyyn. Edessä on yuxiang qiezi eli munakoisoa ja vieressä vihreä vihannes youmaicai valkosipulilla maustettuna.
Talvella ja loppusyksystä pekingiläiset kokoontuvat mielellään hotpot-aterioiden ääreen. Kuumassa kastikkeessa kypsennetään erilaisia raaka-aineita.
Lopuksi vielä muutama kuva erilaisista pekingiläisistä ”välipaloista”:
Maistuisiko skorpioni? En voi kyllä suositella, aika mauttomia rapeita naksuja nämä.Sokerista taitavasti muotoiltuja eläin- ja lintuhahmojaPatsaan kantamia sokerihedelmätikkuja tuntui olevan myynnissä joka puolella
Kannattaa lähteä ruokamatkalle Pekingiin. Minä ainakin lähtisin mielelläni takaisin milloin vain.
Paine Pekingin kuja-alueilla eli hutongeilla on ollut kova jo vuosikymmenten ajan. Paljon on perinteisiä matalia rakennuksia revitty ja ihmisiä asutettu esikaupunkeihin. Onneksi jotain vanhaa on kuitenkin vielä jäljellä.
Moni kiinalainen (ja suomalainen) toivoo kehitystä ja modernisaatiota, ja kukapa minä olen sitä heiltä kieltämään. Tykkään itsekin asua lämpimässä talossa ja mukavuuksista muutenkin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen saanut tutustua Pekingiin jo 90-luvulla, silloin, kun autot olivat harvinaisuuksia, leveillä teillä hallitsivat polkupyörät eivätkä saasteet kirvelleet silmiä. Olen saanut pyöräillä ympäri kaupunkia, nauttia vauhdista leveillä bulevardeilla tai tarkkailla kujien elämää hitaasti edeten hutongeilla. Ja hengittää vapaasti.
Marraskuun nostalgiamatkalla halusin ehdottomasti majailla näillä jäljellä olevilla kujilla. Asuimme Banchang hutongilla Lu Song Yuan -nimisessä hotellissa lähellä Nanluoguxiangin metroasemaa. Itse hutong-alueen keskuskuja Nanluoguxiang oli nyt remontissa, joten jouduimme hieman kiertelemään ennen majapaikkamme löytymistä. Vaan ei se minua haitannut. Näillä kujilla on mukava hortoilla.
Viihdyin mainiosti tässä pienessä ja sympaattisessa hotellissa. Huoneet olivat pieniä eikä kunto ollut luksusta, mutta sitä en odottanutkaan. Kaikki oli kuitenkin siistiä ja toimivaa ja hintakin kohtuullinen. Hotelli oli sisustettu kiinalaiseen tyyliin ja tunnelma oli sen mukainen. Onneksi saimme myös lämmityksen toimimaan tehokkaasti, sillä marraskuun yölämpötilat laskivat pakkasen puolelle.
Hotellin aulaHotellimme sisäpiha, perinteinen ”courtyard”
Huoneen hintaan kuului myös aamiainen, mikä näytti olevan harvinaisuus hutong-hotelleissa. Aamiaisella oli tarjolla osin kiinalaisia ja osin länsimaisia aamiaisherkkuja. Noutopöydässä oli vähintään kiinalaista puuroa, jiaozi ja baozi-nyyttejä, makkaroita, kananmunaa eri muodoissa, mysliä, croissanteja, paahtoleipää ja hedelmiä. Antimet vaihtuivat päivittäin. Viikonlopun jälkeen buffet-pöytä tosin hävisi asiakkaiden vähyyden vuoksi ja jouduimme tilaamaan lämpimän osuuden aamiaisellemme. Mutta maha täyttyi mukavasti kuitenkin. Marraskuussa ei turisteja ole tungokseksi asti.
Sisäpihan koristeissa näkyy kaksoisonni eli shuangxi-merkki, joka liitetään yleensä häihin ja avioliittoon
Paikallisista mahtaa olla rasittavaa, kun turistit kameroineen töytäilevät kapeilla kujilla ja yrittävät kurkistella porteista sisään courtyard-talojen pihoille. Joidenkin talojen porteilla oli kyltti, jossa kiellettiin pihaan tulo. Tosin kyltti oli vain kiinaksi. Ei olisi kyllä tullut mieleeni tunkeilla pihoille, mutta räpsin tauotta kuvia ovista, porteista, kapeista kujista, kattojen reunoista ja muistakin yksityiskohdista. Otin kuvia myös koirista, joita näytti vaeltavan kujilla vapaina melkoinen määrä. Lemmikit taitavat olla nyt suosittuja, kun vielä 20 vuotta sitten ne olivat kaupungissa kiellettyjä.
Komea kolttu koiralla
cof
cof
cof
Vastoin kunnianhimoisia suunnitelmiani eestyimme vasta lähtöpäivänä aikaisin aamulla ulos hotellista. Sekin oli pakon edessä, sillä oli lähdettävä kohti lentokenttää. Päätimme kävellä lentokenttäjunan lähtöpisteeseen Dongzhimenille laukkuinemme, ja oikaisimme hieman hutongien kautta Jiaodaokou Nandajie -kadusta itään.
Harmi, ettei tullut seurattua hutongien heräämistä aiemmin. Oli mukavaa vaeltaa kujilla ja katsella, kun ihmiset valuivat aamiaiselle tai verryttelivät ulkona paksuissa talvipyjamoissaan, baozi-korit höyrysivät houkuttelevasti ja vihanneskauppiaat kasasivat tuoretavaraa esille.
Päivän purjot tarjollaBaozi-nyyttejä höyrytyskoreissaan
Hutongeista on osin tullut turistien teemapuistoja, joissa palvelut muuttuvat sen mukaisiksi ja riksakuskit kärttävät kyytiinsä. Oli siis mukava nähdä, että on alueita, joissa eletään tavallista ihmisenkokoista kujaelämää. Siinä jatkumossa pari matkalaukkuaan raahaavaa länsimaalaista olivat vain tuulen henkäys, jota tuskin huomaa.
Kaksikymmentä vuotta on jo vierähtänyt siitä, kun opiskelin Pekingissä kahden vuoden ajan. Viimeksi kävin kaupungissa vuonna 2004. Tuntuma maan muutoksiin on höltynyt ja vaivalla hankittu kielitaito rapistunut. Elämä on vienyt muiden asioiden pariin ja toisiin ilmansuuntiin. Olin jo pitkään haaveillut paluusta, ja marraskuun alussa se viimein toteutui. Kaupunki ei tosin ollut enää entisensä.
Kyllähän Helsinkikin muuttuu, tulee Jätkäsaarta ja Kalasatamaa, mutta harvoin ovat muutokset niin valtavia kuin Kiinan kaupungeissa. Mittakaava on käsittämätön: matalia ihmisen kokoisia kuja-alueita puretaan ja tilalle tulee kolossaalisia pilvenpiirtäjiä ja korskeita ostoskeskuksia. Muutokset olivat huimia varsinkin 1990- ja 2000-luvuilla, nostokurjet olivat olennainen osa kaupungin siluettia. Enää ne eivät hallinneet maisemaa. Luulen, että muutosvauhti on hiljentynyt olympialaisten jälkeen.
Yksi suuri muutos entiseen verrattuna on kattava metroverkosto. Sillä pääsi nyt jo kaupungin laidalle Pekingin yliopiston kampuksen viereen. Tunnustan, että oikeastaan kaipasin pikkubussien tiivistä tunnelmaa ja ”leipäautojen” rämisevää kyytiä – halvimpia paahtoleivän näköisiä minipakettiautotakseja kutsuttiin silloin nimellä ”miandi” eli leipätaksi.
Mutta nyt metro on kätevä ja helppo emmekä loppujen lopuksi turvautuneet kertaakaan taksiin. Tällä matkalla ei siis tarvinnut viettää aikaa ruuhkissa. Lentokentältä sai ostaa matkakortin, joka kävi myös lentokenttäjunaan. Korttiin oli helppo ladata lisää arvoa kadunvarsikioskeista.
Miten hauskaa olikaan lomailla kaupungissa, jossa tärkeimmät nähtävyydet on jo läpikäyty. Meillä (opiskelukaverini ja minä) ei ollut mitään muita pakollisia kohteita kuin vanhan opinahjon kampus. Sinne oli päästävä fiilistelemään. Paljon oli kampuskin muuttunut, uusia rakennuksia oli ilmestynyt kuin sieniä sateella, mutta onneksi vanha puistoalue oli entisensä. Weiminghu eli Nimetön järvi ja vesitorni Shuita olivat paikoillaan ja alue oli juuri niin kaunis kuin muistinkin.
Muina päivinä kuljimme minne nenä näytti, joskus olimme eksyksissäkin, mikä yleensä johti parhaisiin löytöihin. Metsästimme lempiruokiamme, joista osan löysimme, osa jäi kokematta. Niistä lisää juttua myöhemmin.
Peking on saasteinen ja kolkkokin, mutta sen humu sopii minulle. Toivottavasti pääsen pian taas elvyttämään lähes kadonnutta kielitaitoani, syömään herkkuruokiani ja eksymään hutongeille (kujille). Jonain päivänä vien sinne myös lapseni. Sitäkin on jo suunniteltu.
Matkustan yleensä mieluiten kohteisiin, joissa ei vello valtavia turistimassoja. Pariisi vetää minua kuitenkin puoleensa aina uudestaan jostain selittämättömästä syystä. Jo ensimmäisellä vierailullani näytti kaupunki minulle kauniit ja hullut kasvonsa. Sen jälkeen yritin mahduttaa edes muutaman päivän Pariisia jokakesäisiin (ja joskus talvisiinkin) interrail-reissuihini. Pariisissa on upeita taidemuseoita, joissa riittää tutkittavaa. Kaikkein eniten olen kuitenkin kaivannut loputtomia kävelyretkiä ympäri kaupunkia, ihmisten tarkkailua ja kahvihetkiä.
Seinilläkin on korvat, joilla on jalat…
Lasten kanssa lähdimme muutama vuosi sitten ensimmäistä kertaa Pariisiin ja taas sain kokea uuden puolen tästä monipuolisesta metropolista. Ihmiset olivat ystävällisiä lasten kanssa matkustaville. Emme myöskään välttyneet turistimassoilta, sillä olihan se Eiffel-torni näytettävä naperoille. Samalla pääsin sinne itse ensimmäistä kertaa. Jo oli aikakin. Sillä jos pienet lapset jaksavat jonottaa tunnin, niin sitten jaksan minäkin.
Ikkuna vähän heijastelee, mutta Pompidou-keskuksesta oli hienot näkymät
Parasta lasten kanssa oli seikkailla metrolinjoilla (itseksenihän olin aina kävellyt joka paikkaan), ihailla maisemia Eiffel-tornista, Pompidou-keskuksen yläkerrasta ja Sacré-Coeurin basilikalta. Lapset halusivat tietysti pomppia Pompidou-keskuksen edustalla. Erityisesti ihastuimme tiedekeskus Villetteen. Pienet Heureka-fanimme puhkuivat intoa Villetten Lasten kaupungissa (Cité des Enfants).
Niki de Saint Phallen ja Jean Tinguelyn Fontaine Stravinski Pompidou-keskuksen vieressä. Suihkulähde ei ollut toiminnassa tuolloin.
Toisella perhematkallamme Pariisiin vuokrasimme Airbnb:n kautta todella kivan kaksion Montmartrelta. Ranskalaiselta parvekkeelta oli hienot näkymät Pariisin kattojen ylle, Sacre Coeur oli kävelymatkan päässä ja naapurustossa muutaman askeleen päässä oli kaksi boulangerieta houkuttelevine tuoksuineen. Voi niitä vehnäöveriaamiaisia, kun en voinut vastustaa tuoreita patonkeja, pain au chocolat ja croissant-vuoria. Onneksi viivyimme matkalla vain neljä päivää.
Mukavat näkymät asunnoltamme
Villetteen varasimme tällä matkalla kokonaisen päivän. Lasten kaupungissa pääsimme nyt tutustumaan isompien lasten puoleen. Tässä puuhamaassa on rajoitettu sisäänpääsyaika, jotta kaikki halukkaat pääsevät leikkimään ja kokeilemaan. Tunti ja vartti riittivät suurin piirtein jokaiseen huoneeseen. Lapset pääsivät muun muassa tekemään kokeita vedellä, soittamaan bändissä, esiintymään televisiossa, nauramaan peileille ja ihailemaan trooppisia perhosia sademetsähuoneeseen.
Hieman harmitti poistua tilasta määräajan tullen, mutta onneksi Villettessä on valtavasti muutakin tekemistä ja näkemistä. Tutustuimme esimerkiksi Ranskan avaruusohjelmaan, ihmettelimme optisia harhoja ja paljon muuta.
Tällä härvelillä oli varmaankin jokin tieteellinenkin tarkoitus, mutta minulle tuli mieleen steampunk
Myöhään iltapäivällä lähdimme ulos Villetten kompleksista, tutkimme hetken planetaario Geodén heijastuksia ja jatkoimme kanaalin suuntaan nurmikoille. Tarkkailimme siellä paikallisia, jotka viettivät aikaa auringossa pelaten tai jutellen. Kiveyksellä paikallisen kiinalaisyhteisön tädit virittelivät tanssiharjoituksiaan. Niin tuttu näky kiinalaisista puistoista. Jatkoimme matkaa kanaalin yli ja vietimme hetken karusellin ja muiden tivolilaitteiden luona. Ostimme herkkuja kojuista ja jatkoimme kävelyä kohti Pariisin konserttitaloa. Päivä oli kaunis ja oli mukavaa viettää se paikallisten keskuudessa, kaukana Eiffelin ja Louvren jonoista.
Perhepotretti ja vinksahtanut näkymä Villetten nurmikentille
Vielä herkkuhetkivinkkejä Notre Damen kävijöille: viereisellä saarella Rue Saint-Louis en l’Île -kadulla söimme hyviä crepéjä Au Lys D’Argent –nimisessä paikassa ja jäätelöt nappasimme vielä naapurin Esterinasta.
Työskentelin aikoinaan au pairina Sveitsissä ja lähdin eräänä kesäkuisena viikonloppuna Pariisiin saksalaisen ystäväni Ulriken luokse. Ulrike, au pair hänkin, asui Versaillesissa ja matkusteli ympäri maailmaa aina, kun ehti. Olimme tavanneet samana keväänä Nizzassa.
Juosten läpi Louvren
Ulrike saapui keskustaan ja esitteli suosikkipaikkojaan. Juoksimme vielä Louvreen juuri ennen sulkemisaikaa. Ulrike näytti erinomaiset suostuttelutaitonsa ja puhui meidät vielä sisään, sillä hän halusi näyttää edes Mona Lisan minulle. Olimme varmasti historian nopeimmat Louvren-kävijät.
Illalla söimme päivällistä Ulriken paikallisen lentopallojoukkueen kanssa. Istuimme ravintolassa pitkän pöydän ääressä ja porukka puhui kärsivällisesti hitaammin selittäessään minulle keskustelun aiheita. Totesin viattomasti, että Sveitsissä puhutaan ranskaa jotenkin hitaammin, ja sain aikaan naurunremakan. Sveitsiläisten hidas puhetapa on aivan yleinen vitsin aihe ranskalaisille.
”Hetki oli niin kliseinen ja ihana, että nauratti.”
Vähän väliä keskustelun keskeytti radiota vaivihkaa kuuntelevien illallisasiakkaiden hihkunta ja ulkoa kuuluvat auton torvien törähdykset. Jalkapallon MM-kilpailut olivat meneillään ja Ranska pelasi juuri Brasiliaa vastaan.
Palasimme aterian jälkeen Pariisin keskustaan. Istuimme Ulriken ystävän rättisitikan takapenkillä ja ihailimme illan pimeydessä valaistua Eiffel-tornia. Hetki oli niin kliseinen ja ihana, että nauratti.
Midsummer Night Madness
Sinä yönä Pariisi oli sekaisin. Oli kesäpäivänseisaus ja Fête de la Musique täytti jokaisen kadunkulman ja aukion. Lisäksi Ranska voitti sen illan pelin. Ihmiset tanssivat aukioilla ja kioskien katoilla, kiipeilivät lyhtypylväissä ja huusivat ”On a gagné”, olemme voittaneet! Bändit pistivät parastaan metelin keskellä.
Se oli unohtumaton yö. Seuraavana päivänä palasin pää pyörällä sveitsiläisen pikkukaupungin rauhaan.
Ranska voitti silloin Brasilian ja eteni välieriin. Vastaan tuli Saksa ja Ranskan taival päättyi siihen. Tänään Ranska pelaa Saksaa vastaan jalkapallon EM-kisojen välierässä. Mitenköhän käy? Kumpi menee sekaisin, Berliini vai Pariisi?
Matkoja, retkiä, hetkiä 