Ilta-auringon valossa Pyhä-Nattaselle

Ilta-auringon valossa Pyhä-Nattaselle

Olemme ajaneet kotoa lähdettyämme pari päivää sateessa. Illaksi on luvattu Itä-Lappiin selkenevää, joten ehkä kerrankin on hyötyä siitä, että olemme niin hitaita lähtemään liikkeelle.

Lähestymme Vuotsoa ja aurinko alkaa paistaa. Päätämme kääntyä kohti Pyhä-Nattasen polun päätä, vaikka kello on jo niin paljon, että saatamme myöhästyä majapaikan respan aukioloajasta.

Vuotson porokylän kohdalla on ruuhkaa, kun porolauma on päättänyt asettua keskelle tietä. Meitä näky vain ilahduttaa, sillä käännymme juuri ennen poroja Sompiojärventielle ja ajamme hiekkatietä kymmenisen kilometriä itään. Pyhä-Nattaselle pääsisi kiipeämään pidempääkin reittiä (rengasreitin pituus on noin seitsemän kilometriä), mutta meillä on lapset mukana ja ilta pitkällä, joten ajamme ensimmäiseltä parkkipaikalta vielä hetken matkaa ja pysäköimme auton pienelle levennykselle, josta lähtee pitkoset kohti tunturin rinnettä. Tämän lyhyemmän reitin pituus on noin kaksi kilometriä yhteen suuntaan. Aiomme palata samaa tietä takaisin.

Ilta on viileä, vaikka aurinko lämmittää jo mukavasti. Itikoita ei ole häiriöksi asti. Sukellamme tieltä kauniiseen pohjoiseen metsään pitkospuille, ylitämme pienen puron, jonka solina saattelee minua osuvasti retken tunnelmaan. Sisälläni kuplii innostus, olen haaveillut tästä jo vuosia. Metsäkurjenpolvet, ruohokanukat ja kukkivat puolukat tervehtivät meitä polun varrelta.

Pitkospuut Pyhä-Nattaselle

Pyhä-Nattanen ruohokanukat
Ruohokanukat

Olemme aluksi polulla yksin, parhaaseen loma-aikaan, ehkä kaikki muut retkeilijät ovatkin aamuihmisiä. Me hitaastilämpiävät alamme tässä vaiheessa vasta vertyä.

Pitkospuut alkavat harventua ja astelemme juurakon keskellä eteenpäin. Kuluneelta näyttää, kyllä tästä on melkoinen määrä tossuja astellut. Välillä reitillä kulkee useampikin kiertotie mutaisimpien kohtien ohi, vaikka näin luonnonpuistossa ei polulta sopisi poistua.

Pyhä-Nattanen

Polku alkaa nousta ja muuttua kivisemmäksi. Puiden välistä alkaa pilkottaa upeita näkymiä. Pysähtelemme välillä istumaan kivenlohkareelle tai vain katsomaan takanamme näkyvää maisemaa. Lyökö sydän nopeammin nousun vai maiseman vuoksi? Ehkä molempien.

Pyhä-Nattanen

Ja maisemat vain paranevat askel askeleelta.

Pyhä-Nattanen

Puuraja alkaa jäädä taakse ja polku häviää kivirakkaan. Hyppelemme kiveltä toiselle yhä ylemmäs. Selkeät merkinnät ja hyvä näkyvyys pitävät meidät suunnassa helposti. Huippu melkein näkyy jo.

Pyhä-Nattanen
Kivirakan jälkeen polku tuntuu melkein valtatieltä

Saavumme risteykseen, jossa meidän polkumme kohtaa Nalijoen laavulta tulevan pidemmän reitin. Sieltä nousee posket punoittaen naiskaksikko koiran kanssa isot reput selässään. Ilmeisesti nousu on ollut työläs ihmisille, koira ei näytä olevan moksiskaan. Me pääsimme tänne asti vähillä kitinöillä ja muutamalla tauolla. Itselläni on kitissyt vain poskilihakset, kun niin hymyilyttää. Avaran maiseman syndrooma iskee jälleen.

Pyhä-Nattanen

”Ihmislajia yhdistää kaipuu, evoluution opettama: nähdä pitkälle ja olla samalla itse suojassa” − kyltti Helsingin Vanhankaupunginlahdella

Huippu näkyy nyt, ja se on kuin linnoitus, sillä muhkeat toorit hallitsevat Pyhä-Nattasen korkeinta kohtaa. Toorit muodostuvat rapautuneesta graniitista ja nämä pyöreäreunaisiksi kuluneet kivisiivut ovat nätisti pinoissa. Vaikuttava näky. En ihmettele, että saamelaisille tämä on ollut pyhä paikka, sillä tässä tuntuu olleen ihmistä suuremmat voimat asialla. Onko tämä kenties luontoäidin puolustusrakennelma? Erämaan etuvartio. Lupaamme olla astumatta edemmäs.

Pyhä-Nattanen
Omakuva toorin huipulla

Pyhä-Nattanen

Huipulla tuulee heikosti, mutta tarvitsen takin kuitenkin päälleni, kun istumme kivelle syömään eväitämme. Herkuttelemme mahan ja silmien täydeltä. Toorien takaa ilmestyy puhelias kanssaretkeilijä, joka kertoo olleensa täällä viimeksi lapsena isänsä kanssa. Hän tarjoutuu ottamaan meistä perhekuvan ja otan tarjouksen kiitollisena vastaan. Olen kerrankin itse kuvassa mukana enkä vain niitä räpsimässä.

Olen enemmän kuin mielelläni osa tätä maisemaa myös kuvassa. Ehkä lapsetkin katsovat vielä joskus aikuisina tuota kuvaa ja palaavat tänne. Pidän sen kuitenkin yksityisenä.

Pyhä-Nattanen
Alemman huipun toorit piirtyvät vastavaloon

Herkkuhetken jälkeen lapset ehtivät ensin tähyilemään näkymiä huipun toiselta puolen. Nuorempi palaa jo takaisin ja hymyilee leveästi, maisema on siellä kuulemma vielä mahtavampi.

Pyhä-Nattanen

Onhan se. Toorien lomasta avautuu näkymä muille Nattastuntureille ja Sukkulalammelle. Sanat loppuvat, kertokoon kuva, vaikka eihän se koko todellisuutta kerro.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen
Jokunen mänty ja pihlaja sinnittelee huipulla. Takana siintää Sompiojärvi.

Ilta-aurinko valaisee koko avaran maiseman ja värjää sen lämpimäksi. Yritän tallentaa tämän hetken mieleeni.

Pyhä-Nattanen
Mukavaan palovartijan tupaan sopisi kellahtaa päivälevolle, jos olisi aikaa ja tarvetta. Unohdan jättää puumerkkini vieraskirjaan.
Pyhä-Nattanen
Siinä on pikkulalla komea paikka toorin suojassa

Lähdemme viimein laskeutumaan. Katse on suunnattava jalkoihin, jotta ne löytävät oikeat askelmat rakan yli. Loppu sujuu leikiten pitkospuilla ja puron kupeessa tutut metsäkurjenpolvet kertovat, että enää on muutama metri jäljellä.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen
Metsäkurjenpolvi ilta-auringossa

Olo on kiitollinen ja onnellinen, yksi haaveistani on nyt toteutunut.

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Mainokset

Nurmijärven Myllykosken kevätkuohut

Nurmijärven Myllykosken kevätkuohut

Keväällä luonto heittäytyy hysteeriseksi. Kasvun voi melkein nähdä omin silmin, linnut laulavat ja pesääntyvät pakahduttavalla energialla.

Kävimme pari viikkoa sitten katsastamassa Nurmijärven Myllykosken kevätkuohut ja kevään muut merkit.

Myllykoski

Sunnuntai oli viileä ja rauhallinen. Retkellä näkyi muutama perhe ja jokunen kalamies. Tulipaikan läheltä löysimme kuivat halot nuotioon. Tuulen pyörteet kietoivat meidät savuun ja saimme luontoretken parfyymit yllemme.

Myllykoski

Koskessa riitti vesivoimaa, kasveissa kasvuvoimaa. Vaalean heleän vihreä tuo toivoa. Nyt se elämä alkaa taas, pitkän pimeyden jälkeen.

Myllykoski

Myllykoski

Tästä saa voimaa itsekin.

Myllykoski

Jos pidät virtaavan veden katselusta, pakkaa mukaan aikaa ja eväitä, astele joen rannan hyviä polkuja ja levähdä nuotiopaikalla. Nauti.

Myllykoski

Myllykoski
Keväisen korkeat vedet ovat vallanneet lisätilaa

Myllykoski

Myllykoski
Täällä asuu koskikara, joka ei nyt näyttäytynyt meille. Mutta kukapa sitä kevätkiireessä ehtisi poseeraamaan.
Myllykoski
Villi Vantaanjoki
Myllykoski
Rentukoiden aika

 

Myllykosken reitit ja kalastusohjeet

Lisää Myllykoskesta Retkipaikassa

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Serfaus–Fiss–Ladis Itävallassa – tekemistä koko perheelle

Serfaus–Fiss–Ladis Itävallassa – tekemistä koko perheelle

Tänä vuonna teimme syyslomalla vertailevaa tutkimusta Itävallan ja Italian Alpeilla, ja kumpikin voitti. Itävalta veti pidemmän korren lapsiperhekohteena ja Italiahan on aina hyvä valinta, ja Dolomiitit erityisesti maisemakuumeiselle kohtalokas kohde.

Itävallasta valitsimme Serfaus-Fiss-Ladisin alueen tukikohdaksemme, koska netistä päättelimme, että siellä olisi vielä useita kabiinihissejä toiminnassa. Syyslomaviikkomme (viikko 42) oli alueen kesäkauden viimeinen viikko, joten ihan ylimmille harjanteille emme enää päässeet, mutta kahden kilometrin korkeudessa oli meille riittävästi puuhaa, polkuja tallattaviksi ja vuorimaisemia ihailtavaksi. Ladis on noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Münchenistä ja matkaan on helppo yhdistää retkiä myös Liechtensteiniin tai Italiaan.

Laudeggin linna
Laudeggin linna näkyi komeasti asuntomme ikkunasta

Asetuimme Ladisin kylän alarinteille Ladis Living -nimiseseen huoneistohotelliin. Majapaikka veti puoleensa siksi, ettei sisustus ollut ihan perinteistä tirolilaistyyliä vaan modernisoitu versio siitä. Kaikki oli uutta ja siistiä ja huippu-urheilijalta näyttävä emäntämme oli oikein avulias. Saimme häneltä näppärät Super. Sommer. Card. -kortit, joilla pääsimme matkustamaan ilmaiseksi kaikilla hisseillä, Serfauksen kyläjunalla ja vaellusbussilla. Tosin viimeksi mainittu jäi kokematta, sillä se kulki kovin harvakseltaan.

Laudeggin linna Ladis
Laudeggin linna Ladisin kylästä katsottuna

Lähdimme ensimmäisenä aamuna kipuamaan kohti Ladisin kylän ylärinteitä. Astuimme Sonnenbahnin kyytiin, joka vei meidät naapurikylä Fissiin. Siitä jatkoimme Möseralmbahnin kyydissä ylemmäs melkein kahden kilometrin korkeuteen. Aseman vieressä oli mahtava puuhamaa lapsille: pieni lumimäki rengaslaskua varten, lentorata, hyppytorni, trampoliini, keinuja, vuohia rapsutettavaksi yms. Osa huveista oli maksullisia. Vierestä lähti myös raidekelkkarata Fisser Flitzer, jolla pääsisi laskemaan yli 40 km/h pari kilometriä alamäkeen. Lapsia jäi ehkä harmittamaan, kun vanhemmat jänistivät tästä mahdollisuudesta.

Ladis Sonnenbahn
Näkymiä Sonnenbahnin kyydistä
Fisser Flitzer raidekelkka
Fisser Flitzer raidekelkan lähtöpaikka

Lähdimme Möseralmista kävelemään pitkin Panorama Genusswegiä eli maisemanautintojen tietä kohti seuraavan hissin asemaa. Kävelymatka oli juuri sopiva eikä vastalauseita ehtinyt kuulua. Sunliner-hissillä pääsimme alas Serfauksen kylään, josta lähdimme taas ylös parin kilometrin korkeuteen. Komperdellin väliasemaa korkeammalle emme nyt päässeet. Tuuli oli navakkaa, joten laitoimme nopeasti takit päälle ja huput korville. Etsimme evästauolle suojaisan paikan ja saimme taas nauttia kesäisen lämpimästä auringonpaisteesta ja hienoista maisemista.

Panorama genussweg
Maisemapolkua pitkin oli helppo tallustaa, vastaan tuli lastenrattaitakin.
Serfaus
Eväshetkemme maisema

Jatkoimme patikointia pitkin Piratenwegiä. Merirosvoteemainen parin tunnin patikkapolku oli hieman lapsellinen meidän esiteineillemme, mutta mukavasti niistä aarrearkuista sai hyvän syyn pysähdellä ja tauottaa kävelyä ja napsia samalla muutaman kuvan.

Serfaus
Maisemia merirosvopolun varrelta
Serfaus
Kappeli Komperdellin väliaseman lähellä. Maisemapenkki houkutteli istumaan hetkeksi.

Posket punaisina ulkoilusta palasimme Komperdell Mittelstationille, laskeuduimme Serfausin kylään ja vielä alemmas kyläjunalla. Seuraava vaellusbussi olisi lähtenyt vasta 50 minuutin päästä, joten lähdimme kävelemään kohti Fissin kylää, jotta ehtisimme vielä Ladisiin vievän Sonnenbahnin kyytiin ennen kello viittä, jolloin hissi suljettiin. Onneksi matkaa oli vain pari kilometriä ja laakson syksyiset värit tekivät patikasta mukavan.

Serfaus
Matkalla Serfausin kylästä Fissiin
Fiss
Tie Fissin kylään
Ladis
Ladisissa kotinurkilla käännyin katsomaan perässäni kuuluvaa askelten kopsetta. Kaksi kuvankaunista kantturaa oli näemmä iltakävelyllä ja paimen ohjasi heidät keskelle kylätietä.

Meistä kaikista oli hauskaa matkustaa kylästä toiseen kabiinihisseillä ja katsella maisemia. Lyhyet patikat hissiasemien välillä tekivät päivästä itselleni mieluisan. Lisäksi joka asemalla ja kylissä näyttää olevan hengästyttävä määrä tekemistä lapsille: peilitaloa, leikkipuistoja, kelkkaratoja, lapsille suunniteltuja patikkareittejä, geokätköilyä jne. Lokakuisella viikolla leikkipaikoilla oli vielä mukavan väljääkin.

Serfaus–Fiss–Ladis on kaikin puolin hyvä kohde lapsiperheelle.

Ladis
Ladis

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Plassin rantapolku Kalajoella on kukkien ja perhosten viidakko

Plassin rantapolku Kalajoella on kukkien ja perhosten viidakko

Onko siellä Kalajoella muuta kuin hiekkaa? No, onhan siellä. Kalajoen vanha kaupunki Plassi on mukava paikka vanhoine puutaloineen ja Kalajoen ranta on kaunis ja rehevä.

Satuimme majoittumaan mukavaan asuntoon aivan keskelle Plassia. Muutaman askeleen päässä majapaikastamme on joen rantaan Kalajokisuun maisemahankkeessa vuonna 2011 raivattu Plassin rantapolku.

Plassin rantapolku
Tästä alkaa Plassin rantapolku

Löydän polun aivan sattumalta, kun etsin pääsyä rantaan. Leveä joki on järven rannalla kasvaneelle kiehtova maisema. Vesi vetää aina puoleensa, oli se sitten järvi, meri tai joki. Purokin käy paremman puutteessa. Veden äärellä vetelehtimiseen en kyllästy koskaan.

Plassin rantapolku

Plassintien varrella olevasta Pikkupuistosta laskeutuu portaat alas joen rantaan, ensin näköalatasanteelle ja lopulta alas muhkean kasvillisuuden välissä kulkevalle vihreälle polulle.

Plassin rantapolku
Pikkupuisto
Plassin rantapolku
Näköalatasanteelta voi ihailla jokimaisemaa

Heinät ja kukat röyhöttävät korkeuksiin, viidakko on niin tiivis, että polun ulkopuolelle ei ole menemistä. Jonkun puutarhasta karannut karhunköynnös on kietonut itsensä parimetristen pujojen varsiin päästäkseen osalliseksi auringon voimasta.

Plassin rantapolku
Pujon hujopit pukeutuvat karhunköynnöksiin
Kalajoen Plassi
Karhunköynnös kukassa

Kaikki tuntuu olevan kukassa ja nokkosperhoset pyörivät ympärilläni.

Plassin rantapolku
Perhoset pietaryrtissä
Kalajoen Plassi
Horsmat ja hiirenvirnat kilpailevat auringon huomiosta

Plassin rantapolku

Kävelen kohti rantaa. Polulta lähtee lähes umpeenkasvanut sivuhaara, joka johtaa melkein rantakiville. Ihmettelen hiljaista kivikkoista kaunista virtaa.

Plassin rantapolku
Kalajoen kivet

Plassin rantapolku

Polku on autio, kaikki ovat kai paenneet auringon porotusta rantadyyneille. Tänne ei merituulen vilvoitus yllä vaan ilma seisoo ja melkein väreilee kuumana.

Plassin rantapolku
Rantakukka
Plassin rantapolku
Kiihkeää kasvua ja kukintaa Suomen lyhyessä kesässä

 

Plassin rantapolku
EDIT: Rantatädyke
Plassin rantapolku
Vihreä vehreä polku

Jatkan matkaa rannan suuntaisesti, kasvillisuus on entistäkin mittavampaa ja välillä kävelen kukkien ja heinien muodostamaa kunniakujaa pehmoisella vihreällä alustalla. Tunnen itseni pieneksi.

Plassin rantapolku

Saavun ojan varteen. Viidakko on melkein peittänyt sen kasvuvoimansa alle piiloon.

Plassin rantapolku
Viidakko-oja
Plassin rantapolku
Komea talo jokimaisemassa

Nousen takaisin ylös Plassintien tasalle ja puikahdan omakotitalon pihan viertä takaisin tielle. Tästä ei polun päätä välttämättä huomaisikaan.

Plassin rantapolku
Vihreä polku jää taakseni

Jatkan matkaani Kalajoen suun suuntaan ja katselen vanhoja puutaloja. Entinen sahan komea konttorirakennus näyttää olevan myynnissä. Lasken 13 ikkunaa kadun puolella, riittäisihän siinä tilaa pienelle perheelle. Pihapiirissä on tunnelmaa ja joen ranta on upea.

Kalajoen Plassi
Santaholman sahan vanha konttorirakennus

Pysähdyn viereiselle Plassin markkinapaikalle, jossa on käyty kala-, turkis- ja tervakauppaa jo 1500-luvulta. Täällä on säilytetty tervaa terva-aitoissa ja joen toisella puolella on rakennettu laivojakin. Yritän kuvitella markkinoiden vilinää tälle autiolle torille.

Plassintietä kun jaksaa taapertaa vielä muutaman sata metriä, pääsee sahanomistaja Santaholman jugendhuvilalle eli Havulaan. Havulassa voi tutustua vuosisadan alun varakkaan kodin tunnelmaan ja syödä piha-aitan ihanassa kahvilassa mehevän, emännän itse leipoman korvapuustin.

Kalajoen Plassi
Havula
Kalajoen Plassi
Havulan aittoja, viimeisestä ovesta pääsee tunnelmalliseen kesäkahvilaan

Sen jälkeen voikin palata Plassin laivarantaan ja odotella illan viimeisiä valoja, auringon räiskyvää laskua ja kuun kajoa.

Kalajoen Plassi

Komea päätös kauniille päivälle Kalajoella.

Kalajoen Plassi

 

  • Rantapolun päähän pääsee Plassin pikkupuistosta, joka on vain kivenheiton päässä Kalajoen keskustasta tulevan Markkinatien ja Plassintien risteyksestä.
  • Polun pituus on noin 500 metriä, polulta Plassin markkinapaikalle on muutama sata metriä ja markkinapaikalta Havulaan myös noin 300 metriä

 

Tämä kirjoitus on luettavissa myös Retkipaikassa

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Patikkaretki Etelä-Ranskan punaisilla vuorilla

Patikkaretki Etelä-Ranskan punaisilla vuorilla

Heräämme harmaaseen aamuun. Ilma on viilentynyt ja syömme aamiaisen sisällä. Tunnelma on hieman apea, sillä molemmat lapset ovat kuumeessa. Aivan kulman takana kohoavat Mercantourin kansallispuiston lumihuiput, mutta me saamme nyt haudata patikointihaaveemme. Pyörittelen käsissäni majapaikastamme löytynyttä esitettä kotikylämme Rigaudin patikkareiteistä. Yksi näyttäisi olevan tasoltaan helppo ja yhteen suuntaan vain neljä kilometriä. Mukava koko perheelle sopiva patikka sunnuntai-iltapäivään, sanotaan esitteessä.

Mies lupaa jäädä sairastuvalle valvojaksi ja heittää minut autolla polun alkupäähän Ciansin rotkoon kylästämme pohjoiseen. Ajaessamme kohti rotkoa mietin, että miten ihmeessä täällä jyrkkien rinteiden keskellä voi olla polku. Ajamme jo kerran polun ohi, käännymme takaisin ja viimein silmäni havaitsevat huomaamattoman polun, jonka suulla on pieni aita ja ajokieltomerkki. Merkkihän ei varmaankaan tarkoita kävelijöitä, eihän?

Heilutan miehelleni, tunkeudun aidan aukosta läpi ja lähden kipuamaan rinnettä ylös pitkin ruohottunutta polkua. Tästä ei ilmeisesti kovin usein kuljeta.

Gorge du Cians patikkaretki

 

Gorge du Cians patikkaretki
Vilkaisen taakseni polun alkuun

Tasamaan kasvatille jyrkän rinteen kiipeäminen on aina jännittävää. Siihen kun lisää sen, että olen aivan yksin autiossa, vieraassa paikassa ja korkeanpaikankammoinen, niin tunnen sisälläni jo pienen tutinan ja kuulen vienon keskustelun:

”Onkohan tämä nyt viisasta? En yhtään tiedä mitä tuolla edessä on”, pohtii arka minäni.

Rohkea ja impulsiivinen minäni vastaa: ”Ei huolta, voin aina kääntyä takaisin, jos vastaan tulee jotain vaarallista. Sitä paitsi esitteen mukaan tämä on ihan helppo perhepatikka.”

Jatkan kiipeämistä.

Helsinki oli lähtiessämme vielä harmaa ja lehdetön, joten katselen ihastuneena heleää keväänvihreää kasvillisuutta, joka hehkuu punaista vulkaanista maaperää vasten. En lakkaa ihmettelemästä tätä erikoista väriyhdistelmää. Kevään ensimmäiset kukatkin ovat ehtineet jo riehaantua.

Gorge du Cians patikkaretki

Gorge du Cians patikkaretki, kukka

Olen yhä alkurinteellä, kun vastaani tulee ensimmäinen este, maanvyörymä. En luovuta vielä, sillä huomaan, että tästä on askeltanut joku muukin. Sovitan kenkäni varovasti jäljeltä jäljelle. Siirrän painoani hitaasti, että ehtisin reagoida, jos maa alkaisi valua altani. Ylitän esteen vaivatta.

Gorge du Cians patikkaretki

Viimein serpentiinipolku alkaa saavuttaa tasaisempaa maastoa ja maisemat komistuvat entisestään. Ihastelen vanhaa rapistunutta maalaistaloa. Se on hylätyn näköinen ja osittain raunioina. Mikä upea paikka talolle!

Gorge du Cians patikkaretki

Gorge du Cians patikkaretki
Unelmien kesäpaikka?
Gorge du Cians patikkaretki
Maisemat ainakin kelpaisivat

Gorge du Cians patikkaretki

Taivas on harmaa, mutta pilvipeite niin ohut, että aurinko lämmittää jo mukavasti. Olen pakannut ylimääräiset vaatekerrokset reppuuni. Tämän piti olla sadepäivä, mutta saan matkan aikana vain muutaman pisaran päähäni.

Puut vähenevät ja lopulta polku seuraa avonaista vuoren rinnettä ja sitä reunustaa vain ajoittain matalat pensaat. Polulla on punaista irtonaista hiekkaa ja se viettää alarinteeseen, joten istun hetkeksi kivelle, vedän syvään henkeä ja otan vesipullosta rohkaisuryypyn. Joku vahvempi rohkaisuaine olisi nyt tarpeen. Mutta nämä maisemat, näiden takia kannattaa sietää pientä tutinaa.

Gorge du Cians patikkaretki
Korkeanpaikankammoisen herkkuhetkiä ovat nämä mutkat, joiden takana olevan rinteen jyrkkyyttä voi vain arvailla

Gorge du Cians patikkaretki

Gorge du Cians patikkaretki
Tämä polku jäi jo taakseni

Jatkan matkaa, tarkkailen polkua ja yritän valita tukevat kohdat askelteni alle. Välillä meinaan kävellä päin isomman pensaan piikkistä oksaa, kun keskityn askeltamaan. En vieläkään näe ketään muuta. Polulla on ainoastaan minä ja lampaankikkareet, joukossa vähän isompiakin jätöksiä, joiden alkuperää en oikeastaan haluakaan tietää. Ympärilläni on vain humisevaa hiljaisuutta ja avarat maisemat.

Ja sitten se tapahtuu, siedättyminen korkeuteen. Kehoni ja mieleni varoitussignaalit siirtyvät punaiselta vihreälle. Alan luottaa, että polkuni painovoima on suurempi kuin viereisen rotkon. Rentoudun. Tiedän kokemuksesta, että tämä on mahdollista, mutta useimmiten siedättymiselle ei ole aikaa.

Tästä eteenpäin patikointi on silkkaa nautintoa. Kuljen reippaasti ja ihailen samalla upeaa maisemaa.

Gorge du Cians patikkaretki

Gorge du Cians patikkaretki
Ciansin punainen rotko (Gorge du Cians) näkyy täältä hyvin, kun katson tulosuuntaan

Viimein tulen mutkaan, josta näen laakson, jossa punaiset vuoret vaihtuvat harmaisiin. Kuljen vielä eteenpäin ja näen kotilaaksomme ja jopa vilauksen laakson keskellä olevan kukkulan laelle rakennettua Rigaudin kylää.

Gorge du Cians patikkaretki

Gorge du Cians patikkaretki

Gorge du Cians patikkaretki

Alan laskeutua. Samalla puusto lisääntyy ja lopulta kuljen tammien ja tärpättipistaasien keskellä. Alhaalla näkyy jo maalaistalo, joten tiedän, että polun päätepisteessä oleva kappeli on lähellä.

Gorge du Cians patikkaretki

Gorge du Cians patikkaretki

Gorge du Cians patikkaretki
Ihmettelin tätä tärpättipistaasiksi tulkitsemaani punaisena kukkivaa puuta

Eteeni tulee aitaus, jonka portti on auki. Tallatuin polku johtaa suoraan aitaukseen, mutta jatkuu epämääräisenä myös sen vierellä. En enää tiedä mihin suuntaan oikea reitti menee. Huomaan oikealla puolellani puuhun kiinnitetyn varoituskyltin, jossa ohjeistetaan kohtaamaan paimenkoirat rauhallisesti. Päätän lähteä seuraamaan aitauksen viertä.

Gorge du Cians patikkaretki
Kyltti on näemmä tarkoitettu noin parimetrisille, mutta yletyin sentään varpaillani lukemaan

Muutaman askeleen jälkeen olen herättänyt kokonaisen lauman paimenkoiria päiväuniltaan. Ne ryntäävät aidalle haukkumaan ja murisemaan. Yksi niistä kiertää aitauksen ulkopuolella toiselle puolelleni. Jähmetyn paikoilleni ja tärisen kuin haavanlehti. Suhteeni isoihin koiriin ei ole aivan ongelmaton, sillä olen pari kertaa elämässäni saanut tutustua lähemmin susikoiran hampaisiin. Koirapelkoni tunkee nyt syvältä esiin. Onneksi luin juuri ohjeet, joissa luvattiin, että koirat aikansa laumaa puolustettuaan jättävät ihmisen rauhaan. Silti pelkään henkeni edestä. En pysty edes laskemaan koiria, sillä niitä on monta enkä uskalla katsoa niitä kohti. Ne voisivat raadella minut kappaleiksi. Otan puhelimeni esiin ja yritän keskittyä Google Mapsiin niin hyvin kuin pystyn ja etsin tärisevillä sormillani sijaintiani. Jospa sieltä löytyisi ratkaisu polun suuntaan.

Kun koirat sitten viimein hiljenevät ja kääntyvät pois tai asettuvat makuulle, otan muutaman askeleen taaksepäin. Rähinä alkaa uudestaan hiljentyäkseen taas hetken kuluttua. Viimein olen perääntynyt tarpeeksi kauas, ettei jokainen liikkeeni aiheuta äläkkää. Istun puun alle hengähtämään ja olen kiitollinen siitä, että olen elossa.

Gorge du Cians patikkaretki

Lähetän viestin miehelleni ja kerron olevani jumissa, koiria kohti en aio yrittää uudestaan. Harmittaa, sillä tiedän olevani jo lähellä maalia. Mietin miten saisin yhteyden alapuolellani olevaan maalaistaloon, vai lähdenkö sittenkin takaisin ylös ja palaan samaa reittiä takaisin?

Lopulta päätän ottaa riskin ja lähden laskeutumaan suoraan jyrkkää rinnettä alas, koirien ulottumattomissa. En voi tietää odottaako alapuolella aita tai kenties kivilouhikko, mutta päätän silti yrittää. Onneksi rinteessä on puita, joista voin ottaa tukea, kun välillä liu’un alas kuivien viimevuotisten tammenlehtien viemänä.

Lopulta hyppään viimeiseltä törmältä pusikosta suoraan maalaistaloon vievälle tielle. Kävelen muutaman metrin tietä alas ja näen kappelin. Täällä ollaan, hieman risuisena ja naarmuilla, mutta ehjänä ja hengissä! Ilo ja helpotus valtaavat mielen.

Gorge du Cians patikkaretki
Saint-Marcin kappeli

Jatkan matkaani hiekkatietä alas kohti Ciansin rotkon asvalttitietä. En vieläkään näe yhtään ihmistä. Pusikossa kuhahtaa jokin eläin ja hätkähdän. Metsä hiljenee. Tien varrelta otan viimeiset kuvat upeasta laaksosta.

Gorge du Cians patikkaretki

Gorge du Cians patikkaretki

Gorge du Cians patikkaretki

 

  • Tämä retki tehtiin toukokuun alussa
  • Koirat olivat tietääkseni pyreneittenkoira, isoja paimenkoiria. Myöhemmin Rigaudin kylän kunnantalolla näin sarjakuvan, jossa neuvottiin miten lammaslaumat ja paimenkoirat kohdataan ongelmitta. En varmasti ole siis ainoa, joka on joutunut tällaiseen piiritykseen. Alueella on susia, joten koirat tekevät tärkeää työtä. Ohjeet kohtaamiseen ovat:
  1. pysy rauhallisena
  2. älä huuda
  3. älä heitä mitään koiraa kohti
  4. älä uhkaile koiraa kävelysauvallasi
  5. pysähdy tai jatka matkaasi, koira saattaa haistella sinua ja kulkea rinnalla hetken varmistuakseen, että olet vaaraton

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Pääsiäisretkellä Torronsuolla

Pääsiäisretkellä Torronsuolla

Aurinko paistaa lankalauantaina niin kirkkaasti, ettei sisään voi nyt jäädä. Mitä tehtäisiin?

Nyt eivät metsän varjoiset polut houkuttele vaan on päästävä avarammille laitumille, lähdetään siis suolle. Niitähän tässä maassa riittää.

Saavumme Tammelaan Kiljamon parkkipaikalle Torronsuon kansallispuistoon, kun aurinko kallistuu jo iltapäivän puolelle. Lähdemme seuraamaan leveää katettua polkua ja tulemme pian metsän puolelta näköalapaikalle suon laitaan. Aukea luminen suomaisema häikäisee niin, että joudumme kaivamaan pikaisesti aurinkolasit.

Torronsuo
Päivä on häikäisevä

Pian huomaamme, että nyt ei tarvitse palata pitkospuille ja poluille, sillä täällä on hankikanto. Mikä vapaus! Voimme kävellä minne vain.

Vaikka parkkipaikka on täynnä autoja, on maisema autio. Kävelijät, lumikenkäilijät ja hiihtäjät ovat hajaantuneet laajalle keidassuolle näkymättömiin.

Hiljaisuus vain humisee korvissa. Sinkoilevat aivosolut rauhoittuvat.

Torronsuo
On suuri sun suos autius
Torronsuo
Elämä voittaa vähitellen pienessä sulassa laikussa
Torronsuo
Kurotus kohti aurinkoa

Kuljemme vain hetken, kun ensimmäinen retkeläinen ilmoittaa nälästä. Pysähdymme niille sijoillemme, kaivamme istuma-alustat ja voileivät repusta, ja nautimme.

Kun eväät on syöty, huudan lapset katsomaan mitä pensaan alta löytyy. Pääsiäispupun jemmahan se siellä. Lapset alkavat olla jo isoja, mutta tätä perinnettä en aio ihan heti lopettaa.

Torronsuo
Pääsiäispupu was here
Torronsuo
Lankalauantain herkut
Torronsuo
Pitkospuut olivat paikoittain liukkaat, mutta vieressä hanki oli kantava ja pitävä

Haahuilemme aukealla suolla aikamme, kunnes palaamme pitkospuille ja jatkamme matkaa luontotornille katsomaan maisemaa yläilmoista. Ohitamme tulipaikan, jossa olisi sopivasti hyvät tulet, valmiit makkarakepit eikä ristin sielua. Vain makkarat puuttuvat.

Komea suo, ihana aurinko ja ripaus kevättä ilmassa. Tänne palaan mielelläni.

Torronsuo
Tästä tuli palmu mieleeni. Kesää kohti mennään.

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Howth – päiväpatikointia ja merimaisemia Dublinin lähellä

Howth – päiväpatikointia ja merimaisemia Dublinin lähellä

Vaikka Dublinissa on kivaa, ovat Irlannin luonnonmaisemat silti vielä kivemmat, minusta ainakin. Lyhyellä Dublinin-lomalla ehtii onneksi maisemien äärelle päiväseltään, vieläpä kätevästi DART-lähijunalla. Etelässä pääsee rantajyrkänteille patikoimaan esimerkiksi Greystonesin ja Brayn välille. Me lähdemme Dublinista koilliseen Howthin kalastajakylään.

Howth

Päivä on kääntynyt jo iltapäivään, kun saavumme DART-junan pohjoiselle pääteasemalle Howthiin. Retki on siis aloitettava pikalounaalla. Howth on kuuluisa kalaravintoloistaan, mutta meillä on kiire päästä rantatörmille maisemia katsomaan. Löydämme Howthin pienen ”torin”, joka varmasti pursuaa elämää kesäisin, mutta nyt helmikuisena tiistaina on auki vain kaksi kahvilaa. Syön muhkean leivän, jossa on sisällä briejuustoa ja karpalokastiketta. Mietin, että jos tällä matkalla olisi soundtrack, siihen kuuluisi ehdottomasti Cranberries. Bändin laulaja, tammikuussa kuollut Dolores O’Riordan asui jonkin aikaa Howthissa.

Ruokailuamme kahvilan ulkoterassilla seuraa tarkkaan kaksi kottaraista, yhtä rohkeita kuin lokit, pulut ja varpuset meillä. Hämmentävää ja hauskaa, sillä en ole koskaan katsonut kottaraista näin läheltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kottarainen on komea lintu

Lähdemme kävelemään pitkin rantakatua, ohitamme ravintoloita ja pubeja, tähyilemme sataman yli Ireland Eyen saarelle. Aallonmurtajan jälkeen lähdemme vähitellen nousemaan ylemmäs rinteeseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Howthin satama ja majakka
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Reitin alku kulkee asutuksen keskellä
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vanha aita alapuolellamme
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Howthin edustalla on Ireland’s Eye -saari, jonne pääsee kesäisin veneellä

Jatkamme kävelyä rannan suuntaisesti, aluksi tien reunassa asutuksen keskellä, kunnes saavumme parkkipaikalle. Parkkipaikalta alkaa viimein polku.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Viimeinen vilaus sataman aallonmurtajasta

Nousemme yhä ylemmäs ja minulle alkaa valjeta, että tämä todellakin on Cliff Walk eli polku kulkee ajoittain aivan rantajyrkänteen reunalla. Sekunnin ajan epäröin, henkäisen syvään ja ajattelen, etten aio antaa periksi tälle rasittavalle korkeanpaikankammolle. Jatkamme matkaa. Onneksi siellä täällä polun ja jyrkänteen välissä kasvaa pensaita. Jyrkimmissä kohdissa puristan täristen kuopusta takista tai kädestä. Lapsia vaan naurattaa ja he jatkavat kulkuaan huolta vailla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylimääräisistä sydämentykytyksistä huolimatta nautin, suurimman osan ajasta ainakin. Maisemat Irlanninmerelle ovat avarat, keltainen piikkiherne kukkii kauniisti ja aurinko paistaa lämpimästi. Täällä on hyvä hengittää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kimalainen piikkiherneen kukassa
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Irlannin lipun värejä

Pysähdymme herkkutauolle polun varressa olevalle penkille ja katsomme, kun Iso-Britannian suunnasta lähestyy lautta. Muistelen niitä kertoja, kun matkasin Walesin Holyheadista Dun Laoghaireen Dublinin eteläpuolelle. Kaivan repusta pienet matkakiikarimme ja alan tähyillä merelle. Ihmettelen kahta valoa heijastavaa pistettä, eiväthän linnut yleensä heijasta valoa. Hetken kiikaroituani ymmärrän, että siellähän etenee meressä kaksi hyljettä. Olen aika innoissani näystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä kuvassa on kaksi hyljettä:)

Vaikka piikkiherneiden keltainen loisto sykähdyttää, mietin silti, että tämä maisema olisi mahtava joskus nähdä heinä-elokuussa, kun kanervat kukkivat. Kesän alussa taas voisi bongailla pesiviä lintuja. No, kaikkea ei voi saada, samalla kertaa ainakaan.

”Milloin ollaan perillä?”

”Ihan kohta varmaan”

Vielä yksi rantatörmän mutka ja viimein eteemme avautuu upea näkymä Dublinin lahdelle. Edessämme näemme Bailyn majakan ja kaukana lahden toisella puolen häämöttävät Wicklow’n vuoret. Nyt olemme lähellä the Summitia eli huippua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
The Baily Lighthouse – siellä se viimein on!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rantapolku loppuu the Summitin luokse, josta löydän infotaulun reiteistä ja niiden pituuksista. Käyn vielä ottamassa viimeiset valokuvat majakasta ennen paluumatkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ohitamme paluumatkalla St Mary’s Abbeyn rauniot

Pääsemme takaisin kylään ja seuraamme hetken lokkeja, jotka ovat löytäneet simpukoita kalastajien laatikoista. Ne yrittävät puuhakkaasti rikkoa kuorta päästäkseen sisustaan kiinni. Haikara tarkkailee tolpan päältä sataman touhuja. Aurinko on jo matalalla. On aika palata Dubliniin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Howthin satamaa illan valossa

Howth

 

  • Kävelimme rantapolulta suorinta reittiä eli tietä pitkin takaisin Howthin kylään ja matkaa tuli yhteensä noin kuusi kilometriä.
  • Howthissa on neljä eri patikkareittiä, 6-10 kilometrin pituisia ja vaikeusasteet vaihtelevat helposta vaikeaan. Meidän reittimme Cliff Path on määritelty helpoksi ja arvioitu aika on noin 2 tuntia.
  • Matkasimme kolmen päivän LUAS-matkakorteilla kätevästi Howthiin asti DART-junalla. The Summitin lähelle pääsee Dublinista myös bussilla 31 a, jos haluaa kävellä ainoastaan rantapolun vastapäivään ja palata vaikka junalla
  • Howthissa on myös linna ja liikennemuseo
  • DART-junalla pääsee myös Dublinin eteläpuolelle Greystonesiin, josta kävelylle kohti Brayn kylää lähti Duunireissaaja. Tässä hänen tarinansa: Päiväretkiä Dublinin rannikolla – Cliff Walk
  • Lähinnä kauempana -blogissa kerrotaan lisää Braystä: Bray – Dublinista helppo päiväkohde

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa