Syysvärejä ja jumalaisia maisemia Dolomiiteilla

Ylitämme Timmelsjochin solan Itävallasta Italiaan ja upeiden maisemien lisäksi silmiämme alkaa hivellä entistäkin kirkkaammat värit. Vuorten ja kukkuloiden rinteillä on yhä enemmän lehtikuusia, joiden ruska sävyttää maisemaa. Vihreän, oranssin ja keltaisen loisto yhdistyy siniseen taivaaseen. Onpa meillä onnea, kun saamme tämänkin nähdä.

Majoitumme Val di Funesin eli Villnöβin laaksoon San Pietron (St. Peter) kylään Etelä-Tiroliin. Haluamme nähdä UNESCO:n maailmanperintökohteenakin tunnetun Dolomiittien vuoriston maisemia.

Airbnb-kämppämme taitaa olla hullunkurisin asunto, jossa olemme olleet. Astumme sisään lasiovesta, joka vie meidät suoraan ahtaaseen perinteisesti sisustettuun ruokailutilaan. Siitä kävelemme ultramodernin keittiön läpi ja tulemme isoon sokkeloiseen eteiseen, jossa ei ole ulko-ovea mutta kattoon asti ulottuvat valtavat tummat vaatekaapistot. Eteisestä on näkymä askeettiseen makuuhuoneeseen ja 70-luvulta peräisin olevaan kylpyhuoneeseen. Alkaa naurattaa. Tässä paikassa on luonnetta, jokaiselta vuosikymmeneltä jotain. Emäntämme Tanjan hymy on leveä ja kirkas kuin Tirolin aurinko. Tunnemme olevamme tervetulleita.

Ulkona kukkapurkissa puutarhatonttu vartioi huonosti hoidettua pihaa. Musta kissa saapuu luoksemme ja asettuu taloksi. Kotoisaa.

Lähdemme ensin ajelulle kohti Grand Dolomite Roadia. Loppujen lopuksi ajamme sitä vain pienen osan, sillä täällä on yksinkertaisesti pakko pysähtyä vähän väliä katsomaan maisemia ja kuvaamaan. Näkymät ovat aivan ällistyttäviä, sää mitä parhain, parhaimmillaan kesäisen lämmin näin lokakuun puolivälissä.

Ensin jumitumme tien SS242 varteen paikkaan, jossa saamme katsella tien toisella puolen majesteettista Sassolungoa ja toisella puolella kohoavia Sella Towersin huippuja.

Sella Towers

Kurkistus heijastukseen vai toiseen todellisuuteen?

Sassolungo

Pilvinen hetki aurinkoisella matkallamme

Jatkamme kohti etelää ja käännymme Great Dolomite Roadille (Strada Dolomites) kohti Passo Pordoita.

Dolomiiteilla jokainen tie on maisematie

Ei hullummat näkymät tälläkään tauolla

Syksyä parhaimmillaan

Great Dolomite Road kulkee Bolzanosta Cortina d’Ampezzoon asti, mutta me pysähdymme Arabbassa lounaalle ja käännymme kohti pohjoista. Kierrämme San Martino in Badian (St. Martin in Thurn) kautta kotilaaksoomme.

Pysähdymme ennen auringonlaskua vielä ihailemaan Sass de Putiaa (Peitlerkofel) iltavalaistuksessa.

Peitlerkofel (Sass de Putia)

Seuraavana päivänä ajamme Val di Funesin itäiseen kolkkaan Zanser Almiin (Malga Zannes). Ohitamme Santa Maddalenan kylän ja St.Johannin (San Giovanni in Ranui) pienen kirkon. Maisema on häikäisevän vihreä.

Val di Funes

St. Johannin pieni kirkko taustanaan Odlen vuorijono

Emäntämme Tanja pitää pientä hotellia Zanser Almissa ja olisimme voineet jättää auton ilmaiseksi heidän parkkipaikalleen, mutta hätäisinä ajamme maksulliselle parkkialueelle tarkoituksenamme vain pikaisesti katsella ympärillemme. Lapsella on lämpöä emmekä voi nyt lähteä patikoimaan. Katselen kaihoisasti lukemattomia reittiopasteita. Alun perin suunnittelin meille Adolf Munkel -reittiä tälle päivälle.

Kävelemme hetken kirkkaassa auringonpaisteessa ja piipahdamme hetkeksi metsän puolelle. Maisemaa hallitsevat Odlevuorten jyrkät seinämät. Tunnen oloni määrittelemättömän hyväksi juuri täällä.

Nautimme kahvit ja suussasulavat strudelit ravintolan terassilla. Aurinko lämmittää suomalaiselle iholle sopivasti, yritän imeä tämän kaiken valon ja koko seudun värit ja energian itseeni talvea varten.

Zanser Alm ja Odlevuoret

Juttelen hetken ravintolanpitäjän kanssa. Hän kertoo pitävänsä paikkaa auki vielä ensi viikon, sitten on aika levätä hetki ennen talvisesonkia ja kelkkailukautta. En tiennytkään, että kelkkailu on täällä merkittävin ajanviete. Ravintoloitsija sanoo myös haaveilevansa Suomen-matkasta, sillä hän on nähnyt kuvia Itä-Suomen järvistä. Me taas olemme unelmiemme vuoristomaisemissa juuri nyt. Hymähdämme molemmat itsellemme, ihminen tuntuu kaipaavan aina jotain erilaista, toisenlaiseen paratiisiin, vaikka itse asuisi näinkin jumalaisessa paikassa.

Dolomiiteilla yhdistyy niin moni itselleni mieluisa asia: mielettömät maisemat, lukemattomat patikointireitit sekä kivat kylät ja kaupungit. Pidän paljon Etelä-Tirolin pääkaupungista Bolzanostakin. Hintataso on kohtuullinen ja alueella pärjää hyvin saksalla, joka sujuu itseltäni paremmin kuin italia. Sääkin oli meille täydellinen, sillä emme ole kuuman kesän ystäviä, mutta nautimme syksyisestä lämmöstä täysillä.

Merkitsen paikan muistojeni laatikkoon, jossa päällä lukee ”Tänne palaan vielä”.

 

• Tämä matka tehtiin lokakuun puolivälissä
• Lensimme Müncheniin, vuokrasimme auton ja ajoimme ensin kolmeksi yöksi Itävallan Ladisiin. Sieltä ajoimme Val di Funesiin, jossa majoituimme myös kolme yötä.
• Dolomiitit on upea kohde syksyllä, vaikka useimmat vuoristohissit ovatkin jo kiinni. Tätä mieltä on myös Maailman äärellä -blogin Heidi, joka matkaili samoilla seuduilla viikkoa myöhemmin. Seuraa Heidin blogia ja ihastu henkeäsalpaaviin kuviin ja uskomattomiin päiväpatikoihin!

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Advertisement

Timmelsjochin solan kautta Itävallasta Italiaan

Aamuaurinko valaisee jälleen Laudeggin linnan Ladisissa ja meidän on aika jatkaa matkaamme kohti Italiaa. Tällä kertaa olen muistanut ottaa mukaani tiekartaston, johon on merkitty maisemareitit vihreällä. Valitsemme majapaikkamme laakson eli Oberinntalin sijaan kulkureitiksemme Ötztalin, jossa näkyy lupaavasti vihreää. Aiomme ylittää rajan Timmelsjochin solan (Passo Rombo) kautta. Maisemanmetsästyksemme jatkuu.

Ajamme pienen koukkauksen pohjoiseen, että pääsemme Ötzin laaksoon. Pysähdymme ensimmäisen kerran Söldenin jälkeen katsomaan hiihtokeskuksena tunnetun kylän postikorttimaisemaa.

Sölden

Nousemme vähitellen ylemmäs ja ohitamme Obergurglin ja Hochgurglin. Jokunen vaeltaja kävelee hetken tienviertä, mutta muuten on hiljaista. Hiihtohissit ovat levolla. Vuoristomaisema muuttuu yhä karummaksi ja autius vaihtuu yhtäkkiä valtavaan parkkipaikkaan. Olemme saapuneet Timmelsjochin alppitien (Hochalpenstrasse) tietulliasemalle, jonka yläkerrassa näkyy olevan moottoripyörämuseo. Parkkipaikan reunalla on rivi turistibusseja, maisematasanne ja tietoa alueen luonnosta ja historiasta.

Näkymiä tietulliasemalta eli moottoripyörämuseolta

Kurkistamme myös isoon ravintolaan ja huomaamme, että paikka taitaa olla motoristien suosiossa. Asiakaskunnassa on lukuisia partaisia harrikkahipstereitä.

Timmelsjochin moottoripyörämuseo

Maksamme 16 euron tietullin (yhteen suuntaan) ja jatkamme matkaa ylemmäs kuumaisemiin kohti lähestyvää Italiaa. Tie on auki vain lokakuun loppuun asti, ehdimme onneksemme vielä nähdä tämän kaiken upeuden.

Timmelsjoch

Juuri ennen rajaa pysähdymme vuoristoravintolan (Rasthaus Timmelsjoch) eteen. Olemme nousseet 2500 metrin korkeuteen.

Timmelsjochin solan pieni museo keikkuu Itävallan ja Italian rajalla ja kertoo tarinoita tien rakentamisesta vaikeissa olosuhteissa. Sola avattiin vuonna 1959. Lammaspaimenet ovat vaeltaneet Italian puolelta laumojensa kanssa näihin maisemiin kesäksi jo vuosisatojen ajan.

Kiipeilemme ravintolan ympärillä ja ihmettelemme vuorille levittäytyvää taidenäyttelyä. Ihmisen luovuus kohtaa taivaalliset maisemat ja käy vuoropuhelua vuorten kanssa.

Kukkulan huipulla risti tavoittelee taivaita. Siitä hieman alemmas on taideteos ”Kaipauksen, toiveiden ja unelmien puu”

Rajapyykin molemmille puolille on asetettu tuolit, ehkä jättiläisten rajaneuvotteluita odottamaan. Vai olisivatko ne sittenkin filosofien tai velhojen väittelyitä varten? Ympäristö ainakin olisi omiaan ylevien ajatusten vaihtoon.

Ihmisen viimeinen avunpyyntö vai iloinen tervehdys?

Missä tuuli on silloin
kun se ei puhalla

korvissani
kuiskailee onni

– oma tulkintani kallion tekstistä

Häikäisevää. Sää on meille jälleen suotuisa, voin kuvitella, että täällä on toisinaan dramaattiset olosuhteet.

Kaipauksen, toiveiden ja unelmien puu. Tämä mies kirjoittaa unelmiaan kortille pitkään. Sen täytyy olla jotain tärkeää.

Rakkautta, reissuja, marsuja − ihmisen unelmia

Birgit ja Jörg ovat sitä mieltä, että matkustaminen tekee onnelliseksi. Olen samaa mieltä.

Huipulla risteilee houkuttelevia polkuja

Timmelsjochin solan museopömpelin takaa tie kaartaa Italiaan ja saavumme Passeiertaliin. Lähdemme laskeutumaan serpentiinejä pitkin alas. Maisema muuttuu värikkäämmäksi lehtikuusien ruskavärien myötä ja on pysähdyttävä vähän väliä huokailemaan näkymien äärelle.

Matkan varrella maisemia tarjoillaan välillä valmiiksi kehystettyinä. Samalla saamme tietoa alueen kivilajeista, eläimistä ja historiasta.

Ihmisellä on tarve jättää jälkensä joka paikkaan

En saa näistä maisemista tarpeekseni

Olemme saapuneet Passeiertaliin

Lopulta ajamme loistavien lehtipuiden ja vihreiden laitumien keskellä kohti Meranoa. Tie kohti Bolzanoa kulkee Meranon kaupungin läpi ja katson auton ikkunasta, kun ohi lipuu jälleen yksi sykähdyttävän kaunis italialainen kaupunki. Miten paljon kauneutta mahtuukaan yhteen maahan.

Tämä matka on ollut täynnä jumalaista kauneutta ja matkailijan ahneutta. Mietin niitä Söldenin alueen satoja vuosia vanhoja sembramäntyjä ja patikkareittejä, joille emme voineet poiketa; Timmelsjochin polkuja solan huipulla, jonne olisi voinut jäädä tuntikausiksi vaeltamaan hohtavassa auringonpaisteessa ja houkuttelevan näköistä Meranon kaupunkia.

Ehkä jonain päivänä on vielä aikaa pysähtyä ja matkustaa hitaasti. Meillä on jo kiire Bolzanoon ja sieltä majapaikkaamme Val di Funesiin (Villnöss).

”Timmelsjoch oli elämys, maisemareitti vailla vertaa”, ajattelen. Enkä arvaa, että jotain kenties vieläkin uskomattomampaa on tulossa.

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Vinkit Comojärvelle

Viiden päivän pikalomastamme Comojärvelle on vierähtänyt jo pari kuukautta, mutta ajattelin silti kirjoittaa vielä koosteen lomastamme. Olimme oikein tyytyväisiä matkaamme. Alueen maisemat hellivät silmää ja ajankohta oli sään puolesta meille täydellinen, sillä kevätaurinko oli juuri sopivasti herännyt lämmittämään meitä pohjoisen pitkän talven hyydyttämiä kalpeanaamoja. Sitä paitsi perheemme nuorimmaiset eivät viihdy helteessä, joten keskikesän etelänmatkat eivät ole meitä varten. Helsingin harmaudesta ja viimasta tulleina nautimme täysillä kevätauringon säteistä, ja puutarhojen ja metsien kukkeus ja vehreys antoivat meille uutta elinvoimaa.

Vihreyttä ja vuoria

Comojärveä voin lämpimästi suositella monestakin syystä. Alue on lähellä Milanon Malpensan lentokenttää, johon on helppo löytää edullisia lentoja. Comon maisemat ovat upeita, kylät kauniita ja, Italiassa kun ollaan, ruoka ja jäätelö hyvää. Me vietimme monipuolisen loman: ihailimme majapaikkamme terassilta jumalaista maisemaa ja kävimme vastarannalla Varennassa, päiväretkellä naapurimaassa Sveitsissä sekä maaseudulla patikoimassa.

Aamuinen näkymä terassiltamme

Iloa silmille ja kielelle, lämpöä iholle ja liikuntaa, mitä muuta voisin pyytää?

Suosittelen varaamaan majoituksen sen mukaan mihin suuntaan aikoo retkeillä. Järven kiertämiseen menee aikaa. Tosin järven yli kulkee myös autolauttoja. Jos viipyy mieluiten rannan tasolla, ovat keskisen Comon kauniit pikkukaupungit Varenna, Bellagio ja Menaggio hyviä kohteita. Lautat kulkevat näiden välillä koko päivän (paitsi tuulisina päivinä), joten niihin kaikkiin tutustuminen on helppoa. Kaupunkimaisempaa elämää kaipaavan kannattaa pysähtyä Comon kaupunkiin etelärannalla. Turisteja välttelevä voi hakeutua järven hiljaisemmille pohjoisrannoille. Me majailimme lähellä Menaggiota, sillä löysimme sieltä mukavan majapaikan vuoren kupeesta ja länsirannalta oli helppo pistäytyä Sveitsin Luganossa.

Vuokrasimme Malpensasta auton. Autoilu sopii meille hyvin, liikumme mieluiten omalla aikataululla ja käymme myös kaupunkien ja kylien ulkopuolella. Ymmärrän kuitenkin hyvin, jos julkisilla liikkuminen houkuttelee enemmän, sillä autoilu Italiassa vaatii kylmiä hermoja ja nopeaa reagointikykyä. Tiet ovat erinomaisessa kunnossa, mutta elämään hieman luottavaisemmin suhtautuvia paikallisia pienillä Fiat Pandoillaan saattaa tupsahtaa serpentiiniteiden mutkissa eteen keskellä ajoväylää. Kaupunkien keskustoissa on myös vaikea löytää parkkipaikkaa. Myönnän kyllä olevani etuoikeutettu, sillä itse istuin rennosti kartanlukijana, kun mieheni ajoi.

Autolla liikkuvien kannattaa myös jättää riittävästi aikaa siirtymisiin. Lähtöpäivämme oli arkipäivä, joten seisoimme jonoissa muutaman tunnin ajan 35 kilometrin matkalla Menaggion ja Comon välillä. Rekkojen ja bussien liikkuminen ja etenkin kääntyminen tiellä, joka kulkee useiden keskiaikaisten kylien läpi, on ihme ja spektaakkeli jo sinällään. Comosta eteenpäin matka Milanoon ja Malpensaan sujuu jo joutuisasti moottoriteitä pitkin.

Ensimmäinen jonotus matkalla Menaggiosta Comoon

Jonottaessa oli aikaa valokuvata. Kuvassa Comojärven ainoa saari Isola Comacina.

Onneksi olimme lähteneet ajoissa liikkeelle, sillä tarkoituksemme oli viettää päivä Comon kaupungissa ennen iltalentoamme kotiin. Comossa oli mukavia kävelykatuja, kaunis katedraali ja söimme siellä matkan parhaat pizzat (Ristorante pizzeria Barbarossa). Comoon ehtii hyvin vaikka päiväretkelle Milanosta, mutta minusta Como-kokemus jää hiemaan vajaaksi, jos pysähtyy tähän kaupunkiin. Kannattaa ainakin nousta funikulaarilla ylös Brunateen parempien maisemien äärelle.

Kohti Comon keskustaa

Comon komea katedraali

 

Linkkivinkkejä:

Out of Office -blogissa kirjoituksia ja kuvia kauniista Bellagiosta

Matkalla lähelle tai kauas –blogissa kierretään Comojärveä hieman laajemmin

Hiking Trails in Menaggio

Perfect Day Trip in Como

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Menaggion vanha tammi

Olen nähnyt Menaggion il Rogolonen, mutten Paavolan tammea. Joskus kaukaiset nähtävyydet ovat tutumpia kuin lähellä olevat. Ehkä tänä kesänä on käytävä katsomassa myös tuota Lohjan kuuluisuutta.

Oli viimeinen lomapäivämme pääsiäisenä Menaggiossa Comojärven rannalla ja aikomuksenamme oli matkustaa lautalla Bellagioon, tuohon kaupunkiin, josta näkemäni kuvat olivat sysäys koko tälle matkalle. Sinä päivänä tuuli oli kuitenkin niin navakkaa, etteivät lautat kulkeneet. Emme jääneet odottelemaan tuulen tyyntymistä vaan päätimme lähteä patikkaretkelle katsomaan yli 300 vuotta vanhaa tammea, il Rogolonea.

Bellagio häämöttää vaahtoavan veden tuolla puolen

Menaggion lähellä on useita kiinnostavia patikkareittejä. Valitsimme metsäisen polun tammelle, sillä retki näytti sopivan helpolta lapsiperheelle. Ehkä seuraavan kerran uskaltaudumme kiipeämään Rifugio Menaggiolle, joka näytti myös houkuttelevalta kohteelta varsinkin maisemien puolesta.

Ajoimme Menaggiosta noin viisi minuuttia Luganon suuntaan ja jätimme auton Codognan kylään. Haahuilimme hetken kylän keskustassa, kunnes löysimme merkityn polun kiviaidan vierestä.

Reitti kulki aluksi osin päällystettynä polkuna laidunten ja talojen välissä, myöhemmin sukelsimme syvemmälle metsäiseen maisemaan ja kävelimme maapolkua pitkin, ylitimme muutamia puroja ja juttelimme aasien kanssa. Olimme jo oppineet, että kellojen kilkatus täällä tarkoittaa yleensä aaseja laitumella eikä lehmiä. Tosin näimme yllättäen kaksi lehmääkin matkan varrella.

Tiheän pöheikön läpi tai laidunaukeiden yli tähyilimme laakson toisella puolella kohoaville vuorille ja taisimme nähdä vilauksen Pianojärvestäkin.

Vajaan tunnin kuluttua saavuimme aukiolle, jossa kasvaa mahtava il Rogolone, kunnioitusta herättävä tammivanhus. Tammen arvellaan kasvaneen tässä jo vuodesta 1710.  Infotaulun mukaan il Rogolone on 25 metriä korkea ja sen rungon ympärysmitta on peräti kahdeksan metriä. Lapset näyttivät lilliputeilta sen juurella seistessään. Kevään vaaleanvihreät lehdet hehkuivat kauniina sen tummaa runkoa vasten.

Aukion laidalla oleva aavemainen rakennus näytti olevan romahtamaisillaan.

Ihmettelimme valtavaa puuta hetken ennen paluutamme. Vihreän ja rehevän metsän läpi oli mukavaa kulkea, päivän tuulet eivät häirinneet, eivätkä ötökät. Ajattelin, että tämä reitti on varmasti miellyttävä myös kesän kuumuudessa.

Tämä oli meille juuri sopiva retki tähän päivään, eikä Bellagion näkemättä jääminen harmittanut yhtään. Olo oli seesteinen, koko perhe oli tyytyväinen, ja onpahan meillä nyt hyvä syy palata Comojärvelle.

Olisipa tullut muutama porkkana mukaan

 

 

Päiväretki Luganoon

Matka majapaikastamme Comojärveltä lähimpään sveitsiläiskaupunkiin Luganoon oli vain noin 30 km, joten päätimme lähteä kurkistamaan pääsiäisenviettoa myös naapuriin. Pääsiäismaanantain sääennuste oli lupaavan miellyttävä kevätsää ja 20 astetta lämmintä. Ajoimme Menaggiosta länteen ja ohitimme pieniä kyliä, myös pyhinä palvelevan supermarketin (ruokakauppamme) sekä ylitsepursuavan vihreitä maisemia.

Noin kymmenen kilometrin jälkeen saavuimme Luganojärvelle ja loppumatkan ajoimme järven rantaa myötäilevää tietä.

Parkkeerasimme auton lähelle Monte Brèn huipulle nousevan funikulaarin lähtöasemaa. Lähdimme kuitenkin ensin kohti keskustaa. Siirryimme kävelemään pitkin järven rantaa, ihailimme järvimaisemaa ja kukkaistutusten väriloistoa. Harmaasta ja räntäisestä Suomesta tulleena häikäistyin värimaailmasta niin, että taisin ottaa kukkakuvaöverit. Auringon lämpöä ja värejä osaa arvostaa pitkän talven jälkeen.

Rantapromenaadin tulppaanit ja taustalla kohoava San Salvatore

Luganon keskusta näkyvissä

Vielä yksi kukkakuva

Söimme lounaan keskustassa Ristorante Federalessa, jonka jättikatkarapupastaa sahramikastikkeella muistelen vieläkin kaiholla. Kävelimme vanhan keskustan kaduilla ja katselimme pääsiäismarkkinoiden kojuja, joissa myytiin käsitöitä, taidetta ja krääsää. Haitari soi ja pääsiäispuput tarjoilivat kaikille ohikulkijoille suklaamunia. Suklaa ja Sveitsi kuuluvat yhteen.

Monte Brè Luganon keskustasta päin

Palasimme Monte Brèn juurelle ja lähdimme funikulaarilla kohti huippua. Matkan varrella näin mukavia evästaukopaikkoja vuoren rinteillä ja houkuttelevan näköisiä patikkapolkuja. Tänne olisi palattava joskus ajan kanssa vuorille kävelemään.

Huipulla kiersimme kurkistelemassa maisemia eri suuntiin ja pistäydyimme pienessä sievässä kappelissa.

Lopulta parhaat maisemat löytyivät Osteria Funicolaren aurinkoiselta terassilta, jonne päädyimme juomaan kevään ensimmäiset terassivirvokkeet. Monte Brèn rauha ja hiljaisuus hellivät mieltä ja maisemat mykistivät.

Lähdimme laskeutumaan funikulaarilla ja näpsin viimeiset maisemakuvat laskevan auringon aikaan.

Maisemakuumeinen Comojärvellä

Joskus matkakuume syttyy yhdestä muiston sirpaleesta tai tarinasta, lehtiartikkelista, blogijutusta ja joskus jopa yhdestä kuvasta, joka syöpyy mieleen, eikä lähde millään kulumaan mielestä, vaikka muuten huonomuistinen olenkin.

Näin kävi minulle viime syksynä, kun luin maisemaonnellisen Johannan Out of Office -blogista juttua idyllisestä Bellagiosta. Koko juttu sai minut haaveilemaan Italian kevätauringosta, joka on jo muutaman kerran elämässäni hellinyt kohmeista olemustani pitkän talven jälkeen. Erityisesti mieleeni jäi Johannan kuva Bellagion majoituksesta, josta oli huimat näkymät Comojärvelle. Sinne oli päästävä.

Varasin jo vuoden alussa tarjouslennot Milanoon ja sen jälkeen aloimme kahlata läpi majoitusvaihtoehtoja Comojärven ympäriltä. Tällä kertaa tärkeimpänä kriteerinä oli maisema. Unelmamaisemamme löytyi viimein Plesion kylästä noin neljän kilometrin päässä Menaggion kaupungista.

Menaggion rantaa

Ajoimme Milanon lentokentältä Comojärven etelärannalle Comon kaupunkiin noin tunnissa. Menaggioon oli matkaa vielä puolisen tuntia. Saavuimme perille pimeän tullen ja lähdimme kiipeämään nelivetoisella vuokra-autollamme ylös rinteeseen kohti Plesiota. Ajoimme serpentiiniä pitkin ylemmäs ja ylemmäs läpi pienten kylien kunnes havaitsimme AirBnB-emäntämme äidin heiluttamassa meille pienessä risteyksessä. Emäntämme Elisabetta oli itse Puolassa, joten hänen vanhempansa Elda ja Piero esittelivät meille talon tilavan alakerran ja sen edessä olevan terassin, jotka olivat kokonaan käytössämme. Pöydällä meitä odotti paikallinen pääsiäiskakku.

Yleensä matkoilla kauneimmat paikat on jo varattuja, mutta tämä maisematerassi oli yksinoikeudella vain meille.

Flunssatoipilaana asetuin ensimmäisenä aamuna villasukat jalassa tämän jumalaisen maiseman äärelle lämpimään auringonpaisteeseen ja mietin: ”Jos tämä maisema ei paranna sitkeää flunssaani niin sitten ei mikään”.

Ja paranihan se.

Toipilas nauttii sanatorion terassilla auringon lämmöstä

Terassimme aidan takaa alkoi jyrkkä rinne. Hieman alempana oli laidun, josta kuului kellojen kalkatusta. Odotin näkeväni lehmiä. Pian paljastui kuitenkin, että alhaalla laidunsikin pari aasia kellot kauloissaan. Kellojen äänistä ja lintujen pontevista kevätlauluista muodostui heti kodikas äänimaisema.

Menaggio ei ole Comojärven ykköskohde, mutta ehkä juuri siksi meille sopiva. Kaupungin kujilla oli mukavaa kurkistella porteista salaisiin puutarhoihin, hoidettuihin ja villiintyneisiin. Rantakadun varrella söimme usein lounasta ja katselimme järvelle.

 

 

En puolikuntoisena ollut vielä valmis patikkaretkiin, joten päätimme ensimmäisenä retkipäivänä tutustua vastarannalla häämöttävään Varennaan. Bellagioon oli tarkoitus mennä myöhemmin, sillä olihan meillä muutama päivä aikaa.

Näkymä järveltä kohti pohjoista

Vihreä vehreä Varenna

Oli pääsiäissunnuntai ja sievä pieni Varenna oli täynnä turisteja. Tungeksimme rantapolkua pitkin keskustaan, jonka terassit pullistelivat väkeä. Mikä ihana lämpö. Pohjoiseen sopeutuneet lapseni olivat kuumissaan, minä tarkenin. Jonotimme jäätelöä pikkupuodissa ja ihmettelin sitä sujuvaa ja ystävällistä palvelua keskellä kaoottista turistitungosta. Istuimme kujan virkaa toimittaville portaille nautiskelemaan annoksistamme.

Kun väki nautti auringosta täysissä rantakahviloissa, me kiipesimme ylös viileille ja hiljaisille kujille.

Menaggion, Varennan ja Bellagion välillä kulkee jatkuvasti lauttoja. Viimeisenä päivänä laskeuduimme jälleen Menaggion rantaan tarkoituksenamme lipua nyt viimein kaupunkiin, joka oli Comolle tulomme alkusysäys. Päivä oli tuulinen ja järvellä velloi vaahtopäitä eivätkä lautat kulkeneet. Petyimme hetkeksi, mutta Bellagion sijaan saimme mukavan patikkaretken vanhalle Rogolonen tammelle. Siitä lisää myöhemmin. Sitä paitsi ajattelen niin, että parhaisiin paikkoihin jää aina joku syy palata. En aio unohtaa Bellagiota.

Ilalla näkymä oli taas erilainen. Katselimme terassiltamme Varennan (vasemmalla) ja Bellagion (oikealla niemenkärjessä) valoja ja kuuntelimme jo tutuksi tullutta aasinkellojen kalkatusta.

Välimeren valoa Sardiniassa

Alkaa ilmeisesti syksyn kylmyys purra, kun tekee mieli muistella lämmintä Välimeren aurinkoa.

Kävimme muutama vuosi sitten seuramatkalla Sardinian Algherossa. Lapset olivat vielä aika pieniä, joten meillä ei ollut kunnianhimoisia suunnitelmia. Hotellimme oli kaukana keskustasta, mutta uima-allas ja läheinen ranta viihdyttivät meitä muutaman päivän ajan. Kävimme myös joitakin kertoja pyörähtämässä Algheron mukavassa kaupungissa.

Toukokuun sää oli arvaamaton, viikko alkoi viileästi ja palelimme (tai minä palelin) öisin. Kun aurinko sitten näyttäytyi, se paistoi meille koko loppuviikon ja sain käräytettyä ainakin jakaukseni, kun en älynnyt päätäni suojata armottomalta paahteelta. Tai siltä se ainakin tuntui Suomen talven jälkeen.

Kahdeksi päiväksi vuokrasimme auton. Ensin ajelimme etelään kohti Bosaa ja ihailimme kaunista rannikkoa.

Seuraavana päivänä lähdimme pohjoiseen katsomaan Sardinian ehkä kuuluisinta rantaa, La Pelosaa. Tämä on se ranta, jonne James Bond nousi amfibioautollaan elokuvassa 007 rakastettuni. Ranta on uskomaton, hiekka on hienoa ja valkoista, vesi häikäisevän kirkasta ja turkoosina hohtavaa. Uimarannaksi tätä ei voi oikein sanoa, sillä matalaa jatkuu loputtomiin, mutta mikä paratiisi lasten hiekkaleikeille.

Vaikka ranta oli hieno elämys varsinkin lapsille, en itse vieläkään osannut rentoutua rantaolioksi. Ehkä tarvitsen enemmän aikaa. Ainoan kerran, kun olen onnistunut vaipumaan rantaelämän horrosmaiseen rentouteen oli kauan kauan sitten Filippiinien Boracaylla. Tästä saaresta oli sattumoisin syyskuun Mondossa juttu ja toimittajalle näytti käyneen saarella juuri niin kuin minulle. Opin Boracay-artikkelista hyvän sanan kuvaamaan tätä ilmiötä: lomalobotomia. Joskus se on tarpeen. Vielä jonain päivänä kaivan nekin kuvat arkistoista ja kerron siitä reissusta lisää.

Tämä matka oli pintaraapaisu Sardiniasta, joten hieman jäi kiinnostamaan mitä sisämaassa olisi. Ehkäpä vielä joskus palaamme tutkimaan saarta lisää. Silloin voisi hypätä myös naapuriin Korsikalle.

Ystävämme Algherosta

Syksyn lämmössä Rooman seudulla

Syysloma Italiassa saa minulta vahvan suosituksen. Vietimme Rooman lähellä muutama vuosi sitten hienon viikon: kauniita maisemia, täydellinen sää ja hyvää ruokaa.

Vuokrasimme HomeAway-sivuston kautta edullisesti omakotitalon alakerran Ariccian kylästä. Berduccin suurperhe ja heidän hieman liian tungetteleva Snoopy-koiransa ottivat meidän ystävällisesti vastaan. Majoitus oli mukava kuuden hengen laajennetulle perheellemme, mutta auto oli tällä reissulla välttämätön, sillä palveluihin oli matkaa.

Ariccian keskusta on pieni ja nopeasti katsottu. Söimme mainion lounaan kylän keskustan kävelykadun L’Osteria de mi Zia -nimisessä ravintolassa. Istuimme ulkona auringonpaisteessa täydellisessä suomalaisen kesäkelissä eli noin 24 asteessa ja nautimme paikallisia herkkuja: Ariccian kuuluisaa porchettaa (kinkkua), ilmakuivattua kinkkua, leipää, ricottaa, mozzarellaa ja muita juustoja sekä lapsille pastaa. Erityisesti ricotta vei kielen mennessään. Sitä muistelin vielä pitkään.

Nemi

Teimme retkiä ympäristön kyliin ja kiersimme Nemi- ja Albanojärvet. Nautiskelimme aamupäivän cappuccinot Nemin kylässä ja ihailimme näkymää kauniille kalderalle.

Pysähdyimme myös Albanojärven rannalla Castel Gandolfossa ja mietimme, että kyllä saa paavi viettää kesiään kauniissa maisemissa. Itse kesäasuntoa emme nähneet, siitä pitivät vankka muuri ja suljettu portti huolen.

Seuraavana päivänä ajoimme hieman pidemmälle. Sperlongan sievässä rannikkokaupungissa tulin siihen tulokseen, että saattaisin sittenkin viihtyä rantalomalla.

Aurinko paistoi juuri sopivan lämpimästi ja upea hiekkaranta oli lähes tyhjä. Me kalpeat ja hiljaiset pohjoisen asukit nautimme olostamme. Lapset uivat lempeissä aalloissa.

Paikalliset mahtoivat kummastella viileän vaaleaa (tai vaaleanpunaista) joukkoamme, itse he olivat jo sonnustautuneet lämpimiin saappaisiin ja moitteettomiin villapaitoihinsa.

Pizzan ja jäätelön jälkeen palasimme Aricciaan iltahämärässä. Mies oli kyllä kovilla matkan aikana, sillä ison tila-auton kuljettaminen on todella vaativaa italialaisessa ruuhkaliikenteessä, jossa turvavälejä on tuskin nimeksikään ja kahdella kaistalla ajetaan vähintään kolme rinnakkain. Onneksi hänellä on vakaa rattikäsi ja venyvät hermot, joten selvisimme kolhuitta.

Roomassa kävimme kätevästi junalla, ja lapset halusivat ehdottomasti käydä ihmettelemässä Vatikaanin minivaltiota.

Rooma kyllä ansaitsisi enemmän kuin yhden päivän. Sinne on vielä palattava.