Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa

Heräämme Hellassa kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Ennen lähtöä otan respasta mukaani kaikki mahdolliset kartat ja pyydän henkilökunnalta vielä parhaat vinkit pitkää automatkaamme varten. Tänään olisi tarkoitus ehtiä Jökulsárlónin jäätikkölaguunille asti. Otan vielä hotellin takapihalta yhden kuvan muistoksi. Katson hajamielisesti näytölle ilmestynyttä kuvaa ja hätkähdän värien räikeyttä. Katson takaisin ulos ja huomaan, että värit vastaavat todellisuutta. Taivas ja joki ovat hohtavan sinisiä. Joskus todellisuus häikäisee, ainakin Islannissa.

Käännymme hotellilta itään. Seuraavat sadat kilometrit ajamme uskollisesti koko Islannin kiertävää ykköstietä. Poikkeamme vain katsomaan nähtävyyksiä. Turistia taas hellitään ja kätevästi tien varrella on sarja kiinnostavia paikkoja. Ohitamme nopeasti läheisen Hvolsvöllurin pikkukaupungin ja unohdamme tankata.

Pysähdymme ensimmäisen kerran Seljalandsfossin vesiputoukselle. Lähestymme komeaa putousta ja seuraamme sen taakse vievää märkää ja mutaista polkua. Aurinko paistaa tasangolla, mutta me kuljemme varjoon ja jyrkänteen alle. Vesi vyöryy 60 metrin korkeudesta entiseltä rantatörmältä ja alas syöksyessään se roiskii pisaroita ja sumua ympärilleen valtavan pilven. Kastumme. Pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni vesiputouksen taakse.

Näkymä on satumainen ja mielikuvitus alkaa taas laukata. Samaan aikaan ystäväni kanssa koemme olevamme jossain muinaisessa maisemassa. Minä odotan jyrkänteen takaa dinosauruksia ja hän kuvittelee ritarilauman laukkaavan tasangolle. Olemme kai katsoneet liikaa elokuvia elämämme aikana.

Todellisuudessa näemme putousta kohti kulkevia turisteja erivärisissä kevyttoppatakeissaan.

Jatkamme matkaa kävellen, sillä seuraava luonnonihme on vain noin 500 metrin päässä. Häveliäs vesiputous nimeltä Gljúfrabúi piilottelee syvän rotkon uumenissa, mutta muhkeat sumupilvet ja kohina paljastavat sen sijainnin. Putouksen yläosan voi nähdä jyrkänteen huipulta, mutta sinne kiipeää vain hurjapäinen ystäväni. Rinteeseen lähtee aikamoinen joukko nuoria brittejä samaan aikaan, joten minä ja ystäväni yhdeksänvuotias käännymme takaisin alas jo kymmenen metrin korkeudesta. Minua huimaa, jalat liukuvat niljakkaalla ja jyrkällä rinteellä ja näen ylhäällä kapean kohdan, joka olisi ylitettävä köydestä kiinni pitäen. Voisin taistella korkeanpaikankammoani vastaan, mutta en jonossa kulkien. Siihen tarvitsen aikaa ja tilaa hengittää.

Menemme sen sijaan kuikuilemaan rotkoon sen suuaukon luota ja etsimme kauniita kiviä putouksen alajuoksulla. Kesällä ottaisin kengät pois ja kahlaisin rotkoon, nyt tyydyn ruikuttamaan rannalla ja suojelemaan kameraani sumupilveltä. Ystäväni palaa huipulta housut mutaisina. Näkymä on kuulemma hieno, mutta huipulla on ahdasta. Ei siis lapsille eikä heikkohermoisille.

Palaamme autolle matkamuistokioskin kautta. Himoitsen hetken kauniita islantilaisia villapaitoja, mutta roposeni menevät tällä kertaa vain elämyksiin.

Seuraava kohteemme on jälleen vesiputous. Skógafossia pääsen minäkin ihailemaan yläilmoista, sillä putouksen viereen on rakennettu näköalatasanne. Retkikuntamme nuorin laski tasanteelle vievien portaiden määräksi 420. Matkalla vilkuilen putousta, jyrkänteessä pesiviä lintuja, toisella puolella näkyvää maataloa ja ylhäällä vuoren rinteellä laiduntavia hevosia.

Alhaalla lähdemme katsomaan putousta lähempää. Leveä Skógafoss suihkuttaa vettä ja sumua valtavalla voimallaan. Seuraan mustiin pukeutuneen pariskunnan ilmeisesti hääkuvausta putouksen äärellä. Putouksen vesihöyryt kastelevat pariskunnan nopeasti, ilmeet ovat vakavia vähissä vaatteissa. Lämpötila on auringosta huolimatta talvinen.

Auringonsäteet ja putouksen pisarat kohtaavat ja ensin ilmestyy yksi sateenkaari, sitten toinen. Ne tulevat niin lähelle, että niitä voi melkein koskettaa. Huomaan alemman sateenkaaren napanneen ystäväni kehälleen. Hieraisen silmiäni ja odotan seuraavaksi valkoisen yksisarvisen ilmestymistä. Islannissa on taikaa.

Ajamme päätietä eteenpäin kohti Víkin kaupunkia. Bensa hupenee. Alkaa jännittää. Haluaisimme nähdä Reynisfjaran mustan rannan ennen Víkiä ja syödä lounasta. Kun saavumme mustan rannan risteykseen, on polttoaine niin vähissä, että meidän on ajettava suoraan Víkiin tankkaamaan. Selviämme huoltoasemalle viimeisillä pisaroilla. Kuinkahan monesta blogista ja oppaasta luin ennen matkaa, että Islannissa kannattaa tankata aina kun voi? Huoltoasemia ei tosiaankaan ole joka kulmassa. Yritämme ottaa opiksi.

Ystäväni matkustaa tyttärensä kanssa vain käsimatkatavaroin. Heidän matkalaukkunsa ei selvinnyt Coloradon hiihtoreissulta mukaan Islantiin. United Airlines lupasi iloisesti lähettää laukun perässä, mutta aamulla selvisi, ettei lentoyhtiöllä olekaan sopimusta Icelandairin kanssa, joten laukku ei liiku Keflavikista mihinkään. Emme voi mitenkään palata Reykjavikiin. Ystäväni päätyy ostamaan huoltoaseman viereisestä matkamuistomyymälästä itselleen ja tyttärelleen pinkkejä alushousuja, joissa lukee takapuolen kohdalla isoin kirjaimin ICELAND. United saa maksaa nämäkin. Asiakkaan mukiloinnit ja pinkit alushousut.

Vaikka ajatus taaksepäin siirtymisestä tuntuu pahalta, haluamme ehdottomasti nähdä Reynisfjaran. Víkin ravintolat eivät ole auki, joten päätämme syödä lounaan Reynisfjaran kahvilassa. Siinä vaiheessa fish and chips maistuu hyvin. Islannin sääolot näyttävät oikullisuutensa ja siirrymme aamupäivän auringosta sadesäähän. Synkät olosuhteet lisäävät dramaattisuutta rannan mustaan näkymään. Meri pauhaa.

Reynisfjaran musta ranta, taustalla näkyy Dyrhólaeyn niemi

Ennen rantaa näemme varoituskylttejä arvaamattomista tyrskyistä ja hyytäviä uutisia Atlantin kitaan jääneistä turisteista. Viimeisimmästä tragediasta on vain muutama viikko. Varoituksista huolimatta näen ensimmäisenä rantaan saavuttuamme lapsiperheen juoksentelevan vesirajassa. Tyrsky meinaa nielaista pienen pojan ja huudan ääneen kauhusta. Onneksi isä saa napattua lapsen turvaan. Vesi ulottui poikaa jo vyötärölle.

Rantakalliot muodostuvat komeista basalttipilareista

Musta, synkkä, armoton, kaunis Reynisfjara, jonka reunalla töröttää kaksi kivettynyttä peikkoa (näin tarinat kertovat).

Auto ja matkailijat on ravittu. Edessä on vielä pitkä matka Jökulsárlóniin. Ajamme sateessa ja autiossa jylhässä maisemassa vielä lähes 200 kilometriä. Ihmettelemme vaihtuvia maisemia, ylitämme laavakenttiä yksisuuntaisien siltojen läpi, välillä maasto on vihreää kulkukelvotonta kukkelikkoa, johon voi hyvin kuvitella maahisia ja menninkäisiä kurkistelemaan. Rannikkotasangon taustalla häämöttävät usein lumihuippuiset vuoret.

Löydämme hotellimme ja päätämme jättää jäätikkölaguunin seuraavaan päivään. Takana on pitkä ajomatka, sää on harmaa ja on illallisen aika.

 

Mitä jäi näkemättä:

Päivän ajomatka oli lopulta vain noin 280 km, mutta monen pysähdyksen taktiikalla saimme matkaan kulumaan koko päivän. Silti jäi monta kiinnostavaa kohdetta näkemättä:

• Eyjafjallajökulin purkauksen vierailukeskus: tämä pieni keskus on aivan päätien varressa Eyjafjallajökullin jäätikön eteläpuolella. Siellä voi nähdä 20 minuutin dokumentin siitä miten paikalliset selvisivät Eyjafjallajökulin tulivuoren purkauksesta 2010.
• Sólheimasandurin rannalle pakkolaskun tehneen lentokoneen hylky: Skógafossin ja Víkin välillä on iso parkkipaikka, josta lähtee tie hylylle. Kävely edestakaisin vienee pari tuntia, joten emme ryhtyneet siihen. Parkkipaikalla ei ole mitään opastetta eikä tien varressa kylttiä, joten jos näet autoja hiekkakentällä keskellä ei mitään, olet oikeassa paikassa.
• Dyrhólaeyn niemi: Reynisfjaran mustaa rantaa voi katsoa myös sen länsipuolella olevalta Dyrhólaeyn niemeltä. Olen nähnyt sieltä otettuja upeita kuvia, joten paikka on varmasti käymisen arvoinen.

Majoitus

• Lähdimme aamulla hotelli Rangasta, joka tarjosi hyvät ateriat (suolaiset tosin) ja erinomaisen revontulipäivystyksen. Ranga on kallis hotelli, mutta saimme siitäkin ajoissa varaamalla ja tarjouksia kärkkymällä huoneen kohtuuhinnalla
• Illalla saavuimme Fosshotel Glacier Lagooniin, joka on hienolla paikalla, ja miellytti kaikin puolin silmääni. Illallisemme oli myös oikein hyvin valmistettu. Hotelli on järkyttävän kallis, joten olimme jo hylänneet koko vaihtoehdon. Vielä kerran kurkistaessamme varaussivustolle saimme huoneen kuitenkin puoleen hintaan. Päätimme törsätä eikä kaduta yhtään.

Islannin roadtrip, osa 1: Kävelyllä mannerlaattojen välissä

Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä

Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla

Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä

Þingvellirin kansallispuistosta matkamme jatkui pitkin Kultaisen kierroksen reittiä kohti itää. Nälkä kurni vatsassamme, joten pysähdyimme lounaalle paikallisten suosittelemalle Efstidalurin maatilalle Laugarvatniin. Ajoimme ylös rinteeseen kuoppaista hiekkatietä maatilan pihalle ja kiipesimme toisen kerroksen ravintolaan muhkeille hampurilaisille. Istuimme ison sisäikkunan viereen syömään ja seurasimme alhaalla navetassa märehtivän lypsykarjan touhuja.

Aterian jälkeen siirryimme alakertaan kahville ja nautimme samalla maatilan omatekoista jäätelöä. Tätä jäätelöä ei ole turhaan kehuttu. Efstidalur oli mukava ja sympaattinen paikka, suosittelen!

Lähdettyämme maatilalta pysähdyimme hetkeksi rapsuttelemaan näitä ihanuuksia.

Hevostauon jälkeen ajoimme Haukadaluriin Geysirien geotermiselle alueelle. Nämä kuumaa vettä puhauttelevat lähteet ovat kiehtoneet minua lapsesta asti. Islanti on ollut kaukaiselta tuntuva haave pitkään, muistan jo opiskeluaikana suunnitelleeni matkaa rahtilaivalla tähän maahan. Silloin tuntui olevan aikaa hitaille matkoille. En tiedä miksi en koskaan toteuttanut suunnitelmaani, ehkä loputtomat interrailit ja Aasia vetivät kuitenkin enemmän puoleensa. Mutta tässä sitä nyt viimein seisoin höyryä ja vettä puhkuvalla rinteellä, joka haisee mädältä kananmunalta. Olin innoissani kuin lapsi. Täällä ei kuitenkaan kirmailla mihin sattuu, sillä vesi voi todellakin olla kiehuvan kuumaa.

Itse suuri Geysir on uinunut jo sata vuotta, mutta pienempi Strokkur sylkee vettä turistien iloksi säännöllisesti muutaman minuutin välein. Seisoimme rivissä muiden kanssa ja odotimme jännittyneinä merkkejä purkauksesta. Ensin vesi alkoi vetäytyä maan uumeniin ja lainehdittuaan hetken Strokkur purki vettä ainakin muutaman kymmenen metrin korkeuteen. Valokuvaajan on oltava tarkkaavainen, sillä sihaus on ohi sekunneissa ja jäljelle jää vain valtava höyrypilvi.

Veden pinnan tyynnyttyä katsoin syvälle geysirin onkaloon ja kuvittelin mielessäni maan sisässä asuvan vesilohikäärmeen, joka syöksee sieraimistaan vettä ja höyryä. Koko rinne höyrysi ja oli todella kunnioitusta herättävää ajatella niitä voimia, jotka piilevät maan alla.

Ihmeiden kierros jatkui edelleen itään. Lähellä geysireitä on Gullfossin vesiputous. Jäätikön sulamisvesien massat laskeutuvat Hvítá-jokea pitkin ja syöksyvät valtavalla pauhulla kanjoniin. Ihmettelimme veden voimaa karun kauniissa maisemassa.

Islanti on tarinoiden ja sagojen maa, joten tähänkin putoukseen liittyy tarinoita kuten kertomus Sigriður Tómasdóttirin taistelusta putouksen patoamista vastaan noin sata vuotta sitten. Putoukseen liittyy myös legenda paimenpojasta ja -tytöstä 1600-luvulta. He tarkkailivat toisiaan aikansa kuohuva joki välissään. Lopulta poika päätti lähteä mahdottomaan yritykseen ja kahlasi yli Hvítá-joen putouksen yläpuolelta. Ihme tapahtui ja poika selvisi hengissä. Happy end.

Lähtisitkö kahlaamaan?

Ilta alkoi jo lähestyä, joten oli aika suunnistaa kohti kierroksemme viimeistä etappia eli Secret Lagoonin kuumia lähteitä. Tie Fludiriin oli ajoittain kuin kärrypolku. Vuokra-automme jousitukset eivät olleet aivan parhaasta päästä, joten matka taittui hitaasti. En olisi itse todennäköisesti lähtenyt enää iltakylpyyn, sillä suhtaudun yleensä epäillen uimahallien yms. hälinään ja viileyteen, mutta matkakaverieni into tarttui ja seurasin kiltisti heidän vanavedessään tähän pieneen lilluntakeskukseen. Ja mitä olisinkaan menettänyt!

Täällä ei todellakaan tarvitse palella kuin sen pienen hetken ennen veteen laskeutumista. Vesi on taivaallisen lämmintä, jopa kuumaa paikoittain. Keräsimme vapaina olevia vaahtomuoviputkia allemme ja kelluimme niiden avulla rentona lämpimässä vedessä ihanassa raikkaassa ulkoilmassa. Rentoutus teki oikein hyvää auton ratissa jäykistyneille hartioilleni. Varsinaiset lähteet sijaitsevat altaan vieressä. Niitä pääsee katsomaan ja jälleen on syytä varovaisuuteen. Varoituskyltissä sanotaan muun muassa, että ilman valvontaa jätetyt lapset myydään menninkäisille ja laguuni pitää voitot itsellään. Täällä ei luonnon kanssa leikitä.

Myönnän, että ensimmäinen mielikuvani Kultaisesta kierroksesta oli valtavat turistimäärät ja jonossa kulkevat bussit. En voi kuitenkaan olla hehkuttamatta tätä ihmeiden ketjua. On matkailun kannalta melkoinen täyspotti, että pääkaupungista voi päiväretken aikana nähdä tällaisen sarjan erilaisia ja vaikuttavia luontokohteita. Reykjavikista järjestetään useita päiväretkiä kierrokselle ja suosittelen reittiä lämpimästi etenkin ensikertalaiselle. Ruuhkaisin sesonki on vasta kesällä, joten näin keväällä tilaa oli vielä hyvin.

Ajoimme majapaikkaamme auringonlaskun aikaan

Me teimme kierroksen vuokra-autolla Hellasta käsin, sillä halusimme mahdollisuuden nähdä myös revontulia matkamme aikana. Newyorkilaiset matkakaverini eivät olleet sellaisia nähneet koskaan aiemmin. Palasimme iltahämärissä hotellillemme. Illallisen jälkeen saimme revontulihälytyksen ja juoksimme ulos puettuamme päällemme valtavat haalarit. Punaiset ja vihreät nauhat tanssivat taivaalla iloksemme koko pitkän illan.

Islannin roadtrip, osa 1: Kävelyllä mannerlaattojen välissä

Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa

Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla

Islannin roadtrip, osa 1: Kävelyllä mannerlaattojen välissä

Mistä aloittaisin? Tehokas neljän päivän roadtrip Islannissa päättyi toissapäivänä ja yritän saada ajatuksiani kokoon. Mietin, että olenko missään muualla kokenut niin hengästyttävän paljon jo yhden päivän aikana? Saarivaltio on täynnä vaihtelevia maisemaelämyksiä ja luonnonihmeitä.

Jospa aloitan ensimmäisen kokonaisen ajopäivämme ensimmäisestä kohteesta Þingvellirin eli Thingvellirin kansallispuistosta. Alue on Islannin historiassa erittäin merkittävä. Täällä perustettiin maan ensimmäinen parlamentti noin vuonna 930, päätettiin kääntyä kristinuskoon hieman myöhemmin ja vuonna 1944 maa julistautui itsenäiseksi samassa paikassa. Emämaa Tanska oli silloin saksalaisten miehittämä.

Merkittävän menneisyytensä lisäksi kansallispuiston alue on häikäisevän kaunis ja maantieteellisesti kiinnostava. Täällä kohtaavat mannerlaatat tai tarkemmin sanottuna ne eroavat toisistaan. Islannin halki kulkee Euraasian ja Pohjois-Amerikan laattojen välinen Keski-Atlantin selänne. Näillä seuduilla vulkaaninen ja seisminen aktiivisuus ovat osa arkipäivän todellisuutta ja jatkuvan seurannan kohteina. Tulivuorenpurkaus on tällä hetkellä Islannissa vain ajan kysymys. Muun muassa Heklan tai Katlan aktiivisuus viittaa lähestyvään vaaraan. Asiasta lisää täällä.

Pieni vaaran tuntu lisäsi Islannin jylhyyttä ja kokemuksen vaikuttavuutta. Oli hurjaa ajatella, että kävelimme jatkuvassa liikkeessä olevien mannerlaattojen välissä ja ihailimme geysireitä rinteessä, jonka alla lymyää laavaa. Näiden avarien maisemien, kovien tuulten ja mahtavien luonnonvoimien maassa tuntee itsensä niin kovin pieneksi.

Mutta takaisin Þingvelliriin. Me ajoimme ensin parkkipaikalle P2 ja lähdimme katsomaan maisemia Langisstígurin näköalapaikalle. Parkkipaikkojen ja patikkapolkujen kartta löytyy täältä. Kävelimme mannerlaattojen välisessä laaksossa ja nousimme ylös tasanteelle, jossa oli meneillään Game of Thrones -henkisen teemamatkan sessio. Mustaan kaapuun pukeutunut opas kertoi ilmeisesti sarjaan liittyviä tarinoita fanijoukon ympäröimänä. Yritimme soluttautua ryhmän läpi parhaille maisemapaikoille.

Suojellut ikivanhat maamerkit ohjasivat aikanaan matkamiestä sumussa ja myrskyssä

Langistígur: näkymä Pohjois-Amerikan laatan puolelta Euraasian laatalle

 

Polulla mannerlaattojen välissä

Laskeuduimme takaisin alas ja kävimme ihailemassa Öxará-joen vesiputousta (Öxarárfoss). Þingvellir on osa suosittua Kultainen kierros -turistireittiä, joten valokuvia oli vaikea saada ilman, että joku satunnainen matkailija tai kuvaaja olisi tullut ruutuun.

Seuraavaksi ajoimme parkkipaikalle P5, josta olisi päässyt kiipeämään ylös Hakidin näköalapaikalle ja vierailukeskukseen. Siinä vaiheessa alkoi kuitenkin olla lounasaika, joten kiirehdimme hetken kuvaussession jälkeen autolle.

Hitaan matkailun ystävänä olisin voinut viettää alueella kokonaisen päivän, vaeltaa patikkapoluilla ja nauttia kauniista päivästä, mutta tehomatkamme jatkui pitkin Kultaisen kierroksen muita huimia ihmeitä. Niistä lisää myöhemmin.

Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä

Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa

Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla