Kiinalaisissa tansseissa

Kiinalaisissa tansseissa

Oli tarkoitus kirjoittaa jotain ihan muuta ja päättää blogin pitkäksi venähtänyt hiljaiselo, mutta tässä juhannuksen lähestyessä joku mainitsi juhannustanssit ja jostain muistini syövereistä tuli mieleeni ne yhdet tanssit, joihin jouduin nuorena opiskelijana länsikiinalaisessa peräkylässä. Kuinka voisinkaan unohtaa?

Se oli se vuosi, kun tuli aika lähteä tutkimusmatkalle Länsi-Kiinan Xinjiangiin, sillä halusin kirjoittaa graduni alueesta. En edes muista, mistä pakkomielteeni tähän uiguurien autonomiseen alueeseen oli lähtenyt liikkeelle. Ehkä se oli Kiina, ehkä vähemmistökansat, ehkä Keski-Aasian ja Silkkitien värikäs menneisyys.

Yhteyshenkilöni Ürümqin yliopiston maantieteen laitokselta oli lähdössä Xinjiangin pääkaupungista työmatkalle  Shihezi-nimiseen pikkukaupunkiin, joka oli täysin han-kiinalaisten asuttama. Hän tarjosi minullekin mahdollisuutta lähteä mukaan, ja mielellänihän minä lähdin. Ahtauduimme jeeppiin kuljettajan, professorin ja tämän vaimon ja pienen pojan kanssa. Perillä majoituimme paikallisen maankäyttöviranomaisen virastotaloon, jossa jaoin huoneen professorin vaimon ja lapsen kanssa.

Shihezi3

Illalla kuulimme virastotalon toisesta siivestä äänekästä musiikkia. Lähdimme huonekaverini kanssa uteliaina katsomaan, että mitä siellä oli meneillään. Saavuimme juhlasalin ovelle ja kurkistimme sisään. Musiikki soi ja ihmiset tanssivat. En odottanut törmääväni kunnon lavatanssimeininkiin täälläpäin maailmaa.

Ehdin seistä vain hetken ovensuussa, kun paikallinen parkettien partaveitsi tuli hakemaan minua tanssimaan. Olisin ehkä mieluiten sulautunut tapettiin ja jäänyt seinäkukkaseksi, mutta se oli sillä kertaa mahdotonta. Koko salillinen väkeä tuijotti minua. En kuulunut joukkoon. Päälläni oli kiinalaiselta torilta ostettu t-paita ja shortsit. Kuulin kukkamekkoisten kiinalaisnaisten supattavan kuinka epämuodollisesti länsimaalaiset naiset pukeutuvatkaan. En ollut huomannut varata rimpsumekkoa rinkkaani.

Kavaljeerini oli sulava tanssija, hänen ryhdikäs olemuksensa ulottui minua melkein nenän tasalle. Hän yritti epätoivoisesti luotsata tätä 160-senttistä ja hieman yli 50-kiloista amatsonia viehkeästi ympäri tanssisalia. En tuntenut askelia enkä tanssityyliä ja kompastelin tanssiparini kengänkärkiin. Tunnelma oli hikinen. Xinjiangissa on kesäisin todella kuuma.

Tältä siis tuntuu olla iso, maskuliininen ja kömpelö. Kyllä matkailu avartaa. Aina saa uusia näkökulmia, myös itseensä.

Shihezi2
En yleensä jaa itsestäni kuvia, mutta onhan tämä nyt jotain erityistä: minä, vyölaukku ja Shihezin kommunistisen puolueen päämaja. Ei ihme, että hymy on noin leveä. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, mitä ilta tuo tullessaan.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Voiko Stendhalin syndrooman saada maisemaelämyksestä?

Voiko Stendhalin syndrooman saada maisemaelämyksestä?

Jäimme kyydistä risteyksessä keskellä ei-mitään, katsoimme ympärillemme ja räjähdimme nauruun. Olimme liftaamassa pitkin Irlannin länsirannikkoa ja bongailimme parhaita maisemareittejä. Halusin välttämättä kulkea läpi Connemaran kansallispuiston ja kartan mukaan niemimaan halki kulkeva tie olisi siihen paras reitti. Kyytimme oli jo hävinnyt mutkan taakse, kun näimme, että tie oli siinä missä pitikin, mutta sen reunassa huojui vino tietyömerkki ja itse tie muistutti enemmänkin kivistä ja kuoppaista kärrypolkua. ”Tästä me emme ikinä pääse mihinkään”, sanoi matkakaverini ja jatkoi hekottamista.

Olimme nuoria ja huolettomia. Eihän meillä hätää ollut, sillä Irlannissa tuntui olevan B&B aina kävelymatkan päässä ja aurinko paistoi meille pilvettömältä taivaalta. Aikamoinen elämys sekin tällä sateisella saarella.

Irlanti_038 bog crop
Kuvat ovat myöhemmältä, hieman pilvisemmältä Irlannin-matkalta

Kikatettuamme kohtalollemme noin kymmenen minuuttia kuulimme auton lähestyvän rannikkotiellä. ”Se on matkalla kohti Clifdeniä kuitenkin”, mietimme molemmat. Vaan ei se ollut. Auto kääntyi kärrypolullemme. Nostimme ällistyneinä peukut pystyyn ja pääsimme kyytiin. Sen täytyi olla lyhyin odotusaikamme koko matkalla.

Auton ratissa oli lähistöllä asuva nuori mies, ja hänellä oli kyydissään oma äitinsä. Kaksikko oli matkalla kärrypolun päässä olevaan kirkkoon ja me mahduimme mukavasti takapenkille.

Nuori mies ajoi kuin Räikkönen ja hytkyimme takapenkillä kuin hiekkasäkit, sillä eihän siellä ollut edes turvavöitä. Mutta mitäpä siitä, kun maisemat saivat sydämeni tykyttämään ja leukani loksahtamaan haavi auki –asentoon. Vuorten pehmeät muodot, tuulessa aaltoileva vihreä ruoho ja violettina kukkiva kanervameri veivät minut ihmeelliseen hurmiotilaan. Muistan edelleen ne valon ja varjojen leikit vuorten rinteillä: välillä tummempaa vihreää samettia ja toisaalla auringossa välkkyvää vihreän ja violetin hehkua. Halusin imeä näyn itseeni tai sulautua itse osaksi maisemaa.

Tällaiseltako tuntui niistä Stendhalin syndroomaan sairastuneista turisteista Firenzen taideaarteiden äärellä?

Maailma on täynnä kauniita maisemia, mutta mikään muu paikka ei ole saanut minua niin sekaisin kuin nuo Connemaran kukkulat.

Irlanti_037 crop pien

Matkakaverini kertoi jälkeenpäin, että yhdessä matkamme lukuisista töyssyistä kolautin pääni auton kattoon, nostin käteni iskun saaneeseen kohtaan ja jatkoin tuijotusta. En kuullut mitään puheliaiden kuljettajiemme jutuista enkä ystäväni tukahdutetusta naurukohtauksesta.

Leenane

Kyytimme päättyi niemimaan toisella puolella kärrypolun ja isomman asvalttitien risteyksessä nököttävän kirkon pihalle. Kävelimme ison tien varteen, odotimme seuraavaa kyytiä ja seurustelimme lampaiden kanssa. Autoja ei kuulunut ja saimme odottaa kirkonmenojen loppuun asti. Pihasta ampaisi ensimmäisenä nuori mies, joka vei meidät seuraavaan kylään asti. Matkalla hän kertoi pyhiinvaelluksestaan läheiselle vuorelle.

Monta vuotta myöhemmin palasin Connemaraan mieheni ja veljeni kanssa. Halusin jakaa kokemukseni heidän kanssaan. Ajelimme vuokra-autolla mukavasti turvavöissä sileätä asvalttitietä pitkin kansallispuiston halki. Sakea sumu peitti vuoret ja näkyvyys oli noin viisi metriä, eikä meillä ollut aikaa palata seudulle toisena päivänä. Miehet eivät oikein ymmärtäneet pakkomiellettäni. Ehkä oli aika siirtää tuo maisema muistojeni arkistolaatikkoon.

 

 

Retki Sisä-Mongolian aroille

Retki Sisä-Mongolian aroille

­

Jotkut matkat vain ovat unohtumattomia. Yksi sellainen on tämä retki Sisä-Mongoliaan. Kokosin muistikuviani parinkymmenen vuoden takaa muutaman kuvan kera. Pahoittelen kuvien laatua, vanhat diani  ovat rakeisia ja epätarkkoja kuten muistinikin.

Musiikkia ja maisemia, rauhaa ja rakkautta Sisä-Mongoliassa

Kömmimme unisina yöjunasta asemalaiturille Hohhotissa, Kiinan Sisä-Mongoliassa. Asemalla ruohostoille turisteja vievät matkanjärjestäjät kilpailevat huomiostamme. Lähdemme nuoren miehen mukaan ja ahtaudumme pakettiautoon muutaman japanilaisen kanssa.

Parin tunnin ajomatkan jälkeen saavumme ensimmäiseen jurttakylään, jossa matkailijoita vastassa on pieni haitariyhtye. Naislaulajat pitävät käsissään riisikupin näköisiä kulhoja. Niissä oleva tervetuliaisjuoma on paikallista viinaa. Laulajat hoputtavat eleillään ja odottavat niin kauan, että kuppi on tyhjennetty. Minä ja epäsuomalainen viinapääni, olen kupillisen jälkeen aivan päissäni. Orkesteri alkaa soittaa ja olen silmänräpäyksessä vakuuttunut siitä, ettei kukaan tässä maailmassa laula kauniimmin kuin mongoli. Kello on noin kymmenen aamulla.

tervetuloa-pieni

karryt-pieni

Saan viinakupillisen eteeni taas illallisella. Haitari soi ja sydämeni laulaa jälleen.

Jurttakylä on siisti ja ruohostomaisemat sykähdyttävän kauniita. Kiinalaiset turistiryhmät soittavat musiikkia mankastaan ja jättävät jälkeensä roskavanan.  Maisema huutaa hiljaisuutta ja puhtautta. Me ihmiset haemme matkoilta niin erilaisia asioita.

Pääsemme ratsaille. Pieni mongolihevoseni ei tunnista pohkeita eikä muitakaan länsimaisia käskyjäni. Yritän opetella läiskimään pollea kaulalle suitsilla kuten paikallisilla näyttää olevan tapana. Silti en meinaa saada uppiniskaista heppaani etenemään. Katson kateellisena matkatoveriani, joka on ensi kertaa ratsailla. Hänen hevosensa kirmailee siellä täällä ja ratsukko ilmestyy näkökenttääni milloin mistäkin suunnasta. Hevonen on kontrollin ulottumattomissa, mutta vauhtia piisaa. Minä pääsen hirveän huhkimisen jälkeen muutaman metrin kerrallaan eteenpäin. Olen hikinen ja uupunut.

ratsut-pieni

Unelmani vapaasta laukasta ruohoarolla saa jälleen kolauksen (edellisen kerran yritin samaa Xinjiangissa).

Nautimme avarasta maisemasta. Päätämme jäädä ruohomaille vielä toiseksi yöksi. Tokiolainen opettaja jatkaa automatkaa kanssamme. Hän on pyörryksissä kaikesta ja haluaa jäädä tänne paimeneksi. Suurkaupunkilainen opettaja ehdottaa elämän vaihtokauppaa paikallisille paimenille, mutta nämä eivät innostu tarjouksesta.

jurtat-pieni
Tokiolainen opettaja on pökertyä näiden maisemien äärelle

Otan valokuvan newyorkilaisesta ystävästäni katsomassa kaukaisuuteen. Näen myöhemmin kuvan kopion hänen työhuoneensa seinällä newyorkilaisessa lakiasiaintoimistossa. Sisä-Mongolian maisemat eivät hevin unohdu. Kaukaisuuteen katsominen tekee hyvää ihmiselle.

grasslands-pieni

kameli-ja-jurtta-pieni

Toinen jurttakylä on alkeellisempi ja mikä parasta, hiljaisempi. Kaivaudumme yöksi lampaanhajuisten vällyjen alle ja heräämme neljältä aamulla katsomaan auringonnousua. Olemme kaukana kaikesta ja nautimme hetkestä.

sunrise-pieni

Palaamme Hohhotiin ja matkaoppaamme saattaa meidät junalle ja vielä sisälle vaunuun asti. On selvää, että hän on ihastunut ystävääni. Oppaamme istahtaa loosiimme hetkeksi ennen junan lähtöä, mutta hehkua täynnä oleva katse on riipaisevan yksipuolinen. On hyvästien aika.liinat-pieni

Vuoden 2016 matkoja, retkiä ja hetkiä

Vuoden 2016 matkoja, retkiä ja hetkiä

Huomasin tässä lukevani toinen toistaan kiinnostavampia matkablogeja, joissa koostetaan viime vuoden reissuja. Miksipä en tekisi samaa, vieläkö kerran pääsisin niihin tunnelmiin?

Vuoden alussa kävin hakemassa inspiraatiota työhön ja vapaa-aikaan Mondon kirjoittajakoulutuksessa. Hämmästyin, kun valtavassa luentosalissa nousi kymmeniä ja kymmeniä käsiä, kun kysyttiin kiinnostusta matkablogin kirjoittamiseen. Minä en nostanut kättäni, sillä moinen ei ollut mielessäni. Koulutuksen jälkeen aloin kuitenkin klikkailla parhaiden matkablogien listaa läpi ja hämmästyin taas. Hienoja blogeja tuli vastaan useita. Ja ne kuvat! Matkakuume nousi välittömästi ja samalla tuli valtava tarve muistella kaikkia omia reissuja ja retkiä vuosien varrelta.

1 pien
Arkistoista löytyi jopa vanha tarina Länsi-Kiinasta

Aloitin blogin kirjoittamisen maaliskuussa, ajatuksenani ja toiveenani oli kokea kirjoittamisen iloa ja samalla käydä uudestaan läpi matkojen tunnelmia. Mietin, että helpottaisikohan se jatkuvaa matkakuumettani. No, niin ei todellakaan käynyt vaan matkakuume on noussut ihan uusiin sfääreihin. Muiden matkablogien seuraaminen ei sekään helpota tätä tautia.

Pääsiäisenä aloitimme reissuvuotemme ja matkasimme koko perhe Zürichiin. Kohde valikoitui sattumalta, menimme sinne, mihin saimme kohtuuhintaiset lentoliput sopivina päivinä. Näin meille usein käy, emme oikein osaa suunnitella mitään kovinkaan aikaisin. Vaikka olen Sveitsissä viettänyt paljonkin aikaa, en ollut koskaan pysähtynyt Zürichiin. Viihdyimme hyvin, kaupungissa riitti sopivasti tekemistä muutamaksi päiväksi lasten kanssa. Kallistahan Sveitsissä on, mutta kaikki toimii ja maisemat ovat kauniita.

WP_20160327_14_29_45_Pro__highres

Sveitsin matkaan sisältyi palanen nostalgiaa ja vanhojen ystävien tapaamista, kun kävimme päiväreissulla vanhassa kotikaupungissani Fribourgissa. Päivä oli aurinkoinen ja iloinen. Perheen nuorimmainen ihastui kovasti Fribourgin vanhaan kaupunkiin ja alkoi jo suunnitella uutta matkaa kaupunkiin. Minä puolestani aloin haikailla vuorille patikoimaan, mutta se jäi nyt toiseen kertaan ja toiseen vuodenaikaan.

Fribourg2

Kesäkuun alussa pyrähdin työmatkalla Hollannin Utrechtissa. Kaupunkiin tutustumiseen oli aikaa muutaman päivän aikana ehkä noin 15 minuuttia yhteensä, mutta jo siinä ajassa ehdin toivoa paluuta kaupunkiin. Muutenkin olen tänä vuonna miettinyt sitä, että yhä useammin haluaisin matkustaa hieman pienempiin tai vähemmän tunnettuihin kohteisiin. Suosituimmat turistikohteet kun ovat usein jo niin täyteen ahdettuja, eikä turistilaumoissa vaeltaminen houkuttele juurikaan. Toisaalta haluaisin vielä näyttää lapsilleni Colosseumin, Akropoliin, Kiinan muurin ja paljon muuta. Joskus on tehtävä valintoja.

Ehdin jo Instagramissa hehkuttaa ulkomaanmatkoja vuoden kohokohtina, mutta eipä sovi unohtaa Lapin reissuamme, joka oli monella tapaa merkityksellinen. Sain tavata kummitätini pitkästä aikaa ja tutustua häneen paremmin. Saimme seurata porojen touhuja tädin ikkunasta, patikoida Oulangan upeissa maisemissa ja pulikoida tyhjällä rannalla Sallan Kallunkijärvellä. Nyt kuumeilen Lapin suuntaan ja tila alkaa olla jo melko vakava.

heijastukset Oulangalla

Kesällä lähiretkeiltiin paljon lasten kanssa. Etelä-Suomessakin on monta hienoa paikkaa ja vielä paljon koettavaa tuleville vuosille. Helsingin Vallisaari, Porkkalan rantakalliot ja Askolan hiidenkirnut jäivät erityisesti mieleeni.

kalliolla

Syysloman majailimme Bordeaux’n lähellä Pujols-sur-Cironissa. Ihastuin erityisesti valtaviin hiekkarantoihin Biscarosse Plagessa ja Cap Ferret’ssä. Siellä katselin kaukaisuuteen, kuuntelin Atlantin kohinaa ja haaveilin rantavaelluksesta ja kaukaisista maista. Mikä siinä onkin, että sieluni lepää maisemissa, joissa voi nähdä kauas. Tältä matkalta on vielä muutama juttu kirjoittamatta. Tulossa on ainakin tarinaa viinitilalta Saint-Émilionista.

cof

Lokakuussa avasin viimein Instagram-tilini. Blogin myötä on jo muutenkin tullut suuri tarve ja into kehittyä valokuvaajana. Tähän yritän varata aikaa, olkoon se lupaukseni tälle vuodelle. Lupaan myös laulaa enemmän. Viime vuonna lupasin tanssia ja laulaa enemmän, mutta vain tanssiminen toteutui, joten yritän tänä vuonna myös muistaa laulaa. Harmillista, että lapseni ovat jo sen verran isoja, etteivät arvosta lauleskeluani, mutta ehkä lähden itsekseni metsään laulelemaan. Sitä harrastin nuorena enemmänkin. Lähdin siskon hevosella metsään ja lauloin. Hevosparka, sillä en ole mikään laululintu, mutta uskon laulun tekevän hyvää ihmiselle kuten tanssikin.

Marraskuussa toteutui yksi pitkäaikainen haaveeni ja pääsin monen vuoden tauon jälkeen vanhaan opiskelukaupunkiini Pekingiin. Hieman kyseenalaistin valintaani. Kun ensimmäistä kertaa lähes 12 vuoteen pääsee lomamatkalle aikuisseurassa, niin kuka valitsee saasteisen, ruuhkaisen ja marraskuussa vielä kylmänkin suurkaupungin? Yhtään en kuitenkaan kadu, viihdyin Pekingissä jälleen mainiosti.

cof

Sen jälkeen loppuvuosi menikin synkissä merkeissä. Lähipiirissäni on ollut sairautta ja surua, hautajaisetkin. En ole vielä jaksanut suunnitella tulevaa. Todennäköisesti siis matkustamme myös tänä vuonna ex tempore, mutta mikäpä siinä, mennään sinne mihin satunnaisesti päädytään ja eksytään vielä vähän. Aina löytyy jotain uutta ja ihmeellistä.

Vuosi 2016 oli ikimuistoinen, täynnä hienoja matkoja, vanhoja ystäviä, nostalgisia hetkiä ja suurta surua. Toivottavasti vuodesta 2017 tulee hyvä vuosi matkailla ja retkeillä.

Sinä yönä Pariisi oli sekaisin

Sinä yönä Pariisi oli sekaisin

En ikinä unohda ensimmäistä matkaani Pariisiin.

Työskentelin aikoinaan au pairina Sveitsissä ja lähdin eräänä kesäkuisena viikonloppuna Pariisiin saksalaisen ystäväni Ulriken luokse. Ulrike, au pair hänkin, asui Versaillesissa ja matkusteli ympäri maailmaa aina, kun ehti. Olimme tavanneet samana keväänä Nizzassa.

Juosten läpi Louvren

Ulrike saapui keskustaan ja esitteli suosikkipaikkojaan. Juoksimme vielä Louvreen juuri ennen sulkemisaikaa. Ulrike näytti erinomaiset suostuttelutaitonsa ja puhui meidät vielä sisään, sillä hän halusi näyttää edes Mona Lisan minulle. Olimme varmasti historian nopeimmat Louvren-kävijät.

Illalla söimme päivällistä Ulriken paikallisen lentopallojoukkueen kanssa. Istuimme ravintolassa pitkän pöydän ääressä ja porukka puhui kärsivällisesti hitaammin selittäessään minulle keskustelun aiheita. Totesin viattomasti, että Sveitsissä puhutaan ranskaa jotenkin hitaammin, ja sain aikaan naurunremakan. Sveitsiläisten hidas puhetapa on aivan yleinen vitsin aihe ranskalaisille.

”Hetki oli niin kliseinen ja ihana, että nauratti.”

Vähän väliä keskustelun keskeytti radiota vaivihkaa kuuntelevien illallisasiakkaiden hihkunta ja ulkoa kuuluvat auton torvien törähdykset. Jalkapallon MM-kilpailut olivat meneillään ja Ranska pelasi juuri Brasiliaa vastaan.

Palasimme aterian jälkeen Pariisin keskustaan. Istuimme Ulriken ystävän rättisitikan takapenkillä ja ihailimme illan pimeydessä valaistua Eiffel-tornia. Hetki oli niin kliseinen ja ihana, että nauratti.

Midsummer Night Madness

Sinä yönä Pariisi oli sekaisin. Oli kesäpäivänseisaus ja Fête de la Musique täytti jokaisen kadunkulman ja aukion. Lisäksi Ranska voitti sen illan pelin. Ihmiset tanssivat aukioilla ja kioskien katoilla, kiipeilivät lyhtypylväissä ja huusivat ”On a gagné”, olemme voittaneet! Bändit pistivät parastaan metelin keskellä.

Se oli unohtumaton yö. Seuraavana päivänä palasin pää pyörällä sveitsiläisen pikkukaupungin rauhaan.

Ranska voitti silloin Brasilian ja eteni välieriin. Vastaan tuli Saksa ja Ranskan taival päättyi siihen. Tänään Ranska pelaa Saksaa vastaan jalkapallon EM-kisojen välierässä. Mitenköhän käy? Kumpi  menee sekaisin, Berliini vai Pariisi?

eiffel2

Xinjiang – deserts, oases and grasslands

Xinjiang – deserts, oases and grasslands

Siivosin kaappejani ja löysin ilokseni vanhan Länsi-Kiinan Xinjiangista kertovan jutun, jonka kirjoitin Kööpenhaminassa pohjoismaisen Aasia-instituutin lehteen. Vierailin instituutissa valmistelemassa graduani kaukaisella 1990-luvulla. Olipa hauska muistella tätä matkaa. En yleensä kirjoita englanniksi, mutta tämän ajattelin tallentaa nyt tällaisenaan, vain hieman lyhennettynä.

November in Copenhagen: it is raining and the wind is chilly outside. I am browsing literature about Xinjiang at the library of NIAS (Nordic Institute of Asian Studies) and try to organize memories and observations from my trip to this huge and diverse autonomous region of China. And, for obvious reasons, the first thing to come to my mind is the heat in Turfan, the hottest place of China during summer.

5 pieni

Turfan is an oasis town, located in a depression with its lowest point at 154 meters below sea level and populated mostly by Uighurs, a Turkic minority people. This is my first stop after three days in a train through the rice fields of eastern China, dry mountains of Gansu and the moonlike emptiness of the western Gobi desert. For me it is clearly the most exotic place I have been to so far; the surrounding rocky desert, the architecture with its Islamic flavour, the men with their embroidered caps and women with small scarves and colourful dresses, the grape trellises all over, the sandy side streets between the clay walls and the strange language. I visit the main mosque and cycle around in that unbelievable heat; the dryness of it makes it surprisingly bearable, though. I buy one of my numerous soft drinks from a street stall kept by a Han Chinese woman. There is an irrigation channel beside the benches, like beside most of the roads in this county, and I ask the lady where the water comes from. “From Tian Shan (Heavenly Mountains)”, she answers.

The irrigation channels are the lifeline of this place and they are in multiple use: for geese and for humans, for fields and for washing. The water comes from the snow-capped mountains, across the desert they flow mostly underground to avoid evaporation and they surface in the fringes of the oases. The underground channels are called karez. The origins of this system is not agreed upon: similar system can be found in Persia and in North-West India but according to the Chinese version I was told in Turfan it was brought to the area by the Chinese during Han dynasty around 200 B.C. In any case, the fact is that water is a crucial question here as it is in the whole region, and every drop of it is valuable.

4 pieni

“The rain is practically non-existent in Turfan”, I read in books before my trip. The annual precipitation is about 12 mm and in some years there is no rain at all. Despite this I experience two brief but strong showers during my stay. It was the last place I expected to get wet in. But that did not last long: the dry heat dries you up in no time. Maybe that was the whole precipitation of this year.

The sweetest grapes

The ruins of the ancient city Jiaohe, close to Turfan, are on a hill surrounded by two small streams. I am walking in the valley of the other stream with a Chinese guide when Mr Abdurayim, an Uighur farmer asks us for a cup of tea. He offers us bread and grapes with tea, and we sit in the summer living room which is outside under the grape trellises. Our host is kindly killing flies around us while I am asking questions about his family and activities. In addition to grapes he grows wheat, cotton, melons, vegetables and sorghum. Right now they are building a hut for drying the grapes. His wife, who does not take part in the conversation, has given birth to 17 children, nine of whom are alive. One daughter still lives at home, and they have 26 grandchildren altogether. Five times a day Mr Abdurayim goes to the small mosque nearby to pray, while the women pray in the kitchen. On Fridays there is a big prayer in the bigger mosque a little further away.

Ten we go to see the harvesting of the grapes. The first event is that I am given scissors so that I can try it myself. The grapevines form a kind of a tunnel, the ceiling of which is rather low, which makes the job a little uncomfortable. I fill a small basket and return to squat with the others. Again we are offered grapes to eat, and I eat a lot, partly because of the heat and partly because they are the best I have ever eaten. Xinjiang is famous for its grapes and melons, Hami melons especially. The continental climate with its extremes in temperatures and plenty of sunshine are ideal for them. Again, some interesting grape stories are told: the bigger species are so healthy that some people in this area who eat these grapes regularly have reached the age of 150!

1 pien

The Chinese towns

It is time to see the capital of this region, Urumqi. This big grim city is inhabited mostly by Han Chinese. In the morning I go for a walk in the People’s Park, where elderly people do their morning exercises: qi gong, tai ji and even a couple of young men doing wushu. A big group of old women in their blue and grey suits shiver like in trance, as if they were possessed by a supernatural spirit. I am quite impressed. On my way back I try not to stare at people who walk backwards, deep in concentration.

In Urumqi I meet Professor Chen Yaning from the Institute of Geography. He is going to Shihezi to negotiate a research project about soil erosion with the local Water Management Office. I am invited to join him, his family, another researcher and the driver of the jeep to this trip of work and pleasure. Shihezi is about 150 km west of Urumqi, and the trip takes about four hours on one of the main roads of the region. On our way we stop in a wine factory for lunch. The director of the factory is a friend of the professor’s. They tell me how the productivity of the factory has increased enormously with the new director. They have started producing high quality wine, the price of which was sky high considering the average Chinese income, and spring water. In addition, plans to attract tourists had been made: first on the list were a swimming pool, a peach garden and a fish pond.

Shihezi itself is a green town almost entirely Han Chinese. It is so Chinese that I find it difficult to believe that we are in Xinjiang. The surrounding area is the richest of the whole region: the industry and mechanized farming are well developed around here, in Xinjiang’s standards. Obviously, people have rarely seen a foreigner here, so I am constantly a cause of amazement. Most people think I am Russian and some people even try to speak Russian to me.

Riding on the Southern Pastures

After returning to Urumqi I decide to make a day-trip to Baiyanggou or Southern Pastures. It is an area about 60 km from Urumqi inhabited by Kazakh people, seasonal nomads. I am the only European among groups of tourists from China Proper and Hong Kong. Immediately after arrival we are surrounded by children offering their horses for riding. I choose a small white horse. This was one of my dreams, to ride on the grasslands. But this is not exactly what I had imagined it to be, the Kazakh boy jumps behind me, so the sense of freedom is gone. I should have realized, he had no extra horse with him. But never mind, the scenery is beautiful, yurts scattered on the slopes of velvety mountains. Sheep, goats and cows grazing here and there and Kazakh children galloping up and down the hills. They apparently spend most of their day on horseback. I wonder which they learn first, to ride or to walk.  Severe soil erosion seems to plague some of the treeless slopes. The grass is thin, but it is August already: soon it will be time to move to the lower slopes.

3 pieni

Feeling tired after spending days hearing only Chinese or Uighur, I return to my hotel in Urumqi and hope to find some other travellers to speak English with. Instead, I share a room with two Japanese students who speak Chinese to me. I switch the television on:  revolutionary opera! Frustration is hard to avoid sometimes.

Travelling is fairly easy along the Silk Road these days, no need to ride camels any more. But the water bottle is essential. The one time I have none with me the bus crashes with the truck in front of us and we end up in the ditch. Luckily we get up again, but for a while I gazed fearfully across the boiling desert. Suddenly, I feel good about the rain in Denmark.