Onhan se aika uskomaton tunne, kun siirtyy märän ja kylmän lokakuun keskellä lämpimään, aurinkoiseen ja syksyisen värikkääseen Sloveniaan.
Nyt ei enää tee mieli käpertyä sohvalle villasukat jalassa vaan on päästävä ulos. Enkä ihan heti keksi Bohinj-järveä parempaa paikkaa viettää sunnuntaita patikoiden.
Ensimmäinen aamumme Sloveniassa alkaa kirkonkellojen soiton säestämänä seitsemältä aamulla. Kellot kumisevat sitkeästi sen verran pitkään, että herään lasten kanssa kokonaan, uni ei enää tule. Lomatunnelma on kuitenkin niin korkealla, että hihittelen peiton alla hetken.
Nousen majapaikkamme toiseen kerroksen keittiöön ja katson ulos. Ikkunoistamme avautuu kaunis näkymä yli Jerekan kylän ja pitkälle laaksoon. Jossain edessämme on myös Bohinj-järvi, joka hohkaa sumua laakson pohjukkaan. Yö on ollut viileä, mutta päivästä on tulossa lämmin.
Keitän kahvia ja istun pöydän ääreen tarkkailemaan kuinka aurinko valtaa laaksoon hetki hetkeltä. Tämä riittää aamun virikkeeksi sanomalehden ja puhelimen räpläämisen sijaan. Siskoni hipsii viereeni ja seuraavaksi klaanimme seniori, isäni. Viimeisenä pöydän ääressä hyörii siskon teinipoika. Siinä vaiheessa aurinko valaisee jo koko Jerekan.
Ajamme majapaikastamme kahdeksan kilometrin päähän Ribčev Lazin kylään Bohinj-järven rannalle. Päätämme lähteä kiertämään järveä aurinkoisen pohjoisrannan kautta.
Ribčev Lazin kirkkoVuoren valtias
Aluksi polku on leveä ja kulkee puistomaisissa maisemissa. Paikalliset perheet viettävät leppoisaa sunnuntaipäivää järven rannalla. Käymme pellolla tervehtimässä vuohia.
Vuohikin näytti nauttivan auringosta
Ruska on upea, järvi tyyni ja aurinko paistaa lämpimästi. Arktiset lapseni ovat kuumissaan. Mietin, että alkavatkohan lapseni inhota patikointia, kun tämmöiseen taas heidät raahasin. Itse nautin täysin henkäyksin. Maisemista, ulkona olemisesta, väreistä, liikkumisesta.
Tarkkailemme vuorelta alas hyppiviä riippuliitäjiä ja järvellä liikkuu kanootteja, kajakkeja ja veneitä, muutama sorsakin.
Polku muuttuu kapeammaksi matkan edetessä ja ylitämme kuivuneen joenpohjan, jossa kalkkikivet hohtavat vaaleina. Reippaat slovenialaiset liikkuvat vauhdilla ja huikkaavat iloisen Dobri dan -tervehdyksen ohi mennessään.
Järven toisella puolella Ukancissa pysähdymme puron varteen ja toteamme, että tämä matka taisi olla riittävä junioreille ja seniorille. Miehet lähtevät paahtamaan viimeiset kilometrit takaisin Ribčev Laziin hakemaan autoja. Siirrymme ihmeen valkoiselle sorasärkälle odottelemaan.
Tämä paikka on niin häkellyttävän kaunis. Aion palata vielä joskus pidemmäksi aikaa.
Matka järven ympäri on noin 12 kilometriä. Järven ympäristössä on myös muita kiinnostavia reittejä. Esimerkiksi Ukancissa pääsee Vogelin köysirataa pitkin ylös vuorille. Ukancista pääsee myös katsomaan Savican putouksia. Paljon jäi näkemättä, joten on monta hyvää syytä palata Bohinj-järvelle.
Aamulla meillä ei ole kiire mihinkään. Ei pakkaamista, ei siivoamista. Edessä on vain kiipeily Saanalle, pikku juttu siis vain. Edellisenä päivänähän kuulimme, että huonokuntoiseltakin siihen menee vain kaksi ja puoli tuntia.
Päätämme jakaantua kahteen retkikuntaan. Ensin kiipeän minä yksin (hämmentävä kokemus muuten lasten kanssa reissatessa) ja sen jälkeen vanhempi poika isänsä kanssa. Nuorimmainen on vielä lievästi järkyttynyt edellisillan räkkäpatikasta kolmen valtakunnan rajapyykille, joten hän tyytyy lähiympäristön tutkimiseen tällä kertaa.
Aloitamme päivän Kilpisjärven luontokeskuksesta, joka on vain muutaman sadan metrin päässä majoituksestamme. Talolta on mukavat näkymät sekä Saanalle että Kilpisjärvelle. Opimme paljon uutta Kilpisjärvestä, sen historiasta ja luonnosta. Yritän jälleen painaa mieleeni lisää arktisia kasveja, joihin olen kovin ihastunut tämän rengasmatkan aikana.
Saan kyydin Retkeilykeskukselle, jonka takaa alkaa polku Saanalle. Alkumatkan kuljen pitkospuita pitkin ja huomaan pian, että matkan varrella on maasto täynnä Saanan 100 kasvia -kylttejä. Mikä mainio mahdollisuus opetella lisää kasveja! Tämän hienon kasvitieteellisen matkan takana on Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman palvelukoordinaattori Rauni Partanen, joka osallistuu yksityishenkilönä Suomi Finland 100 -tapahtumaan tällä asiantuntevalla teollaan.
Pitkospuut kulkevat tunturikoivikossa kunnes saavun risteykseen, josta lähtevät portaat Saanalle ja polku Saanajärvelle. Lähden kiipeämään. Koivikko jää alapuolelle ja pysähdyn katsomaan taakseni kohti Malla-tunturia, tuota Saanan hentoa morsianta.
Malla
Portaiden purkutyöt ovat jo alkaneet, mutta alkuosa on vielä jäljellä. Kulku sujuu helposti ja mukavasti. Jyrkimmästä kohdasta on portaat jo poistettu ja askeltamisessa saa olla tarkkana. Täältä katsottuna Malla näyttää jo kovin pieneltä.
Ylhäällä kulku on tasaisempaa ja nousu loivaa. Maasto on kivistä. Katson ylöspäin sinne missä Saana ja taivas kohtaavat ja luulen, että siellä on huippu. Vaan eipä olekaan vielä. Huipun takaa paljastuu uusi ”huippu” ja sieltä ilmestyy jälleen lisää laskeutuvia kiipeilijöitä. Menen tähän samaan halpaan vielä monta kertaa. Aurinko paistaa lämpimästi ja hiki valuu. Olen varautunut hyttysten hyökkäykseen pitkillä hihoilla ja lahkeilla sekä hyttyskarkotteella suihkutetulla huivilla. Ötökät eivät tänään kiusaa, mutta vesipullon pohja alkaa vähitellen häämöttää. Välillä on pysähdyttävä nauttimaan upeasta maisemasta.
Saavun viimein huipulle ja kaivan vasta muutama päivä sitten uusitusta postilaatikosta Saanan vieraskirjan ja jätän sinne puumerkkini.
Kierrän huippua jaa ihailen maisemia jokaiseen suuntaan. Astun muutaman askeleen Saanan jyrkän rinteen suuntaan ja huomaan, että siellä näkyy Tsahkaljärvi.
”Tsahkaljärvi”
Yhtäkkiä kuulen mielessäni äitini äänen, joka sanoo ”Tsahkaljärvi”. Syvälle jääneistä muistoista nousee äitini ääni, joka suunnittelee Kilpisjärven hiihtoretkiä. Tämä oli rakas paikka hänelle.
Tuli äitiä ikävä ja itku sen myötä. Suru yllätti takavasemmalta.
Kiitos äiti, että suostuttelit silloin kauan sitten erään vastahakoisen abiturientin hiihtoporukkasi mukaan Kilpisjärvelle. Häälyin jossain kirjoitusten, pääsykoelukujen, pätkätöiden ja Interrailien välitilassa, kun porukastanne yksi joutui peruuttamaan matkansa ja peti Retkeilykeskuksen mökissä vapautui. Siihen aikaan ajatus kahdeksasta murtomaahiihtotunnista päivässä kuulosti tylsimmältä mahdolliselta ajankäytöltä, mutta sinä osasit vetää oikeasta narusta. ”Sieltä voi helposti käydä päiväretkellä Tromssassa”, sanoit ja niin minä lähdin mukaan.
Ne olivat hienoja päiviä.
Lähdin vielä toisenkin kerran mukaan. Pakkasin tenttikirjat rinkkaan ja majoituin naapuriinne biologiselle asemalle, maksoin siitä opiskelijana vain muutaman markan. Silloin hiihditte jo omalla porukalla ilman opasta, tunsitte reitit ja maastot, ja sinun pettämätön suuntavaistosi toi meidät perille pahimmassakin myräkässä. En ikinä unohda niitä aurinkoisia päiviä, kun sujuttelimme ristiin rastiin tunturien rinteillä hangen kantaessa. Vapaus, rauha ja jumalaiset maisemat!
Kuolemastasi on nyt kulunut vajaa vuosi, etkä enää vuosiin pystynyt hiihtämään. Sukset kantoivat sinua kyllä ihmeen uskollisesti vielä silloin, kun kävelysi alkoi olla vaikeaa.
Nämä olivat sinun maisemiasi ja kiitos, että esittelit meidät. Minäkin pidän tästä paikasta. Aion tulla uudestaan.
Yritän koota itseni mutta kyyneleet vain valuvat. Onko surutyö jäänyt kesken, kun se näin yllättää? Piiloudun ison kiven taakse ja syön evääni. Katselen tätä ihmeellistä maisemaa ja muistelen äitiä.
Viimein saan silmäni kuivattua ja on aika lähteä laskeutumaan. En vieläkään ole saanut tarpeekseni näistä näkymistä ja pysähtelen kuvaamaan yhä uudestaan. Yritän pitää pysähdykset lyhyinä, sillä tajuan miten paljon aikaa on kulunut ja toinen retkikunta odottaa jo vuoroaan.
Jyrkimmällä kohdalla jalkani jo tutisevat. Onneksi alempana odottavat portaikon rippeet, joten pääsen harppomaan vauhdilla. Kunnes pysähdyn äkisti. Aivan jalkojeni juuressa minua tapittaa nuori sinirinta hämmästyttävän pelottomana. Tuijotamme toisiamme hetken. Yritän hapuilla kameraa välttäen äkkinäisiä liikkeitä, mutta ehdin ottaa vain yhden räpsyn ennen kuin lintu pyrähtää matalan tunturipajukon suojiin.
Rohkea nuori sinirinta, vielä ei näy sinistä rinnassa
Alhaalla odottavat mies ja lapset. Palaan mökille nuoremman lapsen kanssa hikisenä, mutta onnellisena. Olo on seesteinen itkun jälkeen.
Löydän jääkaapista oluen. Harvoin juon olutta, mutta kylläpä huurteinen maistuu tuon urakan jälkeen. Olo on hieman syyllinen. Retkikunta numero kakkosen kiipeily jää puolitiehen, sillä on jo ilta ja tummat sadepilvet nousevat nopeasti sinä iltana. Itse sain nauttia neljä tuntia Saanan maisemista. Lähden ostamaan miehelle uuden oluen sen pikaisesti hävinneen tilalle.
Tämä retki tehtiin heinäkuun lopussa. Yhteensä patikka Saanan huipulle ja takaisin on noin kahdeksan kilometrin pituinen. Vauhdikas mökkikylän isäntä kertoi retken vievän noin kaksi ja puoli tuntia huonokuntoiseltakin, mutta kokemukseni perusteella suosittelisin suhtautumaan paikallisten puheisiin varauksella ja varaamaan aikaa maisemien ihailuun:)
Matkoja, retkiä, hetkiä 