Aurinko paistaa lankalauantaina niin kirkkaasti, ettei sisään voi nyt jäädä. Mitä tehtäisiin?
Nyt eivät metsän varjoiset polut houkuttele vaan on päästävä avarammille laitumille, lähdetään siis suolle. Niitähän tässä maassa riittää.
Saavumme Tammelaan Kiljamon parkkipaikalle Torronsuon kansallispuistoon, kun aurinko kallistuu jo iltapäivän puolelle. Lähdemme seuraamaan leveää katettua polkua ja tulemme pian metsän puolelta näköalapaikalle suon laitaan. Aukea luminen suomaisema häikäisee niin, että joudumme kaivamaan pikaisesti aurinkolasit.
Päivä on häikäisevä
Pian huomaamme, että nyt ei tarvitse palata pitkospuille ja poluille, sillä täällä on hankikanto. Mikä vapaus! Voimme kävellä minne vain.
Vaikka parkkipaikka on täynnä autoja, on maisema autio. Kävelijät, lumikenkäilijät ja hiihtäjät ovat hajaantuneet laajalle keidassuolle näkymättömiin.
Hiljaisuus vain humisee korvissa. Sinkoilevat aivosolut rauhoittuvat.
On suuri sun suos autiusElämä voittaa vähitellen pienessä sulassa laikussaKurotus kohti aurinkoa
Kuljemme vain hetken, kun ensimmäinen retkeläinen ilmoittaa nälästä. Pysähdymme niille sijoillemme, kaivamme istuma-alustat ja voileivät repusta, ja nautimme.
Kun eväät on syöty, huudan lapset katsomaan mitä pensaan alta löytyy. Pääsiäispupun jemmahan se siellä. Lapset alkavat olla jo isoja, mutta tätä perinnettä en aio ihan heti lopettaa.
Pääsiäispupu was hereLankalauantain herkutPitkospuut olivat paikoittain liukkaat, mutta vieressä hanki oli kantava ja pitävä
Haahuilemme aukealla suolla aikamme, kunnes palaamme pitkospuille ja jatkamme matkaa luontotornille katsomaan maisemaa yläilmoista. Ohitamme tulipaikan, jossa olisi sopivasti hyvät tulet, valmiit makkarakepit eikä ristin sielua. Vain makkarat puuttuvat.
Vaikka Dublinissa on kivaa, ovat Irlannin luonnonmaisemat silti vielä kivemmat, minusta ainakin. Lyhyellä Dublinin-lomalla ehtii onneksi maisemien äärelle päiväseltään, vieläpä kätevästi DART-lähijunalla. Etelässä pääsee rantajyrkänteille patikoimaan esimerkiksi Greystonesin ja Brayn välille. Me lähdemme Dublinista koilliseen Howthin kalastajakylään.
Päivä on kääntynyt jo iltapäivään, kun saavumme DART-junan pohjoiselle pääteasemalle Howthiin. Retki on siis aloitettava pikalounaalla. Howth on kuuluisa kalaravintoloistaan, mutta meillä on kiire päästä rantatörmille maisemia katsomaan. Löydämme Howthin pienen ”torin”, joka varmasti pursuaa elämää kesäisin, mutta nyt helmikuisena tiistaina on auki vain kaksi kahvilaa. Syön muhkean leivän, jossa on sisällä briejuustoa ja karpalokastiketta. Mietin, että jos tällä matkalla olisi soundtrack, siihen kuuluisi ehdottomasti Cranberries. Bändin laulaja, tammikuussa kuollut Dolores O’Riordan asui jonkin aikaa Howthissa.
Ruokailuamme kahvilan ulkoterassilla seuraa tarkkaan kaksi kottaraista, yhtä rohkeita kuin lokit, pulut ja varpuset meillä. Hämmentävää ja hauskaa, sillä en ole koskaan katsonut kottaraista näin läheltä.
Kottarainen on komea lintu
Lähdemme kävelemään pitkin rantakatua, ohitamme ravintoloita ja pubeja, tähyilemme sataman yli Ireland Eyen saarelle. Aallonmurtajan jälkeen lähdemme vähitellen nousemaan ylemmäs rinteeseen.
Howthin satama ja majakkaReitin alku kulkee asutuksen keskelläVanha aita alapuolellammeHowthin edustalla on Ireland’s Eye -saari, jonne pääsee kesäisin veneellä
Jatkamme kävelyä rannan suuntaisesti, aluksi tien reunassa asutuksen keskellä, kunnes saavumme parkkipaikalle. Parkkipaikalta alkaa viimein polku.
Viimeinen vilaus sataman aallonmurtajasta
Nousemme yhä ylemmäs ja minulle alkaa valjeta, että tämä todellakin on Cliff Walk eli polku kulkee ajoittain aivan rantajyrkänteen reunalla. Sekunnin ajan epäröin, henkäisen syvään ja ajattelen, etten aio antaa periksi tälle rasittavalle korkeanpaikankammolle. Jatkamme matkaa. Onneksi siellä täällä polun ja jyrkänteen välissä kasvaa pensaita. Jyrkimmissä kohdissa puristan täristen kuopusta takista tai kädestä. Lapsia vaan naurattaa ja he jatkavat kulkuaan huolta vailla.
Ylimääräisistä sydämentykytyksistä huolimatta nautin, suurimman osan ajasta ainakin. Maisemat Irlanninmerelle ovat avarat, keltainen piikkiherne kukkii kauniisti ja aurinko paistaa lämpimästi. Täällä on hyvä hengittää.
Kimalainen piikkiherneen kukassaIrlannin lipun värejä
Pysähdymme herkkutauolle polun varressa olevalle penkille ja katsomme, kun Iso-Britannian suunnasta lähestyy lautta. Muistelen niitä kertoja, kun matkasin Walesin Holyheadista Dun Laoghaireen Dublinin eteläpuolelle. Kaivan repusta pienet matkakiikarimme ja alan tähyillä merelle. Ihmettelen kahta valoa heijastavaa pistettä, eiväthän linnut yleensä heijasta valoa. Hetken kiikaroituani ymmärrän, että siellähän etenee meressä kaksi hyljettä. Olen aika innoissani näystä.
Tässä kuvassa on kaksi hyljettä:)
Vaikka piikkiherneiden keltainen loisto sykähdyttää, mietin silti, että tämä maisema olisi mahtava joskus nähdä heinä-elokuussa, kun kanervat kukkivat. Kesän alussa taas voisi bongailla pesiviä lintuja. No, kaikkea ei voi saada, samalla kertaa ainakaan.
”Milloin ollaan perillä?”
”Ihan kohta varmaan”
Vielä yksi rantatörmän mutka ja viimein eteemme avautuu upea näkymä Dublinin lahdelle. Edessämme näemme Bailyn majakan ja kaukana lahden toisella puolen häämöttävät Wicklow’n vuoret. Nyt olemme lähellä the Summitia eli huippua.
The Baily Lighthouse – siellä se viimein on!
Rantapolku loppuu the Summitin luokse, josta löydän infotaulun reiteistä ja niiden pituuksista. Käyn vielä ottamassa viimeiset valokuvat majakasta ennen paluumatkaa.
Ohitamme paluumatkalla St Mary’s Abbeyn rauniot
Pääsemme takaisin kylään ja seuraamme hetken lokkeja, jotka ovat löytäneet simpukoita kalastajien laatikoista. Ne yrittävät puuhakkaasti rikkoa kuorta päästäkseen sisustaan kiinni. Haikara tarkkailee tolpan päältä sataman touhuja. Aurinko on jo matalalla. On aika palata Dubliniin.
Howthin satamaa illan valossa
Kävelimme rantapolulta suorinta reittiä eli tietä pitkin takaisin Howthin kylään ja matkaa tuli yhteensä noin kuusi kilometriä.
Howthissa on neljä eri patikkareittiä, 6-10 kilometrin pituisia ja vaikeusasteet vaihtelevat helposta vaikeaan. Meidän reittimme Cliff Path on määritelty helpoksi ja arvioitu aika on noin 2 tuntia.
Matkasimme kolmen päivän LUAS-matkakorteilla kätevästi Howthiin asti DART-junalla. The Summitin lähelle pääsee Dublinista myös bussilla 31 a, jos haluaa kävellä ainoastaan rantapolun vastapäivään ja palata vaikka junalla
Howthissa on myös linna ja liikennemuseo
DART-junalla pääsee myös Dublinin eteläpuolelle Greystonesiin, josta kävelylle kohti Brayn kylää lähti Duunireissaaja. Tässä hänen tarinansa: Päiväretkiä Dublinin rannikolla – Cliff Walk
Olen nähnyt Menaggion il Rogolonen, mutten Paavolan tammea. Joskus kaukaiset nähtävyydet ovat tutumpia kuin lähellä olevat. Ehkä tänä kesänä on käytävä katsomassa myös tuota Lohjan kuuluisuutta.
Oli viimeinen lomapäivämme pääsiäisenä Menaggiossa Comojärven rannalla ja aikomuksenamme oli matkustaa lautalla Bellagioon, tuohon kaupunkiin, josta näkemäni kuvat olivat sysäys koko tälle matkalle. Sinä päivänä tuuli oli kuitenkin niin navakkaa, etteivät lautat kulkeneet. Emme jääneet odottelemaan tuulen tyyntymistä vaan päätimme lähteä patikkaretkelle katsomaan yli 300 vuotta vanhaa tammea, il Rogolonea.
Bellagio häämöttää vaahtoavan veden tuolla puolen
Menaggion lähellä on useita kiinnostavia patikkareittejä. Valitsimme metsäisen polun tammelle, sillä retki näytti sopivan helpolta lapsiperheelle. Ehkä seuraavan kerran uskaltaudumme kiipeämään Rifugio Menaggiolle, joka näytti myös houkuttelevalta kohteelta varsinkin maisemien puolesta.
Ajoimme Menaggiosta noin viisi minuuttia Luganon suuntaan ja jätimme auton Codognan kylään. Haahuilimme hetken kylän keskustassa, kunnes löysimme merkityn polun kiviaidan vierestä.
Reitti kulki aluksi osin päällystettynä polkuna laidunten ja talojen välissä, myöhemmin sukelsimme syvemmälle metsäiseen maisemaan ja kävelimme maapolkua pitkin, ylitimme muutamia puroja ja juttelimme aasien kanssa. Olimme jo oppineet, että kellojen kilkatus täällä tarkoittaa yleensä aaseja laitumella eikä lehmiä. Tosin näimme yllättäen kaksi lehmääkin matkan varrella.
Tiheän pöheikön läpi tai laidunaukeiden yli tähyilimme laakson toisella puolella kohoaville vuorille ja taisimme nähdä vilauksen Pianojärvestäkin.
Vajaan tunnin kuluttua saavuimme aukiolle, jossa kasvaa mahtava il Rogolone, kunnioitusta herättävä tammivanhus. Tammen arvellaan kasvaneen tässä jo vuodesta 1710. Infotaulun mukaan il Rogolone on 25 metriä korkea ja sen rungon ympärysmitta on peräti kahdeksan metriä. Lapset näyttivät lilliputeilta sen juurella seistessään. Kevään vaaleanvihreät lehdet hehkuivat kauniina sen tummaa runkoa vasten.
Aukion laidalla oleva aavemainen rakennus näytti olevan romahtamaisillaan.
Ihmettelimme valtavaa puuta hetken ennen paluutamme. Vihreän ja rehevän metsän läpi oli mukavaa kulkea, päivän tuulet eivät häirinneet, eivätkä ötökät. Ajattelin, että tämä reitti on varmasti miellyttävä myös kesän kuumuudessa.
Tämä oli meille juuri sopiva retki tähän päivään, eikä Bellagion näkemättä jääminen harmittanut yhtään. Olo oli seesteinen, koko perhe oli tyytyväinen, ja onpahan meillä nyt hyvä syy palata Comojärvelle.
Mistä aloittaisin? Tehokas neljän päivän roadtrip Islannissa päättyi toissapäivänä ja yritän saada ajatuksiani kokoon. Mietin, että olenko missään muualla kokenut niin hengästyttävän paljon jo yhden päivän aikana? Saarivaltio on täynnä vaihtelevia maisemaelämyksiä ja luonnonihmeitä.
Jospa aloitan ensimmäisen kokonaisen ajopäivämme ensimmäisestä kohteesta Þingvellirin eli Thingvellirin kansallispuistosta. Alue on Islannin historiassa erittäin merkittävä. Täällä perustettiin maan ensimmäinen parlamentti noin vuonna 930, päätettiin kääntyä kristinuskoon hieman myöhemmin ja vuonna 1944 maa julistautui itsenäiseksi samassa paikassa. Emämaa Tanska oli silloin saksalaisten miehittämä.
Merkittävän menneisyytensä lisäksi kansallispuiston alue on häikäisevän kaunis ja maantieteellisesti kiinnostava. Täällä kohtaavat mannerlaatat tai tarkemmin sanottuna ne eroavat toisistaan. Islannin halki kulkee Euraasian ja Pohjois-Amerikan laattojen välinen Keski-Atlantin selänne. Näillä seuduilla vulkaaninen ja seisminen aktiivisuus ovat osa arkipäivän todellisuutta ja jatkuvan seurannan kohteina. Tulivuorenpurkaus on tällä hetkellä Islannissa vain ajan kysymys. Muun muassa Heklan tai Katlan aktiivisuus viittaa lähestyvään vaaraan. Asiasta lisää täällä.
Pieni vaaran tuntu lisäsi Islannin jylhyyttä ja kokemuksen vaikuttavuutta. Oli hurjaa ajatella, että kävelimme jatkuvassa liikkeessä olevien mannerlaattojen välissä ja ihailimme geysireitä rinteessä, jonka alla lymyää laavaa. Näiden avarien maisemien, kovien tuulten ja mahtavien luonnonvoimien maassa tuntee itsensä niin kovin pieneksi.
Mutta takaisin Þingvelliriin. Me ajoimme ensin parkkipaikalle P2 ja lähdimme katsomaan maisemia Langisstígurin näköalapaikalle. Parkkipaikkojen ja patikkapolkujen kartta löytyy täältä. Kävelimme mannerlaattojen välisessä laaksossa ja nousimme ylös tasanteelle, jossa oli meneillään Game of Thrones -henkisen teemamatkan sessio. Mustaan kaapuun pukeutunut opas kertoi ilmeisesti sarjaan liittyviä tarinoita fanijoukon ympäröimänä. Yritimme soluttautua ryhmän läpi parhaille maisemapaikoille.
Suojellut ikivanhat maamerkit ohjasivat aikanaan matkamiestä sumussa ja myrskyssäLangistígur: näkymä Pohjois-Amerikan laatan puolelta Euraasian laatalle
Polulla mannerlaattojen välissä
Laskeuduimme takaisin alas ja kävimme ihailemassa Öxará-joen vesiputousta (Öxarárfoss). Þingvellir on osa suosittua Kultainen kierros -turistireittiä, joten valokuvia oli vaikea saada ilman, että joku satunnainen matkailija tai kuvaaja olisi tullut ruutuun.
Seuraavaksi ajoimme parkkipaikalle P5, josta olisi päässyt kiipeämään ylös Hakidin näköalapaikalle ja vierailukeskukseen. Siinä vaiheessa alkoi kuitenkin olla lounasaika, joten kiirehdimme hetken kuvaussession jälkeen autolle.
Hitaan matkailun ystävänä olisin voinut viettää alueella kokonaisen päivän, vaeltaa patikkapoluilla ja nauttia kauniista päivästä, mutta tehomatkamme jatkui pitkin Kultaisen kierroksen muita huimia ihmeitä. Niistä lisää myöhemmin.
Onhan se kummallista, ainakin lasteni mielestä, että näen retkillämme niin paljon outoja otuksia. Yritän kyllä maisemien ohella keskittyä tarkkailemaan lintuja, nisäkkäitä ja joskus hyönteisiäkin, mutta aina välillä törmään näihin kummajaisiin. Ei niitä yleensä kukaan muu näe kuin minä. Muut saattavat kyllä nähdä samassa paikassa jotain ihan muuta, jos oikein tarkkaan katsovat.
Mitä mieltä olet, onko tässä Oulangan kansallispuiston vesihiisi? Vai jokin krokotiilinsukuinen eläin?
Tästä kuvakulmasta sillä näyttäisi olevan kädet, ja jonkun ison linnun nokka.
Oulangalla tapasimme myös tämän puudelipaviaanin.
Oulangan kansallispuistossa oli kyllä mielenkiintoisia hahmoja enemmänkin. Tämä oli jonkinlainen Kelju K. Kojootin ja poron sekoitus (myönnetään, aika kaukaa haettu).
Vesinokkaeläinzombie sen sijaan vartioi Astuvansalmen kalliomaalauksia.
Luukissa törmäsimme Oulangan vesihiiden sukulaiseen tai lasten mielestä tämä oli maasta nouseva jättiläispeura. Itse näin tässä enemmän maan pinnalle nousevaa hirviöhyönteistä.
Luukissa asustaa myös tämä harmaantunut lady, jolla on jokin silmäsairaus (vai iskeekö kenties silmää?). Vähän on viiksikarvoja päässyt rouvalle kasvamaan, mutta oikein sievä suppusuu hänellä on.
Helsingin virkistysalueet laajentuivat jälleen yhdellä mielenkiintoisella kohteella, kun Vallisaari avattiin yleisölle kesän alussa. Pitihän sitä käydä katsomassa. Pääsimme kokeilemaan myös juuri avattua lauttayhteyttä Hakaniemestä.
Oli kaunis kesäpäivä ja kävelimme kolmen kilometrin Aleksanterin kierroksen Vallisaarella. Pitkään hiljaiseloa viettäneellä saarella on monipuolinen luonto ja mahtavat maisemat Suomenlinnaan ja Helsingin kaupunkiin. Kustaanmiekan salmen rannalla saa virkistävän uuden näkökulman tähän Pohjolan Gibraltariin ja Suomenlinnaan.
Aleksanterinpatterin näköalatasanteelta on upeat näkymät merelle.
Retkipäivänämme Vallisaaren luontoa oli ihmettelemässä kansainvälinen joukko jäkälätutkijoita. Opimme saarella myös sen, että kun vuosituhannen vaihteessa selvitettiin yli 200 Helsingin saaren luonnon monimuotoisuutta, oli Vallisaaren kasvilajisto kaikkein runsain. Sen luettuani katsoin saaren kasvillisuutta uusin silmin.
Saaren vanhat linnoitukset ja muut rakennelmat, bunkkerit, häkkyrät ja mihinkään johtamattomat portaat ruokkivat mielikuvitusta.
Infotaulut kertovat Vallisaaren historiasta ja luonnosta, sen asutuksesta ja vuoden 1937 räjähdeonnettomuudesta jne. Kuvittelin mielessäni myös tulevaisuutta: mitä kaikkea saarella voikaan olla, kun rakennukset on kunnostettu ja maasto varmistettu turvalliseksi. Vielä toistaiseksi kannattaa pysyä tiiviisti polulla.
Viereinen Kuninkaansaari jäi meiltä tällä kertaa kokematta. Ensi kesänä tutustumme varmasti vielä siihen ja saaren uimapaikkaan sekä Torpedolahden vohvelikahvilaan. Oikein odotan jo sitä.
Oulangan kansallispuistossa on useita houkuttelevia patikkareittejä, joista valitsimme Kuusamon puolelta Oulangan luontokeskuksesta lähtevän kahdeksan kilometrin Könkään keino –kierroksen.
Lapset hieman rypistelivät otsaansa kuullessaan reitin pituuden, mutta jaksoivat koko matkan oikein hienosti. Sateisena päivänä olisimme valinneet viiden kilometrin Hiiden hurmoksen. Pientä Karhunkierrosta (12 km) emme vielä lähteneet yrittämään.
Heti reitin alussa saimme ihailla Kiutakönkään vuolasta kuohua. Väkeä riitti kuvaamaan hienoa koskea, joten oli vaikea löytää kuvakulmaa, josta ei näkyisi muita ihmisiä.
Jatkoimme matkaa Oulankajoen viertä. Väki väheni ja maisemat olivat komeat. Eväät söimme Merenojan nuotiopaikalla. Eväshetkellä oli myös joitakin Karhunkierroksen vaeltajia isojen rinkkojensa kanssa.
Päivä oli kaunis ja tyyni. Maisema vaihteli jokikanjonin ääreltä kuivalle mäntykankaalle ja suolampien reunoille.
Ala-Kitkan paliskunnan poroerotusaidalla opimme monta uutta sanaa.
Ilta hiljensi hyvässä kunnossa olevat patikkapolut ja pysähdyimme mäntymetsässä vielä viimeiselle evästauolle. Hiljaisuuden rikkoi juoksuaskelten äänet sorapolulla. Poro lähestyi taukopaikkaamme iltahölkällään. Se päätti kuitenkin kiertää meidät muutaman metrin päästä polkua, nappasi sienen suuhunsa mennessään ja palasi taas polulle ohituksen jälkeen. Hetken kuluttua kuulimme pientä rapinaa. Perässä oli tullut vasa, joka ei uskaltanutkaan seurata emoaan vaan jäi pelokkaana tuijottamaan meitä.
Emoa oli kuitenkin seurattava, joten se päätti kiertää meidät metsän kautta. Siinä vaiheessa oli jo hieman hätä, joten se huusi emoaan mennessään.
Palattava on vielä tännekin. Seuraavalla kerralla haluan nähdä lähempänä Sallaa olevan Oulankajoen kanjonin.
Matkoja, retkiä, hetkiä 