Eristyshetkiä ja mielikuvitusmatkoja

Eristyshetkiä ja mielikuvitusmatkoja

Ikävöin matkustamista. Joitakin paikkoja ja maisemia on niin ikävä, että se tuntuu ihan fyysisesti.

Inishmore

Onneksi on mielikuvitus ja ihmisen loputon luovuus. Olen tänä vuonna ollut entistäkin kiitollisempi kirjailijoille ja muusikoille, jotka tekevät tästä elämästä niin mielenkiintoista. Lukemalla ja kuuntelemalla musiikkia saan kokea jotain samaa kuin matkustaessa, kauniita tai raadollisia, joskus opettavaisiakin hetkiä ja pakahduttavia elämyksiä. Saan olla jonkun ihmeellisen äärellä.

Tämä on todellisuuspakoa parhaimmillaan. Sitäkö matkustaminenkin on minulle ollut?

Nyt on jätettävä liehuminen minimiin ja sopeuduttava. Ehkä tämä onkin juuri sopiva ajoitus eristykselle, liiallisesta matkustamisesta luopumisen aika alkoi jo paljon aiemmin, mutta nyt se on pakko. Oman elämän löytöretkeilyä on tämäkin, ja uusien paikkojen lisäksi olen saanut matkustaa ajassa ja erilaisten ihmisten ajatuksissa.

Olen käynyt muun muassa Jane Austenin ja Charlotte Brontën mukana 1800-luvun Englannissa. Katsoin myös elokuvan To Walk Invisible, joka kertoo Brontën sisaruksista ja kuvittelin itseni noille Yorkshiren ihmeellisen värisille nummille. Rämmin Jane Eyren kanssa nälissäni, rahatta ja kodittomana pitkin nummia ja mietin, että olipa melkoinen patikka sen ajan vaatteissa ja varusteissa. Mikäs minulla tässä sohvalla maatessa vatsa täynnä.

Olli Jalosen Taivaanpallon mukana sain kuvitella mielessäni St. Helenan saaren metsiä, kukkuloita, rotkoja ja meren tyrskyjä ja matkustaa lopulta 1600-luvun Lontooseen. Miten hankalaa onkaan matkustaminen ollut ennen kunnon karttoja ja mihin kaikkeen uteliaisuus viekään ihmistä.

Taivaanpallon tarina ei vetänyt ihan koko ajan, joten soin itselleni välipalaksi irlantilaista viihdehömppää. Cecelia Ahernin Thanks for All the Memories oli tarttunut viime vuonna joltain kirpparilta mukaan ja päätin kokeilla. Juoni oli ihan pölhö, mutta harvoin olen nauranut lukiessani niin kuin seuratessani päähenkilön toilailuja vanhan isänsä seurassa. Palasin mielessäni Irlantiin, sen pubeihin ja muistin ne nurkissa istuvat vanhat suulaat papparaiset, joilla on irlantilainen craic hallussa. Aina vitsikkäät lohkaisut kielen päällä. Tällaisia hetkiä sain muistella vain yhden kirjan sivuhenkilön vuoksi.

 

kirjamatkat4

Olen jo pidempään nautiskellut Frédéric Grosin kirjasta Kävelyn filosofiaa. Annostelen sitä hitaasti, sillä sen sivuilla tulee koko ajan vastaan jotain mietittävää. Tämä kirja oli ostettava omaksi ja vastoin tapojani ajattelin tehdä sen sivuille merkintöjä. Kuuluisien kävelijöiden tarinoiden jälkeen omat kävelyretkeni lähimetsissä tuntuvat nössöjen hommalta. Nämä herrat kävelivät maasta toiseen ja tarvittaessa vaikka Alppien yli. Kävellessään he saivat parhaat ideansa ja jotkut piinatuimmat filosofit eivät kestäneet elämäänsä ilman loputonta kävelyä.

Merkityksellisen matkan soi myös Joel Haahtelan kirja Perhoskerääjä. Tämäkin kirja olisi ehkä ansainnut hidasta nautiskelua, mutta ahnehdin sen melkein yhdeltä istumalta. Olipa elämys, pidätin melkein hengitystäni koko ajan, kun jokainen lause tuntui niin merkitykselliseltä. En edes tiennyt, että pääsisin tämän kirjan myötä myös ulkomaille, Saksaan, Italiaan ja Kreikkaan. Matkustin mielikuvissani Erzgebirgen maisemiin perhosjahtiin ja Gardajärvelle haahuilemaan.

Kirja sai minut miettimään myös muistoja tai niiden sirpaleita. Mitä palasia jätämme itsestämme kohtaamillemme ihmisille vai jätämmekö mitään? Millaisia muistikuvia meistä jää jälkeen kuoltuamme? Mitä minä muistan ihmisistä, joita olen tavannut elämässäni? Miksi muistan yhdestä käden, mutten kasvoja? Joistakin taas muistan äänen, enkä juuri muuta.

Entä paikat, vieraat maat ja kaupungit? Kuinka todellisia ja paikalle ominaisia ovat omat kokemukseni? Sataako Nizzassa todellakin aina? Irlannissa taas paistaa melkein aina aurinko. Miksi Turfanin syvänteessä Xinjiangissa satoi vierailuni aikana, vaikka sade on siellä äärimmäisen harvinaista?

kirjamatkat3

Ehkä itsestäni jättämäni mielikuvat ovat yhtä epätyypillisiä kuin nämä matkakokemukseni. Silti monet ovat valmiita luonnostelemaan toisia ihmisiä hetken tuntemisen perusteella, ja laittamaan heidät johonkin lokeroon. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin arvoituksia jopa itselleen.

Kirjamatkailuni on sittemmin jatkunut Koreaan, Japaniin, Skotlantiin, Kanadaan, Yhdysvaltoihin ja Meksikoon, ainakin. Olen saanut uppoutua erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin ja oppinut siinä samalla jotain itsestänikin. Vaikka aikamme on ajoittain ahdistavaa ja stressaavaa, on tässä jotakin hyvääkin, ehkä mielikuvitusmatkailusta tulee uusi normaali.

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Pieni pääsiäistarina

Pieni pääsiäistarina

Tänään muistin lyhyen hetken 25 vuoden takaa. Kummallista, mitkä hetket lopulta jäävät mieleen, niin monet kun unohtuvat, ainakin minulta, huonomuistiselta.

Lähdin 90-luvun puolivälissä lamapakolaiseksi Keski-Eurooppaan. Olin vastavalmistunut maisteri, kun lähdin ystävieni valmistujaislahjaksi antamalla Interrail-lipulla haahuilemaan pitkin Eurooppaa. En osannut palata keskelle suurtyöttömyyttä vaan jäin ensin muutamaksi kuukaudeksi Sveitsiin ja sain töitä adelbodenilaisesta ravintolasta.

Tarjoilijaa he olisivat tarvinneet, mutta koska en osannut yhtään Berner Oberlandin murretta, minut laitettiin tiskin taakse laittamaan juomia. Täällä ei totisesti Hochdeutsch riittänyt, en ymmärtänyt sanaakaan paikallisten puheesta. Pian opin kyllä tervehtimään Grüezi mitenand! ja kiittämään Merci vielmals, mutta eipä niillä montaa tilausta otettu vastaan.

Hiihtosesonki päättyi pääsiäiseen, aurinko paistoi ja tupa oli täynnä ravintolassa, joka sijaitsi kolme kilometriä kylän keskustasta. Kiirettä piti, vaikka kaikki extratarjoilijatkin olivat paikalla.

Pääsiäisen ihme tapahtui sunnuntaina, kun Jeesuksen näköinen mies astui sisään ravintolaan.

Vakituinen extraaja, jonka nimen olen jo unohtanut, astui miehen perässä terassilta sisään, tuli tiskin luokse ja sanoi minulle: ”Maria, poikasi on tullut, etkö aio mennä tervehtimään?”

Repesimme kaikki kiireen aiheuttamien ylikierrosten vauhdittamina tukahdutettuun hihitykseen. Vaivuin lattialle kiitollisena tiskin suomasta suojasta. Tarjoilijat kiiruhtivat suojatta avoimeen saliin.

En uskaltanut mennä tervehtimään poikaani, pelkäsin purskahtavani nauruun, eihän se olisi sopivaa, kun on pyhäpäivä ja toisen omat juhlat.

Adelboden2
Näkymä ullakkokamarini television kokoisesta ikkunasta, jonka äärellä istuin vapaapäivinäni ja luin kylän kirjastosta raahaamiani kirjoja. Taisin noiden kuukausien aikana lukea mm. kaikki Jane Austenin kirjat, vaikka ympäristö ei niihin ihan sopinut, eikä kielikään. Tasapainon vuoksi laulelin Sound of Musicin lauluja kävelyilläni. Varmistin kyllä, ettei kukaan kuule (paitsi ehkä se yksi gemssi)

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa