Syyslomallamme 2019 suuntasimme muutaman Barcelona-päivän jälkeen Ranskan puolen Pyreneille. Säät eivät erityisemmin suosineet, mutta meillä oli mukava mökki vuoristomaisemissa Aleun kylän liepeillä.
Lokakuisten sadepäivien keskelle oli luvassa vihdoin poutaa, erinomainen patikkapäivä siis. Lähdimme majapaikastamme kohti noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Aulus-les-Bainsin kylpyläkaupunkia. Ohitimme kaupunkiin vievän risteyksen ja kurvasimme joen toiselle puolen, josta polku Arsin putoukselle alkaa (Parking Cascade d’Ars).
Aulus-les-Bains
Kävelymatka putoukselle on noin neljä kilometriä ylämäkeen, ja sama takaisin alamäkeen. Alkumatka on metsäistä.
Noin puolimatkassa pysähdyimme jo evästauolle. Metsä ympärillämme oli kuin katedraali ja laakson pohjassa solisi Ars-joen vesi. Vettä ei näin syksyllä ollut joessa kovin suuriksi kuohuiksi, mutta voin kuvitella, että keväällä on toisin.
Viimeisen kilometrin etappi oli jo totisempaa kiipeämistä. Leveä kävelytie muuttui poluksi ja rinne jyrkemmäksi. Lopussa sai jo loikkia ihan kunnon mäessä. Puiden välistä alkoi häämöttää kolmikerroksinen putous.
Kiipeäminen palkittiin upeilla näkymillä.
Paluumatka sujuikin sitten huomattavasti nopeammin painovoiman viedessä meitä vauhdilla.
Palasimme kaupan kautta takaisin mökkiimme auringonlaskun aikaan. Välillä oli pysähdyttävä vain katsomaan maisemaa ja valon ja varjon vuoropuhelua.
Tämä patikka tehtiin 19.10.2019
Reitin pituus yhteensä 8 km
Evääksi Ariègen alueella voisi ottaa esimerkiksi juustoja: Bethmale, Bamalous, Moulis tai Rogallais ja kyytipojaksi alueen viinejä: Minervois, Fonton, Gaillac, Buzet tai Madiran
Matkalukemiseksi Pyreneille suosittelisin Joel Haahtelan kirjaa Adèlen kysymys
Etelä-Ranskassa on kaikkea: merta, viihtyisiä kaupunkeja ja vuoretkin ovat lähellä. Ei tarvitse ajaa tuntiakaan, kun on jo vuoristoteillä ihmettelemässä jyrkille rinteille rakennettuja kyliä ja kansallispuistojen lumihuippuvuoria. Nämä maisemat ovat näkemisen arvoisia ja kesällä mukava pakopaikka rannikon helteistä. Me kävimme vappulomallamme ajelemassa Mercantourin kansallispuiston liepeillä sekä Verdonin rotkolla.
Tie Utelleen
Lähdemme ajamaan majapaikastamme Rigaudin kylästä kohti pohjoista läpi Ciansin ihmeellisen punaisen rotkon.
Gorge de Cians
Maisematasannetta korjataan, me ajamme viereisestä tunnelista
Le Cians virtaa etelään kohti Var-jokea
Beuilista käännyimme itään. Pian näkymä muuttuu lähes alppimaisemaksi.
Ohitamme Roubionin rinnekylän ja pysähdymme evästauolle pauhaavan kosken äärelle. Sää on pilvinen ja viileä.
Roubion
Käännymme Saint-Sauveur-sur-Tinéen jälkeen takaisin etelään ja Roussillonin jälkeen lähdemme kipuamaan serpentiiniteitä ylös kohti La Tourin kautta kulkevaa tietä Utellen kylään. Tie La Touriin on kapea ja kiharainen. Pitkulainen kylä komeilee vuoren harjanteella ja ajamme sen läpi liiankin liukkaasti. Tajuan vasta viiveellä nähneeni jotain uskomattoman kaunista. Kylä oli täynnä kukkivia juudaksenpuita, enkä ymmärtänyt pyytää kuljettajalta edes kuvaustaukoa. Harmittaa.
Ennen Utellea kurvaamme katsomaan läheisen vuoren (tai kukkula se ehkä on paikallisille) huipulla olevaa kappelia La Madone d’Utellea. Kappelilta on upeat näköalat joka puolelle. Viileä tuuli viuhuu ja toipilaana oleva lapsemme hytisee. On jatkettava pikaisesti matkaa.
La Madone d’Utelle
Näkymä kappelilta Utelleen
Laskeudumme Utelleen ja pidämme kahvi- ja vessatauon kylän laitamilla olevassa ravintolassa. Terassilta on hyvät näköalat kylän keskustaan.
Utelle
Tarkkailemme terassilta kahden kaveruksen, ponin ja lampaan, laiduntamista alapuolellamme. Ne etenevät vieri vieressä.
Jätämme auton kylän laidalle ja lähdemme tutustumaan keskustaan. Kissa tarkkailee saapumistamme kujan varrella olevan talon ikkunalaudalla.
Keskusaukiolla tunnen saapuneeni paikallisten olohuoneeseen. Taidamme olla ainoat turistit kylässä. Lapset leikkivät, piirtävät ja pyöräilevät aukiolla ja vanhemmat juttelevat terassilla. Tunnen tunkeilevani heidän yksityiseen tilaansa ja kuvaaminen tuntuu melkein sopimattomalta.
Aukion reunalla istuu kolme vanhaa naista, joista yksi huikkaa minulle, että kannattaa käydä kirkossa sisällä pian, sillä se menee kuudelta kiinni. Kiitän ilahtuneena huomaavaisuudesta ja käymme kurkistamassa kylän kirkon kauniita sisätiloja. Olemme hämärässä kirkossa yksin. Ei yhden yhtä syntistä ripittäytymässä rippituolissa.
Elämää kyläläisten olohuoneessa
Aurinko kurkistaa sopivasti juuri, kun löydän kylän laidalta kehäkukkapellon
Tällaiset talot herättävät minussa suojelunhalua.
Utellen kylä on todella sympaattinen ja kauniilla paikalla. Sen ympäristössä on patikkapolkuja, joista yksi ulottuu kukkulan huipulle kappelille asti. Kovin kaukana ei ole myöskään Coarazen kylä, joka on valittu Ranskan kauneimpien kylien listalle.
Gorges du Verdon
Toinen retkipäivämme vie meidät lännemmäs kuuluisaa Verdonin rotkoa katsomaan. Alkumatkasta avaamme autoradion ja siellä puhuu Erkki Toivanen! Mitä ihmettä? Sattumaltako radiokanavalla puhutaan selvää suomea vai onko tämä älyauto, joka valitsee kanavan vuokraajien kansallisuuden mukaan? Kestää melkoisen tovin, että ymmärrän kuuntelevani vanhaa kielenopetusohjelmaa, jossa Erkki Toivanen kertoo hyviä syitä ranskan opiskeluun. Merkillinen sattuma. Ja Erkki on muuten oikeassa.
Ohitamme Entrevaux’n pikkukaupungin, jota vartioi linna korkealla jyrkän kivisen vuoren huipulla. Vaikuttavan näköinen paikka, johon pääsee junalla Nizzasta.
Verdonin rotkoa lähestyessä maanpinnan muodot alkavat olla muhkeita. Näkee, että täällä ovat jyllänneet paljon ihmistä suuremmat tektoniset voimat.
Tie kulkee jyrkän rinteen viertä ja välillä kallionkielekkeen alta. Saavumme ensimmäiselle näköalapaikalle Le Point Sublimelle. Parkkipaikkaa on yllättävän vaikea löytää, vaikka pahin sesonki on vielä kaukana. Kävelemme laakean kallion päällä kohti näköalatasannetta. Komea rotko avautuu edessämme.
Kallion kolossa kukoistaa pieni huomaamaton kukka
Syömme melko ankean patonkilounaan Auberge du Point Sublimessa ja jatkamme ajoa. Alun perin oli tarkoitus ajaa aina Moustiers Sainte Marien fajanssikaupunkiin asti, mutta takapenkin toipilas valittaa korviaan, joten käännymme Route des Cretes -maisematielle. Route des Cretes kannattaa kiertää myötäpäivään, mutta me ajamme ensimmäisen tienhaaran ohi ja päädymme ajamaan kierrosta vastapäivään. Loppumatka on yksisuuntainen, joten joudumme kääntymään takaisin ja palaamaan samaa tietä.
Route des Cretes kulkee rotkon varrella
Verdonin rotko on noin 25 kilometriä pitkä ja syvimmillään noin 700 metriä
Tärpättipistaasit sinnittelevät rotkon reunalla
Valokuvauspaikalla yhtäkkiä kaiteen takaa nousee kaksi ihmistä, kypärät päässä, isä ja tytär ehkä, kalliokiipeilyvarusteet ympärillään. Mitä kaikkea tekevätkään ihmiset, jotka eivät kaihda korkeuksia. Näemme paluumatkalla muitakin kiipeilijöitä sekä patikointiporukoita. Huimia maisemia, paljon ihmisiä. Ciansin rotkon rinteillä sain patikoida ylhäisessä yksinäisyydessäni. Upeita paikkoja molemmat.
Heräämme harmaaseen aamuun. Ilma on viilentynyt ja syömme aamiaisen sisällä. Tunnelma on hieman apea, sillä molemmat lapset ovat kuumeessa. Aivan kulman takana kohoavat Mercantourin kansallispuiston lumihuiput, mutta me saamme nyt haudata patikointihaaveemme. Pyörittelen käsissäni majapaikastamme löytynyttä esitettä kotikylämme Rigaudin patikkareiteistä. Yksi näyttäisi olevan tasoltaan helppo ja yhteen suuntaan vain neljä kilometriä. Mukava koko perheelle sopiva patikka sunnuntai-iltapäivään, sanotaan esitteessä.
Mies lupaa jäädä sairastuvalle valvojaksi ja heittää minut autolla polun alkupäähän Ciansin rotkoon kylästämme pohjoiseen. Ajaessamme kohti rotkoa mietin, että miten ihmeessä täällä jyrkkien rinteiden keskellä voi olla polku. Ajamme jo kerran polun ohi, käännymme takaisin ja viimein silmäni havaitsevat huomaamattoman polun, jonka suulla on pieni aita ja ajokieltomerkki. Merkkihän ei varmaankaan tarkoita kävelijöitä, eihän?
Heilutan miehelleni, tunkeudun aidan aukosta läpi ja lähden kipuamaan rinnettä ylös pitkin ruohottunutta polkua. Tästä ei ilmeisesti kovin usein kuljeta.
Vilkaisen taakseni polun alkuun
Tasamaan kasvatille jyrkän rinteen kiipeäminen on aina jännittävää. Siihen kun lisää sen, että olen aivan yksin autiossa, vieraassa paikassa ja korkeanpaikankammoinen, niin tunnen sisälläni jo pienen tutinan ja kuulen vienon keskustelun:
”Onkohan tämä nyt viisasta? En yhtään tiedä mitä tuolla edessä on”, pohtii arka minäni.
Rohkea ja impulsiivinen minäni vastaa: ”Ei huolta, voin aina kääntyä takaisin, jos vastaan tulee jotain vaarallista. Sitä paitsi esitteen mukaan tämä on ihan helppo perhepatikka.”
Jatkan kiipeämistä.
Helsinki oli lähtiessämme vielä harmaa ja lehdetön, joten katselen ihastuneena heleää keväänvihreää kasvillisuutta, joka hehkuu punaista vulkaanista maaperää vasten. En lakkaa ihmettelemästä tätä erikoista väriyhdistelmää. Kevään ensimmäiset kukatkin ovat ehtineet jo riehaantua.
Olen yhä alkurinteellä, kun vastaani tulee ensimmäinen este, maanvyörymä. En luovuta vielä, sillä huomaan, että tästä on askeltanut joku muukin. Sovitan kenkäni varovasti jäljeltä jäljelle. Siirrän painoani hitaasti, että ehtisin reagoida, jos maa alkaisi valua altani. Ylitän esteen vaivatta.
Viimein serpentiinipolku alkaa saavuttaa tasaisempaa maastoa ja maisemat komistuvat entisestään. Ihastelen vanhaa rapistunutta maalaistaloa. Se on hylätyn näköinen ja osittain raunioina. Mikä upea paikka talolle!
Unelmien kesäpaikka?
Maisemat ainakin kelpaisivat
Taivas on harmaa, mutta pilvipeite niin ohut, että aurinko lämmittää jo mukavasti. Olen pakannut ylimääräiset vaatekerrokset reppuuni. Tämän piti olla sadepäivä, mutta saan matkan aikana vain muutaman pisaran päähäni.
Puut vähenevät ja lopulta polku seuraa avonaista vuoren rinnettä ja sitä reunustaa vain ajoittain matalat pensaat. Polulla on punaista irtonaista hiekkaa ja se viettää alarinteeseen, joten istun hetkeksi kivelle, vedän syvään henkeä ja otan vesipullosta rohkaisuryypyn. Joku vahvempi rohkaisuaine olisi nyt tarpeen. Mutta nämä maisemat, näiden takia kannattaa sietää pientä tutinaa.
Korkeanpaikankammoisen herkkuhetkiä ovat nämä mutkat, joiden takana olevan rinteen jyrkkyyttä voi vain arvailla
Tämä polku jäi jo taakseni
Jatkan matkaa, tarkkailen polkua ja yritän valita tukevat kohdat askelteni alle. Välillä meinaan kävellä päin isomman pensaan piikkistä oksaa, kun keskityn askeltamaan. En vieläkään näe ketään muuta. Polulla on ainoastaan minä ja lampaankikkareet, joukossa vähän isompiakin jätöksiä, joiden alkuperää en oikeastaan haluakaan tietää. Ympärilläni on vain humisevaa hiljaisuutta ja avarat maisemat.
Ja sitten se tapahtuu, siedättyminen korkeuteen. Kehoni ja mieleni varoitussignaalit siirtyvät punaiselta vihreälle. Alan luottaa, että polkuni painovoima on suurempi kuin viereisen rotkon. Rentoudun. Tiedän kokemuksesta, että tämä on mahdollista, mutta useimmiten siedättymiselle ei ole aikaa.
Tästä eteenpäin patikointi on silkkaa nautintoa. Kuljen reippaasti ja ihailen samalla upeaa maisemaa.
Ciansin punainen rotko (Gorge du Cians) näkyy täältä hyvin, kun katson tulosuuntaan
Viimein tulen mutkaan, josta näen laakson, jossa punaiset vuoret vaihtuvat harmaisiin. Kuljen vielä eteenpäin ja näen kotilaaksomme ja jopa vilauksen laakson keskellä olevan kukkulan laelle rakennettua Rigaudin kylää.
Alan laskeutua. Samalla puusto lisääntyy ja lopulta kuljen tammien ja tärpättipistaasien keskellä. Alhaalla näkyy jo maalaistalo, joten tiedän, että polun päätepisteessä oleva kappeli on lähellä.
Ihmettelin tätä tärpättipistaasiksi tulkitsemaani punaisena kukkivaa puuta
Eteeni tulee aitaus, jonka portti on auki. Tallatuin polku johtaa suoraan aitaukseen, mutta jatkuu epämääräisenä myös sen vierellä. En enää tiedä mihin suuntaan oikea reitti menee. Huomaan oikealla puolellani puuhun kiinnitetyn varoituskyltin, jossa ohjeistetaan kohtaamaan paimenkoirat rauhallisesti. Päätän lähteä seuraamaan aitauksen viertä.
Kyltti on näemmä tarkoitettu noin parimetrisille, mutta yletyin sentään varpaillani lukemaan
Muutaman askeleen jälkeen olen herättänyt kokonaisen lauman paimenkoiria päiväuniltaan. Ne ryntäävät aidalle haukkumaan ja murisemaan. Yksi niistä kiertää aitauksen ulkopuolella toiselle puolelleni. Jähmetyn paikoilleni ja tärisen kuin haavanlehti. Suhteeni isoihin koiriin ei ole aivan ongelmaton, sillä olen pari kertaa elämässäni saanut tutustua lähemmin susikoiran hampaisiin. Koirapelkoni tunkee nyt syvältä esiin. Onneksi luin juuri ohjeet, joissa luvattiin, että koirat aikansa laumaa puolustettuaan jättävät ihmisen rauhaan. Silti pelkään henkeni edestä. En pysty edes laskemaan koiria, sillä niitä on monta enkä uskalla katsoa niitä kohti. Ne voisivat raadella minut kappaleiksi. Otan puhelimeni esiin ja yritän keskittyä Google Mapsiin niin hyvin kuin pystyn ja etsin tärisevillä sormillani sijaintiani. Jospa sieltä löytyisi ratkaisu polun suuntaan.
Kun koirat sitten viimein hiljenevät ja kääntyvät pois tai asettuvat makuulle, otan muutaman askeleen taaksepäin. Rähinä alkaa uudestaan hiljentyäkseen taas hetken kuluttua. Viimein olen perääntynyt tarpeeksi kauas, ettei jokainen liikkeeni aiheuta äläkkää. Istun puun alle hengähtämään ja olen kiitollinen siitä, että olen elossa.
Lähetän viestin miehelleni ja kerron olevani jumissa, koiria kohti en aio yrittää uudestaan. Harmittaa, sillä tiedän olevani jo lähellä maalia. Mietin miten saisin yhteyden alapuolellani olevaan maalaistaloon, vai lähdenkö sittenkin takaisin ylös ja palaan samaa reittiä takaisin?
Lopulta päätän ottaa riskin ja lähden laskeutumaan suoraan jyrkkää rinnettä alas, koirien ulottumattomissa. En voi tietää odottaako alapuolella aita tai kenties kivilouhikko, mutta päätän silti yrittää. Onneksi rinteessä on puita, joista voin ottaa tukea, kun välillä liu’un alas kuivien viimevuotisten tammenlehtien viemänä.
Lopulta hyppään viimeiseltä törmältä pusikosta suoraan maalaistaloon vievälle tielle. Kävelen muutaman metrin tietä alas ja näen kappelin. Täällä ollaan, hieman risuisena ja naarmuilla, mutta ehjänä ja hengissä! Ilo ja helpotus valtaavat mielen.
Saint-Marcin kappeli
Jatkan matkaani hiekkatietä alas kohti Ciansin rotkon asvalttitietä. En vieläkään näe yhtään ihmistä. Pusikossa kuhahtaa jokin eläin ja hätkähdän. Metsä hiljenee. Tien varrelta otan viimeiset kuvat upeasta laaksosta.
Tämä retki tehtiin toukokuun alussa
Koirat olivat tietääkseni pyreneittenkoira, isoja paimenkoiria. Myöhemmin Rigaudin kylän kunnantalolla näin sarjakuvan, jossa neuvottiin miten lammaslaumat ja paimenkoirat kohdataan ongelmitta. En varmasti ole siis ainoa, joka on joutunut tällaiseen piiritykseen. Alueella on susia, joten koirat tekevät tärkeää työtä. Ohjeet kohtaamiseen ovat:
pysy rauhallisena
älä huuda
älä heitä mitään koiraa kohti
älä uhkaile koiraa kävelysauvallasi
pysähdy tai jatka matkaasi, koira saattaa haistella sinua ja kulkea rinnalla hetken varmistuakseen, että olet vaaraton
Sääennuste ei luvannut Etelä-Ranskaan helteitä, kun lähdimme koko perhe viettämään vappulomaa Nizzan lähelle Rigaudin kylään, mutta uskalsin sentään jättää talvipalttoot kotiin.
Saavuimme illalla Nizzan lentokentälle, vuokrasimme auton ja lähdimme etsimään lähintä Carrefouria. Sellainen löytyi sopivasti matkan varrelta. Lentokentältä majapaikkaamme oli vain noin 50 kilometriä, mutta matkaan oli varattava ainakin tunti. Onneksi navigaattori ja emäntämme Marysen ohjeet veivät meidät suoraan perille ilman turhia mutkia.
Matkalla kohti Rigaudia. Näihin maisemiin ei ehtinyt kyllästyä viiden päivän aikana.
Marysen farmi sijaitsee Ciansin laaksossa aivan Rigaudin kylän alapuolella jyrkässä rinteessä. Meidän asuntomme oli maatalon yläkerran siivessä ja siihen kuului iso rinneterassi. Ehdimme perille iltahämärässä, joten saimme vielä hetken aikaa ihailla laakson maisemia. Sitten äkkiä sisään ja iltapalalle. Pöydässä istuessamme lasioven taakse ilmestyi yksi emännän koirista heiluttamaan häntäänsä niin vimmatusti, että koko takapää heilui. Mutta vielä ei ollut aika tutustua lähemmin.
Aamu valkeni aurinkoisena ja katoimme aamiaisen terassille. Se tuntui suunnattoman ylelliseltä, sillä Helsinki oli vielä viluinen, kun lähdimme. Pitkä aamiainen, loma, aurinko, lämpö, kauniit maisemat, kukon kieunta, kyyhkysten kukerrus ja muiden lintujen sirkutus taustalla. En olisi voinut enempää pyytää.
Näkymä terassiltamme
Kurkistus kyyhkyslakan katolta
Kesken aamiaisen musta koira saapui uudelleen tervehtimään. Myöhemmin nimeksi paljastui Blackie. Se laittoi päänsä silitettäväksi vuoroin kenenkin syliin ja katsoi anovasti aamiaispöydän antimia. Pysyimme tiukkoina. Luulenpa joidenkin vieraiden sitä ruokkineen, sillä se ilmestyi joka päivä sopivasti aamiaisaikaan iloksemme, ja vähän muulloinkin. Jos ovemme oli auki, Blackie saattoi marssia muina koirina sisään ja heittäytyä lattialle tirsoille. Mukava lisä asunnon varusteluun.
Blackie
Marysen tilalla oli muitakin eläimiä. Toisen koirankin ja muutaman ujon kissan näimme joskus vilaukselta ja alhaalla tarhoissa oli kanoja, ankkoja ja vuohia, ja tietysti ne kaksi kiekuvaa kukkoa, jotka taisivat välillä harrastaa kilpalaulantaa laakson virkaveljiensä kanssa.
Tämän lähemmäksi arkoja kissoja en päässyt
Komeat sarvet tällä kutulla
Yhtenä yönä satoi rankasti ja kuuntelimme sen ropinaa kattoikkunaan. Aamulla pilvet olivat väistyneet ja heräsimme katsomaan höyryävää laaksoa. Kosteus haihtui vauhdilla aamun lämpimässä auringonpaisteessa.
Aamun höyryävät maisemat
Osa päivistä oli pilvisiä ja lempeät sadekuurot ripsauttivat vettä hetken ajan. Kuopus jo mietti, että täällä sataa eri lailla kuin kotona, jossa sateet tulevat kuulemma jatkuvina ja runsaina. Matkoilla taitaa kaikki olla aina vähän paremmin kuin kotona.
Kevään vehreitä värejä Marysen maatilalla
Viimeisenä aamuna lähdin vihdoinkin kiipeämään itse kylään. Rigaud näytti olevan vain muutaman rakennuksen kylä kukkulan laella, mutta olihan se nähtävä lähempää.
Rigaud
Matkalla näkymät komistuivat, varsinkin siinä vaiheessa, kun pääsin kukkulan harjanteelle ja kurkistamaan maisemia pohjoiseen eli Ciansin rotkon suuntaan. Ensimmäiset punaiset vuoret näkyivät jo tänne asti.
Taustalla Ciansin rotkon punaisia vuoria
Ohitin pienen kappelin ja lähestyin viehättävää kylää. Keskustassa Rigaud paljastui isommaksi kuin luulin. Keskusaukiolta lähti pieniä kujia moneen suuntaan. Seikkailin hiljaisessa sokkelossa hetken ja katsoin mietteliäänä erään talon seinässä olevaa Myytävänä-kylttiä. Miten olisi kesämökki ranskalaisessa kylässä, tai talvimökki? Kelpaisi minulle.
Rigaudissa sijaitsi keskiajalla merkittävä ritarilinna, joka kuului 1400–1500-lukujen vaihteessa Grimaldien suvulle. Enää linnaa ei ole.
Muutaman serpentiinimutkan jälkeen olin ylhäällä
Pysähdyin vähän väliä ihailemaan maisemien lisäksi kukkia ja keväänvihreitä puita tien varressa
Tähän kuvaan olisi ehkä sopinut paremmin vanha Citroën
Kunnantalo ja kirjasto keskusaukiolla
Ja kirkkohan on oltava joka kylässä
Rigaudin kujia
Osa taloista näytti olevan todella vanhoja
Vanha öljytehdas
Paluumatkalla kiipesin vielä muutamat portaat ylös kappelille. Näimme tällä matkalla monta kappelia upeissa maisemissa.
Matkalla alas
Lähtiessämme Maryse oli liikuttavan pahoillaan siitä, että säät olivat olleet niin ankeat. Itse emme pitäneet tilannetta lainkaan niin huonona, saimme kolmena aamuna viidestä nauttia aurinkoisesta aamiaisesta terassilla. Lyhyet retket, autoilu upeissa maisemissa, lukuhetket ja ne pitkät aamiaiset riittivät meille hyvin tällä kertaa. Saimme leppoisan miniloman.
Siitä on jo muutama vuosikymmen, mutta muistan sen viikonlopun varmasti lopun elämääni.
Vietin lukion jälkeen kevään au-pairina Sveitsissä. Se oli monella tapaa tärkeä vaihe elämässäni: aikuistumista ja itsenäistymistä, maailman avautumista. Olin ollut arka lapsi, mutta jostain syystä ujous ja arkuus eivät olleet koskaan estäneet minua lähtemästä. Uteliaisuus oli aina vetänyt pidemmän korren. Olin kuitenkin lähtenyt aina turvallisissa olosuhteissa, minut oli viety ja haettu, oli paikallinen perhe suojanani.
Etsin yhä paikkaani ja itseäni Sveitsissä, kun tuli maaliskuu ja alati reissaava mummini kertoi olevansa matkalla kevättä vastaan Nizzaan kälynsä eli isotätini kanssa. Sain muutaman päivän lomaa ja päätin lähteä heitä tapaamaan.
Keskiviikkoiltana astuin yöjunaan, joka vei minut talvisesta Sveitsistä Rivieralle asti. Seurasi pitkiä unettomia hetkiä, junan kolinaa, aamuöisiä pysähdyksiä, samassa hytissä matkustavan vanhan herran kuorsausta, joka sai ikkunatkin tärisemään.
Aikaisin aamulla saavuimme Nizzaan, jätin reppuni asemalle säilytykseen ja lähdin kaupungille viettämään aikaa siihen asti kunnes retkeilymajan ovet iltapäivällä avautuisivat. Siitä päivästä en muista juuri mitään. Olin väsynyt ja vailla päämäärää.
Retkeilymajassa alkoivat yksinmatkaajat hakeutua toistensa seuraan, yksi toisensa jälkeen. Olimmeko me joukko eksyneitä, seuraa kaipaavia, harmaan päivän haikeuttamia? Kaikki kaukana kotoa. Pian meitä oli jo monta: kanadalainen Dympna, joukon äitihahmo, jonka irlantilaiset juuret paistoivat punaisina hiuksina kilometrien päähän; brasilialainen Chico, jonka yhdenmiehenshow ei tauonnut hetkeksikään; vakaa humoristinen pohjoisirlantilainen Clive; hauska ja huolehtiva Eli Israelista; italialainen Gino; australialainen Debbie; saksalainen säästöihme Ulrike ja olihan siellä yksi ranskalainenkin, Chantal. Tähän joukkoon solahti kuin itsestään myös yksi suomalainen introvertti.
Seuraavana aamuna lähdimme yhdessä liikkeelle, laskeuduimme Mont Boronin kukkulan itäpuolelle Villefranche-sur-Merin pieneen kylään ja kävelimme tihkusateessa pitkin sen kapeita kujia. Hihittelimme hyväntahtoisesti Ulrikelle, joka oli löytänyt ruokatorin ja saanut kojuaan kasaavalta hedelmäkauppiaalta ilmaiseksi kassillisen mustia banaaneja. Ulrike eli niillä banaaneilla sen päivän. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka pärjäisi yhtä vähällä rahalla. Myöhempinä vuosina vino hymyni hieman hyytyi, kun sain kirjeitä ja kortteja Ulrikelta milloin mistäkin päin maailmaa. Tuleva meribiologi vietti reissussa suurimman osan vuotta ja olin hieman kateellinen, vaikka tiesin, etten itse pystyisi samanlaiseen säästämiseen ja säätämiseen.
Sateisella kävelyretkellä meitä viihdytti väsymätön Chico, jonka oopperaesitys vaihtui lennossa sambahetkeen tai katukylttien kanssa pelleilyyn. Taustalta saattoi välillä kuulua Cliven sarkastisia kommentteja, jotka saivat minut aina repeämään nauruun.
Iltapäiväksi siirryimme Nizzaan ja sade hellitti. Pienen aurinkoisen hetken vietimme Nizzan kivisellä rannalla loikoillen. Joku uskalsi kahlatakin hyisessä meressä. Jätin satunnaisten matkailijoiden joukon rannalle, kun kävin hakemassa mummin hotellistaan ja lähdimme lounaalle.
Mummi ja isotäti jäivät Nizzan kujille flaneeraamaan, kun minä lähdin etsimään vaeltavaa laumaani Matissen museolta.
Jos Dympna oli retkueemme äitihahmo, niin Eli oli sen isä. Majapaikassamme Eli otti ohjat käsiinsä ja valmisti koko joukolle ison padallisen maukasta ruokaa. Sen äärellä istuimme pitkän illan, niin pitkän, että henkilökunta tuli meitä jo hätistelemään.
Miksi nämä hetket Nizzassa olivat niin merkittäviä minulle?
En ikinä unohda sitä tunnelmaa, uteliasta tutustumista, lämpöä, ystävyyttä, huumoria, kansainvälisyyttä, kielten sekamelskaa ja sanatontakin ymmärrystä, hyväntahtoista herjaamista kuin olisimme tunteneet toisemme jo pitkään. Viikonloppu myös opetti minulle jotain hyvin tärkeää. Sen, mitä voi tapahtua, kun lähtee yksin matkaan ja kohtaa avoimesti kaiken vastaan tulevan. Ymmärsin mitä yksin matkaaminen voi tarkoittaa. Minkä turvallisuudentunteessa ja helppoudessa menetät, sen yllätyksissä voitat. Ja ne yllätykset voivat olla juuri niitä parhaita hetkiä.
Jos uskallan ottaa sen ensimmäisen askeleen, voi maailma palkita minut ruhtinaallisesti.
Tästä matkasta meni vain pari kuukautta siihen, että ostin Interrail-lipun. Siitä lähtien matkustin vuosikausia pääosin yksin. Myös ujo introvertti voi oppia kohtaamaan tuntemattomia paikkoja ja ihmisiä avoimesti, ja sitä on parempi opetella yksin kuin kaverin selän takaa.
Muistelen yhä toisinaan haikeudella niitä loputtomia junamatkoja Euroopan ja vähän Aasiankin raiteilla. Satunnaisia juttukavereita, meditatiivista junan hurinaa, pitkiä nautinnollisia hetkiä hyvän kirjan parissa, hitaasti vaihtuvia maisemia ja siirtymiä, joihin minunkin jähmeät aivoni ehtivät mukaan. Uusia tuttavuuksia, jotka kulkevat vierelläni hetken. Kohtaamisia ja uuden oppimista. Kun on aistit avoinna ja vastaanottavainen, voi vaikka tavata maastaan paenneen iranilaisen naisinsinöörin, kulkea hänen kanssaan joulukuisen Pariisin Champs-Élysées’llä Boteron veistoksia katsomassa, ja oppia hetkessä valtavasti Iranista, naisen asemasta, ihmisoikeuksista, poliittisesta vainosta ja ikävästä. Elämästä puhumattakaan.
Matka on se paikka, jossa olen läsnä tässä hetkessä ja aistit terävinä. Ehkä olen löytänyt paikkani maailmassa.
Vanhemmiten olen laiskistunut ja perheellistynyt. Onnekseni olen löytänyt erinomaisia matkakumppaneita elämäni varrella ja saanut reippaasti reissuun lähtevät lapset. Nykyään nautin hyvässä seurassa matkustamisesta. Silti en epäröisi lähteä taas yksin matkaan, jos tilaisuus olisi. Tiedän mitä se on, hyvässä ja pahassa.
Mitä kaikkea olisinkaan menettänyt ilman niitä matkoja.
Sitä paitsi Nizzalla on vieläkin aivan erityinen paikka muistoissani. Kohta pääsen sinne taas. Vähän jännittää.
Tämä kirjoitus syntyi Momondon Bloggers’ Open World Awards 2018 -kilpailun inspiroimana. Kilpailussa etsitään tarinoita merkittävistä kohtaamisista maailmalla, tarinoita, jotka innostavat lähtemään matkaan.
Antaisitko äänesi tarinalleni?
Äänestää voit 9.–15.4.2018 suoraan tästä linkistä. Kiitos!
Ajattelin palata vielä kerran syyslomaan ja Bordeaux’n seudulla vietettyyn viikkoon. Tässä koostetta matkastamme, suosittelen ihan jokaista kohdetta.
Bordeaux tunnetaan viineistään, ja alue tarjoaakin oivan mahdollisuuden tutustua viineihin ja viinin valmistukseen. Autolla liikkuvalle on tarjolla paljon muutakin: elämyksiä maisemaorientoituneille ja hiekkarantoja surffareille, rantavaeltajille sekä kohteita historiasta kiinnostuneille. Bordeaux’n kaupungissa on myös viihtyisiä ravintoloita ja komeaa arkkitehtuuria.
Bordeaux’n keskustan kauniita parvekkeita
Vuokrasimme asunnon Pujols-sur-Cironin kylästä Sauternes’n viinialueella sijaitsevan maalaistalon yhteydestä. Seitsenhenkinen joukkomme mahtui hyvin AirBnB:n kautta löytämäämme majapaikkaan. Emäntämme ja heidän lukuisat koiransa olivat ystävällisiä ja asunto oli erittäin mukava ja viihtyisä. Ehdimme maistella myös alueen makeaa valkoviiniä, joka sopii hyvin jälkiruuaksi.
Mukava majapaikkamme maaseudulla
Sauternes’sta hieman pohjoiseen sijaitsee kuuluisa Saint-Émilionin viinialue, jonka keskus on Saint-Émilionin keskiaikainen kylä. Sen kapeilla kaduilla ja tunnelmallisilla aukioilla on vieri vieressä viinikauppoja ja ravintoloita. Viinejä pääsee maistelemaan myös viinikellareihin. Jos viinin valmistus kiinnostaa, lähistöllä on paljon viinitiloja, osa jopa kävelymatkan päässä aivan kylän laidalla. Saint-Émilion on päässyt UNESCO:n maailmanperintöluetteloon ja siellä kannattaa maistella myös Macaron-leivoskeksejä.
Saint-Émilion
Bordeaux’n kaupungin historiallinen keskusta on myös UNESCO:n maailmanperintöluettelossa. Kauniissa kaupungissa voi viettää mukavaa aikaa Garonne-joen varren makasiinien ravintoloissa hyvän ruuan ja palvelun parissa tai outlet-myymälöissä. Bordeaux’ssa on helppoa liikkua raitiovaunulla ja samalla lipulla voi lähteä jokilaivalla risteilemään Garonne-joelle puoleksi tunniksi. Me vietimme kaupungissa vain yhden harmaan päivän, mutta palaisin mielelläni takaisin tutkimaan sitä tarkemmin.
Bordeaux’n keskustaa
Bordeaux’n katedraalin kellotorni
Garonne-joen rantaa
Bordeaux:n ympäristössä riittää kiinnostavia kohteita. Atlantin rannalla lähellä Arcachonin kaupunkia (otsikkokuva Arcachonin satamasta) kiipesimme 110 metrin korkeuteen kohoavalle Pilatin dyynille (Dune du Pilat). Euroopan korkeimmalla dyynillä ihailimme maisemia kauas valtamerelle tai toiseen suuntaan metsäalueelle, jolta dyynin hiekka valtaa pinta-alaa vuosittain jopa metrin verran.
Dyyniltä näkyy hyvin myös Arcachonin lahtea suojaava Cap Ferret’n niemimaa. Niemen kärjen hiekkarannoilla tutkimme toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita, jotka ovat osa saksalaisten rakentamaa Atlantin vallia. Bunkkerit ovat osin vajonneet hiekkaan. Cap Ferret’n rannat ovat näkemisen arvoisia ja mukavan oloinen lomakaupunki on kuuluisa myös ostereistaan.
Cap Ferret’n rantaa
Atlantin vallin bunkkereita
Pilatin dyyniltä etelään jatkuu hiekkarantojen ketju. Biscarosse-Plagen lomakylässä rantasesongin ulkopuolella tuuli vain viuhuu autioilla kaduilla, mutta ranta on upea ja Atlantin tyrskyt vaikuttavia.
Biscarosse-Plage
Bordeaux’hon pääsee Pariisin kautta joko sisäisellä lennolla tai mukavasti nopealla TGV-junalla. Junamatka kestää noin 3,5 tuntia. Autolla matka Pariisista vie noin kuusi tuntia. Kesäkaudella Finnair lentää Biarritziin, joka sijaitsee noin 200 kilometrin päässä Bordeaux:sta etelään.
Bordeaux’n keskustan 1700-luvun arkkitehtuuria
Me ajoimme Bordeaux’hon vuokra-autolla Pariisista. Menomatkalle valitsimme nopeimman reitin pitkin maksullisia moottoriteitä. Paluumatkalla vietimme kokonaisen päivän, sillä ajoimme alkumatkan pienempiä teitä. Hidasta, mutta mielenkiintoista.
Bordeaux’n viinialue ja loputtomat viinitarhat jäivät taakse. Pellot muuttuivat ”tavallisiksi”.
Lounastauon pidimme Périgueux’ssä. Varsin mielenkiintoisen näköinen kaupunki tämäkin.
Saavuimme myöhään illalla Pariisiin väsyneinä mutta tyytyväisinä. Auton palauttaminen Charles de Gaullen lentokentän autovuokraamoon ei mennyt kyllä ihan putkeen, ajoimme terminaalista toiseen muutamia kertoja ennen oikean rampin löytymistä. Siitäkin selvittiin. Seuraavana päivänä myöhästyimme jatkolennolta Amsterdamissa ja jouduimme jäämään vielä viikonlopuksi Amsterdamiin. Air Francella taisi olla joku erikoistarjous: kaksi matkaa yhden hinnalla. Emme vain tienneet siitä etukäteen…
Yksi päiväretkistämme lokakuisessa Lounais-Ranskassa vei meidät Cap Ferret’n niemimaalle noin 40 kilometriä Bordeaux’sta länteen. Niemimaa suojaa Arcachonin lahtea Atlantin tyrskyiltä ja se on suosittu lomakohde Ranskassa.
Cap Ferret’ssa on useita rantoja, suojaisia uimarantoja lahden puolella ja tyrskyisiä surffausrantoja rohkeille valtameren puolella. Me ajoimme suoraan niemen kärkeen, pysäköimme tien päähän lähelle Le Mirador -ravintolaa. Ravintolan edessä oleva ranta oli suljettu, joten lähdimme aidattua polkua pitkin kohti länttä. Aidat estävät matkailijoita tallomasta rantadyynien haurasta kasvillisuutta. Hiekan seassa sinnitteleviä kasveja varjellaan huolellisesti, sillä ne sitovat hiekkadyynejä paikoilleen tuulisella niemellä.
Kävelimme kohti rantaa upottavassa hiekassa, nousimme töyräälle ja yllätyimme. Näimme valtavan hiekkarannan, katsoimme salmen yli itään Pilatin dyynille ja ihmettelimme rannalla pilkottavia toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita. Nämä ihmisen järjettömyyden muistomerkit ovat osa Atlantin vallia, jota natsit rakensivat suojakseen Pohjois-Norjasta Ranskan lounaiskulmaan saakka. Bunkkerit ovat osin vajonneet hiekkaan ja lisäävät jylhille rannoille ripauksen historiallista ja hieman traagistakin tunnelmaa. Kesäsesongin ulkopuolella rantojen autius ja valtameren kohina lisäsivät kokemuksen vaikuttavuutta.
Salmen toisella puolen kohoaa Euroopan korkein dyyni
Aurinko paistoi lämpimästi vielä lokakuun puolivälissä. Lapset ottivat kengät pois ja juoksivat vesirajaan. He loiskuttelivat tyrskyjen jättämissä lammikoissa, hautasivat jalkansa lämpimään hiekkaan ja tähyilivät kohti Amerikkaa kunnes nousuvesi saartoi tähystyspaikan ja tuli kiire pelastautua rannalle.
Hetki ennen kenkien kastumista. Lapset olivat viisaasti ottaneet ne pois heti rantaan tultuamme.
Dystooppinen maisema täyttyi lasten kiljahduksista. Ehkä meillä on vielä toivoa.
Pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle ja vatsamme alkoivat ilmoitella hienoisesta nälästä. Palasimme toista polkua pitkin Le Miradorin luokse ja päätimme jäädä ravintolan terassille. Ehdimme juuri ja juuri nauttia lounastarjouksista. Cap Ferret on kuuluisa ostereistaan, mutta en vieläkään saanut itseäni tilaamaan näitä himoittuja herkkuja. Seurueemme kärsivällisin tilasi lounaslistalta lautasellisen mereneläviä ja olihan se spektaakkeli näkemisen arvoinen, makoisakin kuulemma. Askartelemista riitti pitkäksi aikaa.
Aterian jälkeen siirryimme Cap Ferret’n keskustaan kahville. Kylä näytti mukavalta, ei lainkaan niin autiolta ja ankealta näin sesongin ulkopuolella kuin Biscarosse-Plage. Molempien lomakylien rannat ja Atlantin tyrskyt tekivät kyllä vaikutuksen. Olisin viihtynyt pidempäänkin.
Huono sää, hyvä viini! Tällä ranskalaisella sanonnalla lohdutti AirBnB-majoittajamme Pénélope meitä etukäteen siltä varalta, että lokakuussa sää ei suosisikaan matkailijaa Bordeaux’n seudulla. Minä vastasin, että meillä Suomessa taas sanotaan, ettei sellaista olekaan kuin huono sää, vain väärät vaatteet. Loppujen lopuksi sää oli meille pohjoisen asukeille suorastaan lempeä Suomen lokakuisen viiman keskellä.
Ja viiniä todellakin Bordeaux’n seudulla riittää. Viinitarhoja on silmän kantamattomiin ja viinitiloja vieri vieressä. Me vierailimme niistä yhdellä:
Bordeaux’n lähellä Saint-Émilionissa sijaitsevan Chateau Tour Grand Feurien viinitilan emäntä Madame Feytit vastaanotti meidät villakoiransa kanssa tilan pihamaalla. Lokakuinen sadonkorjuu oli päättynyt edellisenä päivänä tällä laatuviinejä tuottavalla tilalla, ja nyt oli aikaa esitellä vieraille viinin valmistusta.
Saint-Émilion
Saint-Émilion
Tilalla valmistetaan viinejä jo neljännessä polvessa. Viinin tekoon käytetyt rypäleet tulevat tilalle 14 hehtaarin alueelta, josta osa on hiekka- ja osa on savimaata. Viljellyt rypälelajikkeet ovat enimmäkseen Merlot’ta (80 %), mutta sekoituksiin käytetään myös Cabernet Francia (15 %)sekä Malbecia (5 %).
burst
cof
Kävimme läpi viinin vaiheet sadonkorjuusta sementtisammioon, josta viini siirtyy tammitynnyreihin ja lopulta pulloihin. Juuri käsin korjatuista rypäletertuista perattiin ylimääräisiä lehtiä ja oksia hallin takaoven luona, jossa neljä ihmistä työskenteli liukuhihnan äärellä tarmokkaasti. Opimme samalla miten tarkkaa on lämpötilan säätely prosessissa.
Marraskuun alussa on edessä maisteluvaihe, jolloin saadaan lopullinen arvio vuoden sadon laadusta ja päätetään sekoitussuhteet. Tällöin viini siirretään tammitynnyreihin kypsymään.
Kun prosessi oli esitelty meille, pääsimme maistamaan neljää tilan viiniä. Jokaisella viinillä on eri sekoitussuhde, laatuluokka ja hinta. Sadon laatu määrää vuosittain sen, kuinka suuri osuus päätyy parhaimpaan Grand Cru -luokkaan. Parhaina vuosina koko sadosta saadaan huippulaatua. Jo tässä vaiheessa vuotta emäntämme saattoi paljastaa, että vuoden 2016 sato oli erinomainen.
”Les hommes sont comme les vins : avec le temps, les bons s’améliorent et les mauvais s’aigrissent”. – Cicéron
”Ihmiset ovat kuin viinit: huonot muuttuvat vanhoina happamiksi, hyvät tulevat vanhetessaan yhä paremmiksi.” – Cicero
Pikainen maistelukierros ei vielä paljastanut minulle viinien hienoutta vaan mukaan ostettu pullollinen parasta maistamaamme viiniä puhkesi kukkaansa vasta iltapalalla leikkeleiden ja juustojen kera. Bordeaux’n alueen viinejä sanotaankin erityisesti ruokaviineiksi.
Chateau Tour Grand Feurien tila on hyvä esimerkki Saint-Émilionin alueen viinitiloista. Saint-Émilionin keskiaikainen kylä on viinialueen keskus. Sen kapeilla kaduilla ja tunnelmallisilla aukioilla on vieri vieressä viinikauppoja ja ravintoloita. Viinejä pääsee maistelemaan myös viinikellareihin. Ruuan hinta-laatusuhde saattaa keskeisimmillä turistiaukioilla olla pettymys, mutta tilannetta paikkaa hyvin kylän postikorttimainen kauneus. Sää oli mitä mainioin ja nautimme ulkoterassilla maisemista ja auringon lämmöstä.
Saint-Émilionin kylä on päässyt UNESCO:n maailmanperintöluetteloon ja se on Ranskassa tunnettu myös Macaron-leivoskekseistään.
Saint-Émilioniin pääsee Bordeaux’sta esimerkiksi junalla tai bussilla. Kylän turisti-infosta saa listan samana päivänä tutustumiskierroksia järjestävistä viinitiloista. Tiloille kannattaa kuitenkin soittaa etukäteen, jotta varmistaa päivän kierrosten ajat ja kielivalikoiman. Infosta saa mukaansa myös tilakatalogin, josta voi etsiä mieleisensä viinitilan ja sopia kierroksesta suoraan tilan kanssa. Katalogista näkee myös tilalla puhutut kielet. Osa tiloista sijaitsee kävelymatkan päässä Saint-Émilionin kylästä, mutta autolla liikkuvalle valikoima on huomattavasti suurempi. Toisinaan viinitilat ilmoittavat myös portillaan, onko tila avoinna vierailijoille, joten onneaan voi koettaa myös ajamalla suoraan pihaan.
Ajaessamme majapaikastamme Pujols-sur-Cironista Saint-Émilioniin huomasimme matkan varrella myös Chateau Carsinin, jossa viiniä kasvatetaan suomalaisvoimin. Eli viinitilakierros suomeksikin voisi olla mahdollista.
Maistelen mielelläni viinejä, mutta viljelijäksi en ryhtyisi. Nostan kyllä hattua kaikille tähän kemialliseen prosessiin perehtyneille. Itse pelastaisin sen sijaan mielelläni tämän vanhan talon, joka sijaitsee upealla paikalla Saint-Émilionin kylän ylemmillä rinteillä viiniköynnösten keskellä. Luimme talon seinään kiinnitetystä virallisesta paperista, että sen omistajaa uhataan sakoilla, sillä rakennus on romahtamaisillaan ja vaarallinen ihmisille. Mikä tragedia onkaan omistajaa kohdannut? Kuka pelastaisi tämän upean tilan?
Paluumatkalla ihailimme viinimaan maisemaa auringon laskiessa.
”Kyllä luonto on ihmeellinen ja voimakas”, ajattelen, kun ajamme pohjoiseen Biscarosse Plagen rantakaupungista Ranskan lounaisrannikolla. Atlantin ranta on lähellä, mutta emme näe sitä tieltä, sillä välissämme on Euroopan suurin hiekkakasa eli Pilatin dyyni. Sen hiekkamassat siirtyvät jopa metrin verran itään vuodessa. Dyynin ja tien välissä kasvaa rannikkomäntyjä, mutta silti näemme ajoittain jo tieltä kuinka hiekka on peittämässä reunimmaisia puita alleen.
Lähdemme parkkipaikalta kiipeämään kohti dyynin huippua, joka kohoaa noin 110 metrin korkeuteen. Upottavaan rinteeseen on laitettu kevytrakenteiset siirrettävät portaat, jotta kiipeäminen olisi helpompaa.
Laelta avautuu upea avara maisema valtamerelle, hiekkasärkille ja Cap Ferret’n niemimaalle. Itse Pilatin dyyni on vaikuttava ilmestys sekin.
Katsomme maisemaa vuorotellen kohti merta ja sitten toiseen suuntaan yli metsän latvuksen. Näky muistuttaa sademetsää, vaikka puut ovatkin mäntyä.
Lapset (ja vähän aikuisetkin) hyppivät hiekassa, kaivavat sitä ja juoksevat ylös alas upottavaa rinnettä. Pois lähtiessä nuorimmainen katoaa nopeasti rinteen reunalta näkyvistä, kun muut suuntaavat portaille. Hieman hirvittää, mutta portailta näen hänen kirmaavan alas jyrkkää rinnettä vauhdilla. Onneksi kitkaa riittää ja poika saapuu onnellisena ”voittajana” alas.
Alhaalla huomaamme Tarzanin puussa. Päättikö joku lapsi, että hänen on sittenkin paras jäädä metsään?
Jatkamme matkaa läheiseen Arcachonin kaupunkiin. Rannan kävelytiellä seuraamme voimalla vyöryvää nousuvettä. Se tulee vauhdilla ja peittää lopulta puisen kävelytien. Viimeiset pyöräilijät ajavat reunimmaisen mutkan työläästi vedessä edeten.
Tämä syyslomamatka ei mennyt kaikilta osin ihan putkeen, mutta kohde oli lopulta vaivan arvoinen.
Matka tyssää ensimmäisen kerran jo Helsinki-Vantaan kiitoradan alkupäähän ja jouduimme palaamaan lähtöruutuun. Onneksi pääsemme tunnin päästä matkaan ehjällä koneella. Saavumme kuitenkin Pariisiin keskellä yötä, joten ensimmäinen etappi matkalla kohti Bordeax’n seutua on ajettava Pariisin kehäteillä aamuyön ruuhkassa. Mietin, että mihin kaikki pariisilaiset ovatkaan matkalla tähän aikaan. Lasten kärsivällisyys on koetuksella.
Seuraavan päivän ajomatka on pitkä ja puuduttava. Onneksi maksullisilla moottoriteillä matka etenee kuitenkin sujuvasti. Puolimatkan krouvissa nautittu ”Capriss de Bergerac” saa mielen hyväksi: vuohenjuustolla, viikunoilla ja saksanpähkinöillä täytetty minipatonki voittaa perushuoltsin kelmusämpylät mennen tullen.
Perillä Pujols-sur-Cironin kylässä Bordeaux’n lähellä meidät toivottavat tervetulleiksi Airbnb-emäntämme Pénélope ja hänen äitinsä. He esittelevät meille vanhan maalaistalonsa yhteydessä olevan asunnon, joka on vielä viehättävämpi ja kodikkaampi kuin valokuvien perusteella odotin.
Asetumme tyytyväisinä taloksi odottamaan sisareni perhettä, joka on matkannut Bordeaux’hon jo etukäteen. Ilma on vielä lämmin, pöydällä on talon puutarhasta meille poimittuja viikunoita, punarinnat laulavat pihan pensaissa, mutta muuten on täysin hiljaista. Emäntiemme koirat juoksentelevat portin takana ja kissakin näyttäytyy pihallamme yön tullen.
Seuraavana päivänä lähdemme retkelle valtameren rantaan. Pysähdyimme ensin Biscarosse Plage -nimiseen rantakaupunkiin. Sesongin ulkopuolella rantalomakohteissa on hieman omituinen tunnelma: liikkeiden ja ravintoloiden ovet on teljetty ja vain tuuli viuhuu autioilla kaduilla.
Mutta se ranta!
Biscarossen kohdalla ei ole rannan suojana hiekkasärkkiä tai Cap Ferret’n niemimaata kuten hieman pohjoisempana. Atlantin pauhu kuuluu jo kauas, kun lähestymme rantatöyrästä. Sen päältä avautuu uskomaton valtava hiekkaranta ja tyrskyävä valtameri.
Ranta on lähes autio, mutta tyrskyjen selässä rimpuilee useita surffareita märkäpuvuissaan. Lainelautailijoiden hahmot nousevat ja laskevat tiuhaan, harva pysyy aallon kyydissä pitkään. Merisumu tekee taivaanrantaan paistavan auringon valosta utuisen vesivärimaalauksen.
Lapset juoksevat vesirajaan ja hihkuen taas takaisin karkuun aaltojen häntiä.
Voisin vaeltaa näillä avarilla rannoilla kauan, katsella horisonttiin ja haaveilla kaukaisista mantereista. En kaipaa kesän paahdetta ja tungosta. Nyt on juuri sopivaa. Kannatti tulla.
Matkoja, retkiä, hetkiä 