– eli miten minusta tuli yksinmatkailija

Siitä on jo muutama vuosikymmen, mutta muistan sen viikonlopun varmasti lopun elämääni.

Vietin lukion jälkeen kevään au-pairina Sveitsissä. Se oli monella tapaa tärkeä vaihe elämässäni: aikuistumista ja itsenäistymistä, maailman avautumista. Olin ollut arka lapsi, mutta jostain syystä ujous ja arkuus eivät olleet koskaan estäneet minua lähtemästä. Uteliaisuus oli aina vetänyt pidemmän korren. Olin kuitenkin lähtenyt aina turvallisissa olosuhteissa, minut oli viety ja haettu, oli paikallinen perhe suojanani.

Etsin yhä paikkaani ja itseäni Sveitsissä, kun tuli maaliskuu ja alati reissaava mummini kertoi olevansa matkalla kevättä vastaan Nizzaan kälynsä eli isotätini kanssa. Sain muutaman päivän lomaa ja päätin lähteä heitä tapaamaan.

Keskiviikkoiltana astuin yöjunaan, joka vei minut talvisesta Sveitsistä Rivieralle asti. Seurasi pitkiä unettomia hetkiä, junan kolinaa, aamuöisiä pysähdyksiä, samassa hytissä matkustavan vanhan herran kuorsausta, joka sai ikkunatkin tärisemään.

Aikaisin aamulla saavuimme Nizzaan, jätin reppuni asemalle säilytykseen ja lähdin kaupungille viettämään aikaa siihen asti kunnes retkeilymajan ovet iltapäivällä avautuisivat. Siitä päivästä en muista juuri mitään. Olin väsynyt ja vailla päämäärää.

Retkeilymajassa alkoivat yksinmatkaajat hakeutua toistensa seuraan, yksi toisensa jälkeen. Olimmeko me joukko eksyneitä, seuraa kaipaavia, harmaan päivän haikeuttamia? Kaikki kaukana kotoa. Pian meitä oli jo monta: kanadalainen Dympna, joukon äitihahmo, jonka irlantilaiset juuret paistoivat punaisina hiuksina kilometrien päähän; brasilialainen Chico, jonka yhdenmiehenshow ei tauonnut hetkeksikään; vakaa humoristinen pohjoisirlantilainen Clive; hauska ja huolehtiva Eli Israelista; italialainen Gino; australialainen Debbie; saksalainen säästöihme Ulrike ja olihan siellä yksi ranskalainenkin, Chantal. Tähän joukkoon solahti kuin itsestään myös yksi suomalainen introvertti.

Seuraavana aamuna lähdimme yhdessä liikkeelle, laskeuduimme Mont Boronin kukkulan itäpuolelle Villefranche-sur-Merin pieneen kylään ja kävelimme tihkusateessa pitkin sen kapeita kujia. Hihittelimme hyväntahtoisesti Ulrikelle, joka oli löytänyt ruokatorin ja saanut kojuaan kasaavalta hedelmäkauppiaalta ilmaiseksi kassillisen mustia banaaneja. Ulrike eli niillä banaaneilla sen päivän. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka pärjäisi yhtä vähällä rahalla. Myöhempinä vuosina vino hymyni hieman hyytyi, kun sain kirjeitä ja kortteja Ulrikelta milloin mistäkin päin maailmaa. Tuleva meribiologi vietti reissussa suurimman osan vuotta ja olin hieman kateellinen, vaikka tiesin, etten itse pystyisi samanlaiseen säästämiseen ja säätämiseen.

Sateisella kävelyretkellä meitä viihdytti väsymätön Chico, jonka oopperaesitys vaihtui lennossa sambahetkeen tai katukylttien kanssa pelleilyyn. Taustalta saattoi välillä kuulua Cliven sarkastisia kommentteja, jotka saivat minut aina repeämään nauruun.

Iltapäiväksi siirryimme Nizzaan ja sade hellitti. Pienen aurinkoisen hetken vietimme Nizzan kivisellä rannalla loikoillen. Joku uskalsi kahlatakin hyisessä meressä. Jätin satunnaisten matkailijoiden joukon rannalle, kun kävin hakemassa mummin hotellistaan ja lähdimme lounaalle.

Mummi ja isotäti jäivät Nizzan kujille flaneeraamaan, kun minä lähdin etsimään vaeltavaa laumaani Matissen museolta.

Jos Dympna oli retkueemme äitihahmo, niin Eli oli sen isä. Majapaikassamme Eli otti ohjat käsiinsä ja valmisti koko joukolle ison padallisen maukasta ruokaa. Sen äärellä istuimme pitkän illan, niin pitkän, että henkilökunta tuli meitä jo hätistelemään.

Miksi nämä hetket Nizzassa olivat niin merkittäviä minulle?

En ikinä unohda sitä tunnelmaa, uteliasta tutustumista, lämpöä, ystävyyttä, huumoria, kansainvälisyyttä, kielten sekamelskaa ja sanatontakin ymmärrystä, hyväntahtoista herjaamista kuin olisimme tunteneet toisemme jo pitkään. Viikonloppu myös opetti minulle jotain hyvin tärkeää. Sen, mitä voi tapahtua, kun lähtee yksin matkaan ja kohtaa avoimesti kaiken vastaan tulevan. Ymmärsin mitä yksin matkaaminen voi tarkoittaa. Minkä turvallisuudentunteessa ja helppoudessa menetät, sen yllätyksissä voitat. Ja ne yllätykset voivat olla juuri niitä parhaita hetkiä.

Jos uskallan ottaa sen ensimmäisen askeleen, voi maailma palkita minut ruhtinaallisesti.

Tästä matkasta meni vain pari kuukautta siihen, että ostin Interrail-lipun. Siitä lähtien matkustin vuosikausia pääosin yksin. Myös ujo introvertti voi oppia kohtaamaan tuntemattomia paikkoja ja ihmisiä avoimesti, ja sitä on parempi opetella yksin kuin kaverin selän takaa.

Muistelen yhä toisinaan haikeudella niitä loputtomia junamatkoja Euroopan ja vähän Aasiankin raiteilla. Satunnaisia juttukavereita, meditatiivista junan hurinaa, pitkiä nautinnollisia hetkiä hyvän kirjan parissa, hitaasti vaihtuvia maisemia ja siirtymiä, joihin minunkin jähmeät aivoni ehtivät mukaan. Uusia tuttavuuksia, jotka kulkevat vierelläni hetken. Kohtaamisia ja uuden oppimista. Kun on aistit avoinna ja vastaanottavainen, voi vaikka tavata maastaan paenneen iranilaisen naisinsinöörin, kulkea hänen kanssaan joulukuisen Pariisin Champs-Élysées’llä Boteron veistoksia katsomassa, ja oppia hetkessä valtavasti Iranista, naisen asemasta, ihmisoikeuksista, poliittisesta vainosta ja ikävästä. Elämästä puhumattakaan.

Matka on se paikka, jossa olen läsnä tässä hetkessä ja aistit terävinä. Ehkä olen löytänyt paikkani maailmassa.

Vanhemmiten olen laiskistunut ja perheellistynyt. Onnekseni olen löytänyt erinomaisia matkakumppaneita elämäni varrella ja saanut reippaasti reissuun lähtevät lapset. Nykyään nautin hyvässä seurassa matkustamisesta. Silti en epäröisi lähteä taas yksin matkaan, jos tilaisuus olisi. Tiedän mitä se on, hyvässä ja pahassa.

Mitä kaikkea olisinkaan menettänyt ilman niitä matkoja.

Sitä paitsi Nizzalla on vieläkin aivan erityinen paikka muistoissani. Kohta pääsen sinne taas. Vähän jännittää.

 

 

Tämä kirjoitus syntyi Momondon Bloggers’ Open World Awards 2018 -kilpailun inspiroimana. Kilpailussa etsitään tarinoita merkittävistä kohtaamisista maailmalla, tarinoita, jotka innostavat lähtemään matkaan.

Antaisitko äänesi tarinalleni?

Äänestää voit 9.–15.4.2018 suoraan tästä linkistä. Kiitos!

Äänestä

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Mainokset

14 kommenttia artikkeliin ”Kohtaamisia ja käännekohtia

  1. Olipa sydäntä lämmittävä tarina matkailuelämäsi alkuaskelista ❤

    Introvertti olen minäkin, jopa siinä määrin, etten ikinä lähtenyt reilaamaan. Toisaalta kaikki opintojen loma-ajat olin töissä, ettei sitä aikaakaan oikein olisi ollut. Nyt sitten yritän ottaa vahinkoa takaisin, mutta junamatkustus on jäänyt valitettavan vähälle – edelleen sen ajanpuutteen vuoksi 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Siinä niitä haparoivia ensiaskelia otettiin:) Minulla meni reilaamiseen ja myöhemmin muuhunkin matkailuun kaikki liikenevä raha ja aika, mutta eipä tuo pahemmin ole harmittanut:) Nyt vain mietin, että miten olisi aikaa tuolle junamatkailulle taas, ettei tarvitsisi lentää.

      Liked by 1 henkilö

  2. Ihanasti kirjoitit tuosta ensimmäisestä yksinmatkasta. Pystyin jotenkin ihan kuvittelemaan fiilikset vuosien takaa. Minäkin reissasin itsekseni ennen perhettä ja nyt yritän taas valloittaa takaisin tuota itsekseni reissaamista.

    Liked by 1 henkilö

  3. Tää oli taas ihana kirjoitus, osaat kyllä upeasti pukea tunteet sanoiksi! Mä en itse ole nuorenakaan ollut mikään hostellityyppi ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän oman tilan jakaminen ihan tuntemattomien kanssa ahdistaa, mutta sait tämän kokemuksen kuulostamaan siltä, että melkein tekisi mieli olla nuori ja lähteä reilaamaan päämäärättömästi! 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos Emma:) Jokainen matkustaa tyylillään, jotenkin tuo hostellielämä sopi minulle tuohon yksinmatkustusvaiheeseen paremmin kuin hyvin, mutta ymmärrän oman tilan tarpeen myös erinomaisesti, varsinkin näin vanhemmiten:)

      Tykkää

  4. Ihana juttu, ja voin kyllä samaistua! Oon itsekin aina ollut hiukan ujonpuoleinen, mutta tuntuu, että yksin maailmalle lähteminen on saanut minua hiukan astumaan kuorestani ulos. Ainoa asia, mikä kaduttaa on se, etten uskaltautunut lähtemään aiemmin. Nykyään reissut taitetaan pääasiassa miehen kanssa, mutta silti silloin tällöin haluan myös soolomatkalle, se on niin erilainen kokemus ❤

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos Anna! Minäkin matkustan nykyään pääasiassa perheen kanssa, mutta en ole unohtanut noita soolomatkoja. Jokaisen reissun ja ulkomailla asumisen jälkeen on jotenkin entistä vahvempi ja rohkeampi. Aina on kannattanut lähteä:)

      Tykkää

  5. Juuri nuo ensimmäiset rohkeat kokeilut tuli omaankin mieleen. 17-vuotiaana lähdin toisen kanssa kuukaudeksi Kreikkaan. Se itsenäistytti sen verran, että seuraavana kesänä oli polte päästä jonnekin. Rahattomana päädyin kesätöihin Ruotsiin. Sinne meninkin yksin. Ne on parasta, siis nuo muistot!

    Liked by 1 henkilö

  6. Ihana tarina 🙂 Soolomatkailua en sanan varsinaisessa merkityksessä ole kokeillut. Parille ryhmämatkalle olen lähtenyt yksin, ja ne ovat helppoja tapoja kokeilla omia siipiään, mutta samalla on porukkaa ympärillä jos jotain sattuu. Haluaisin kokeilla joskus yksimatkailua. Pitäisi vaan rohkaistua ottamaan se ensimmäinen askel. Pidätkö vielä yhteyttä Nizzan porukkaan?

    Liked by 1 henkilö

    1. Nizzan porukkaan on yhteys jo katkennut, valitettavasti. Mutta en minä heitä unohda😊.
      Ehkä joskus kannattaa uskaltautua soolomatkalle, jos se kiinnostaa. Sen jälkeen varmaan tiedät onko se sinun juttusi vai ei.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s