Meillä on eteisessä komero, jossa en ole tainnut käydä sisällä sen jälkeen, kun muutimme. Se on juuri se komero, johon tavarasedimentit kasautuvat vuosien varrella massiiviseksi röykkiöksi, kunnes sinne ei enää mahdu edes sisään.
Päätän käydä taisteluun ja tunkeudun ääriään myöten täyteen komeroon. Aivan perällä alimmaisena on laatikko, josta löydän kasan unohtuneita päiväkirjoja. Ehkä olen halunnutkin unohtaa ne. Sivukaupalla kiusallisia vuodatuksia opiskeluaikojen reissuilta. Siihen aikaan matkustin paljon yksin ja vietin välillä aikaa ulkomailla opintojen, hanttihommien, harjoitteluiden tai kielikurssien vuoksi. Päiväkirja oli joskus ainoa seuralaiseni.
Vaikka päiväkirjojen selailu herättää lähinnä häpeän tunteita, päätän käydä rohkeasti päin nuoren itseni rimpuilua. Onneksi löydän sivuilta myös unohtuneita fiiliksiä ja hetkiä, joiden muistaminen tuottaa iloa, ehkä haikeuttakin.
Olen esimerkiksi täysin unohtanut miten paljon pidin Kööpenhaminasta, kun vietin siellä kuukauden graduhommissa. Myöhemmät matkani kaupunkiin eivät ole herättäneet kummempia tuntemuksia. Ehkä se hetki elämässäni oli sellainen, että marraskuinen Kööpenhamina antoi minulle jotain, jota tarvitsin juuri silloin.
”Olen suorastaan sanattoman onnellinen. Ilman mitään syytä. Tai no, tämä kaupunki, tämä huone; oma universumini.”
Olen myös täysin unohtanut miten paljon ja usein muistin uniani siihen aikaan. Nykyään uneni koostuvat lähinnä kiireestä ja myöhästymisistä, jos ylipäätään niitä muistan. Miten rikas ja toisinaan hulvaton unimaailmani olikaan silloin.
”Norjalaisprofessori Tønneson pitää esitelmää: vallankumous ei hänen mukaansa olisi mahdollista naisyhteisössä. Välillä hän puhuu johonkin seinäpuhelimeen. Puheen jälkeen minä kiipeän pöydälle ja sanon, että nyt on minun vuoroni puhua vallankumouspuhelimeen! Sitten nauramme.”
Olen kirjoittanut talteen myös joitakin kohtaamisia, jotka olen jo ehtinyt unohtaa.
”Park Cafessa viereeni tuli istumaan kalifornialainen Tom, joka opettaa täällä englantia. Kerroin hänelle, että olen täällä tekemässä Kiina-aiheista gradua, jolloin Tom kysyi:
“Do you have Chinese blood?’
’Do I look like it?’, vastasin yllättyneenä.
Kuulemma en, mutta mistäpä sitä koskaan tietää.
Tom kertoi elämästään ja päätymisestään Kööpenhaminaan. Hän on 60-luvun kapinallisia Berkeleystä ja jättänyt aikoinaan kotimaansa poliittisista syistä. Yllytin häntä soittamaan suurelle rakkaudelleen, kiinalaiselle journalistille, joka puolestaan pakeni kotimaastaan Tiananmenin verilöylyn jälkeen.
Tällaiset ihmeelliset kohtaamiset ovat parasta yksin matkaamisessa.”
Jatkan päiväkirjan selailua.
”Kohta on aika lähteä pois tästä mielettömän mukavasta kaupungista. Byääh.”
Bussikierroksemme lähtee Dublinista kohti Pohjois-Irlantia kello seitsemän aamulla ja jo muutaman minuutin matkattuamme kadun koko ideaa.
Alun perin haaveilin leppoisasta autoilusta pitkin Pohjois-Irlannin rannikkoa, rauhallisista valokuvaustauoista, kävelyretkistä upeissa maisemissa ja ruokatauoista idyllisissä pikkukylissä. Olimme kuitenkin Dublinissa vain kolme kokonaista päivää, joten varasin itselleni ja lapsilleni päiväretken Pohjois-Irlantiin. Matkailua aasialaiseen malliin, koko Pohjois-Irlanti päivässä. Miten ihmeessä tämä oikein sopii minulle, hitaalle matkaajalle?
Uteliaisuuteni vei taas voiton, sillä en ollut vielä koskaan käynyt vihreän saaren tuossa kolkassa.
Astumme siis bussiin aamuvarhaisella ja valitsemme mukavat paikat bussin takaosasta. Seuraavalta pysähdyspaikalta sisään purjehtii amerikkalainen rouva sakeassa hajuvesipilvessään ja istuutuu taaksemme. Edessämme olevat paikat valitsee espanjalainen nainen vastahakoisen teinitytön kanssa. Teini lienee pakotettu matkaan, sillä hän kokee oikeudekseen nukkua kauneusunia koko matkan ajan ja nostaa mielenosoituksellisesti päätään ja mulkaisee meitä joka ikisen kerran, kun lapseni uskaltaa avata suunsa puhuakseen. Ymmärtäisin jotenkin, jos lapseni itkisi tai huutaisi, mutta ilmeisesti puheääni ei sitten miellytä.
Niskakarvani ovat siis pystyssä jo alkumatkasta.
Puolen tunnin päästä olemme jo ulkona Dublinista ja rauhoitun. Lapseni pysyy hiljaa, espanjalaisteini nukkuu, hajuveden tuoksu on hälvennyt ja Irlannin maaseutu on niin kovin kaunista. Kylmän yön jälkeen kuura peittää vihreät pellot. Välillä aurinko valaisee kimaltavan maiseman, välillä sukellamme sakeaan sumuun. Alan nauttia olostani.
Ohitamme Dundalkin kaupungin ja lähestymme rajaa. Opas kertoo meille, missä ylitämme rajan, ja hyvä niin, sillä sitä ei olisi maallikko huomannut. Hieman rajan jälkeen vasta näen liikennemerkkien muuttuneen, nopeusrajoitukset ilmoitetaan täällä maileissa.
Opas kertoo meille välillä tarinoita, joista osa menee ohi, sillä äänentoisto rätisee ikävästi ja irlantilaisaksentti puuroutuu surinaksi. Olisi pitänyt ehtiä bussille aikaisemmin ja valita etupenkit. Vain aikatauluohjeet väännetään rautalangasta hitaasti artikuloiden, jotta kaikki saavat selvää.
Saavumme Belfastiin ja osa matkalaisista lähtee tutustumaan Titanic-keskukseen ja loput haetaan mustilla takseilla ajelulle tutustumaan Belfastin synkeään menneisyyteen. Tästä poliittisesta taksikierroksesta kirjoitin aiemmin jutun Konfliktin jäljillä Belfastissa.
Belfastista jatkamme matkaa kohti pohjoista rannikkoa. Ensimmäisen pysähdyksen nähtävyys on Carrick-a-Reden köysisilta. Lohenkalastajat rakensivat ensimmäisen köysisillan jo yli 350 vuotta sitten tähän kymmeniä miljoonia vuosia sitten paikalla puhisseen tulivuoren kraatterin suuhun. Kalastajat kävivät pienellä Carrickareden saarella kokemassa pyydyksiään. Siihen aikaan sillalla oli askelmia harvakseen ja köysi käden korkeudella vain toisella puolella, mutta niin vain kulkivat kalastajat ketterästi pitkin siltaa lohiensa kanssa.
Polku kohti Carrick-a-Reden siltaa
Polku kohti siltaa kulkee upeissa rantamaisemissa. Aurinko paistaa ja meri pauhaa. Viimein laskeudumme alas lähelle siltaa ja jäämme jonottamaan portille. Lapset haluavat välttämättä ylittää sillan, minä katson kauhuissani alas ja samalla kylttiä, jossa kielletään lasten päästäminen sillalle yksin. Pyydän porttivahdilta apua, sillä henkeäni salpaa jo nyt, vaikka silta on vain 20 metriä pitkä ja keikkuu tuulessa 30 metrin korkeudessa. Vanha punapartainen porttivahti lupaa viedä lapset yli, kunhan on päästänyt jonottajat sillalle. Hän kysyy kuitenkin, että pystynkö laskeutumaan alas portaita sillan alkupisteeseen. Siihen sentään kykenen, olemmehan tukevasti maan kamaralla vielä.
Portaat alas sillalleUskaltaisinko?Carrick-a-Rede
Odotamme alhaalla punapartaista pelastajaamme. Hän laskeutuu alas ja sanoo hymyillen:
”You survived the worst part already.”
“Really? So you think I should go?”, kysyn häneltä.
Maailman rauhoittavin syvä ääni vastaa: ”Yes, I think you should”
Ja minähän menen. Porttivahti seuraa takanani kuin suojelusenkeli ja on valmiina ottamaan vastaan, jos näkökenttäni sumenee kokonaan.
Palaan saman adrenaliiniryöpyn voimalla ja kiiruhdamme takaisin rinteeseen. Bussikin jo odottaa. En muista kiitinkö edes. Harmittaa. Tällä retkellä lapset eivät tarvinneet kaitsijaa, mutta äiti kylläkin. Sitä paitsi punapartaisen vanhan herran ääni olisi pitänyt saada talteen, jotta sitä voisi soittaa itselleen aina kun pelottaa tai muuten vain epäilee itseään eikä meinaa uskaltaa.
”Yes, I think you should.”
Tämän äänen haluan muistaa.
Seuraavaksi ajamme Giant’s Causewayn basalttipilareita ihmettelemään. Tämä merkillinen kuusikulmaisista pylväistä muodostunut rantakaistale on yksi Pohjois-Irlannin kuuluisimmista nähtävyyksistä ja UNESCO:n maailmanperintökohde.
Basalttimaisema kertoo alueen tuliperäisestä menneisyydestä ja samanlaisia muodostelmia on vastarannalla Skotlannissa. Tästä on varmaan saanut alkunsa legenda, jonka mukaan jättiläinen nimeltä Finn rakensi kulkutien Skotlantiin, jotta pääsisi kohtaamaan vihollisensa Benandonnerin. Finn pakeni kuitenkin takaisin, koska tajusi Benandonnerin olevan aivan valtava. Skottijättiläinen lähti perään, mutta Finnin vaimo naamioi miehensä vauvaksi, jolloin vihollinen pakeni kauhuissaan kotiinsa. Jos vauva oli noin valtava, niin minkälainen jättiläinen mahtoi isänsä olla? Peloissaan Benandonner rikkoi kulkutien takaansa meren yli mennessään.
Giant’s Causeway
Kiipeilemme pilarilta toiselle ja katsomme rantatyrskyjä. Lasten on vaikea uskoa säännöllisen muotoisia pylväitä luonnon muovaamiksi. Kuka onkaan valmistanut nämä rakennuspalikat? Emmekä me oikein meinaa uskoa tuohon jättiläislegendaankaan, sillä meidän mielestämme tämä näyttää joidenkin mini-ihmisten tai -olioiden suurkaupungilta. Tiiviisti on rakennettu ranta täyteen pilvenpiirtäjiä. Ehkä Finn olikin vain keijun kokoinen. Leprechaunitkin olisivat liian isoja tähän pilvenpiirtäjäkaupunkiin.
Mitä kaikkea täällä tapahtuukaan öisin?
Basalttipalikoita rannalla
Kotiinlähtö lähestyy. Syömme vielä eväitä vierailukeskuksen edessä ja katsomme maalaismaisemaa. Aurinko alkaa olla jo matalalla.
Maalaismaisemaa
Dubliniin on pitkä ajomatka, mutta käymme vielä pyörähtämässä Dunlucen linnan ohi. Linna näyttää todella vaikuttavalta auringonlaskun aikaan, mutta meillä ei ole edes kuvaustauolle aikaa. Saamme ihailla näkyä vain ikkunan läpi.
Dunlucen linnan rauniot
Alkumatkasta ajamme vielä viihtyisän näköisen Bushmillsin kylän läpi. Viskitehdaskin olisi kiinnostava kohde jos aikaa olisi.
Saavumme takaisin Dubliniin ennen puolta yhdeksää. Pohjois-Irlanti ansaitsisi paljon enemmän aikaa, mutta tämä oli nyt oma valintani eli siitä voi syyttää vain itseäni. Toisaalta näimme päivän aikana todella paljon. Näin paljon emme olisi ehtineet omatoimisesti.
Päiväretken plussat:
yhden päivän aikana ehtii nähdä todella paljon, kun kaikki (vessatauotkin) on minuutilleen suunniteltu ja pääsyliput ym. hoidettu etukäteen
opas kertoo matkan aikana tarinoita historiasta ja nykyisyydestä, kuljettaja murjaisee väliin sopivia vitsejä, eli samaan hintaan saa viihdettä ja tietoa
kaikki pääsyliput kuuluvat retken hintaan, joka oli 55–65 €/hlö (matkanjärjestäjänä Wild Rover)
bussimatkalla voi ajamisen ja navigoinnin sijaan keskittyä maisemiin, seurustella lasten kanssa tai ottaa vaikka nokoset
wifi toimi bussissa hyvin, mikä oli varhaisteinin mieleen
ja miinukset:
omatoimimatkoihin tottuneelta bussimatkan tiukat aikataulut ja täyteen ahdettu bussi vaativat hieman sopeutumiskykyä
turistikarjalla ei ole vapautta
tällä reissulla huono äänentoisto
odotin opastukselta hieman enemmän, matkassa oli kuitenkin erikseen opas (osalla matkanjärjestäjistä kuljettaja toimii samalla oppaana)
Aurinko paistaa lankalauantaina niin kirkkaasti, ettei sisään voi nyt jäädä. Mitä tehtäisiin?
Nyt eivät metsän varjoiset polut houkuttele vaan on päästävä avarammille laitumille, lähdetään siis suolle. Niitähän tässä maassa riittää.
Saavumme Tammelaan Kiljamon parkkipaikalle Torronsuon kansallispuistoon, kun aurinko kallistuu jo iltapäivän puolelle. Lähdemme seuraamaan leveää katettua polkua ja tulemme pian metsän puolelta näköalapaikalle suon laitaan. Aukea luminen suomaisema häikäisee niin, että joudumme kaivamaan pikaisesti aurinkolasit.
Päivä on häikäisevä
Pian huomaamme, että nyt ei tarvitse palata pitkospuille ja poluille, sillä täällä on hankikanto. Mikä vapaus! Voimme kävellä minne vain.
Vaikka parkkipaikka on täynnä autoja, on maisema autio. Kävelijät, lumikenkäilijät ja hiihtäjät ovat hajaantuneet laajalle keidassuolle näkymättömiin.
Hiljaisuus vain humisee korvissa. Sinkoilevat aivosolut rauhoittuvat.
On suuri sun suos autiusElämä voittaa vähitellen pienessä sulassa laikussaKurotus kohti aurinkoa
Kuljemme vain hetken, kun ensimmäinen retkeläinen ilmoittaa nälästä. Pysähdymme niille sijoillemme, kaivamme istuma-alustat ja voileivät repusta, ja nautimme.
Kun eväät on syöty, huudan lapset katsomaan mitä pensaan alta löytyy. Pääsiäispupun jemmahan se siellä. Lapset alkavat olla jo isoja, mutta tätä perinnettä en aio ihan heti lopettaa.
Pääsiäispupu was hereLankalauantain herkutPitkospuut olivat paikoittain liukkaat, mutta vieressä hanki oli kantava ja pitävä
Haahuilemme aukealla suolla aikamme, kunnes palaamme pitkospuille ja jatkamme matkaa luontotornille katsomaan maisemaa yläilmoista. Ohitamme tulipaikan, jossa olisi sopivasti hyvät tulet, valmiit makkarakepit eikä ristin sielua. Vain makkarat puuttuvat.
Matkoja, retkiä, hetkiä 