Lintuja ja vohveleita Heinolassa

Vielä ajattelin muistella kesäretkiämme näin kesän viimeisenä päivänä. Lintuihin hurahtaneet lapsemme toivoivat pääsevänsä Heinolan lintutarhaan, joten lähdimme elokuisena keskiviikkona päiväretkelle Päijät-Hämeeseen.

Lintutarha hoitaa pääasiassa loukkaantuneita luonnonvaraisia lintuja ja pyrkii palauttamaan ne takaisin luontoon. Osa saadaan kuntoon, osa joudutaan lopettamaan ja muutama jää pysyvästi lintutarhalle. Tarhalla asustaa myös sekalainen joukko papukaijoja ja muita trooppisia kaunokaisia.

Mehiläishaukka (Pernis apivorus)

Tällä kertaa näimme tarhalla muun muassa mehiläishaukkoja, huuhkajan, korpin, piekanan sekä vesilintuja. Sisällä näimme kattavan kokoelman täytettyjä lintuja, linnunmunia sekä lehtijuttuja tarhalle päätyneistä ja vapautetuista linnuista. Lintutarhalle on vapaa pääsy, mutta sujautimme vapaaehtoisen tukimaksun kassalippaaseen lähtiessämme.

Lintutarhalta lähdimme nousemaan läheiselle harjulle, sillä olimme saaneet vinkin erinomaisista vohveleista. Kuljimme Heinolan maamerkin eli pyöreän punatiilisen vesitornin ohi. Tornissa olisi ollut näköalakahvila, mutta vohvelit kutsuivat, joten jatkoimme eteenpäin kohti Harjupaviljonkia.

Harjupaviljonki on merkillinen yhdistelmä itämaista temppeliä ja suomalaista puurakentamista. Tämä ilmestys rakennettiin kylpyläkaupunkiin jo 1900. Harjupaviljongissa nautimme erinomaiset suolaiset ja makeat vohvelit sekä joimme kahvit hienoista kukkakupeista.

Harjupaviljongin harkittuja yksityiskohtia oli ilo katsella

Jos meillä olisi ollut lisää aikaa joutilaina oleilla, olisimme voineet lainata hyllystä runokirjoja, katsoa upeaa maisemaa ja ajatella yleviä ajatuksia. Maisemaa toki ihailimme ja yläkerran taidenäyttelyssä Henri Ylikuljun maalauksia ja tussipiirroksia sekä valokuvia Etiopiasta.

Harjupaviljonkiin johtavan polun varrella oli puihin kiinnitetty runoja. Leevi Lehdon runo päättäköön tämän kesän 2016:

On taas päivä.
Jos kuvailisin tämän maiseman
sen taivaan poikki menisi suihkukoneen vana.
Sinulle olisi koivuja, ja tervaleppiä vesirajassa.
Niiden alla haluaisin selittää sinulle,
miksi minun on hyvä olla.
Ja olisi kesä. Että yhä
olisi mahdollista
se kaikki.

(Leevi Lehto: Ihan toinen iankaikkisuus 1991, Otava)

Tulin ravituksi kaikin puolin.

Advertisement

Ranuan eläinpuisto yllätti

Sallasta lähdettyämme ajoimme Kemijärven ohi kohti Rovaniemeä. Pysähdyimme pikaisesti napapiirikyltillä joulupukin pajojen vieressä. Jätimme joulupukin kuitenkin rauhaan ja jatkoimme matkaa. Kaupungissa olisi ollut kiinnostava tiedekeskus Pilke sekä Arcticum, mutta niin vain päätimme hurauttaa eteenpäin. Kaupunkielämä ei nyt houkutellut.

Ajoimme yöksi Gasthaus Ranuaan, joka on sopiva yhden yön pysäkiksi ja edullinenkin. Ajattelimme seuraavana aamuna käydä pikaisesti Ranuan eläinpuistossa kierroksella ennen pitkää ajomatkaa kohti etelää.

Emme kuitenkaan selvinneet ihan pikaisella kierroksella. Ranuan eläinpuistossa oli niin paljon näkemistä ja tekemistä, että pääsimme eteenpäin vasta myöhään iltapäivällä, vaikka olimme avaamisaikaan ensimmäisinä portilla.

Linnuista kiinnostuneet lapsemme intoilivat eläinpuiston lintuhäkeillä. Saimme nähdä kaikki Suomen pöllöt sarvi- ja varpuspöllöä lukuun ottamatta. Olisihan se tietysti aivan toinen juttu nähdä linnut vapaina luonnossa, mutta lasten innostus tarttui. Pöllöt olivat upeita ja niiden tuikeita ilmeitä oli hauska seurata lähietäisyydeltä.

Eläimillä on Ranualla suhteellisen isot tarhat. Jopa niin isot, että niihin voi kadota. Osa eläimistä oli piilossa, varmaankin levolla keskipäivän lämmössä, mutta osan näimme aivan vierestä. Hirvi makoili kuumassa auringossa niin lähellä aitaa, että melkein olisi ylettänyt rapsuttamaan.

Jääkarhut taitavat olla eläintarhan vetonaula. Valkoinen komea nalle näytti kyllä olevan hieman väärässä paikassa istumassa Lapin helteessä. Näytti se sentään voivan paremmin kuin se häiriintyneen näköinen lajitoverinsa Berliinin eläintarhassa muutama vuosi sitten.

Eläinpuiston suurin yllätys itselleni oli upea Reporakan muinaisranta. Ranua paljastui jääkauden jälkeen vetäytyvän jäätikön alta n. 9300 vuotta sitten ja aluksi vesi peitti alueen. Reporakka nousi merenpinnan tasolle noin 9000 vuotta sitten. Itämeren esi-isä/äiti Ancylus-järvi huuhteli rannan kiviä ja vei hienon maa-aineksen mennessään. Vähitellen maa kohosi ja ranta etääntyi. Kivikko jäi.

Muinaisrannan jälkeen löysin vielä kivitarhan, jossa esitellään Suomen kallioperän kivilajeja. Muhkeat ja näyttävät lohkareet pallograniittia, kalkkikiveä, albiittidiabaasia, seriittikvartsiittia jne. tekivät vaikutuksen.

Andalusiittikiilleliusketta Pihtiputaalta

Siinä vaiheessa oli juostava eläimiin keskittyvät lapset kiinni. Eläinkierroksen jälkeen löysimme vielä oikein hauskan leikkipaikan. Taikapolun varrelta löytyi erilaisia mielenkiintoisia kiipeilypaikkoja, vaijerirataa ja liukumäkiä, jotka liittyivät polun tarinaan. Siinäkin vierähti kummasti aikaa. Polku päättyi kotieläintarhaan, jossa tarkkailimme vielä hetken hevosia, kanoja ja possuja.

Eläinpuiston ravintolassa söimme myöhäisen lounaan ennen pitkää ajorupeamaa. Tämän piti olla ajopäivä, mutta Ranualla oli niin mukavaa, ettei harmittanut, vaikka saavuimme seuraavaan yöpaikkaan Iisalmeen vasta myöhään illalla.

Hedwig ja Peksi lennähtivät meidän perheeseemme Ranuan eläinpuiston kaupasta

Salla – In the Middle of Nowhere

Salla mainostaa itseään pipoissa ja t-paidoissa lauseella In the Middle of Nowhere. Heinäkuussa Salla-päivänä kylä tuntui kuitenkin olevan kaiken keskellä. Keskusta oli täynnä ihmisiä ja tapahtumia.

Tori oli täynnä myynti- ja ruokakojuja. Esiintymislavalla puhuttiin, soitettiin ja tehtiin taikatemppuja. Kävimme myös Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museolla. Emme tosin menneet sisään asti vaan kiersimme Moivainsokka-nimisen ulkoalueen museon vieressä. Lapset saivat juosta polulla ja pääsivät hevoskärryn kyytiin.

Moivainsokkaa kiertäessä opimme infotauluista palasia sotahistoriasta. Kolmen sodan jälkeen Sallasta oli rippeet jäljellä, suurin osa kylästä oli tuhottu ja puolet maasta luovutettu. Evakot asutettiin erämaahan kylä kylältä.

Saman polun varrella kerrottiin tarinoita Lapin uskomuksista.

Porokarja oli tärkeä metsäsaamelaisille. Lapin vanhoissa saduissa poroja kutsutaan myös auringon karjaksi, jonka aurinkojumala oli lahjoittanut ihmisille. ”Ja kerran lappalaisten Jubmel loi maan poronvasasta; luista tuli kallioperä, lihasta maa ja multa, mutta maan sisuksiin luoja piilotti poronvasan sydämen. Tuulessa yksinäinen vaeltaja voi joskus kuulla pienen poronsydämen lyönnit”.

Saimme lukea myös metsänneidoista, maahisista ja kaukametsästä, vedenhaltijoista, seidoista, etiäisistä ja sammakoiden sääennusteista.

”Kun sammakko kutee sywässä vedessä, tulee pouta-suwi ja lämmin. Mutta jos se kutee matalassa wedessä, on sadesuwi odotettawa.”

Palasimme torille ja etsimme kummitädin suosittelemaa kuivalihasoppaa lounaaksi. Sitä emme löytäneet, mutta loimulohta, makkaraperunoita ja muikkuja oli tarjolla riittävästi. Lasten syödessä minä livahdin tädin suosittelemalle kirpputorille. Tarjonta oli muuten tavanomaista, mutta enpä ole törmännyt täytettyyn metsoon tai poronsarviin etelän kirppareilla.

Hulinapäivän jälkeen piipahdimme Kallunkijärvellä uittamassa lapsia. Hieno hiekkaranta oli autio. Täältä oli tungos kaukana ja aurinko lämmitti vielä mukavasti. Olimme in the middle of nowhere ja siellä oli kaunista.

Patikointia ja poroja Oulangan kansallispuistossa

Oulangan kansallispuistossa on useita houkuttelevia patikkareittejä, joista valitsimme Kuusamon puolelta Oulangan luontokeskuksesta lähtevän kahdeksan kilometrin Könkään keino –kierroksen.

Lapset hieman rypistelivät otsaansa kuullessaan reitin pituuden, mutta jaksoivat koko matkan oikein hienosti. Sateisena päivänä olisimme valinneet viiden kilometrin Hiiden hurmoksen. Pientä Karhunkierrosta (12 km) emme vielä lähteneet yrittämään.

Heti reitin alussa saimme ihailla Kiutakönkään vuolasta kuohua. Väkeä riitti kuvaamaan hienoa koskea, joten oli vaikea löytää kuvakulmaa, josta ei näkyisi muita ihmisiä.

Jatkoimme matkaa Oulankajoen viertä. Väki väheni ja maisemat olivat komeat. Eväät söimme Merenojan nuotiopaikalla. Eväshetkellä oli myös joitakin Karhunkierroksen vaeltajia isojen rinkkojensa kanssa.

Päivä oli kaunis ja tyyni. Maisema vaihteli jokikanjonin ääreltä kuivalle mäntykankaalle ja suolampien reunoille.

Ala-Kitkan paliskunnan poroerotusaidalla opimme monta uutta sanaa.

Ilta hiljensi hyvässä kunnossa olevat patikkapolut ja pysähdyimme mäntymetsässä vielä viimeiselle evästauolle. Hiljaisuuden rikkoi juoksuaskelten äänet sorapolulla. Poro lähestyi taukopaikkaamme iltahölkällään. Se päätti kuitenkin kiertää meidät muutaman metrin päästä polkua, nappasi sienen suuhunsa mennessään ja palasi taas polulle ohituksen jälkeen. Hetken kuluttua kuulimme pientä rapinaa. Perässä oli tullut vasa, joka ei uskaltanutkaan seurata emoaan vaan jäi pelokkaana tuijottamaan meitä.

Emoa oli kuitenkin seurattava, joten se päätti kiertää meidät metsän kautta. Siinä vaiheessa oli jo hieman hätä, joten se huusi emoaan mennessään.

Palattava on vielä tännekin. Seuraavalla kerralla haluan nähdä lähempänä Sallaa olevan Oulankajoen kanjonin.

Vintage-kenkiä ja villasukkia Lapista

Lapin-reissun lähestyessä matkaintoni kasvaa. Odotan Lapin näkemistä kesäasussa, ja jännitän kummitädin tapaamista vuosikymmenten jälkeen.

Kummitäti muutti Espoosta Lappiin jo 15 vuotta sitten. Olemme olleet aika vähän tekemisissä, mutta nyt vastasin tädin kutsuun, sillä ikää on karttunut (molemmille) ja viimeisimmästä tapaamisestamme on aivan liian kauan.

Jännitys tiivistyy jo Kainuun vaaramaisemissa. Suomussalmen Hiljainen kansa on hämmentävän vaikuttava näky. Hiljenen hetkeksi kainuulaiselle pellolle rakennetun teoksen äärelle.

Ennen Kuusamoa pysähdymme suurpetokeskukseen ja ihmettelemme omalaatuisen karhumiehen leppoisaa painia ”lemmikkiensä” kanssa ensin videolta kahvilatilassa. Lähdemme opastetulle kierrokselle, sillä omin päin kulkeminen on alueella kielletty.

Karhut makoilevat auringon kuumassa paahteessa, eikä edes pulla saa valtavaa Juuso-karhua nousemaan. Opas myöntää karhujen kärsivän huonoista hampaista makupalojen vuoksi. Toivottavasti muu ruoka edes on terveellistä. Ihailemme vielä upeaa ilvestä ja etsimme pelokasta kettua.

Poronhoitoalue alkaa ja villiinnyn jokaisesta porohavainnosta. Niitä tulee vielä usein. Porot viihtyvät teiden varsissa ja usein keskellä tietä, sillä aukeilla paikoilla eivät ötökät kiusaa niin kuin metsissä. Ne eivät pelkää autoja vaan tepastelevat rauhallisina auton vieressä ja jopa edessä.

Illalla saavumme viimein kummitädin tupaan Sallaan. Pelästyneitä poroja pelmahtaa tädin puuliiteristä, kun ajamme pihaan. Emo ja vasa ovat paenneet paarmoja vajaan. Näemme kaksikon vielä usein.

Kummitäti on laittanut hirvenlihapihvejä ja tattikastiketta. Gourmet-ruokaa suoraan metsästä.

Pihan patsaat myöhäisen illan valossa

Väsyttää, mutta ilta ei pimene. Vain hieman taivaanrannan taakse laskenut aurinko ja täysikuu valaisevat yötä. Jään olohuoneeseen höpöttämään tädin kanssa. Kuuntelen hänen anekdoottejaan ajoilta, kun hän opetti muotia Ateneumissa. Sisäpiirin juttuja lahjakkaista ja ei-niin-lahjakkaista opiskelijoista, joista tuli kuuluisia. Tarinoita matkoista Pariisiin ja Venetsiaan (kenkä- ja laukkufriikille kelpasi vain paras).

Kuulen myös juttuja miehen kanssa tehdystä vaelluksesta Näätämöön: kolme viikkoa jängällä, repussa näkkileipää, teetä, suolaa, sokeria ja suklaata. Mies kalasti ruuan. Sillä reissulla he kuulivat karhun viheltävän. Kolme viikkoa meni näkemättä muita ihmisiä.

Näkymä kummitädin ikkunasta, parempaa kuin televisio. Yritän vielä kuvitella ne kymmenisen teertä, jotka kuulemma lehahtivat pihapuuhun keväällä.

En meinaa saada unta, sillä olen häkeltynyt maisemista, poroista, valosta ja kummitädin tarinoista. Olen kiitollinen, että saan tutustua häneen paremmin.

Kummitäti katuu vain sitä, ettei muuttanut Lappiin aikaisemmin. Lapin-hulluus, iskeekö se kuin jokin tauti? Voiko se tulla minuunkin? Äitini suvussa on sitä ollut liikkeellä jo kauan.

Lähtöaamuna kipaisen vielä vanhan navetan taakse suolle ja poimin muutaman makoisan marjan

Kun lähdemme ajamaan takaisin etelään, on takakontissa kassillinen hienoja vanhoja käsilaukkuja, Pariisin Champs-Élysées-kadun hienosta kenkäliikkeestä vuonna 1961 ostetut kiiltonahkakengät (juuri minulle sopivat), kasa kummitädin kutomia villasukkia sekä laatikollinen pölyisiä Petsamon karttoja isälle tutkittavaksi. Sallan (ja Pariisin) ihmeitä ja aarteita.

Kuinka monta ihmistä mahtuu Pompannappiin?

Kesälomareissumme toinen etappi oli Sotkamo. Kajaani olisi ehkä ollut loogisempi pysähdyspaikka, mutta Sotkamo veti puoleensa, sillä olenhan viettänyt siellä elämäni ensimmäisen kesän. Isäni mittaili maata Kainuussa vauvavuotenani ja me muut eli äiti, isosiskoni ja -veljeni sekä minä menimme myöhemmin perässä ja vietimme koko kesän Sotkamossa.

En itse tietenkään muista koko ajasta mitään, mutta tarinoita olen kuullut. Kuten siitä, kuinka minä, puolivuotias vauva, oksensin koko lentomatkan Kajaaniin. Tai kuinka paljon aikaa vietimme upealla Hiukan uimarannalla.

Hiukan uimaranta, vastarannalla häämöttää Vuokatti

Tämän legendaarisen uimarannan halusin nähdä, joten varasimme yösijan hotelli Tuliketusta, joka sijaitsee kauniilla paikalla Hiukan harjulla. Hotelli sinänsä oli aika surullinen ilmestys, hoitamaton kasarikolossi. Teki suoraan sanoen mieli kitkeä edes rehottavat rikkaruohot sisääntuloportaiden kupeesta. Mutta se sijainti, olihan se hieno.

”Hyvä ajatus lentää somasti kuin kurki taivaan sinerryksessä,
yli syksyisten mehtien ja keltaisten kumpareitten.
Ja sille minä vilkutan ja toivotan onnellista matkaa”
– Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija, näytelmä
(sitaatti hotellihuoneemme taulussa)

Huoneestamme pääsi ovesta ulos harjun rinteelle ja aamiaispöydästä katselimme kaunista maisemaa Sapsojärvelle. Aamulla ihmettelimme laajaa uimarantaa  ja jyrkkää hiekkarinnettä, jonka yläkantilla olevien mäntyjen juuret olivat paljastuneet eroosion myötä. Lapset uivat, vaikka aamu oli viileä.

Ai niin, se Pompannappi. Siskoni muistaa vielä, kuinka matkasimme usein äidin opiskelukaverin kyydillä Hiukan uimarannalle. Auto oli ehta Pompannappi (Fiat 600) ja kyydissä kaksi aikuista ja kuusi lasta, yhteensä siis kahdeksan matkustajaa. Onkohan tämä Pompannappiin ahtautumisen ennätys? Ja mitähän mahtoi ajatella se ohikulkija, joka katsoi pitkään autossa odottavaa äitiäni ja kuutta pientä lasta, kun äidin ystävä oli sisällä bensa-asemalla maksamassa polttoainetta? Siskoni muistaa katseen olleen hämmästynyt, vai oliko siinä sittenkin häivähdys sääliä?