Matkahetkiä vuonna 2019

Uusi vuosikymmen on jo pitkällä, mutta muistellaanpa vielä hetki viime vuotta. Vuosi 2019 ei ollut matkailullisesti ehkä niin hulppea kuin 2018, mutta hyvä niin. Matkailuriippuvuudesta ei ole kovin helppoa päästä eroon, vaikka varsinkin viime vuonna reissuihin tuli lisämausteena aimo annos syyllisyyttä.

Mutta niistä reissuista.

Hiihtolomalla Hämeessä

Hiihtoloman vietetimme lasten kanssa kotosalla ja isäni luona Hämeenlinnassa. Pistäydyimme Iittalassa lasitehtaan touhuja ihmettelemässä ja Kultasuklaan suklaakaupassa herkuttelemassa.

Pääsiäisenä Kroatiassa

Perinteinen pääsiäismatkamme suuntautui tällä kertaa Kroatiaan. Kuopuksen unelmakohteessa Dubrovnikissa käväisimme vain päiväseltään, sillä asuimme naapurikaupunki Cavtatin laitamilla.

Dubrovnik oli kaunis kuin kermakakku, mutta itselleni jäi vain tyhjä olo. Olemmeko tänne edes tervetulleita? Missä on kaupungin sielu, jos se näyttää vain turistien Game of Thrones -teemapuistolta?  En oikein osannut antaa tälle upealle kaupungille edes mahdollisuutta. Nautin kyllä kovasti Srd-vuoren maisemista.

Käväisimme Dubrovnikin lisäksi päiväretkillä Bosnia-Hertsegovinan Mostarissa sekä Montenegron Kotorissa, jotka olivat oikein sympaattisia molemmat.

Mostarin vanha silta

Valtavat risteilyalukset hallitsevat Kotorin sataman näkymiä, mutta vanhankaupungin labyrintissa oli mukava seikkailla.

Parasta tässä reissussa olivat kuitenkin leppoisat aamiaiset ihanalla aurinkoisella terassillamme, asuntomme kirjahyllyn sisältö ja viimeisen päivän minipatikka vuorilla Cavtatin yllä. Vuorilla kevät oli vasta puhkeamassa täyteen loistoonsa, aurinko paistoi, tuuli viilensi mukavasti oloa eikä missään ollut ketään. Kaupunkien väkijoukot eivät taida olla minua varten.

Cavtatin vuorilla oli kaunista ja rauhallista

Kesällä kohti Jäämerta

Kesällä oli taas kerran päästävä pohjoiseen. Kohti Jäämerta -reissumme oli jälleen yksi vuoden kohokohdista ainakin itselleni. Mielessäni palaan usein pohjoisen kesän ihmeelliseen valoon, Pyhä-Nattasen upeisiin maisemiin, Hornøyan mahtavalle lintusaarelle ja Grense Jakobselvin rantakallioille Petsamon naapuriin. Myös ajomatka Hamningbergiin Varangin niemimaan koilliskolkassa oli elämys.

Näkymät Pyhä-Nattaselta ilta-auringossa

Hornøyan lunnien näkeminen oli kesän kohokohtia

Grense Jakobselvin rannan toisella puolen alkaa Petsamo

Tie Hamningbergiin kulki hämmästyttävien kuumaisemien läpi, perillä odotti upea hiekkaranta

Ruskaretkellä Islannissa

Syyskuussa lähdin työmatkalle Islantiin ja yhdistin siihen viikonloppureissun Snæfellsnesin niemimaalle työkavereiden kanssa. Ihana Islanti ei jättänyt taaskaan kylmäksi. Unohtumaton matka tämäkin.

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 2

Saxhóllin uinuva kraatteri

Syyslomalla Pyreneillä

Syyslomalla lensimme esikoisen toivekohteeseen Barcelonaan. Olimme tosin kaupungissa vain yhden kokonaisen päivän, sillä vuorille oli taas päästävä.

Saavuimme syyslomalla keskelle Barcelonan mellakoita. Vietimme kaupunkipäivän pääosin Montjuïcin kukkulan hienoissa maisemissa.

Majoituimme Ranskan puolella Pyreneitä Aleun kylän alueella. Mökissä oli mukava istua ruokapöydän ääressä ja katsella vaihtelevia pilvimuodostelmia Pyreneiden huippujen yllä.

Mökkimme Quélébu Grange Aleussa Ranskan Pyreneillä

Mökistämme oli mukava seurata pilvien leikkejä Pyreneiden huippujen kanssa

Tämän reissun kohokohtia olivat mukavan mökkimme lisäksi ajomatkat upeissa maisemissa sekä ihana päiväpatikka Arsin putoukselle. Näistä täytyy kirjoittaa vielä erikseen.

Cascade d’Ars

Paluumatkalla Barcelonaan poikkesimme myös Montserratin luostarilla. Emme käyneet sisällä, mutta maisemat luostarilta olivat todellakin poikkeamisen arvoiset!

Montserratin maisemia

Mihin mennä 2020?

Syysloman jälkeen matkakuumeilu on pysynyt aisoissa, eikä uusia reissuja ole vielä näköpiirissä. Joululoman televisiohetki vanhan Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan parissa aiheutti tosin lämmönnousua ja nyt haaveilen automatkasta Englannissa. Mikään ei kuitenkaan ole vielä varmaa, paitsi että ensi viikonloppuna minä lähden Mikkeliin.

Kiitos menneestä vuodesta! Tässä vuoden 2019 yhdeksän tykätyintä kuvaa Instagramissa: Cavtat, Dubrovnik, Mostar, Cavtat, Kirkjufell, Hornøya, Saxhóll, Lóndrangar ja Kotor.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

 

Etelä-Ranskan maisemateillä

Etelä-Ranskassa on kaikkea: merta, viihtyisiä kaupunkeja ja vuoretkin ovat lähellä. Ei tarvitse ajaa tuntiakaan, kun on jo vuoristoteillä ihmettelemässä jyrkille rinteille rakennettuja kyliä ja kansallispuistojen lumihuippuvuoria. Nämä maisemat ovat näkemisen arvoisia ja kesällä mukava pakopaikka rannikon helteistä. Me kävimme vappulomallamme ajelemassa Mercantourin kansallispuiston liepeillä sekä Verdonin rotkolla.

Tie Utelleen

Lähdemme ajamaan majapaikastamme Rigaudin kylästä kohti pohjoista läpi Ciansin ihmeellisen punaisen rotkon.

Gorge de Cians

Maisematasannetta korjataan, me ajamme viereisestä tunnelista

Le Cians virtaa etelään kohti Var-jokea

Beuilista käännyimme itään. Pian näkymä muuttuu lähes alppimaisemaksi.

Ohitamme Roubionin rinnekylän ja pysähdymme evästauolle pauhaavan kosken äärelle. Sää on pilvinen ja viileä.

Roubion

Käännymme Saint-Sauveur-sur-Tinéen jälkeen takaisin etelään ja Roussillonin jälkeen lähdemme kipuamaan serpentiiniteitä ylös kohti La Tourin kautta kulkevaa tietä Utellen kylään. Tie La Touriin on kapea ja kiharainen. Pitkulainen kylä komeilee vuoren harjanteella ja ajamme sen läpi liiankin liukkaasti. Tajuan vasta viiveellä nähneeni jotain uskomattoman kaunista. Kylä oli täynnä kukkivia juudaksenpuita, enkä ymmärtänyt pyytää kuljettajalta edes kuvaustaukoa. Harmittaa.

Ennen Utellea kurvaamme katsomaan läheisen vuoren (tai kukkula se ehkä on paikallisille) huipulla olevaa kappelia La Madone d’Utellea. Kappelilta on upeat näköalat joka puolelle. Viileä tuuli viuhuu ja toipilaana oleva lapsemme hytisee. On jatkettava pikaisesti matkaa.

La Madone d’Utelle

Näkymä kappelilta Utelleen

Laskeudumme Utelleen ja pidämme kahvi- ja vessatauon kylän laitamilla olevassa ravintolassa. Terassilta on hyvät näköalat kylän keskustaan.

Utelle

Tarkkailemme terassilta kahden kaveruksen, ponin ja lampaan, laiduntamista alapuolellamme. Ne etenevät vieri vieressä.

Jätämme auton kylän laidalle ja lähdemme tutustumaan keskustaan. Kissa tarkkailee saapumistamme kujan varrella olevan talon ikkunalaudalla.

Keskusaukiolla tunnen saapuneeni paikallisten olohuoneeseen. Taidamme olla ainoat turistit kylässä. Lapset leikkivät, piirtävät ja pyöräilevät aukiolla ja vanhemmat juttelevat terassilla. Tunnen tunkeilevani heidän yksityiseen tilaansa ja kuvaaminen tuntuu melkein sopimattomalta.

Aukion reunalla istuu kolme vanhaa naista, joista yksi huikkaa minulle, että kannattaa käydä kirkossa sisällä pian, sillä se menee kuudelta kiinni. Kiitän ilahtuneena huomaavaisuudesta ja käymme kurkistamassa kylän kirkon kauniita sisätiloja. Olemme hämärässä kirkossa yksin. Ei yhden yhtä syntistä ripittäytymässä rippituolissa.

Elämää kyläläisten olohuoneessa

Aurinko kurkistaa sopivasti juuri, kun löydän kylän laidalta kehäkukkapellon

Tällaiset talot herättävät minussa suojelunhalua.

Utellen kylä on todella sympaattinen ja kauniilla paikalla. Sen ympäristössä on patikkapolkuja, joista yksi ulottuu kukkulan huipulle kappelille asti. Kovin kaukana ei ole myöskään Coarazen kylä, joka on valittu Ranskan kauneimpien kylien listalle.

Gorges du Verdon

Toinen retkipäivämme vie meidät lännemmäs kuuluisaa Verdonin rotkoa katsomaan. Alkumatkasta avaamme autoradion ja siellä puhuu Erkki Toivanen! Mitä ihmettä? Sattumaltako radiokanavalla puhutaan selvää suomea vai onko tämä älyauto, joka valitsee kanavan vuokraajien kansallisuuden mukaan? Kestää melkoisen tovin, että ymmärrän kuuntelevani vanhaa kielenopetusohjelmaa, jossa Erkki Toivanen kertoo hyviä syitä ranskan opiskeluun. Merkillinen sattuma. Ja Erkki on muuten oikeassa.

Ohitamme Entrevaux’n pikkukaupungin, jota vartioi linna korkealla jyrkän kivisen vuoren huipulla. Vaikuttavan näköinen paikka, johon pääsee junalla Nizzasta.

Verdonin rotkoa lähestyessä maanpinnan muodot alkavat olla muhkeita. Näkee, että täällä ovat jyllänneet paljon ihmistä suuremmat tektoniset voimat.

Tie kulkee jyrkän rinteen viertä ja välillä kallionkielekkeen alta. Saavumme ensimmäiselle näköalapaikalle Le Point Sublimelle. Parkkipaikkaa on yllättävän vaikea löytää, vaikka pahin sesonki on vielä kaukana. Kävelemme laakean kallion päällä kohti näköalatasannetta. Komea rotko avautuu edessämme.

Kallion kolossa kukoistaa pieni huomaamaton kukka

Syömme melko ankean patonkilounaan Auberge du Point Sublimessa ja jatkamme ajoa. Alun perin oli tarkoitus ajaa aina Moustiers Sainte Marien fajanssikaupunkiin asti, mutta takapenkin toipilas valittaa korviaan, joten käännymme Route des Cretes -maisematielle. Route des Cretes kannattaa kiertää myötäpäivään, mutta me ajamme ensimmäisen tienhaaran ohi ja päädymme ajamaan kierrosta vastapäivään. Loppumatka on yksisuuntainen, joten joudumme kääntymään takaisin ja palaamaan samaa tietä.

Route des Cretes kulkee rotkon varrella

Verdonin rotko on noin 25 kilometriä pitkä ja syvimmillään noin 700 metriä

Tärpättipistaasit sinnittelevät rotkon reunalla

Valokuvauspaikalla yhtäkkiä kaiteen takaa nousee kaksi ihmistä, kypärät päässä, isä ja tytär ehkä, kalliokiipeilyvarusteet ympärillään. Mitä kaikkea tekevätkään ihmiset, jotka eivät kaihda korkeuksia. Näemme paluumatkalla muitakin kiipeilijöitä sekä patikointiporukoita. Huimia maisemia, paljon ihmisiä. Ciansin rotkon rinteillä sain patikoida ylhäisessä yksinäisyydessäni. Upeita paikkoja molemmat.

Näkymiä Verdonin rotkoon tarjoavat myös blogit Matkapatonki ja Aurinkorasvaa ja aloe Veeraa.

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Kohtaamisia ja käännekohtia

– eli miten minusta tuli yksinmatkailija

Siitä on jo muutama vuosikymmen, mutta muistan sen viikonlopun varmasti lopun elämääni.

Vietin lukion jälkeen kevään au-pairina Sveitsissä. Se oli monella tapaa tärkeä vaihe elämässäni: aikuistumista ja itsenäistymistä, maailman avautumista. Olin ollut arka lapsi, mutta jostain syystä ujous ja arkuus eivät olleet koskaan estäneet minua lähtemästä. Uteliaisuus oli aina vetänyt pidemmän korren. Olin kuitenkin lähtenyt aina turvallisissa olosuhteissa, minut oli viety ja haettu, oli paikallinen perhe suojanani.

Etsin yhä paikkaani ja itseäni Sveitsissä, kun tuli maaliskuu ja alati reissaava mummini kertoi olevansa matkalla kevättä vastaan Nizzaan kälynsä eli isotätini kanssa. Sain muutaman päivän lomaa ja päätin lähteä heitä tapaamaan.

Keskiviikkoiltana astuin yöjunaan, joka vei minut talvisesta Sveitsistä Rivieralle asti. Seurasi pitkiä unettomia hetkiä, junan kolinaa, aamuöisiä pysähdyksiä, samassa hytissä matkustavan vanhan herran kuorsausta, joka sai ikkunatkin tärisemään.

Aikaisin aamulla saavuimme Nizzaan, jätin reppuni asemalle säilytykseen ja lähdin kaupungille viettämään aikaa siihen asti kunnes retkeilymajan ovet iltapäivällä avautuisivat. Siitä päivästä en muista juuri mitään. Olin väsynyt ja vailla päämäärää.

Retkeilymajassa alkoivat yksinmatkaajat hakeutua toistensa seuraan, yksi toisensa jälkeen. Olimmeko me joukko eksyneitä, seuraa kaipaavia, harmaan päivän haikeuttamia? Kaikki kaukana kotoa. Pian meitä oli jo monta: kanadalainen Dympna, joukon äitihahmo, jonka irlantilaiset juuret paistoivat punaisina hiuksina kilometrien päähän; brasilialainen Chico, jonka yhdenmiehenshow ei tauonnut hetkeksikään; vakaa humoristinen pohjoisirlantilainen Clive; hauska ja huolehtiva Eli Israelista; italialainen Gino; australialainen Debbie; saksalainen säästöihme Ulrike ja olihan siellä yksi ranskalainenkin, Chantal. Tähän joukkoon solahti kuin itsestään myös yksi suomalainen introvertti.

Seuraavana aamuna lähdimme yhdessä liikkeelle, laskeuduimme Mont Boronin kukkulan itäpuolelle Villefranche-sur-Merin pieneen kylään ja kävelimme tihkusateessa pitkin sen kapeita kujia. Hihittelimme hyväntahtoisesti Ulrikelle, joka oli löytänyt ruokatorin ja saanut kojuaan kasaavalta hedelmäkauppiaalta ilmaiseksi kassillisen mustia banaaneja. Ulrike eli niillä banaaneilla sen päivän. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka pärjäisi yhtä vähällä rahalla. Myöhempinä vuosina vino hymyni hieman hyytyi, kun sain kirjeitä ja kortteja Ulrikelta milloin mistäkin päin maailmaa. Tuleva meribiologi vietti reissussa suurimman osan vuotta ja olin hieman kateellinen, vaikka tiesin, etten itse pystyisi samanlaiseen säästämiseen ja säätämiseen.

Sateisella kävelyretkellä meitä viihdytti väsymätön Chico, jonka oopperaesitys vaihtui lennossa sambahetkeen tai katukylttien kanssa pelleilyyn. Taustalta saattoi välillä kuulua Cliven sarkastisia kommentteja, jotka saivat minut aina repeämään nauruun.

Iltapäiväksi siirryimme Nizzaan ja sade hellitti. Pienen aurinkoisen hetken vietimme Nizzan kivisellä rannalla loikoillen. Joku uskalsi kahlatakin hyisessä meressä. Jätin satunnaisten matkailijoiden joukon rannalle, kun kävin hakemassa mummin hotellistaan ja lähdimme lounaalle.

Mummi ja isotäti jäivät Nizzan kujille flaneeraamaan, kun minä lähdin etsimään vaeltavaa laumaani Matissen museolta.

Jos Dympna oli retkueemme äitihahmo, niin Eli oli sen isä. Majapaikassamme Eli otti ohjat käsiinsä ja valmisti koko joukolle ison padallisen maukasta ruokaa. Sen äärellä istuimme pitkän illan, niin pitkän, että henkilökunta tuli meitä jo hätistelemään.

Miksi nämä hetket Nizzassa olivat niin merkittäviä minulle?

En ikinä unohda sitä tunnelmaa, uteliasta tutustumista, lämpöä, ystävyyttä, huumoria, kansainvälisyyttä, kielten sekamelskaa ja sanatontakin ymmärrystä, hyväntahtoista herjaamista kuin olisimme tunteneet toisemme jo pitkään. Viikonloppu myös opetti minulle jotain hyvin tärkeää. Sen, mitä voi tapahtua, kun lähtee yksin matkaan ja kohtaa avoimesti kaiken vastaan tulevan. Ymmärsin mitä yksin matkaaminen voi tarkoittaa. Minkä turvallisuudentunteessa ja helppoudessa menetät, sen yllätyksissä voitat. Ja ne yllätykset voivat olla juuri niitä parhaita hetkiä.

Jos uskallan ottaa sen ensimmäisen askeleen, voi maailma palkita minut ruhtinaallisesti.

Tästä matkasta meni vain pari kuukautta siihen, että ostin Interrail-lipun. Siitä lähtien matkustin vuosikausia pääosin yksin. Myös ujo introvertti voi oppia kohtaamaan tuntemattomia paikkoja ja ihmisiä avoimesti, ja sitä on parempi opetella yksin kuin kaverin selän takaa.

Muistelen yhä toisinaan haikeudella niitä loputtomia junamatkoja Euroopan ja vähän Aasiankin raiteilla. Satunnaisia juttukavereita, meditatiivista junan hurinaa, pitkiä nautinnollisia hetkiä hyvän kirjan parissa, hitaasti vaihtuvia maisemia ja siirtymiä, joihin minunkin jähmeät aivoni ehtivät mukaan. Uusia tuttavuuksia, jotka kulkevat vierelläni hetken. Kohtaamisia ja uuden oppimista. Kun on aistit avoinna ja vastaanottavainen, voi vaikka tavata maastaan paenneen iranilaisen naisinsinöörin, kulkea hänen kanssaan joulukuisen Pariisin Champs-Élysées’llä Boteron veistoksia katsomassa, ja oppia hetkessä valtavasti Iranista, naisen asemasta, ihmisoikeuksista, poliittisesta vainosta ja ikävästä. Elämästä puhumattakaan.

Matka on se paikka, jossa olen läsnä tässä hetkessä ja aistit terävinä. Ehkä olen löytänyt paikkani maailmassa.

Vanhemmiten olen laiskistunut ja perheellistynyt. Onnekseni olen löytänyt erinomaisia matkakumppaneita elämäni varrella ja saanut reippaasti reissuun lähtevät lapset. Nykyään nautin hyvässä seurassa matkustamisesta. Silti en epäröisi lähteä taas yksin matkaan, jos tilaisuus olisi. Tiedän mitä se on, hyvässä ja pahassa.

Mitä kaikkea olisinkaan menettänyt ilman niitä matkoja.

Sitä paitsi Nizzalla on vieläkin aivan erityinen paikka muistoissani. Kohta pääsen sinne taas. Vähän jännittää.

 

 

Tämä kirjoitus syntyi Momondon Bloggers’ Open World Awards 2018 -kilpailun inspiroimana. Kilpailussa etsitään tarinoita merkittävistä kohtaamisista maailmalla, tarinoita, jotka innostavat lähtemään matkaan.

Antaisitko äänesi tarinalleni?

Äänestää voit 9.–15.4.2018 suoraan tästä linkistä. Kiitos!

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa