Voiko Stendhalin syndrooman saada maisemaelämyksestä?

Voiko Stendhalin syndrooman saada maisemaelämyksestä?

Jäimme kyydistä risteyksessä keskellä ei-mitään, katsoimme ympärillemme ja räjähdimme nauruun. Olimme liftaamassa pitkin Irlannin länsirannikkoa ja bongailimme parhaita maisemareittejä. Halusin välttämättä kulkea läpi Connemaran kansallispuiston ja kartan mukaan niemimaan halki kulkeva tie olisi siihen paras reitti. Kyytimme oli jo hävinnyt mutkan taakse, kun näimme, että tie oli siinä missä pitikin, mutta sen reunassa huojui vino tietyömerkki ja itse tie muistutti enemmänkin kivistä ja kuoppaista kärrypolkua. ”Tästä me emme ikinä pääse mihinkään”, sanoi matkakaverini ja jatkoi hekottamista.

Olimme nuoria ja huolettomia. Eihän meillä hätää ollut, sillä Irlannissa tuntui olevan B&B aina kävelymatkan päässä ja aurinko paistoi meille pilvettömältä taivaalta. Aikamoinen elämys sekin tällä sateisella saarella.

Irlanti_038 bog crop
Kuvat ovat myöhemmältä, hieman pilvisemmältä Irlannin-matkalta

Kikatettuamme kohtalollemme noin kymmenen minuuttia kuulimme auton lähestyvän rannikkotiellä. ”Se on matkalla kohti Clifdeniä kuitenkin”, mietimme molemmat. Vaan ei se ollut. Auto kääntyi kärrypolullemme. Nostimme ällistyneinä peukut pystyyn ja pääsimme kyytiin. Sen täytyi olla lyhyin odotusaikamme koko matkalla.

Auton ratissa oli lähistöllä asuva nuori mies, ja hänellä oli kyydissään oma äitinsä. Kaksikko oli matkalla kärrypolun päässä olevaan kirkkoon ja me mahduimme mukavasti takapenkille.

Nuori mies ajoi kuin Räikkönen ja hytkyimme takapenkillä kuin hiekkasäkit, sillä eihän siellä ollut edes turvavöitä. Mutta mitäpä siitä, kun maisemat saivat sydämeni tykyttämään ja leukani loksahtamaan haavi auki –asentoon. Vuorten pehmeät muodot, tuulessa aaltoileva vihreä ruoho ja violettina kukkiva kanervameri veivät minut ihmeelliseen hurmiotilaan. Muistan edelleen ne valon ja varjojen leikit vuorten rinteillä: välillä tummempaa vihreää samettia ja toisaalla auringossa välkkyvää vihreän ja violetin hehkua. Halusin imeä näyn itseeni tai sulautua itse osaksi maisemaa.

Tällaiseltako tuntui niistä Stendhalin syndroomaan sairastuneista turisteista Firenzen taideaarteiden äärellä?

Maailma on täynnä kauniita maisemia, mutta mikään muu paikka ei ole saanut minua niin sekaisin kuin nuo Connemaran kukkulat.

Irlanti_037 crop pien

Matkakaverini kertoi jälkeenpäin, että yhdessä matkamme lukuisista töyssyistä kolautin pääni auton kattoon, nostin käteni iskun saaneeseen kohtaan ja jatkoin tuijotusta. En kuullut mitään puheliaiden kuljettajiemme jutuista enkä ystäväni tukahdutetusta naurukohtauksesta.

Leenane

Kyytimme päättyi niemimaan toisella puolella kärrypolun ja isomman asvalttitien risteyksessä nököttävän kirkon pihalle. Kävelimme ison tien varteen, odotimme seuraavaa kyytiä ja seurustelimme lampaiden kanssa. Autoja ei kuulunut ja saimme odottaa kirkonmenojen loppuun asti. Pihasta ampaisi ensimmäisenä nuori mies, joka vei meidät seuraavaan kylään asti. Matkalla hän kertoi pyhiinvaelluksestaan läheiselle vuorelle.

Monta vuotta myöhemmin palasin Connemaraan mieheni ja veljeni kanssa. Halusin jakaa kokemukseni heidän kanssaan. Ajelimme vuokra-autolla mukavasti turvavöissä sileätä asvalttitietä pitkin kansallispuiston halki. Sakea sumu peitti vuoret ja näkyvyys oli noin viisi metriä, eikä meillä ollut aikaa palata seudulle toisena päivänä. Miehet eivät oikein ymmärtäneet pakkomiellettäni. Ehkä oli aika siirtää tuo maisema muistojeni arkistolaatikkoon.

 

 

Mainokset