Pohjois-Irlannin kaunis rannikko

Pohjois-Irlannin kaunis rannikko

Koe Pohjois-Irlanti päivässä, osa 2:

Bussikierroksemme lähtee Dublinista kohti Pohjois-Irlantia kello seitsemän aamulla ja jo muutaman minuutin matkattuamme kadun koko ideaa.

Alun perin haaveilin leppoisasta autoilusta pitkin Pohjois-Irlannin rannikkoa, rauhallisista valokuvaustauoista, kävelyretkistä upeissa maisemissa ja ruokatauoista idyllisissä pikkukylissä. Olimme kuitenkin Dublinissa vain kolme kokonaista päivää, joten varasin itselleni ja lapsilleni päiväretken Pohjois-Irlantiin. Matkailua aasialaiseen malliin, koko Pohjois-Irlanti päivässä. Miten ihmeessä tämä oikein sopii minulle, hitaalle matkaajalle?

Uteliaisuuteni vei taas voiton, sillä en ollut vielä koskaan käynyt vihreän saaren tuossa kolkassa.

Astumme siis bussiin aamuvarhaisella ja valitsemme mukavat paikat bussin takaosasta. Seuraavalta pysähdyspaikalta sisään purjehtii amerikkalainen rouva sakeassa hajuvesipilvessään ja istuutuu taaksemme. Edessämme olevat paikat valitsee espanjalainen nainen vastahakoisen teinitytön kanssa. Teini lienee pakotettu matkaan, sillä hän kokee oikeudekseen nukkua kauneusunia koko matkan ajan ja nostaa mielenosoituksellisesti päätään ja mulkaisee meitä joka ikisen kerran, kun lapseni uskaltaa avata suunsa puhuakseen. Ymmärtäisin jotenkin, jos lapseni itkisi tai huutaisi, mutta ilmeisesti puheääni ei sitten miellytä.

Niskakarvani ovat siis pystyssä jo alkumatkasta.

Puolen tunnin päästä olemme jo ulkona Dublinista ja rauhoitun. Lapseni pysyy hiljaa, espanjalaisteini nukkuu, hajuveden tuoksu on hälvennyt ja Irlannin maaseutu on niin kovin kaunista. Kylmän yön jälkeen kuura peittää vihreät pellot. Välillä aurinko valaisee kimaltavan maiseman, välillä sukellamme sakeaan sumuun. Alan nauttia olostani.

Ohitamme Dundalkin kaupungin ja lähestymme rajaa. Opas kertoo meille, missä ylitämme rajan, ja hyvä niin, sillä sitä ei olisi maallikko huomannut. Hieman rajan jälkeen vasta näen liikennemerkkien muuttuneen, nopeusrajoitukset ilmoitetaan täällä maileissa.

Opas kertoo meille välillä tarinoita, joista osa menee ohi, sillä äänentoisto rätisee ikävästi ja irlantilaisaksentti puuroutuu surinaksi. Olisi pitänyt ehtiä bussille aikaisemmin ja valita etupenkit. Vain aikatauluohjeet väännetään rautalangasta hitaasti artikuloiden, jotta kaikki saavat selvää.

Saavumme Belfastiin ja osa matkalaisista lähtee tutustumaan Titanic-keskukseen ja loput haetaan mustilla takseilla ajelulle tutustumaan Belfastin synkeään menneisyyteen. Tästä poliittisesta taksikierroksesta kirjoitin aiemmin jutun Konfliktin jäljillä Belfastissa.

Belfastista jatkamme matkaa kohti pohjoista rannikkoa. Ensimmäisen pysähdyksen nähtävyys on Carrick-a-Reden köysisilta. Lohenkalastajat rakensivat ensimmäisen köysisillan jo yli 350 vuotta sitten tähän kymmeniä miljoonia vuosia sitten paikalla puhisseen tulivuoren kraatterin suuhun. Kalastajat kävivät pienellä Carrickareden saarella kokemassa pyydyksiään. Siihen aikaan sillalla oli askelmia harvakseen ja köysi käden korkeudella vain toisella puolella, mutta niin vain kulkivat kalastajat ketterästi pitkin siltaa lohiensa kanssa.

Pohjois-Irlannin rannikko
Polku kohti Carrick-a-Reden siltaa

Polku kohti siltaa kulkee upeissa rantamaisemissa. Aurinko paistaa ja meri pauhaa. Viimein laskeudumme alas lähelle siltaa ja jäämme jonottamaan portille. Lapset haluavat välttämättä ylittää sillan, minä katson kauhuissani alas ja samalla kylttiä, jossa kielletään lasten päästäminen sillalle yksin. Pyydän porttivahdilta apua, sillä henkeäni salpaa jo nyt, vaikka silta on vain 20 metriä pitkä ja keikkuu tuulessa 30 metrin korkeudessa. Vanha punapartainen porttivahti lupaa viedä lapset yli, kunhan on päästänyt jonottajat sillalle. Hän kysyy kuitenkin, että pystynkö laskeutumaan alas portaita sillan alkupisteeseen. Siihen sentään kykenen, olemmehan tukevasti maan kamaralla vielä.

Pohjois-Irlannin rannikko
Portaat alas sillalle
Pohjois-Irlannin rannikko
Uskaltaisinko?
Pohjois-Irlannin rannikko
Carrick-a-Rede

Odotamme alhaalla punapartaista pelastajaamme. Hän laskeutuu alas ja sanoo hymyillen:

”You survived the worst part already.”

“Really? So you think I should go?”, kysyn häneltä.

Maailman rauhoittavin syvä ääni vastaa: ”Yes, I think you should”

Ja minähän menen. Porttivahti seuraa takanani kuin suojelusenkeli ja on valmiina ottamaan vastaan, jos näkökenttäni sumenee kokonaan.

Palaan saman adrenaliiniryöpyn voimalla ja kiiruhdamme takaisin rinteeseen. Bussikin jo odottaa. En muista kiitinkö edes. Harmittaa. Tällä retkellä lapset eivät tarvinneet kaitsijaa, mutta äiti kylläkin. Sitä paitsi punapartaisen vanhan herran ääni olisi pitänyt saada talteen, jotta sitä voisi soittaa itselleen aina kun pelottaa tai muuten vain epäilee itseään eikä meinaa uskaltaa.

”Yes, I think you should.”

Tämän äänen haluan muistaa.

Pohjois-Irlannin rannikko

Seuraavaksi ajamme Giant’s Causewayn basalttipilareita ihmettelemään. Tämä merkillinen kuusikulmaisista pylväistä muodostunut rantakaistale on yksi Pohjois-Irlannin kuuluisimmista nähtävyyksistä ja UNESCO:n maailmanperintökohde.

Basalttimaisema kertoo alueen tuliperäisestä menneisyydestä ja samanlaisia muodostelmia on vastarannalla Skotlannissa. Tästä on varmaan saanut alkunsa legenda, jonka mukaan jättiläinen nimeltä Finn rakensi kulkutien Skotlantiin, jotta pääsisi kohtaamaan vihollisensa Benandonnerin. Finn pakeni kuitenkin takaisin, koska tajusi Benandonnerin olevan aivan valtava. Skottijättiläinen lähti perään, mutta Finnin vaimo naamioi miehensä vauvaksi, jolloin vihollinen pakeni kauhuissaan kotiinsa. Jos vauva oli noin valtava, niin minkälainen jättiläinen mahtoi isänsä olla? Peloissaan Benandonner rikkoi kulkutien takaansa meren yli mennessään.

Giant's Causeway
Giant’s Causeway

Giant's Causeway

Kiipeilemme pilarilta toiselle ja katsomme rantatyrskyjä. Lasten on vaikea uskoa säännöllisen muotoisia pylväitä luonnon muovaamiksi. Kuka onkaan valmistanut nämä rakennuspalikat? Emmekä me oikein meinaa uskoa tuohon jättiläislegendaankaan, sillä meidän mielestämme tämä näyttää joidenkin mini-ihmisten tai -olioiden suurkaupungilta. Tiiviisti on rakennettu ranta täyteen pilvenpiirtäjiä. Ehkä Finn olikin vain keijun kokoinen. Leprechaunitkin olisivat liian isoja tähän pilvenpiirtäjäkaupunkiin.

Mitä kaikkea täällä tapahtuukaan öisin?

Giant's Causeway
Basalttipalikoita rannalla

Giant's Causeway

Pohjois-Irlannin rannikko

Kotiinlähtö lähestyy. Syömme vielä eväitä vierailukeskuksen edessä ja katsomme maalaismaisemaa. Aurinko alkaa olla jo matalalla.

Pohjois-Irlannin rannikko
Maalaismaisemaa

Dubliniin on pitkä ajomatka, mutta käymme vielä pyörähtämässä Dunlucen linnan ohi. Linna näyttää todella vaikuttavalta auringonlaskun aikaan, mutta meillä ei ole edes kuvaustauolle aikaa. Saamme ihailla näkyä vain ikkunan läpi.

Pohjois-Irlannin rannikko
Dunlucen linnan rauniot

Alkumatkasta ajamme vielä viihtyisän näköisen Bushmillsin kylän läpi. Viskitehdaskin olisi kiinnostava kohde jos aikaa olisi.

Saavumme takaisin Dubliniin ennen puolta yhdeksää. Pohjois-Irlanti ansaitsisi paljon enemmän aikaa, mutta tämä oli nyt oma valintani eli siitä voi syyttää vain itseäni. Toisaalta näimme päivän aikana todella paljon. Näin paljon emme olisi ehtineet omatoimisesti.

 

Päiväretken plussat:

  • yhden päivän aikana ehtii nähdä todella paljon, kun kaikki (vessatauotkin) on minuutilleen suunniteltu ja pääsyliput ym. hoidettu etukäteen
  • opas kertoo matkan aikana tarinoita historiasta ja nykyisyydestä, kuljettaja murjaisee väliin sopivia vitsejä, eli samaan hintaan saa viihdettä ja tietoa
  • kaikki pääsyliput kuuluvat retken hintaan, joka oli 55–65 €/hlö (matkanjärjestäjänä Wild Rover)
  • bussimatkalla voi ajamisen ja navigoinnin sijaan keskittyä maisemiin, seurustella lasten kanssa tai ottaa vaikka nokoset
  • wifi toimi bussissa hyvin, mikä oli varhaisteinin mieleen

ja miinukset:

  • omatoimimatkoihin tottuneelta bussimatkan tiukat aikataulut ja täyteen ahdettu bussi vaativat hieman sopeutumiskykyä
  • turistikarjalla ei ole vapautta
  • tällä reissulla huono äänentoisto
  • odotin opastukselta hieman enemmän, matkassa oli kuitenkin erikseen opas (osalla matkanjärjestäjistä kuljettaja toimii samalla oppaana)

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Mainokset

Konfliktin jäljillä Belfastissa

Konfliktin jäljillä Belfastissa

Koe Pohjois-Irlanti päivässä, osa 1!

Olen periaatteessa hitaan matkailun ystävä, mutta joskus sitä erehtyy ajan puutteessa pikamatkoille. Osana Pohjois-Irlannin päiväretkeämme päädyimme poliittiselle taksikierrokselle tutustumaan Belfastin levottomaan menneisyyteen.

Black Cab
Taksimme Belfastissa

Musta ”lontoontaksi” poimii meidät bussilta Belfastin Titanic-keskuksen edestä. Ahtaudun lasten kanssa taksiin kahden aasialaisturistin seuraan ja kuljettajamme ja oppaamme Joe lähtee kuljettamaan meitä kohti Pohjois-Irlannin konfliktin kuumimpia kortteleita Länsi-Belfastissa.

Pian käy ilmi, että Joe on kasvanut konfliktin keskellä. Hän pysäyttää taksinsa tärkeimpien seinämaalausten ja muistopuutarhojen eteen, ja kertoo hengästyttävällä nopeudella tarinoita vuosisatojen epäoikeudenmukaisuuksista ja sorrosta, IRA:n aktivisteista (tai vapaaehtoisista kuten heitä täällä nimitetään), nälkälakoista ja poliisin mielivaltaisuudesta. Hän kertoo myös lapsuudestaan Divis Towerin valtavassa kerrostalokompleksissa, jonka katolle brittijoukot rakensivat tarkkailupisteitä ja osoittaa sukulaistensa nimiä muistopuutarhojen nimilistoissa. Joe ei peittele tasavaltalaisuuttaan.

Belfast taxi tour
Oppaamme ja kuljettajamme Joe
Bobby Sands mural
IRA:n aktivisti Bobby Sands kuoli vankilassa nälkälakkoon vuonna 1981. Ennen kuolemaansa hänet valittiin Iso-Britannian parlamenttiin.

Bobby Sandsin muistomuraalin vieressä on Sinn Féinin toimisto ja tasavaltalainen matkamuistokauppa. Nämä seinämaalaukset ovat nykyään yksi Belfastin tärkeimmistä nähtävyyksistä.

Belfst mural
Tässä muraalissa muistetaan vuoden 1981 nälkälakossa kuollutta kymmentä tasavaltalaista. Nälkälakkolaiset tavoittelivat itselleen poliittisen vangin statusta viiden kohdan vaatimuslistan myötä. Margaret Thatcher ei taipunut.

Paljon on verta vuotanut Belfastin kaduilla.

Kysyn Joelta tämän päivän tilanteesta. Hän kertoo, että segrekaatio on yhä arkipäivää. Protestanttien ja katolilaisten lapset käyvät eri kouluja, ihmiset asuvat omiensa joukossa ja asuinalueita erottava Peace Wall on edelleen pystyssä. Nuorista osa keskittyy vain opiskeluun ja hyvän työpaikan saamiseen, mutta osa kantaa edelleen aiempien sukupolvien kaunaa ja kahakoi aina tilaisuuden tullen. Tasavaltalaiset ja lojalistit eivät ole luopuneet marssiperinteistään ja niiden aikana yksikin huuto tai kiven heitto voi johtaa päiväkausien tappeluihin. Haavat ovat syviä ja niiden umpeutumiseen voi mennä muutama sukupolvi.

”Rauhan rakentaminen on aloitettava lapsista”, sanoo Joe.

Clonard Martyrs Memorial Garden
Clonard Martyrs Memorial Garden on aivan Peace Wallin kupeessa. Portissa on IRA:n symboli feeniks-lintu. Jokaisessa näkemässämme muistopuutarhassa oli tuoreita kukka-asetelmia.

Yhtäkkiä mieleeni alkaa tulvia vanhoja muistoja yhdeltä Irlannin-matkoistani. Kiertelimme Länsi-Irlannin rannikoita lounaiskolkasta aina luoteiseen Donegaliin liftaten, busseilla ja junallakin. Yhden liftikyytimme Westportin tienoilla saimme australianirlantilaiselta mieheltä, joka reissasi esi-isiensä mailla pienen poikansa kanssa. Keskustelimme hänen kanssaan monesta asiasta ja myös Pohjois-Irlannista, sillä siihen aikaan (muistaakseni 80-luvun lopulla) konflikti oli vielä täydessä roihussa. Kuljettajamme ennusti tulevaisuuden tuovan rauhan pohjoiseen. Hänen mielestään EU tasoittaa elintasoeroja Iso-Britannian ja Irlannin välillä. Eriarvoisuuden väheneminen ja vaurastuminen heikentävät konfliktia ja tuovat rauhan. Luulen hänen olleen oikeilla jäljillä.

Pohjois-Irlannin rauhansopimus eli Pitkänperjantain sopimus solmittiin 20 vuotta sitten 1998, ja IRA suostui aseriisuntaan 2005.

Samalta reissulta muistan sen päivän, kun saavuimme Donegaliin ja yritimme etsiä majapaikkaa. Yleensä Irlannissa oli helppoa löytää majoitus, mutta Donegal olikin täynnä Pohjois-Irlannin katolilaisia, jotka pakenivat kotiseudultaan Orange Dayn lojalistimarsseja ja niitä aina seuraavia levottomuuksia tasavallan puolelle.

Raja Pohjois-Irlannin ja tasavallan välillä on jälleen ajankohtainen. Tällä hetkellä rajan ylitystä ei huomaa muusta kuin liikennemerkeistä, mutta tuoko Brexit maiden välille jälleen rajan? Tämä on yksi Brexit-neuvotteluiden kuumista perunoista.

Tasavaltalaisen kärsimyskierroksen jälkeen ajamme rauhanmuurin porteista lojalistien kaduille. Käymme katsomassa protestanttien puolen sankarin Stevie ”Top-Gun” McKeagin kunniaksi tehtyä muraalia. Joe kertoo McKeagin tappaneen 80 ihmistä. Hän määrittelee McKeagin sekopääksi, joka murhasi myös omiaan. Tämän puolen sankareille ei Joella riitä myötätuntoa.

Belfast mural
Tässä kunnioitetaan protestanttien eli lojalistien sankaria Stevie ”Top-Gun” McKeagia. Sivumuurin kuvien mustahuppuiset hahmot osoittavat katsojaa aseella. Millaista olisi asua tällaisen kuvaston keskellä? Jotain on sentään peitetty: aiemmin tämän lähistöllä oli muraali, jossa julistettiin ”Kill all Irish!”

Päätämme kierroksen Peace Wallin äärelle. Joe ojentaa meille tussit ja kehottaa piirtämään tai kirjoittamaan muuriin.

Belfast Peace Wall
Belfastin Peace Wallin yksi kuuluisimmista osista kulkee katolilaisten Falls Roadin ja protestanttien Shankill Roadin välissä. Muurien purkaminen on lopullisena tavoitteena, mutta Belfastin asukkaat pitävät niitä edelleen tärkeinä väkivallan esteinä.

Toivotamme rauhaa näille levottomille kaduille.

Peace Wall
Peace, rauhaa, paz!

 

  • Black Cab Taxi Tour oli osa päiväretkeämme Dublinista Pohjois-Irlantiin. Päiväretkiä järjestää moni yhtiö, mutta valitsin Wild Roverin juuri tämän poliittisen kierroksen vuoksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut vierailu Titanic-keskuksessa, joka olisi ollut lapsille kiinnostavampi vaihtoehto. Itselleni tämä taksiretki oli todella mielenkiintoinen.
  • Taksikierroksemme kesti noin puolitoista tuntia.
  • Belfastin muraaleihin ja poliittiseen menneisyyteen voi tutustua kävely- ja taksikierroksilla
  • Muraaleista kertoo myös Himomatkaaja blogijutussaan: Belfastin muraalit

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Howth – päiväpatikointia ja merimaisemia Dublinin lähellä

Howth – päiväpatikointia ja merimaisemia Dublinin lähellä

Vaikka Dublinissa on kivaa, ovat Irlannin luonnonmaisemat silti vielä kivemmat, minusta ainakin. Lyhyellä Dublinin-lomalla ehtii onneksi maisemien äärelle päiväseltään, vieläpä kätevästi DART-lähijunalla. Etelässä pääsee rantajyrkänteille patikoimaan esimerkiksi Greystonesin ja Brayn välille. Me lähdemme Dublinista koilliseen Howthin kalastajakylään.

Howth

Päivä on kääntynyt jo iltapäivään, kun saavumme DART-junan pohjoiselle pääteasemalle Howthiin. Retki on siis aloitettava pikalounaalla. Howth on kuuluisa kalaravintoloistaan, mutta meillä on kiire päästä rantatörmille maisemia katsomaan. Löydämme Howthin pienen ”torin”, joka varmasti pursuaa elämää kesäisin, mutta nyt helmikuisena tiistaina on auki vain kaksi kahvilaa. Syön muhkean leivän, jossa on sisällä briejuustoa ja karpalokastiketta. Mietin, että jos tällä matkalla olisi soundtrack, siihen kuuluisi ehdottomasti Cranberries. Bändin laulaja, tammikuussa kuollut Dolores O’Riordan asui jonkin aikaa Howthissa.

Ruokailuamme kahvilan ulkoterassilla seuraa tarkkaan kaksi kottaraista, yhtä rohkeita kuin lokit, pulut ja varpuset meillä. Hämmentävää ja hauskaa, sillä en ole koskaan katsonut kottaraista näin läheltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kottarainen on komea lintu

Lähdemme kävelemään pitkin rantakatua, ohitamme ravintoloita ja pubeja, tähyilemme sataman yli Ireland Eyen saarelle. Aallonmurtajan jälkeen lähdemme vähitellen nousemaan ylemmäs rinteeseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Howthin satama ja majakka
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Reitin alku kulkee asutuksen keskellä
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vanha aita alapuolellamme
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Howthin edustalla on Ireland’s Eye -saari, jonne pääsee kesäisin veneellä

Jatkamme kävelyä rannan suuntaisesti, aluksi tien reunassa asutuksen keskellä, kunnes saavumme parkkipaikalle. Parkkipaikalta alkaa viimein polku.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Viimeinen vilaus sataman aallonmurtajasta

Nousemme yhä ylemmäs ja minulle alkaa valjeta, että tämä todellakin on Cliff Walk eli polku kulkee ajoittain aivan rantajyrkänteen reunalla. Sekunnin ajan epäröin, henkäisen syvään ja ajattelen, etten aio antaa periksi tälle rasittavalle korkeanpaikankammolle. Jatkamme matkaa. Onneksi siellä täällä polun ja jyrkänteen välissä kasvaa pensaita. Jyrkimmissä kohdissa puristan täristen kuopusta takista tai kädestä. Lapsia vaan naurattaa ja he jatkavat kulkuaan huolta vailla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylimääräisistä sydämentykytyksistä huolimatta nautin, suurimman osan ajasta ainakin. Maisemat Irlanninmerelle ovat avarat, keltainen piikkiherne kukkii kauniisti ja aurinko paistaa lämpimästi. Täällä on hyvä hengittää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kimalainen piikkiherneen kukassa
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Irlannin lipun värejä

Pysähdymme herkkutauolle polun varressa olevalle penkille ja katsomme, kun Iso-Britannian suunnasta lähestyy lautta. Muistelen niitä kertoja, kun matkasin Walesin Holyheadista Dun Laoghaireen Dublinin eteläpuolelle. Kaivan repusta pienet matkakiikarimme ja alan tähyillä merelle. Ihmettelen kahta valoa heijastavaa pistettä, eiväthän linnut yleensä heijasta valoa. Hetken kiikaroituani ymmärrän, että siellähän etenee meressä kaksi hyljettä. Olen aika innoissani näystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä kuvassa on kaksi hyljettä:)

Vaikka piikkiherneiden keltainen loisto sykähdyttää, mietin silti, että tämä maisema olisi mahtava joskus nähdä heinä-elokuussa, kun kanervat kukkivat. Kesän alussa taas voisi bongailla pesiviä lintuja. No, kaikkea ei voi saada, samalla kertaa ainakaan.

”Milloin ollaan perillä?”

”Ihan kohta varmaan”

Vielä yksi rantatörmän mutka ja viimein eteemme avautuu upea näkymä Dublinin lahdelle. Edessämme näemme Bailyn majakan ja kaukana lahden toisella puolen häämöttävät Wicklow’n vuoret. Nyt olemme lähellä the Summitia eli huippua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
The Baily Lighthouse – siellä se viimein on!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rantapolku loppuu the Summitin luokse, josta löydän infotaulun reiteistä ja niiden pituuksista. Käyn vielä ottamassa viimeiset valokuvat majakasta ennen paluumatkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ohitamme paluumatkalla St Mary’s Abbeyn rauniot

Pääsemme takaisin kylään ja seuraamme hetken lokkeja, jotka ovat löytäneet simpukoita kalastajien laatikoista. Ne yrittävät puuhakkaasti rikkoa kuorta päästäkseen sisustaan kiinni. Haikara tarkkailee tolpan päältä sataman touhuja. Aurinko on jo matalalla. On aika palata Dubliniin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Howthin satamaa illan valossa

Howth

 

  • Kävelimme rantapolulta suorinta reittiä eli tietä pitkin takaisin Howthin kylään ja matkaa tuli yhteensä noin kuusi kilometriä.
  • Howthissa on neljä eri patikkareittiä, 6-10 kilometrin pituisia ja vaikeusasteet vaihtelevat helposta vaikeaan. Meidän reittimme Cliff Path on määritelty helpoksi ja arvioitu aika on noin 2 tuntia.
  • Matkasimme kolmen päivän LUAS-matkakorteilla kätevästi Howthiin asti DART-junalla. The Summitin lähelle pääsee Dublinista myös bussilla 31 a, jos haluaa kävellä ainoastaan rantapolun vastapäivään ja palata vaikka junalla
  • Howthissa on myös linna ja liikennemuseo
  • DART-junalla pääsee myös Dublinin eteläpuolelle Greystonesiin, josta kävelylle kohti Brayn kylää lähti Duunireissaaja. Tässä hänen tarinansa: Päiväretkiä Dublinin rannikolla – Cliff Walk
  • Lähinnä kauempana -blogissa kerrotaan lisää Braystä: Bray – Dublinista helppo päiväkohde

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Soiva ja säröinen Dublin

Soiva ja säröinen Dublin

Ensimmäisestä Interrailista se lähti. Lyhyt visiitti Dubliniin ja sen jälkeen maa kutsui lähes jokaisella junaturneella, vaikka välissä oli päiväkaudet kiskojen kolinaa ja kolme lauttamatkaa. Joku siinä maassa viehätti. Dublinista kaikki alkoi ja vähitellen Irlanti-kierrokseni laajenivat yhä kauemmas, kunnes koin löytäneeni elämäni maisemat länsirannikolta.

Nyt on ollut pitkä tauko enkä ole käynyt Irlannissa noin 15 vuoteen.

Joululoman pimeydessä ajattelin apeana hiihtolomaa ja päädyin selaamaan halpoja lento+hotellipaketteja Expedian sivuille. Poimin sieltä kolme ehdokasta ja esitin ne lapsille. He valitsivat Dublinin. Ilahduin, ja samalla vähän huolestuin. Jaksaisinko innostua Dublinista, jossa olen käynyt monta kertaa? Varsinkin kun itselleni tärkeimmät paikat ovat toisella puolella maata?

Turhaan huolehdin.

Dublin otti meidät lämpimästi vastaan, kirjaimellisesti, sillä lämpötila oli noin 20 astetta enemmän kuin Helsingissä lähtiessä eli 10 asteen tienoilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Matkustimme lumen keskeltä kevääseen

cof

Mietin kaupungin harmaita katuja kävellessäni, että mikä tekee tästä paikasta minulle mukavan. Onko se se harmaus ja rosoisuus, tyylikkyys ja roskaisuus rinnan, elämän kolhima hauskuus vai se tiuhaan avautuvista pubien ovista kadulle kuuluva soitto ja laulu? Vai onko se sittenkin ne ihmiset, jotka kysyvät huolestuneina perään, että löysinkö kaikki tarvitsemani kartat ja saimmehan me nyt varmasti ne meille kaikkein edullisimmat ja hyödyllisimmät matkakortit? Ystävälliset, puheliaat ja hauskat irlantilaiset, tarinaniskijät ja vitsinkertojat, itseironian ja sarkasmin mestarit. Tai ehkä syynä onkin sää, sillä Irlannissahan paistaa aina aurinko, eikö vain?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Dublinin kuuluisin silta Ha’penny Bridge

Ehkä on turha etsiä syitä, sillä en pysty paikkojen viehättävyyttä koskaan tyhjentävästi selittämään saati ymmärtämään. Jossakin paikassa voi olla kaikki maailman hienous ja upeus, mutta itseäni paikka ei puhuttele. Tämä on minulle yksi matkailun mysteereistä.

sdr

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Temple Barin alueelta löytyy pubeja, ravintoloita, musiikkia ja tietenkin laumoittain meitä turisteja

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus ihminen kehittää itselleen kummallisia tapoja. Jostain syystä minä en Dublinissa mene ensimmäisenä pubiin juomaan Guinness-tuopillista (en varsinkaan nyt, kun olin reissussa lasten kanssa). Sen sijaan minä porhallan Grafton Streetille Bewley’s Oriental Cafehen, tilaan kahvin ja suklaatuulihatun ja istun toiseen kerrokseen ikkunan viereen. Ei kovin irlantilaista, mutta paikka on mitä mainioin katuvilinän seuraamiseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta perinteet on tehty murskattaviksi. Tällä kertaa toinen kerros oli suljettu, joten meidät ohjattiin kahvilan perälle kauniiden lasimaalausten alle. Tilasin irlantilaista iltapäiväteetä vadelma-valkosuklaaskonssin kera. Se vei kielen mennessään ja minä hyrisin tyytyväisenä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tällä matkalla nähtävyyksissä ramppaaminen jäi vähiin. Emme tutustuneet historiaan museoissa, emme aistineet sivistyksen pölyisiä tuoksuja Trinity Collegessa, emme käyneet katsomassa Yrjön aikaisia talorivejä ja niiden kuvauksellisia ovia, emme käyneet edes niissä pubeissa.

Kurkistimme kyllä ohimennen pääpostitoimistoon, koska halusin nähdä irlantilaisten legendaarisen sankarin Cuchulainnin patsaan. Ei sillä, että sankarihahmot erityisesti kiinnostaisivat, mutta Cuchulainn on jäänyt mieleeni Frank McCourtin kirjasta Seitsemännen portaan enkeli (Angela’s Ashes). Halusin patsaan äärellä muistella hetken niitä harvoja kauniita hetkiä, joita pikku-Frankilla oli isänsä kanssa. Niitä hetkiä, kun isä kertoi tarinoita Cuchulainnista vain Frankille. Postiin kannattaa kurkistaa muutenkin, sillä miljöö on historiallinen ja rakennus oli olennainen vuoden 1916 kansannousussa. Kapinalliset julistivat Irlannin itsenäiseksi juuri pääpostilla. Huonostihan siinä kapinallisille ja rakennuksellekin kävi, mutta myöhemmin posti korjattiin entiselleen ja viimeiset siteensä Iso-Britanniaan Irlanti katkaisi vuonna 1948.

sdr
Cuchulainn, Irlannin kelttiläisen mytologian tunnetuin sankari ja Ulaid-taruston keskushahmo

Matkustimme myös ratikoilla, kuuntelimme katusoittajia, sovittelimme villakankaisia paddylippiksiä matkamuistokaupassa, söimme fish and chipsejä, kävimme DART-junalla läheisessä Howthissa patikoimassa ja teimme pikaturneen Pohjois-Irlannissa. Aika haipakkaa kolmen ja puolen päivän matkalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kelttiläinen harppu on Irlannin symboli
cof
Eivät ehkä yhtä kauniita kuin Merrion Squaren ovet, mutta kivoja nämäkin

Koska raahasin lapsiparat poliittiselle taksikierrokselle Belfastissa, vein heidät viimeisenä Dublinin-päivänämme eläintarhaan. Eläintarhat ovat yleensä aika masentavia paikkoja ja välttäisin niitä itse, mutta lapseni pitävät eläimistä ja varsinkin linnuista, joten eläintarhaan siis. Dublin zoo ei onneksi ole pahimmasta päästä. Tarhan keskellä on iso viihtyisä lintulampi, jossa uiskentelee joutsenia, sorsia, nokikanoja ja joku tuntematonkin laji.

Yksi kokemus eläintarhasta on kerrottava: pariviikkoinen norsunpoikanen oli ensimmäistä kertaa ulkona ja seurasimme pitkään sen toikkarointia lauman keskellä. Se kellahteli sinne tänne ja pelkäsimme välillä sen jäävän jalkoihin. Hieman vanhemmat poikaset kävivät vuoron perään työntämässä sitä kärsällään pystyyn. Hellyttävä näky.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

cof
Sanasepot asialla

Viileän tarhakierroksen jälkeen palasimme Phoenix Parkin puolelle ja kohmeiset kätemme pelasti aivan eläintarhan edessä oleva paviljonkimainen teehuone. Kannullinen kuumaa teetä paksun maidon ja skonssien kanssa oli hyvä päätös tälle matkalle.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Liffey-joki yövalaistuksessa

Voiko Stendhalin syndrooman saada maisemaelämyksestä?

Voiko Stendhalin syndrooman saada maisemaelämyksestä?

Jäimme kyydistä risteyksessä keskellä ei-mitään, katsoimme ympärillemme ja räjähdimme nauruun. Olimme liftaamassa pitkin Irlannin länsirannikkoa ja bongailimme parhaita maisemareittejä. Halusin välttämättä kulkea läpi Connemaran kansallispuiston ja kartan mukaan niemimaan halki kulkeva tie olisi siihen paras reitti. Kyytimme oli jo hävinnyt mutkan taakse, kun näimme, että tie oli siinä missä pitikin, mutta sen reunassa huojui vino tietyömerkki ja itse tie muistutti enemmänkin kivistä ja kuoppaista kärrypolkua. ”Tästä me emme ikinä pääse mihinkään”, sanoi matkakaverini ja jatkoi hekottamista.

Olimme nuoria ja huolettomia. Eihän meillä hätää ollut, sillä Irlannissa tuntui olevan B&B aina kävelymatkan päässä ja aurinko paistoi meille pilvettömältä taivaalta. Aikamoinen elämys sekin tällä sateisella saarella.

Irlanti_038 bog crop
Kuvat ovat myöhemmältä, hieman pilvisemmältä Irlannin-matkalta

Kikatettuamme kohtalollemme noin kymmenen minuuttia kuulimme auton lähestyvän rannikkotiellä. ”Se on matkalla kohti Clifdeniä kuitenkin”, mietimme molemmat. Vaan ei se ollut. Auto kääntyi kärrypolullemme. Nostimme ällistyneinä peukut pystyyn ja pääsimme kyytiin. Sen täytyi olla lyhyin odotusaikamme koko matkalla.

Auton ratissa oli lähistöllä asuva nuori mies, ja hänellä oli kyydissään oma äitinsä. Kaksikko oli matkalla kärrypolun päässä olevaan kirkkoon ja me mahduimme mukavasti takapenkille.

Nuori mies ajoi kuin Räikkönen ja hytkyimme takapenkillä kuin hiekkasäkit, sillä eihän siellä ollut edes turvavöitä. Mutta mitäpä siitä, kun maisemat saivat sydämeni tykyttämään ja leukani loksahtamaan haavi auki –asentoon. Vuorten pehmeät muodot, tuulessa aaltoileva vihreä ruoho ja violettina kukkiva kanervameri veivät minut ihmeelliseen hurmiotilaan. Muistan edelleen ne valon ja varjojen leikit vuorten rinteillä: välillä tummempaa vihreää samettia ja toisaalla auringossa välkkyvää vihreän ja violetin hehkua. Halusin imeä näyn itseeni tai sulautua itse osaksi maisemaa.

Tällaiseltako tuntui niistä Stendhalin syndroomaan sairastuneista turisteista Firenzen taideaarteiden äärellä?

Maailma on täynnä kauniita maisemia, mutta mikään muu paikka ei ole saanut minua niin sekaisin kuin nuo Connemaran kukkulat.

Irlanti_037 crop pien

Matkakaverini kertoi jälkeenpäin, että yhdessä matkamme lukuisista töyssyistä kolautin pääni auton kattoon, nostin käteni iskun saaneeseen kohtaan ja jatkoin tuijotusta. En kuullut mitään puheliaiden kuljettajiemme jutuista enkä ystäväni tukahdutetusta naurukohtauksesta.

Leenane

Kyytimme päättyi niemimaan toisella puolella kärrypolun ja isomman asvalttitien risteyksessä nököttävän kirkon pihalle. Kävelimme ison tien varteen, odotimme seuraavaa kyytiä ja seurustelimme lampaiden kanssa. Autoja ei kuulunut ja saimme odottaa kirkonmenojen loppuun asti. Pihasta ampaisi ensimmäisenä nuori mies, joka vei meidät seuraavaan kylään asti. Matkalla hän kertoi pyhiinvaelluksestaan läheiselle vuorelle.

Monta vuotta myöhemmin palasin Connemaraan mieheni ja veljeni kanssa. Halusin jakaa kokemukseni heidän kanssaan. Ajelimme vuokra-autolla mukavasti turvavöissä sileätä asvalttitietä pitkin kansallispuiston halki. Sakea sumu peitti vuoret ja näkyvyys oli noin viisi metriä, eikä meillä ollut aikaa palata seudulle toisena päivänä. Miehet eivät oikein ymmärtäneet pakkomiellettäni. Ehkä oli aika siirtää tuo maisema muistojeni arkistolaatikkoon.