Kiinalainen uusivuosi vaihtuu, hyvästi koiran vuosi ja tervetuloa sian vuosi! Sen kunniaksi voisin muistella niitä muutamaa vuodenvaihdetta Kiina-vuosiltani, sitä tauottoman rätinän täyttämää yötä Yangshuon pikkukaupungissa tai rauhallista lomareissua Filippineille Boracayn palmujen alle. Mutta taidan sittenkin kertoa pienen anekdootin Peking-oopperasta.
Kun viettää aikaa maassa, jossa oma ulkonäkö eroaa paikallisista, niin saa tottua olemaan hupaisa ja kömpelö kummajainen tai eksoottinen nähtävyys. Toisinaan saa sitten kokea hämmästyttäviä etuoikeuksia pelkän habituksensa ansiosta. Olin ensimmäistä kertaa Kiinassa aikana, jolloin isonenäisiä valkonaamoja ei ollut Pekingin kaduilla vielä tungokseen asti. Silloin saattoi sattua niin, että minua ja opiskelukavereitani rekrytoitiin elokuvien ja tv-ohjelmien avustajiksi suoraan kampuksen kaduilta.
Mieleeni on jäänyt erityisesti se kerta, kun olimme porukalla avustajina Peking-oopperatähti Mei Lanfangin elämästä kertovan tv-sarjan kuvauksissa. Vuosina 1894–1961 elänyt Mei oli yksi Peking-oopperan suurimpia tähtiä, naisosiin erikoistunut mies aikana, jolloin naiset eivät vielä esiintyneet tämän lajin lavoilla. Hän sai mainetta myös Kiinan ulkopuolella ja meidän osamme oli ilmeisesti kertoa tästä kansainvälisestä suosiosta.
Meidät vietiin Liyuanin Peking-oopperateatterille ja ohjattiin kulissien taakse pukeutumaan. Näin ohimennen väläyksen karismaattisen päätähden maskeerauksesta. Minkäänlaista kameraa ei sattunut mukaan juuri tuolloin, mutta näen tilanteen kuvana päässäni edelleen. Lähietäisyydeltä paksun maalin taidokas levittäminen teki vaikutuksen, sillä esiintyjällä ei ollut vielä tavallisesta ihmisestä etäännyttävää esiintymispukua päällään.
Eteemme laitettiin valtavat pukulaatikot, jotka pursusivat eri aikakausien länsimaisia vaatteita. Sieltä puvustajat kaivoivat minulle kanariankeltaisen pitsisen kermakakkumekon, jonka sijoittaisin arviolta 1900-luvun alkuun. Sen kaulus oli pelkkää tekokuituista jäykkää pitsiä ja niin kapea, että yritin koko kuvauksen ajan hoikentaa kaulaani suoristamalla ruotoani äärimmilleen. Hyvä ryhtiharjoitus sinänsä. Päähäni sain ruskean hatun, jonka kuvittelin sopivan 1940-luvun kävelypuvun somisteeksi. Olin todella hassun näköinen.
Suurimmat kikatukset aikaansai kuitenkin housujen etsintä parimetriselle ruotsalaisviikingille. Kun viimein löydettiin housut, jotka menivät vyötäröltä kiinni, ulottuivat lahkeet puolisääreen. Siihen oli tyydyttävä ja viikinki sai ohjeet pitää jalkansa tiiviisti pöydän alla.
Viimein pääsimme istumaan katsomoon. Sali oli muuten tyhjä, mutta me istuimme aivan lavan edessä pöytien ääressä ja saimme samalla nauttia teestä. Esitys alkoi ja me osoitimme pyydettäessä suosiotamme. Saimme nauttia hetken tästä merkillisestä taiteenlajista, jossa jokainen ilmeen värähdys, naamaan maalattu viiva, hihan heilautus tai naurun sävy kantaa sisällään symboliikkaa, jonka yksityiskohdat tunnistavat vain ne, jotka ovat tämän oopperan kanssa kasvaneet tai siihen muuten syvällisesti perehtyneet. Itselleni suurin osa jää hämärän peittoon ja voin vain kunnioittaa tätä vuosisatojen kuluessa hioutunutta musiikin, liikkeen ja värien fuusiota, jota esiintyjät ovat lapsesta asti äärimmäisellä tarkkuudella ja sinnikkyydellä harjoitelleet.
En koskaan nähnyt lopullista tv-sarjaa enkä edes tiedä mitä aikakautta tuo Liyuanissa kuvattu kohtaus esitti. Vaatteistamme ei ainakaan voinut päätellä vuosikymmentä.
Oikein hyvää alkavaa maasian vuotta!
Pekingissä voi nähdä oopperaa ainakin näissä:
Liyuan Theatre, 175 Yong’an Rd, Xicheng Qu, Beijing, Kiina
- Kuuluisa Qianmenin hotellin yhteydessä toimiva iso teatteri, johon turistit ohjataan yleensä ensimmäiseksi
- Iso lava, jolla mahtuu esittämään näyttäviä taistelukohtauksia
Zhenyici Theatre, 220 Xiheyan Dajie, Beijing, Kiina
- Tässä pienessä vanhassa teatterissa on tunnelmaa, itse pidän tästä enemmän kuin yllä olevasta, vaikka lava on pieni, joten toimintakohtauksille tila on ahdas
Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa
Matkoja, retkiä, hetkiä 