Ensimmäisestä Interrailista se lähti. Lyhyt visiitti Dubliniin ja sen jälkeen maa kutsui lähes jokaisella junaturneella, vaikka välissä oli päiväkaudet kiskojen kolinaa ja kolme lauttamatkaa. Joku siinä maassa viehätti. Dublinista kaikki alkoi ja vähitellen Irlanti-kierrokseni laajenivat yhä kauemmas, kunnes koin löytäneeni elämäni maisemat länsirannikolta.
Nyt on ollut pitkä tauko enkä ole käynyt Irlannissa noin 15 vuoteen.
Joululoman pimeydessä ajattelin apeana hiihtolomaa ja päädyin selaamaan halpoja lento+hotellipaketteja Expedian sivuille. Poimin sieltä kolme ehdokasta ja esitin ne lapsille. He valitsivat Dublinin. Ilahduin, ja samalla vähän huolestuin. Jaksaisinko innostua Dublinista, jossa olen käynyt monta kertaa? Varsinkin kun itselleni tärkeimmät paikat ovat toisella puolella maata?
Turhaan huolehdin.
Dublin otti meidät lämpimästi vastaan, kirjaimellisesti, sillä lämpötila oli noin 20 astetta enemmän kuin Helsingissä lähtiessä eli 10 asteen tienoilla.
Mietin kaupungin harmaita katuja kävellessäni, että mikä tekee tästä paikasta minulle mukavan. Onko se se harmaus ja rosoisuus, tyylikkyys ja roskaisuus rinnan, elämän kolhima hauskuus vai se tiuhaan avautuvista pubien ovista kadulle kuuluva soitto ja laulu? Vai onko se sittenkin ne ihmiset, jotka kysyvät huolestuneina perään, että löysinkö kaikki tarvitsemani kartat ja saimmehan me nyt varmasti ne meille kaikkein edullisimmat ja hyödyllisimmät matkakortit? Ystävälliset, puheliaat ja hauskat irlantilaiset, tarinaniskijät ja vitsinkertojat, itseironian ja sarkasmin mestarit. Tai ehkä syynä onkin sää, sillä Irlannissahan paistaa aina aurinko, eikö vain?
Ehkä on turha etsiä syitä, sillä en pysty paikkojen viehättävyyttä koskaan tyhjentävästi selittämään saati ymmärtämään. Jossakin paikassa voi olla kaikki maailman hienous ja upeus, mutta itseäni paikka ei puhuttele. Tämä on minulle yksi matkailun mysteereistä.
Joskus ihminen kehittää itselleen kummallisia tapoja. Jostain syystä minä en Dublinissa mene ensimmäisenä pubiin juomaan Guinness-tuopillista (en varsinkaan nyt, kun olin reissussa lasten kanssa). Sen sijaan minä porhallan Grafton Streetille Bewley’s Oriental Cafehen, tilaan kahvin ja suklaatuulihatun ja istun toiseen kerrokseen ikkunan viereen. Ei kovin irlantilaista, mutta paikka on mitä mainioin katuvilinän seuraamiseen.
Mutta perinteet on tehty murskattaviksi. Tällä kertaa toinen kerros oli suljettu, joten meidät ohjattiin kahvilan perälle kauniiden lasimaalausten alle. Tilasin irlantilaista iltapäiväteetä vadelma-valkosuklaaskonssin kera. Se vei kielen mennessään ja minä hyrisin tyytyväisenä.
Tällä matkalla nähtävyyksissä ramppaaminen jäi vähiin. Emme tutustuneet historiaan museoissa, emme aistineet sivistyksen pölyisiä tuoksuja Trinity Collegessa, emme käyneet katsomassa Yrjön aikaisia talorivejä ja niiden kuvauksellisia ovia, emme käyneet edes niissä pubeissa.
Kurkistimme kyllä ohimennen pääpostitoimistoon, koska halusin nähdä irlantilaisten legendaarisen sankarin Cuchulainnin patsaan. Ei sillä, että sankarihahmot erityisesti kiinnostaisivat, mutta Cuchulainn on jäänyt mieleeni Frank McCourtin kirjasta Seitsemännen portaan enkeli (Angela’s Ashes). Halusin patsaan äärellä muistella hetken niitä harvoja kauniita hetkiä, joita pikku-Frankilla oli isänsä kanssa. Niitä hetkiä, kun isä kertoi tarinoita Cuchulainnista vain Frankille. Postiin kannattaa kurkistaa muutenkin, sillä miljöö on historiallinen ja rakennus oli olennainen vuoden 1916 kansannousussa. Kapinalliset julistivat Irlannin itsenäiseksi juuri pääpostilla. Huonostihan siinä kapinallisille ja rakennuksellekin kävi, mutta myöhemmin posti korjattiin entiselleen ja viimeiset siteensä Iso-Britanniaan Irlanti katkaisi vuonna 1948.
Matkustimme myös ratikoilla, kuuntelimme katusoittajia, sovittelimme villakankaisia paddylippiksiä matkamuistokaupassa, söimme fish and chipsejä, kävimme DART-junalla läheisessä Howthissa patikoimassa ja teimme pikaturneen Pohjois-Irlannissa. Aika haipakkaa kolmen ja puolen päivän matkalla.
Koska raahasin lapsiparat poliittiselle taksikierrokselle Belfastissa, vein heidät viimeisenä Dublinin-päivänämme eläintarhaan. Eläintarhat ovat yleensä aika masentavia paikkoja ja välttäisin niitä itse, mutta lapseni pitävät eläimistä ja varsinkin linnuista, joten eläintarhaan siis. Dublin zoo ei onneksi ole pahimmasta päästä. Tarhan keskellä on iso viihtyisä lintulampi, jossa uiskentelee joutsenia, sorsia, nokikanoja ja joku tuntematonkin laji.
Yksi kokemus eläintarhasta on kerrottava: pariviikkoinen norsunpoikanen oli ensimmäistä kertaa ulkona ja seurasimme pitkään sen toikkarointia lauman keskellä. Se kellahteli sinne tänne ja pelkäsimme välillä sen jäävän jalkoihin. Hieman vanhemmat poikaset kävivät vuoron perään työntämässä sitä kärsällään pystyyn. Hellyttävä näky.
Viileän tarhakierroksen jälkeen palasimme Phoenix Parkin puolelle ja kohmeiset kätemme pelasti aivan eläintarhan edessä oleva paviljonkimainen teehuone. Kannullinen kuumaa teetä paksun maidon ja skonssien kanssa oli hyvä päätös tälle matkalle.
Matkoja, retkiä, hetkiä 