Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 2

Heräämme sunnuntaiaamuna Ólafsvíkissä. Majatalossamme on vielä hiljaista, kun nautimme pitkää aamiaista oleskelutilassa.

Taivaan pilvipeitto alkaa repeillä, kun lähdemme ajamaan kohti länttä ja Öndverðarnesia, joka on Snæfellsnesin niemimaan luoteisin piste. Hellissandurin jälkeen käännymme oikealle ja jatkamme pohjoisrannikkoa seuraavaa pikkutietä.

Pian on jo pysähdyttävä, sillä meri hehkuu turkoosina ja rantatyrskyt puhauttavat valkoisia roiskepilviään jyrkkiä rantakallioita vasten. Kallioiden välissä on pieniä vaaleahiekkaisia poukamia, pohjoisia paratiisirantoja. Islanti yllättää aina, mustien vulkaanisten rantojen maassa näiden tummanpuhuvien kalliojyrkänteiden välissä onkin vaaleaa hienoa hiekkaa.

Maisema tien toiselta puolen

Ajamme vielä muutaman sata metriä lännemmäs ja saavumme Skarðsvíkin isolle hiekkarannalle.

Skarðsvík

Kaukana näkyy häivähdys punaista Öndverðarnesin majakkaa

Skarðsvíkin jälkeen kapea tie muuttuu pian pinnoittamattomaksi ja päätämme kääntyä takaisin kohti isoa tietä, sillä etenemme kuoppaisella tiellä kävelyvauhtia. Öndverðarnesin majakka jää nyt näkemättä, mutta meillä on vielä monta mielenkiintoista kohdetta matkan varrella.

Jatkamme Útnesveguria (tie nro 574) pitkin kohti etelää ja pian käännymme katsomaan lähempää Saxhóllin uinuvaa tulivuorta, joka on kätevästi aivan tien varressa.

Saxhóll

Nousu kraatterille on tehty helpoksi, kiipeämme metallisia portaita pitkin ylös asti. Ruskamaisema on ylhäältä katsottuna pyörryttävän upea. Tämä on ensimmäinen kertani tulivuoren huipulla, onneksi se nukkuu, kasvipeite on jo vallannut kraatterin pintaa.

Saxhóllin portaat

Laavakenttien maaruska oli kauneimmillaan

Saxhóllin uinuva kraatteri

Etelässä näkyy synkkiä pilviä, muutama pisara tippuu jo näistäkin pilvenriekaleista, mutta meille paistaa vielä aurinko. Emme pääse kovin pitkälle, kun on taas pysähdyttävä. Ympäröivät maisemat ovat yksinkertaisesti liikaa, on jäätävä hetkeksi vielä. Takapenkkiläinen avaa oven, astuu ulos ja sanoo: ”No niin, sateenkaarikin vielä, mitäpäs muutakaan”.

Tämä on järjetöntä.

Kyllä, olemme edelleen maapallolla

Ajamme kohti niemimaan etelärannikkoa ja sukellamme sadepilveen. Näkyvyys on yhtäkkiä melkein olematon. Ohitamme risteyksen, josta pääsisi Dritvíkin ja Djúpalónssandurin mustalle rannalle. Sää on nyt sen verran raju, että jätämme tämän rantakävelyn väliin. Ja onhan se hyvä jättää jotain vielä seuraavaan kertaan.

Sankan sateen seasta alkaa erottua kaksi tummaa jättiläishahmoa, mitä ne ovat? Linnan rauniot vai kivettyneitä jättiläisiä? Mikä rakennus voisi olla noin massiivinen? Hahmojen heikot ääriviivat paljastavat kuitenkin sen, että kyseessä on luonnonmuodostelma. Ne ovat Lóndrangar, kaksi basalttipilaria, jotka ovat jääneet jäljelle luhistuneesta kraatterista.

Lóndrangar

Tarvitsemme tauon ja ajamme Snæfellsnesin kansallispuiston vierailukeskukseen (Gestastofa Malarrifissa). Vierailukeskuksessa saamme samalla tietoa alueen luonnosta ja tietenkin sagoista.

Sataa edelleen, mutta mieleni tekee kävellä meren rantaan, lähemmäs basalttipilareita. Majakkakin täällä olisi mutta jättiläiset vetävät minua puoleensa magneetin tavoin.

Matkakaverini jäävät pitämään sadetta ja yritän kipaista nopeasti vain pienen lenkin. Olen kuitenkin hyytelöä noiden hahmojen vetovoiman edessä. Jospa ehtisin vielä vähän lähemmäs? Vielä vähän, vielä vähän.

Lopulta olen mustalla rannalla melkein Lóndrangarin juurella. Olo on syyllinen, sillä tiedän muiden odottavan. Lähetän heille epätoivoisen viestin ja pyydän heitä tulemaan perässä. En voi vastustaa tätä paikkaa, kiipeän jättiläisten taakse ja katson kaihoisasti kohti näköalapaikkaa kaukana rantakalliolla. En sentään aio lähteä sinne asti. Pyörrän takaisin ja seison alhaalla mustalla rannalla hetken.

Matalampi pilareista on 61 metriä korkea, toinen on 75 metrinen

Basalttijättiläisiä voi lähestyä myös idän puolelta rantakallion näköalapaikalta

Ehkä olen ajatellut sagojen syntyneen siitä, että oikulliset säät pakottavat ihmiset sisätiloihin pitkiksi ajoiksi ja niistä hetkistä syntyvät sadut ja tarinat. Mutta mitä jos luonto on tällainen, satumainen ja suunnattoman voimakas, jos se kertookin itse tarinansa ja nämä ovatkin oikeasti kivettyneitä trolleja tai jättiläisiä, ja niiden takana olevilla kukkuloilla asuvat tontut ja menninkäiset. Täällä asuvat ihmiset tietävät olla keräämättä heinää tuolta kukkulalta, etteivät tontut suutu.

Täällä uskon mihin vain.

Vettä sataa vaakatasossa päin naamaa. Minua alkaa naurattaa, tämä paikka on niin voimakas ja hieno, absurdi ja älytön, en edes tiedä miten voisin sitä kuvailla. Joskus käsittämätön maisema saa minut mykistymään, joskus itkemään, täällä alan hihittää.

Hulluutta, tai ainakin Islannin-hulluutta, nuo menninkäiset taitavat leikkiä järkeni kanssa. Onneksi en sentään kohtaa täällä paholaista niin kuin runoilija Kolbeinn Joklaskald aikoinaan. Tai näin tarinat kertovat.

Pikimustat kivet kiiltävät sateessa

Ei tämä ole edes Islannin kaunein paikka, säästä nyt puhumattakaan, mutta jostain syystä olen juuri nyt liikuttunut ja onnellinen, ytimiä myöten ravisteltu. Mitään järjellistä selitystä en osaa antaa.

Harvoin kuvaan itseäni, mutta tähän paikkaan haluan ikuistaa itseni

Palaan vierailukeskukselle, matkakaverini olivat kävelleet hetken majakan suuntaan, mutta päättivät olla lähtemättä perääni. En osaa selittää heille, mitä juuri koin, pyydän vain anteeksi viipymistäni. Kömmin autoon sateen piiskaamana, sisälläni lämmin kiitollinen hehku. Maailma ja luonto ovat jälleen osoittaneet voimansa. Ihmettelen hiljaa mielessäni, miksi karun kauniit paikat vaikuttavat minuun näin.

Viikonloppukierroksemme lähestyy loppuaan. Etsimme kahvilaa Arnarstapissa, mutta päädymme rantaan ihailemaan maisemia. Ehkä toisenlaisella säällä tai toisena vuodenaikana täältä näkyisi Snæfellsnesin jäätikölle asti.

Näihin maisemiin palaisin mielelläni

Islannissa kannattaa ajaa hiljaa, lampaiden ja maisemien vuoksi

Piipahdamme vielä katsomaan mustaa Búðakirkjaa ja ajamme illaksi Reykjavikiin.

Búðakirkja

 

 

• tämä reissu tehtiin 22.9.2019

• Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

• ajomatkaa kertyi noin 245 km (Ólafsvík – Malarrif – Reykjavík)

• Snæfellsjökullin kansallispuisto

 

Islanti-juttuja vuodelta 2017:

• Islannin roadtrip, osa 1: Kävelyllä mannerlaattojen välissä
• Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä
• Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa
• Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

 

Advertisement

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Islannin maisemat pakahduttavat, ainakin minut. Upeutta on joka puolella, turistien kansoittamalla Kultaisella kierroksella tai etelärannikon laguuneilla ja rannoilla. Idässä ja pohjoisessa en ole vielä käynyt, mutta varmasti sama jatkuu sielläkin. Minua eivät väkijoukot haittaa, kun edessä on aivan ainutlaatuisia maisemia ja luonnon ihmeitä. Islannissa on jotain aivan erityistä.

Pari konferenssipäivää Reykjavikissa on takana ja minä ja pari työkaveriani vuokraamme auton ja lähdemme kohti Snæfellsnesin niemimaata. Viikonlopun mittainen oma loma on edessä.

Satu Rämön kirjoittamassa Mondon Islanti-oppaassa kerrotaan, että Snæfellsnesissä on aivan erikoisia energioita ja voimia, menninkäisiä ja jättiläisiä, trolleja ja muuta kummaa. Islantilaiseen tapaan seudusta on monenlaisia satuja ja tarinoita. Mondo-opas lähtee mukaamme, mutta muuten lähdemme matkaan huonosti valmistautuneina, vain yöpymispaikka varattuna. Menninkäiset suhtautuvat meihin ilmeisen myönteisesti, sillä onnekkaasti valitsemme hienon reitin mykistävien maisemien läpi.

Ajamme Reykjavikista pohjoiseen ja seuraamme hetken Snæfellsnesin etelärannikkoa tiellä numero 54, kunnes käännymme niemimaan halki menevälle tielle 56. Ohitamme upeita järviä, näemme vuoria ja hehkuvaa maaruskaa. Henkeämme salpaa. Nyt on pysähdyttävä ensimmäiselle kuvaustauolle.

Syksyn värejä parhaimmillaan

Pohjoisessa käännymme hetkeksi itään ja koukkaamme niemimaan pohjoisrannikolla sijaitsevaan Stykkishólmurin kaupunkiin kahville. Täältä pääsisi lautalla vuonon saarille tai Länsivuonoille, jos olisi aikaa. Ajamme vielä satamaan ja kannasta pitkin Súgandiseyn saarelle. Kiipeämme satamaa suojaavan saaren huipulle ja katsomme majakalta maisemaa kaupunkiin ja merelle.

Taustalla näkyvä valkoinen arkkitehtoninen erikoisuus on Stykkishólmurin kirkko

Ajamme aluksi takaisin samaa tietä ja poikkeamme matkan varrella katsomaan pyhää Helgafell-vuorta. Maksamme mielihyvin vuorelle vievää reittiä ja vessoja ylläpitävälle pariskunnalle pienen pääsymaksun ja lähdemme kiipeämään.

Helgafellin huipulla voi esittää toivomuksia, mutta me teemme tämän rituaalin aivan väärin, sillä huomaamme ohjeet vasta laskeuduttuamme. Jos kiipeät Helgan huipulle, muista kiivetä ylös aivan vaiti ja taakse katsomatta. Huipulla saat esittää kolme toivetta, positiivista sellaista, etkä saa kertoa niistä kenellekään. Tämän mahdollisuuden saa vain ensimmäisellä kerralla, joten älä tee niin kuin me. Nostan kyllä hattua sille, joka malttaa kävellä huipulle asti vilkuilematta ympärillä avautuvia maisemia.

Helgafellin juurella oleva kirkko on vuodelta 1903

Helgafellin huipulla olevien kivien arvellaan olevan kappelin rauniot 1100-luvulta

Seuraava pysähdyspaikkamme on Grundafjörðurin pikkukaupungin vieressä sijaitseva Kirkjufell-vuori. Tämä on yksi Islannin kuvatuimmista paikoista ja paikalla on tänäkin harmaana syyskuun päivänä monta valokuvaajaa.

Jätämme auton täydelle parkkipaikalle ja kävelemme kohti Kirkjufellsfossin vesiputousta, jonka luota useimmat kuvat on otettu. Asetumme riviin räpsimään.

Kirkjufellsfoss

Kirkjufell ja Kirkjufellsfoss – en tiedä miten onnistuin saamaan kuvan ilman ihmisiä

Hieman tavanomaisempi näkymä

Kirkjufellsfoss

Tämän lähemmäs hevosia en tällä reissulla päässyt

Päivän ajomatkamme päättyy Ólafsvíkin kaupunkiin. Asetumme mukavaan majataloomme, jonka ikkunoista voimme katsella merelle tai toiseen suuntaan vuoren rinteille ja vesiputoukselle. ”Ihan kuin Korsossa olisi”, toteaa työkaverini sarkastisesti. Ajatella, että jollekin tämä kaikki on arkipäivää. Meille tämä on yhtä juhlaa.

Makuuhuone merinäköalalla

Illalla laskeudumme pienen hiljaisen kaupungin keskustaan syömään. Aution pimeyden keskellä astumme ravintola Hrauniin ja hämmästymme: ravintola on täpötäynnä, tunnelma lämmin ja täynnä puheensorinaa. Onneksi mahdumme sekaan, sillä fish&chips on oikein hyvää.

Ólafsvíkista pääsisi valassafarille – ehkä ensi kerralla mekin

Huomenna matkamme jatkuu kohti niemimaan läntistä kärkeä.

 

• Tämä reissu tehtiin 21.9.2019
• Ajomatkaa kertyi 236 km (Reykjavík – Stykkishólmur – Ólafsvík)

 

Islanti-juttuja vuodelta 2017:

• Islannin roadtrip, osa 1: Kävelyllä mannerlaattojen välissä
• Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä
• Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa
• Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Välimeren rannalta vuoristoon – kierros kauniissa Sloveniassa

Sloveniaa on viime aikoina hehkutettu kauniiksi ja monipuoliseksi maaksi, jossa on lyhyiden ajomatkojen päässä upeita ja erilaisia kohteita. Kävimme lokakuussa kuuden päivän tehomatkalla maassa ja täytyy kyllä yhtyä Slovenian kehujien joukkoon. Lähtisin oikein mielelläni uudestaan.

Päätin koota kuvitteellisen parin viikon kiertomatkan tähän kompaktiin ihmemaahan. Tällaisen haluaisin itse kokea: kuljeskella leppoisassa Ljubljanassa, ihastella Välimerta Piranissa, nautiskella viiniä Brdassa ja lopuksi paeta vuorten rauhaan Triglavin kansallispuistossa. Syksyllä koimme näistä jo osan, mutta paljon olisi vielä nähtävää.

1. Ljubljana

Aloittaisin matkani pääkaupungista. Omalla matkallamme päädyimme Ljubljanaan vasta lopuksi ja olin siinä vaiheessa niin huumaantunut Slovenian vuoristosta, etten osannut oikein antaa Ljubljanalle sen ansaitsemaa huomiota ja arvostusta. Sillä Ljubljana on oikein sympaattinen kaupunki.

Me vietimme täällä rennon aurinkoisen päivän. Ajoimme funikulaarilla kukkulalle, kiersimme Ljubljanan linnan ja ihailimme maisemia.

Ljubljanan linnan ikkunoita

Palasimme alakaupunkiin etsimään lounaspaikkaa Ljubljanica-joen varrelta, joka on täynnä mukavia ravintoloita ja kahviloita. Nautiskelimme hyvän aterian ravintolassa Mostissa. Sää oli suomalaisen mittapuun mukaan kesäisen lämmin ja tunnelma kiireetön.

Tosin välillä tuli tunne, että meitä tarkkaillaan.

Iltapäiväkahvit ja erinomaiset artesaanijäätelöt nautiskelimme yhdessä jokivarren monista kahviloista mukavilla korituoleilla istuen. Mikäs sen mukavampaa ajanviettoa ihmistentarkkailijalle.

• Ljubljana saa arvoisensa kuvauksen Lähtöportti-blogissa: Ljubljana rakastettuni
• Vagabonda-blogissa kierrellään kaunista Ljubljanaa: Ljubljana, oletpas herttainen!
• Ljubljanan boheemimpia puolia Rajatapaukset-blogissa: Metelkova, Ljubljanan coolein kaupunginosa

Ljubljanica-joen varsi on täynnä kahviloita, ravintoloita ja kuppiloita – oikea kahvilamaleksijan unelmakohde

 

2. Postojnan tippukiviluolat ja Predjaman linna

Seuraavaksi vuokraisin auton ja ajaisin Ljubljanasta lounaaseen 54 kilometrin päähän Postojnan tippukiviluolille.

Tunnustan, että aluksi ajatus tippukiviluolista ei suuremmin säväyttänyt, mutta Postojnan luolastot tekivät vaikutuksen. Luoliin matkataan ”junalla”, joka tuo mieleen vuoristoradan. Melkoisen ajomatkan takaa paljastuu valtava luolasto, mielikuvituksellisen muotoisia stalagtiitteja ja stalagmiitteja, suuria korkeita onkaloita ja välillä pienempiä tunneleita.

Kävelimme ainakin kilometrin lenkin alhaalla ja ihmettelimme maan sisään muodostuneita urkuja, Pisan tornia, hattiwatteja, kamelia, eläviä olmeja ja muita hämäriä hahmoja. Löytyipä luolastosta jopa konsertti- ja tanssisali.

Postojnan ”urut”

Vain yhdeksän kilometrin päässä Postojnan luolista on jyrkkään kallionseinämään rakennettu Predjamski Grad eli Predjaman linna. Vaikuttava näky.

• Lähtöportti-blogissa on tarinoita Predjaman linnasta ja sen historiasta, kummituksia unohtamatta: Dramaattinen Predjaman linna

3. Slovenian rannikko

Slovenian rannikko jäi meiltä syksyllä kokonaan näkemättä, joten unelmamatkallani haluaisin ehdottomasti eksyä Piranin kujille, syödä kalaruokia ja katsella, kun aurinko laskee Adrianmereen.

Postojnan luolilta Piraniin on matkaa noin 74 kilometriä.

• Duunireissaaja ihastui Piraniin: Piran on Istrian ihanin
• Kaukokaipuu-blogissa lisää Piranin tunnelmia: Piran on kuin Bellagio mutta ei kuitenkaan

4. Brda

Rannikolta matkaisin pohjoiseen Italian rajaa seuraillen Brdan viinialueelle. Travellover-blogissa mainittiin maagiset sanat ”maailman paras kuohuviini”, joten kävisin etsimässä tätä ihmeainetta ja maistelisin alueen viinejä muutenkin.

Piranista Brdan alueelle (esimerkiksi Šmartnoon) on noin 100 kilometriä. Reitin voi valita joko Italian tai Slovenian puolelta.

• Goriška Brdan maisemia ja viinejä Pöndekengissä-blogissa: Goriška Brda – slovenialaisia viinejä ja upeita maisemia
• Travelloverin blogissa on tarjolla viiniä, ruokaa ja skootteriajelua Brdassa: Brda – palasin elämään (viini)matkaunelmia todeksi

5. Bovec

Matkani jatkuisi jälleen kohti pohjoista ja lähemmäs vuoristoa. Länsi-Slovenian Bovecissa kannattaa käydä, jos patikointi, rafting tai vaikka riippuliito kiinnostaa. Itse voisin patikoinnin lisäksi kokeilla raftingiä. Optimistina ajattelen, että siitä voisin vielä selvitä hengissä, riippuliidosta en edes haaveile.

Patikointia varten ajaisin Bovecista Soča-joen laaksoa pitkin kohti Vršičin solaa. Läheltä Trentan kylää lähtisin patikoimaan polulle, joka johtaa Slovenian korkeimmalle vuorelle Triglaville.

Näkymä Vršičin solasta

Brdan alueelta Boveciin on matkaa noin 70 kilometriä.

• Syö, matkusta rakasta -blogissa kerrotaan lisää tästä aktiivilomailijan unelmakohteesta ja koskenlaskusta: Bovec on sohvaperunan helvetti mutta aktiivisen paratiisi

6. Mangartin sola

Bovecista jatkaisin kohti Italian rajaa ja kävisin kurkistelemassa Italian puolelle Mangartin solassa. Ihmettelisin alppinaakkojen lentonäytöstä ja nousisin Slovenian kolmanneksi (tai joidenkin lähteiden mukaan neljänneksi) korkeimman vuoren rinnettä niin korkealle kuin korkeanpaikankammoinen uskaltaa. Mangartin huippu on 2679 metrin korkeudessa ja näkymät kuvien mukaan upeat.

Mangartin huippu

Itse olin häikäistynyt jo Mangartin solan (2050 mpy) maisemista.

Alppinaakat taituroivat navakassa tuulessa lähes paikoillaan

Bovecista Mangartin solaan on vain 27 kilometrin matka.

• Nousu Mangartin huipulle Slovenian tai Italian puolelta: Hiking & Mountaineering – Mangart
• Meidän vierailumme Mangartin solassa: Solasta solaan Sloveniassa

7. Fusine-järvet, Planican laakso ja Peričnikin vesiputous

Jatkaisin matkaa kohti Pohjois-Sloveniaa. Koukkaisin Italian puolelle ja ajaisin ohi Tarvision kaupungin ja ennen paluuta Sloveniaan kävisin katsomassa Mangartin solaa alhaalta käsin. Nauttisin lounaan tai kahvin Lago superiore di Fusinen rantakahvilassa, katselisin mahtavia vuoria ja häikäisevän vihreää järveä. Jos aikaa olisi, kävelisin metsäpolun alemmalle Fusine-järvelle.

Näkymä vuorille Italian puolelta

Lago superiore di Fusinen käsittämättömät värit

Palaisin takaisin Sloveniaan ja heti rajan ylityksen jälkeen kääntyisin etelään katsomaan Planican laakson maisemia. Sen jälkeen ajaisin Kranjska Goran ohi itään ja kääntyisin Mojstranan kohdalla jälleen etelään kohti Triglavin kansallispuistoa ja Peričnikin vesiputousta. Putous sijaitsee Triglavin kansallispuiston pohjoisosassa, vesi ryöppyää jyrkänteeltä alas ja sen takana olevaan onkaloon pääsee kävelemään.

Peričnikin vesiputous

Etäisyydet:

Mangartin sola – Fusine-järvet 34 km
Fusine-järvet – Planican laakso n. 10 km
Planican laakso – Peričnikin vesiputous n. 25 km

• Lisää tarinaa ja kuvia Fusine-järveltä ja Peričnikin vesiputoukselta: Fusine-järvi ja Peričnikin vesiputous

8. Bled ja Vintgarin rotko

Pohjois-Slovenian kierroksen jälkeen olisi vuorossa Bled, tuo kauneudestaan kuuluisa järvi. Bledissä kävisin saaren keskellä olevalla saarella katsomassa goottilaista kirkkoa, kävelisin kuuden kilometrin lenkin järven ympäri ja nousisin portaita ylös Bledin linnaan. Porrastreeni kannattaa jo maisemien takia.

Bledin linna

Miten olisi veneretki Bled-järvellä?

Kävisin myös Vintgarin rotkossa. Kävelisin reitin päässä ryöppyävälle putoukselle asti ja takaisin, ihmettelisin kirkkaan veden solinaa ja seuraisin, kuinka auringonvalo hiipii vähitellen rotkoon.

Vintgarin rotko

Peričnikin vesiputoukselta on matkaa Bled-järvelle noin 30 kilometriä.

• Päiväretkemme Blediin ja kävelyllä Vintgarin rotkossa: Bled ja Vintgarin rotko

9. Bohinj-järvi ja Triglavin kansallispuisto

Slovenian-kierroksen päättäisin Bohinj-järvelle. Tänne voisin jäädä vaikka lisäviikoksi. Itselleni kaikkein tärkein kokemus lomaviikkomme aikana oli patikkaretkemme Bohinj-järven ympäri. Ihastuin järven upeisiin maisemiin ja kauniiseen ruskaan.

Bohinj-järven ympäri menee noin 12 km pituinen kävelyreitti 

Nousisin myös ylös vuorille Vogelin köysirataa pitkin ja patikoisin vuorilla Triglavin kansallispuistossa. Kävisin retkellä Savican putouksella ja meloisin kajakilla ympäri järveä.

Tekisin kävelyretkiä lähialueen pieniin kyliin kuten ylettömän söpöön Srednja vas v Bohinjuun, jossa ihailisin parvekkeilla ja ikkunanpielissä tursuavia tulipunaisia pelargonioita ja lopuksi pysähtyisin lounaalle tai illalliselle vaikka Pizzerija Eman giganttisten pizzojen äärelle.

Iltahämärän maisema Pizzerija Eman terassilta ei ollut hullumpi

Jos olisin isommalla porukalla matkassa, majoittuisin ilman muuta uudelleen pienen Jerekan kylän Villa Bohincassa, joka oli suosikkini matkamme majapaikoista.

Maisema majapaikkamme ikkunasta

Matka Bledistä Bohinj-järvelle on noin 30 kilometriä.

• Bohinj-järven kierroksemme ja vähän Jerekan-tunnelmia: Syksyn värejä Bohinj-järvellä
• Kaukokaipuu-blogissa on erinomainen kooste Triglavin helmistä: Slovenia – aktiivilomailijan unelmakohde
• Savican putouksella kävi myös Duunireissaaja: Kirkkaasti parempi Bohinj

Lopuksi

Keuhkot täynnä raitista vuoristoilmaa, jalat ehkä huterana kaikesta patikoinnista ja muistisolut ja -kortit täynnä maisemakuvia olisin (ehkä) valmis palaamaan kotiin. Olisinko tämän reissun jälkeen yhtä ihastunut Sloveniaan kuin syysmatkamme jälkeen? Tekisi mieli ottaa selvää.

• Ljubljanan lentokenttä on lähellä Kranjin kaupunkia eli puolimatkassa Bled-järven ja Ljubljanan välillä, joten järviltä on helppo palata lentokentälle. Bohinj-järveltä on lentokentälle noin 60 km eli matkaan kannattaa varata noin tunti.
• Auton vuokra kuudeksi päiväksi maksoi noin 250 € + lisämaksu 40 € Italian puolella huristelusta (omalla riskillä voi tietysti ylittää rajan ilman maksuakin, tuskin sitä kukaan kyselisi, mutta me yltiörehelliset suomalaiset tietysti maksoimme)
• Talon vuokra Jerekan kylässä maksoi lokakuussa noin 138 €/yö (kokonaishinta). Matkaseurueessamme oli kahdeksan henkeä, mutta taloon olisi mahtunut hyvin kymmenenkin henkeä. Varauksen tein AirBnB:n kautta.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Solasta solaan Sloveniassa

Kun tutustuu uuteen maahan, tulee joskus vähän ahnehdittua. Kun ei vielä tiedä, mihin haluaisi asettua. Onneksi Sloveniassa riittää paljon nähtävää pienellä alueella eli ajomatkat eivät ole kovin pitkiä. Viihdyimme Jerekassa niin hyvin, että olisin mielelläni viettänyt siellä vaikka koko viikon, mutta suunnitteluvaiheessa teki mieli kurkistaa myös Triglavin kansallispuiston toiselle laidalle. Lähdemme siis ajamaan kohti Bovecia.

Iltapäivä on jo pitkällä, kun lähdemme Bledin läheltä Vintgarin rotkosta kohti Vršičin solaa. Tie solaan kääntyy Kranjska Goran kohdalta. Alppihiihtoa seuraavien tuntema hiihtokeskus on myös sievä pieni kylä. Pysähdymme myöhäiselle lounaalle. Istumme terassilla kesäisessä lämmössä ja tarjoilijat kertovat ilmastonmuutoksen merkityksestä Kranjska Goralle. Lumesta ei ole enää varmuutta näillä korkeuksilla.

Tietyöt Vršičin solaan johtavalla tiellä ovat tältä päivältä ohi, joten pääsemme viiden aikaan viimein matkaan. Kun pääsemme korkeimmalle kohdalle 1611 metrin korkeuteen, on Soča-joen laakso jo hämärän peitossa, auringon säteet ylettyvät enää korkeimpien vuorten huipuille.

Vršičin solan maisemia

Soča-joen laakso

Lehtikuusen väriloistoa

Saavumme pimeällä majapaikkaamme Supermjau Aparmentsiin. Kolkutamme isäntämme Bostjanin kotiovelle ja hän säntää näyttämään meille paikkoja. Bostjanin vauhdissa on vaikea pysyä, hän selittää yhtenä ryöppynä käytännön asiat, yhteiset tilat ja antaa matkavinkit. Soča-joen laaksossa olisi ulkoilmaihmiselle hengästyttävän paljon tekemistä. Supermjaussa on kasoittain esitteitä ja karttoja, ja jos jotain ei niistä löydy, niin Bostjan kertoo. Täällä voisi viettää viikon.

Me jäämme vain yhdeksi yöksi. Onkohan tässä mitään järkeä?

Seuraavana aamuna löydämme Bostjanin juuri ennen lähtöämme. Aikomuksenamme on lähteä ajamaan kohti etelää ja mietimme parhaita nähtävyyksiä matkan varrelle. Koska vuoret tuntuvat kuitenkin vetävän meitä eniten puoleensa, Bostjan suosittelee meille reittiä pohjoisen kautta.

Aloitamme Mangartin solasta. Ajamme kohti Italian rajaa ja käännymme vuoristotielle ennen sitä. Ylempänä tie on jo virallisesti suljettu, koska alueella ei ole talvikunnossapitoa. Ajamme kuitenkin Bostjanin kehotuksesta eteenpäin, paikalliset käyvät siellä kuulemma retkeilemässä vähän väliä, eikä lumesta ole vielä tietoakaan näin lokakuun 20 asteen lämmössä.

Maisemat tien varrella ovat upeita. Pysähdymme hetkeksi vuohilauman valloitettua tien. Mukavaa, että tukkivat tien hetkeksi, niin saimme tämän hetken nauttia hiljaisuudesta ja mahtavasta näkymästä.

Saavumme Mangartin solaan eli ”satulaan”, jossa tämä Slovenian korkeimmalla sijaitseva tie päättyy isoon luuppiin. Jätämme autot ylimmälle kohdalle. Sola on 2072 metrin korkeudessa, itse Mangart kohoaa 2679 metrin korkeuteen. Vuori on Slovenian kolmanneksi korkein.

Emme ole täällä korkeuksissa aivan yksin. Mangartin huipun suunnalta tulee kaksi saksalaista kiipeilijää, jotka istahtavat puisen pöydän ääreen syömään eväitään. Pian rohkeat alppinaakat piirittävät heidät ja kärkkyvät syötävää. Tuuli on niin kova, että linnut pysyvät vastatuulessa paikoillaan. Ne käyttävät tuulta hyväkseen käsittämättömän taitavasti.

Vastatuulessa leijuva alppinaakka

 

Huipulla tuulee todella navakasti. Vedämme huput päähämme ja kiipeämme kurkistamaan satulan kohdalta alas Italian puolelle. Rinne on jyrkkä sillä puolen, lähes pystysuora, ja raju tuuli lisää pelkokerrointa. Pelkään, että tuuli vie lapseni reunan yli ja vahdin heitä silmä tarkkana. Paniikki ei ole kaukana.

Alhaalla Italian puolella näkyvät Fusine-järvet, joka onkin seuraava etappimme Bostjanin suositusreitillä.

Lago di Fusine

Vuoret ovat kauniita ja aurinko paistaa. Käymme pikaisesti pienellä lumilaikulla tekemässä muutaman lumipallon.

Lähdemme ajamaan takaisin alas ja pysähdymme muutaman kilometrin päässä maisematauolle. Täällä ei tuule lainkaan. On vain mahtavat maisemat, takana komea Mangart ja täydellinen hiljaisuus.

Kyllä tässä on sittenkin järkeä.

Maisematauolla

Mangartin huippu jää taaksemme

 

Tämä matka tehtiin lokakuun puolessa välissä.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Hikeä ja kyyneliä Saana-tunturilla

Lapin ja Pohjois-Norjan kiertomatka, osa 7

Aamulla meillä ei ole kiire mihinkään. Ei pakkaamista, ei siivoamista. Edessä on vain kiipeily Saanalle, pikku juttu siis vain. Edellisenä päivänähän kuulimme, että huonokuntoiseltakin siihen menee vain kaksi ja puoli tuntia.

Päätämme jakaantua kahteen retkikuntaan. Ensin kiipeän minä yksin (hämmentävä kokemus muuten lasten kanssa reissatessa) ja sen jälkeen vanhempi poika isänsä kanssa. Nuorimmainen on vielä lievästi järkyttynyt edellisillan räkkäpatikasta kolmen valtakunnan rajapyykille, joten hän tyytyy lähiympäristön tutkimiseen tällä kertaa.

Aloitamme päivän Kilpisjärven luontokeskuksesta, joka on vain muutaman sadan metrin päässä majoituksestamme. Talolta on mukavat näkymät sekä Saanalle että Kilpisjärvelle. Opimme paljon uutta Kilpisjärvestä, sen historiasta ja luonnosta. Yritän jälleen painaa mieleeni lisää arktisia kasveja, joihin olen kovin ihastunut tämän rengasmatkan aikana.

Saan kyydin Retkeilykeskukselle, jonka takaa alkaa polku Saanalle. Alkumatkan kuljen pitkospuita pitkin ja huomaan pian, että matkan varrella on maasto täynnä Saanan 100 kasvia -kylttejä. Mikä mainio mahdollisuus opetella lisää kasveja! Tämän hienon kasvitieteellisen matkan takana on Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman palvelukoordinaattori Rauni Partanen, joka osallistuu yksityishenkilönä Suomi Finland 100 -tapahtumaan tällä asiantuntevalla teollaan.

Pitkospuut kulkevat tunturikoivikossa kunnes saavun risteykseen, josta lähtevät portaat Saanalle ja polku Saanajärvelle. Lähden kiipeämään. Koivikko jää alapuolelle ja pysähdyn katsomaan taakseni kohti Malla-tunturia, tuota Saanan hentoa morsianta.

Malla

Portaiden purkutyöt ovat jo alkaneet, mutta alkuosa on vielä jäljellä. Kulku sujuu helposti ja mukavasti. Jyrkimmästä kohdasta on portaat jo poistettu ja askeltamisessa saa olla tarkkana. Täältä katsottuna Malla näyttää jo kovin pieneltä.

Ylhäällä kulku on tasaisempaa ja nousu loivaa. Maasto on kivistä. Katson ylöspäin sinne missä Saana ja taivas kohtaavat ja luulen, että siellä on huippu. Vaan eipä olekaan vielä. Huipun takaa paljastuu uusi ”huippu” ja sieltä ilmestyy jälleen lisää laskeutuvia kiipeilijöitä. Menen tähän samaan halpaan vielä monta kertaa. Aurinko paistaa lämpimästi ja hiki valuu. Olen varautunut hyttysten hyökkäykseen pitkillä hihoilla ja lahkeilla sekä hyttyskarkotteella suihkutetulla huivilla. Ötökät eivät tänään kiusaa, mutta vesipullon pohja alkaa vähitellen häämöttää. Välillä on pysähdyttävä nauttimaan upeasta maisemasta.

Saavun viimein huipulle ja kaivan vasta muutama päivä sitten uusitusta postilaatikosta Saanan vieraskirjan ja jätän sinne puumerkkini.

Huipulla!

Uutuuttaan kiiltävä Saanan kävijäkirjan laatikko

Kierrän huippua jaa ihailen maisemia jokaiseen suuntaan. Astun muutaman askeleen Saanan jyrkän rinteen suuntaan ja huomaan, että siellä näkyy Tsahkaljärvi.

”Tsahkaljärvi”

Yhtäkkiä kuulen mielessäni äitini äänen, joka sanoo ”Tsahkaljärvi”. Syvälle jääneistä muistoista nousee äitini ääni, joka suunnittelee Kilpisjärven hiihtoretkiä. Tämä oli rakas paikka hänelle.

Tuli äitiä ikävä ja itku sen myötä. Suru yllätti takavasemmalta.

Kiitos äiti, että suostuttelit silloin kauan sitten erään vastahakoisen abiturientin hiihtoporukkasi mukaan Kilpisjärvelle. Häälyin jossain kirjoitusten, pääsykoelukujen, pätkätöiden ja Interrailien välitilassa, kun porukastanne yksi joutui peruuttamaan matkansa ja peti Retkeilykeskuksen mökissä vapautui. Siihen aikaan ajatus kahdeksasta murtomaahiihtotunnista päivässä kuulosti tylsimmältä mahdolliselta ajankäytöltä, mutta sinä osasit vetää oikeasta narusta. ”Sieltä voi helposti käydä päiväretkellä Tromssassa”, sanoit ja niin minä lähdin mukaan.

Ne olivat hienoja päiviä.

Lähdin vielä toisenkin kerran mukaan. Pakkasin tenttikirjat rinkkaan ja majoituin naapuriinne biologiselle asemalle, maksoin siitä opiskelijana vain muutaman markan. Silloin hiihditte jo omalla porukalla ilman opasta, tunsitte reitit ja maastot, ja sinun pettämätön suuntavaistosi toi meidät perille pahimmassakin myräkässä. En ikinä unohda niitä aurinkoisia päiviä, kun sujuttelimme ristiin rastiin tunturien rinteillä hangen kantaessa. Vapaus, rauha ja jumalaiset maisemat!

Kuolemastasi on nyt kulunut vajaa vuosi, etkä enää vuosiin pystynyt hiihtämään. Sukset kantoivat sinua kyllä ihmeen uskollisesti vielä silloin, kun kävelysi alkoi olla vaikeaa.

Nämä olivat sinun maisemiasi ja kiitos, että esittelit meidät. Minäkin pidän tästä paikasta. Aion tulla uudestaan.

Yritän koota itseni mutta kyyneleet vain valuvat. Onko surutyö jäänyt kesken, kun se näin yllättää? Piiloudun ison kiven taakse ja syön evääni. Katselen tätä ihmeellistä maisemaa ja muistelen äitiä.

Viimein saan silmäni kuivattua ja on aika lähteä laskeutumaan. En vieläkään ole saanut tarpeekseni näistä näkymistä ja pysähtelen kuvaamaan yhä uudestaan. Yritän pitää pysähdykset lyhyinä, sillä tajuan miten paljon aikaa on kulunut ja toinen retkikunta odottaa jo vuoroaan.

Jyrkimmällä kohdalla jalkani jo tutisevat. Onneksi alempana odottavat portaikon rippeet, joten pääsen harppomaan vauhdilla. Kunnes pysähdyn äkisti. Aivan jalkojeni juuressa minua tapittaa nuori sinirinta hämmästyttävän pelottomana. Tuijotamme toisiamme hetken. Yritän hapuilla kameraa välttäen äkkinäisiä liikkeitä, mutta ehdin ottaa vain yhden räpsyn ennen kuin lintu pyrähtää matalan tunturipajukon suojiin.

Rohkea nuori sinirinta, vielä ei näy sinistä rinnassa

Alhaalla odottavat mies ja lapset. Palaan mökille nuoremman lapsen kanssa hikisenä, mutta onnellisena. Olo on seesteinen itkun jälkeen.

Löydän jääkaapista oluen. Harvoin juon olutta, mutta kylläpä huurteinen maistuu tuon urakan jälkeen. Olo on hieman syyllinen. Retkikunta numero kakkosen kiipeily jää puolitiehen, sillä on jo ilta ja tummat sadepilvet nousevat nopeasti sinä iltana. Itse sain nauttia neljä tuntia Saanan maisemista. Lähden ostamaan miehelle uuden oluen sen pikaisesti hävinneen tilalle.

 

Tämä retki tehtiin heinäkuun lopussa. Yhteensä patikka Saanan huipulle ja takaisin on noin kahdeksan kilometrin pituinen. Vauhdikas mökkikylän isäntä kertoi retken vievän noin kaksi ja puoli tuntia huonokuntoiseltakin, mutta kokemukseni perusteella suosittelisin suhtautumaan paikallisten puheisiin varauksella ja varaamaan aikaa maisemien ihailuun:)

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Räkkäretki kolmen valtakunnan rajapyykille

Lapin ja Pohjois-Norjan kiertomatka, osa 6

Raskas pilvipeite makaa edelleen Kåfjordin yllä, kun lähdemme Norjan ihmeiden ääreltä kohti kotimaata ja Kilpisjärveä. Pysähdyimme vielä kahvilla ja kaupassa Skibotnissa (kveeniksi Yykeänperä).

Birtavarresta Kilpisjärvelle on vain noin 100 kilometriä ja tie Skibotnista Suomeen kulkee kauniin laakson reunalla. Sää selkenee vähitellen. On aika sanoa näkemiin Norjan lumihuipuille ja tervehtiä jyhkeää tasalakista Saanaa, tuota Skandien perimmäistä häntäsuomua, jonka vuoriston lohikäärme on ystävällisesti (ehkä säälistä) heilauttanut Suomen puolelle suomalaisugrien iloksi. Täytyyhän meilläkin olla jotain kiivettävää.

Saavumme majapaikkamme Santa’s Chalet Kilpisjärven pihaan ja odotamme audienssia mökkikylän isännän puheille. Samalla, kun tämä joviaali isäntä ojentaa avaimia ja selostaa mökin tapoja, hän kertoo myös tärkeimmät retkikohteet, reittien olosuhteet ja pituudet. Ymmärrän myöhemmin, että osa tarinoista menee legendan puolelle. Hänen mukaansa muun muassa keski-ikäiset huonokuntoiset lenkkitossutädit olisivat kipaisseet Saanalle ja takaisin 2,5 tunnissa. Minulta siihen menee neljä tuntia, taidan sitten olla rapakuntoinen mummu. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Mökki on aivan luksusta norjalaisten leirintäalueiden jälkeen: hulppeasti tilaa, täydellinen varustus ja jopa oma sauna. Hinta-laatusuhde on aivan eri maailmasta, eivätkä nämä maisematkaan hullumpia ole. Norja on ihana ja haluan sinne aina vaan uudestaan, mutta kaikki tuntuu täällä suorastaan ylelliseltä. Yritimme alun perin majoittua Retkeilykeskukseen, mutta se oli täynnä, joten valitsimme tämän uudehkon joulupukkikylän sen kököstä nimestä huolimatta. Mukavuudet tuntuvat hyvältä eikä sekään haittaa, että Kilpisjärven kauppa on tien toisella puolella. Siellä voimme käydä ostamassa evästä ja ihmettelemässä valtaisaa lihatiskiä ja sen äärellä lihavuoria hamstraavia norjalaisia. Nyt lähtee pekonia koko suvulle ja kuukauden jauhelihat mukaan sunnuntain shoppailuretkellä.

Nyt emme kuitenkaan lähde valloittamaan Saanaa vaan palaamme autolla hieman Norjan suuntaan Retkeilykeskuksen kohdalle ja astumme Malla-laivaan illan viimeiselle reissulle kohti kolmen valtakunnan rajapyykkiä.

Hätiköity lähtö Etelän pelleiltä.

Odotamme Malla-laivan lähtöä Kilpisjärven rannassa. Laiva kulkee kolme kertaa päivässä Koltalahden päähän, josta lähtee polku kolmen valtakunnan rajapyykille.

Erehdymme laskeutumaan Mallan peräkammariin puolen tunnin matkan ajaksi. Ilta on lämmin ja laivan takaosa on kuuma kuin sauna ja täynnä kärpäsiä. Vieressä muriseva moottori takaa viimeistään sen, että lohtusuklaat on kaivettava esiin jo tässä vaiheessa retkeä. Nelihenkinen ruotsalaisperhe istuu kanssamme kärpäskamarissa. Minä vedän repusta pienen levyn Fazeria, he kaivavat ison levyn Marabouta. Aina ruotsalaisilla on enemmän. Mutta meillä onkin parempaa.

Nousemme laivasta ja huomaamme heti, että lähdimme liian kiireellä. Ajatus ei tainnut pysyä mukana. Heti rannassa kimppuun iskee Lapin ilmavoimat, mäkäräiset maanpinnalta ja hyttyset ilmasta. Olin hätäisesti napannut lapsille hyttyshatut mukaan. Niistä huolimatta nuorempi kiljuu, joten tällä matkalla kuluu runsaasti suklaata ja keksejä. Mies on matkassa lyhyillä housuilla ja mäkärien jäljet sen mukaiset. Ilta on suorastaan kuuma, mikä tekee olon vielä tukalammaksi. Onneksi löydän repusta pienen puuvillahuivin, jolla voin suojata korvani jatkuvalta ininältä.

Vesi on paikoin muokannut polkua uuteen uskoon (tai uusille urille)

Olemme yleensä hyvin hitaita patikoijia, mutta tällä reissulla emme juuri pysähtele vaan etenemme koko ajan, huitoen. Muutaman kuvan yritän saada, vaikka pysähtyessä meinaa hermo mennä.

Matkaa kolmen valtakunnan rajapyykille on yhteen suuntaan kolme kilometriä ja aikaa Malla-laivan lähtöön on kaksi tuntia. Yhtään ylimääräistä ei tässä kahdessa tunnissa ole, ainakaan meille. Hetken ehdimme perillä pikamatkailla eli hyppiä rajapyykin ympärillä kulkevilla pitkospuilla valtion rajojen yli.

Vielä näkyy Saanalle asti

Perillä!

Toinen jalka Ruotsissa, toinen Norjassa.

Näkymä Norjan puolelle

Lähdemme hikisinä ja hiljaisina kulkemaan samaa polkua takaisin. Ruotsalaisperheellä on pienemmät lapset ja he kulkevat vielä hitaammin. Onneksi Marabou-levy on iso. Ehtivät onneksi hekin Mallan matkaan.

Lapin maakuntakukka kullero ja kurjenkanervat loistavat värikkäinä.

Kamala reissu siis, ja samalla aivan ihana. Reitti on kiva ja maisemat ovat upeat. Täällä sielu lepäisi ja nauttisi joka sekunnista jos nuo inisevät penteleet suvaitsisivat antaa hetken rauhan. Tänne on joskus palattava, mutta räkkäaikaa en kenellekään suosittele, ainakaan ilman peittäviä vaatteita, verkkohattuja ja hyttysmyrkkyjä.

Palaamme Koltalahden rantaan ja nousemme tällä kertaa Malla-laivan kannelle. Kapteeni odottelee vielä varmuuden vuoksi hetken mahdollisia myöhästyjiä, sillä tämä on illan viimeinen vuoro. Kun pääsemme vauhtiin, ötökät jäävät taakse. Huokaamme helpotuksesta, nautimme maisemista ja viileästä ilmavirrasta nyt täysillä. Vähän jo naurattaa.

 

Tämä retki tehtiin heinäkuun lopussa. Seuraavassa osassa kiivetään Saanalle.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Taivaallisen rauhan Guolasjärvi

Lapin ja Pohjois-Norjan kiertomatka, osa 5

Pääni on vielä pyörryksissä Gorsan kanjonista, vesiputouksesta ja kukkamerestä, kun jatkamme matkaa ylemmäs kohti Guolasjärveä.

Guolasjärvi (Guolasjávri) on lähellä Suomen rajaa ja järveä kiertävän tien päätepisteestä on lyhin matka Haltin valloitukseen. Me haluamme nyt vain nähdä Haltin, mutta toivottavasti vielä joskus kiipeämme sinne.

Tie vie meidät ylemmäs ja sumu alkaa vähitellen hälvetä. Lopulta putkahdamme kokonaan sumupilven yläpuolelle ja saavumme taivaallisen rauhan tyyssijaan. Olemme yli 800 metrin korkeudessa ja sumuhahtuvat jäävät taakse, aurinko paistaa järisyttävän kirkkaalta taivaalta ja haukon melkein henkeäni. Olenko tullut paratiisiin?

Näkymä on karun kaunis, lumilaikut täplittävät tuntureita. Ohitamme kirkkaita puroja, hohtavan vesiputouksen ja lempeitä lampaita, jotka makoilevat keskellä tietä. Auto tuntuu aivan liian jyhkeältä ja kovaääniseltä kulkuvälineeltä tähän paikkaan. Täällä pitäisi hipsutella rauhassa polkuja pitkin, kuunnella viulunsoittoa tai enkelikuoroa ja katsella kerubeja leikkimässä lampaiden kanssa. Mielikuvani nousevat raamatullisiin sfääreihin, sillä kontrasti muutaman kilometrin päässä olevaan kanjoniin on niin valtava. Gorsan kanjonilla sumun keskellä näin itseni keskellä sormusten herran tarua ja kuvittelin Klonkun ilmestyvän rotkon rinteille. Täällä tunnelma on aivan toinen. Kaukana on kavala maailma ja Mordorin rotkot. Tänne haluaisin jäädä.

Gorsabrualle vain 2,5 km. Tämän reitin haluaisin joskus kokea.

Mutta eivät täällä enkelikuorot laula ja hyvä niin. Täydellisen hiljaisuuden halkoo hetkittäin vain lampaiden määkinä ja kellojen kalkatus tai vuoripuron solina. Kasvoillani on jatkuvasti typertynyt hymy, kun katson tätä maisemaa. Huomaan sen aina silloin, kun lasken jäykistyneitä poskipäitäni alas hetkeksi lepäämään. Ja sitten ne taas nousevat, en mahda sille mitään.

Ajamme lähemmäs Guolasjärveä. Pysähdymme sillan kohdalla, jossa vesi virtaa ylemmältä pikkujärveltä Guolasjärveen. Täällä näemme muitakin ihmisiä. Muutama auto on parkkeerattu tien varteen ja iso norjalaisseurue istuu tulilla. Rannassa näkyy iso teltta. En ihan heti keksi parempaa paikkaa telttailla ja istua nuotiolla.

Halti näkyvissä vasemmalla, näin ainakin tulkitsimme.

 

Meillä on kuitenkin jo eväät vähissä, joten emme aja tien päätepisteeseen vaan käännymme takaisin. Pysähdymme matkalla vielä hetkeksi, sillä lapset haluavat leikkiä lumessa.

Muistan yhtäkkiä elävästi elämäni ensimmäisen matkan ulkomaille. Lähdimme koko perheen voimin autolla Norjaan, kun olin kuusivuotias. Muistan vieläkin miten hassulta tuntui leikkiä lumessa keskellä kesää.

Ajamme alas sumupilven läpi takaisin merenpinnan tasolle. Olemme taas harmaan pilven alla.

Vaikka Gorsan kanjoni oli tämän päivän pääkohde, ja mahtava kohde olikin, olin Guolasjärven maisemista aivan häikäistynyt.

 

Tämä retki tehtiin heinäkuun lopussa.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Kirjoitus on julkaistu myös Retkipaikan sivulla.

Gorsan kanjonille läpi kukkivan metsän

Lapin ja Pohjois-Norjan kiertomatka, osa 4

Herään makeasti nukutun yön jälkeen Birtavarren leirintäalueella ja kurkistan kulahtaneen mökkösen beigenruskeiden ikkunaverhojen raosta ulos. Sää on yhtä harmaa kuin edellisenä iltana saapuessamme. Raskaat sumupilvet makaavat sitkeästi matalalla Kåfjordin eli Kaivuonon yllä. En edelleenkään näe vuonoa reunustavien vuorten korkeutta, sillä näkymä katkeaa kovin matalalla. Mökkikuntamme heräilee ja pieni lautamökki vavahtelee jo lapsenkin askelista. Onneksi emme ole järeitä viikinkejä.

Leirintäalue on reissumme majoituksista ankein (toki myös edullisin) ja sää tuntuu korostavan tätä tunnelmaa. Lampsimme pesulle yhteiskylppäriin ja aamiaisastioita hakemaan keittiölle. Suihkukin maksaisi erikseen.

Nautimme kuitenkin siitä, että tänä aamuna ei tarvitse pakata, sillä jäämme vielä toiseksi yöksi. Emmekä vielä aavista mitä ihmeitä päivän mittaan näemme ja koemme.

Lähdemme ajamaan syvemmälle Kaivuonon laaksoon pitkin Kåfjorddalsvegeniä. Ohitamme lampaita, jotka tuskin viitsivät väistää autoamme.

Matkalla olisi mahdollisuus poiketa katsomaan Holmenesin merisaamelaisten majoja tai Ankerlian hylättyä kaivosta, mutta jatkamme ylöspäin ja sukellamme sumuun. Noin 13 kilometrin päässä on parkkipaikka, jonka reunalta lähtee polku Gorsabrualle eli Gorsan kanjonin yli menevälle sillalle. Kanjonille pääsisi myös Ankerlian kautta, jolloin kävelyä tulisi yli kahdeksan kilometriä, mutta me otamme nyt kevyesti ja kävelemme helpointa polkua, joka on 1,8 km yhteen suuntaan.

Sumu on täälläkin sakea. Ehkä se helpottaa kulkemistani, kun en näe kaukana alhaalla virtaavaan Sabetjohkiin asti enkä säiky joka kerta, kun lapset kulkevat polun reunalla, jonka vierestä alkaa jyrkkä louhikkoinen rinne. Sumu pehmentää maisemaa, joka on varmasti hieno selkeällä säällä.

Koska näkyvyys on huono, kiinnitän katseeni tavallistakin useammin aivan lähelle ja huomaan pian, että koko metsähän on kukassa. Käkkyräisten koivujen ja kivikoiden välinen aluskasvillisuus on suorastaan riehaantunut. Ruohokanukat, metsäkurjenpolvet, niittyleinikit ja vanamot peittävät maaston hehkeinä vehreinä mattoina.

Metsäkurjenpolvien ja niittyleinikkien väriloistoa

Ruohokanukat ja kurjenkanervat

Peuranvirna

Pohjansilmäruoho

Veden kohina paljastaa putouksen olevan lähellä. Gorsan putouksen tai Gorzifossin yläjuoksu jo häämöttää puiden välistä.

Laskeudumme vielä hetken ja saavumme Gorsabrualle, Pohjois-Euroopan syvimmän kanjonin ylittävälle sillalle. Mies ja lapset kiiruhtavat siltaa eteenpäin. Minä ehdin astua vain muutaman askeleen ilmavalle sillalle, kun näkökenttä alkaa sumentua. Vajoan polvilleni, pidän kiinni sillan kaiteista ja hengitän syvään. Yritän ottaa muutaman kuvan kaiteiden välistä. Pidemmälle en uskalla.

Gorsabrualta hypätään usein benjihyppyjä

Putous on vaikuttava näky, vaikka sumun takia voimme vain arvailla minkä värinen harmaa tarkoittaa kanjonin pohjaa.

Näin pitkälle en itse päässyt vaan mies otti tämän ja seuraavan kuvan puolestani

Tuolla jossain lienee kanjonin pohja ja siellä virtaava Sabetjohk

Nousemme sillalta takaisin rinteeseen ja juomme kahvit nuotiopaikalla.

Lähden vielä uudestaan alas sillalle, sillä tiedän pystyväni parempaan. Kävelen jo muutaman metrin pidemmälle ja otan kuvia kaiteen yli. Seuraavalla kerralla pystyisin jo kävelemään sillan päästä päähän, mutta emme voi jäädä tänne tänne koko päiväksi siedätyshoitoon.

Kurkistamme vielä hieman ylemmäs vanhan voimalaitoksen raunioille ennen paluutamme autolle pitkin kukkaista polkua.

 

Yksinäinen kissankello

Tunturikatkero

Vanamojen hempeä maailma

Seuraavaksi jatkamme syvemmälle ja korkeammalle sisämaahan aina Guolasjärvelle asti tähyilemään Haltia.

 

Tämä kirjoitus on julkaistu myös Retkipaikan sivulla.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Nordkappista Hammerfestiin

Kiertomatka Lapissa ja Pohjois-Norjassa, osa 3

Aamu valkenee Skarsvågissa Nordkappin lähellä ja hiippailen aamukahvini kanssa ulos mökistä ja istun puupöydän ääreen pihalle nauttimaan maisemasta vielä hetkeksi. Aamu on viileä ja hytisen hieman. Ihmettelen alhaalta nousevia sitkeitä merisumun hahtuvia.

On aika pakata ja lähteä ajamaan kohti Hammerfestia, joka on perheen nuorimmaisen toivoma kohde. Laskeudumme vähitellen kohti Magerøyan etelärantaa ja Nordkapp-tunnelia. Ihastelen matkan varren tundramaisemaa, vaikka vatsani pyörähtää ympäri jokaisessa jyrkänteen reunaa hipovassa mutkassa. Aurinko paistaa kauniisti ja saa lumilaikut, tunturipurot ja -lammet hohtamaan.

Maailman pohjoisimmaksi kaupungiksi itseään tituleeraava Hammerfest saa kuitenkin hetken vielä odottaa, sillä päätämme uteliaisuudesta koukata Havøysundin niemimaalle katsomaan miltä näyttää yksi Norjan kansallisista maisemateistä. Aluksi tie kulkee jokilaaksossa ja maisemat ovat mukavat, mutten häikäisty.

Meren rantaan päästyämme näkymät muuttuvat jylhemmiksi.

Taidan olla edelleen pökerryksissä Nordkappin maisemista, etten jaksa enää innostua tämän maisematien annista niin hienoa kuin se onkin. Emme jatka kovin pitkälle vaan pysähdymme kivilouhikkoisen rinteen laidalle evästauolle. Päätämme kääntyä takaisin. Jään kyllä miettimään, että mitähän upeuksia siellä pidemmällä olisi ollut. Ehkä on joskus palattava katsomaan. Tai ehkä tämä maisema ei vain ole juuri minulle se kaikkein huumaavin.

Tällä matkalla merisumu on aina läsnä, lähellä (ympärillä) tai kaukana

Noin 10 000 asukkaan Hammerfest sijaitsee myös saarella, Valassaareksi sitä sanotaan (Kvaløya), mikä kertonee jotain pääelinkeinosta. Merestä on tämä kaupunki elänyt aina, se on antanut kalaa ja sen pohjasta porattu öljyä. Sijainti on kaunis. Kaupunki on aivan kapealla rantakaistaleella, jonka takaa nousee jyrkkä rinne. Sää todellakin suosii meitä, meri on tyyni ja aurinko hellii.

Majoitumme tällä kertaa hotelliin ja lähdemme etsimään pizzeriaa, kun tuli kerran sellaista ruokaa luvattua lapsille mökkieväiden jälkeen.

Vatsat pulleina lähdemme kapuamaan kaupungin ylle maisemia katsomaan. Merisumu on seuranamme täälläkin, se peittää taivaanrannan, muttei estä hienoja näkymiä alas lahdelle. Ylhäällä on pieni suovillojen reunustama lampi ja ilmeisesti ravintola tai kahvila, joka on jo sulkenut ovensa.

Kävelen hieman pidemmälle ylängöllä ja kurkistan alas järven ympärille kasvaneeseen esikaupunkiin.

Tällä iltalenkillä on hieman tavallista paremmat maisemat.

Hotellimme on meren rannalla ja katselemme aamiaisella merelle, joka on tällä kertaa syvän harmaa. Raskas pilvimassa peittää koko näkymän. Hotellin viereen rantakalliolle on pultattu maisemapenkki, jolle kiipeämme vielä nuoremman pojan kanssa istumaan ennen lähtöä. Katselemme merta ja lokkeja, ja pohdimme mitä muita lintuja täällä voisi nähdä.

Kaupungin varsinaiset nähtävyydet, erityisesti Hurtigruten-turisteille suunnatut jääkarhuklubit ja muut, jäävät nyt näkemättä, sillä olemme maisemannälkäisiä. Automatka vuonolta vuonolle kohti Birtavarrea alkakoon.

Lähde: Google Maps

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Kohti Nordkappia

Kiertomatka Lapissa ja Pohjois-Norjassa, osa 2

Matkamme jatkuu Norjan puolella ja pian saavumme Karasjoelle. Maasto on jo norjalaisempaa eli korkeuseroja enemmän kuin Suomen puolella. Kaupunki näyttää vauraalta ja talot ovat vastamaalatun näköisiä. Saamelaismuseo kiinnostaisi, mutta jatkamme matkaa kohti merta ja Porsanginvuonoa.

Vuonon pohjukassa on aika tankata sekä ihmiset että auto, joten pysähdymme Lakselvissa (kveeniksi Lemmijoki). Lemmijoki ei ole kovin lempeä. Muun muassa syön ehkä elämäni kamalimman salaatin Pizzeria Oreganossa. Lakselvissa ei kannata tuhlata aikaansa, sillä tästä eteenpäin maisemat muuttuvat kilometri kilometriltä hehkeämmiksi ja tienvarsikahviloista saisi varmasti paremmat murkinatkin.

Ajamme vuonon länsirantaa kohti pohjoista ja ensimmäisen kuvauspysähdyksen pidämme Stabbursnesin luonnonsuojelualueen laidalla. Aurinko paistaa ja värjää maiseman hämmentävän kirkkaaksi. Tämä kosteikko olisi varmasti mainio paikka bongailla erilaisia hanhia ja kahlaajia.

Nordkappia kohden kasvillisuus vähenee ja maisema muuttuu jylhemmäksi. Haluaisin kuvata jokaisen punaisen rantamökin tässä upeassa maisemassa, tyynen Barentsinmeren, jokaisen saaren, veneen ja poron. Pidän tällaisista karuista maisemista, joissa kasvillisuus sinnittelee vuorten ja kukkuloiden rinteillä ja näkymät ulottuvat kauas taivaanrantaan.

Huokaan mielessäni, kun en voi pyytää kuljettajaa pysähtymään muutaman minuutin välein, varsinkin kun tie on kapea eikä levähdyspaikkoja ole joka mutkassa. Välillä räpsin kuvia auton ikkunastakin, sillä en halua unohtaa näitä näkymiä.

Aina välillä sukellamme tunneliin, joista pisin on itse Nordkapptunnelen. Lähes seitsemän kilometrin matka meren ali vie Magerøya-saarelle, jonka pohjoiskärjessä Nordkapp on. Ensin alamäkeä puolimatkaan, hetki tasaista ja sitten ylämäkeen. En kadehdi pimeässä viilettäviä pyörämatkalaisia.

Saarella alamme vähitellen nousta ylöspäin. Noin 13 kilometriä ennen Nordkappia saavumme majapaikkaamme Nordkapp Caravan og Campingiin. Asetumme taloksi mökkiimme, jonka minimaalinen keittiönurkaus ja oma kylpyhuone palvelevat meitä ihan hyvin yhden yön ajan. Hinta-laatusuhde ei ole Giellajohkan veroinen, mutta ovathan nämä maisemat aivan mahtavat.

Jälkikasvu syöksyy varaamaan sänkyjä ja säätämään wifiä, mies ja minä lähdemme vuorotellen maisemakävelylle. Nousen mökkikylän takaa rinteeseen vievää polkua ja ihmettelen pohjoisesta hiipivää merisumua, joka etenee laaksossa ja kiipeää vähitellen ylös rinteille. Se näyttää välillä peittävän näkymät edessä ja välillä takaa. Onnistun kulkemaan sen välissä suurimman osan aikaa, katselen tätä ihmeellistä näytelmää, tähyilen läheiseen Skarsvågin pikkukylään ja välillä ylös lammelle.

Skarsvåg

Täällä saan ensimmäisen kerran tällä matkalla vihiä sisälläni asuvasta kasvitieteilijästä, joka on uinunut todella hiljaa tähän astisessa elämässäni. En tiedä mikä näissä tundran pienissä sitkeissä kukkasissa on, mutta tästä lähtien koko loppumatkan ajan en ihaile ainoastaan tiiviisti maisemia vaan laskeudun välillä maan pinnan tasoon ja ihmettelen sitä pientä, joskus melkein huomaamatonta, kauneutta. Keski-ikä ja kukat, niinhän se taitaa mennä.

Siniyökönlehti, oletan

Tämä saattaisi olla merinätkelmä

Tämä taitaa olla jokin rikkokasvi, mutta mikä?

Nautittuani maisemasta, kasveista ja hiljaisuudesta palaan mökille, joka on ehtinyt peittyä sakeaan sumuun. Onneksi polku on näkyvä eikä rinteellä muutenkaan olisi helppo eksyä. Tutut kivikasat näyttävät nyt erilaisilta kuin lähtiessä.

Syömme iltapalan ja lähdemme myöhään illalla ajamaan kohti päämäärää.

Näkyvyys on olematon sumussa ja hetken mietin, että käyköhän meille niin kuin Out of Office -blogin Johannalle, joka ei juuri päässyt nauttimaan keskiyön auringosta sumun vuoksi (kannattaa silti katsoa tuo Johannan hieno blogi kuvineen).

Kun nousemme yhä ylöspäin matkallamme, mereltä hiipinyt sumu jää vähitellen alapuolellemme. Lämpötila kohoaa huimasti aivan hetkessä ja myöhäisen illan aurinko tekee maisemasta satumaisen. Saaren rantajyrkänteet laskeutuvat nyt pehmeään sumupumpuliin. Olemmeko maailman laidalla vai toisella planeetalla?

Poroja maailman laidalla

Nordkappin vierailukeskuksessa näemme hienon panoraamaesityksen, joka on mukava ja sujuva yhdistelmä alueen arkielämää ja luontoa. Syömme vielä vohvelit sisällä ennen kuin siirrymme ulos katsomaan keskiyön aurinkoa. Varjot ovat pitkiä.

Tässä olisi varmaankin hyvin tilaa muutama tunti keskiyön jälkeen

Vielä viimeiset valokuvat ja lähdemme vain muutama minuutti ennen keskiyötä viemään väsyneitä lapsia nukkumaan. Haluamme välttää poistumisruuhkan.

Yön viimeinen kuva autosta läheltä mökkiämme. Täällä on sumusta enää haituvat jäljellä.

Lähde: Google Maps

Kun suunnittelimme matkaa, ajattelimme ensin jättää Nordkappin väliin ja suunnata viereiselle Havøysundin niemimaalle ajamaan Norjan kansallista maisemareittiä pitkin. Olimme kuulleet Nordkappista lähinnä turistilaumoihin ja rahastukseen liittyviä juttuja. Kysyin facebookissa vinkkejä ja eräs ystäväni, jolla tiedän olevan samanlainen maisemamaku kuin minulla, suositteli ehdottomasti Nordkappia, ja niin päätimme kuitenkin vaihtaa määränpään. Ei kaduta yhtään. Maisemat, valo ja sumu tekivät tästä hienon visuaalisen elämyksen eikä haittaa ollenkaan, että siellä oli muutama muukin ihminen jakamassa tätä kokemusta. Euroopan reunalla oli hyvin tilaa.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa