marraskuu 2017 – Matkoja, retkiä, hetkiä

Kun tutustuu uuteen maahan, tulee joskus vähän ahnehdittua. Kun ei vielä tiedä, mihin haluaisi asettua. Onneksi Sloveniassa riittää paljon nähtävää pienellä alueella eli ajomatkat eivät ole kovin pitkiä. Viihdyimme Jerekassa niin hyvin, että olisin mielelläni viettänyt siellä vaikka koko viikon, mutta suunnitteluvaiheessa teki mieli kurkistaa myös Triglavin kansallispuiston toiselle laidalle. Lähdemme siis ajamaan kohti Bovecia.

Iltapäivä on jo pitkällä, kun lähdemme Bledin läheltä Vintgarin rotkosta kohti Vršičin solaa. Tie solaan kääntyy Kranjska Goran kohdalta. Alppihiihtoa seuraavien tuntema hiihtokeskus on myös sievä pieni kylä. Pysähdymme myöhäiselle lounaalle. Istumme terassilla kesäisessä lämmössä ja tarjoilijat kertovat ilmastonmuutoksen merkityksestä Kranjska Goralle. Lumesta ei ole enää varmuutta näillä korkeuksilla.

Tietyöt Vršičin solaan johtavalla tiellä ovat tältä päivältä ohi, joten pääsemme viiden aikaan viimein matkaan. Kun pääsemme korkeimmalle kohdalle 1611 metrin korkeuteen, on Soča-joen laakso jo hämärän peitossa, auringon säteet ylettyvät enää korkeimpien vuorten huipuille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA — Vršičin solan maisemia

Saavumme pimeällä majapaikkaamme Supermjau Aparmentsiin. Kolkutamme isäntämme Bostjanin kotiovelle ja hän säntää näyttämään meille paikkoja. Bostjanin vauhdissa on vaikea pysyä, hän selittää yhtenä ryöppynä käytännön asiat, yhteiset tilat ja antaa matkavinkit. Soča-joen laaksossa olisi ulkoilmaihmiselle hengästyttävän paljon tekemistä. Supermjaussa on kasoittain esitteitä ja karttoja, ja jos jotain ei niistä löydy, niin Bostjan kertoo. Täällä voisi viettää viikon.

Me jäämme vain yhdeksi yöksi. Onkohan tässä mitään järkeä?

Seuraavana aamuna löydämme Bostjanin juuri ennen lähtöämme. Aikomuksenamme on lähteä ajamaan kohti etelää ja mietimme parhaita nähtävyyksiä matkan varrelle. Koska vuoret tuntuvat kuitenkin vetävän meitä eniten puoleensa, Bostjan suosittelee meille reittiä pohjoisen kautta.

Aloitamme Mangartin solasta. Ajamme kohti Italian rajaa ja käännymme vuoristotielle ennen sitä. Ylempänä tie on jo virallisesti suljettu, koska alueella ei ole talvikunnossapitoa. Ajamme kuitenkin Bostjanin kehotuksesta eteenpäin, paikalliset käyvät siellä kuulemma retkeilemässä vähän väliä, eikä lumesta ole vielä tietoakaan näin lokakuun 20 asteen lämmössä.

Maisemat tien varrella ovat upeita. Pysähdymme hetkeksi vuohilauman valloitettua tien. Mukavaa, että tukkivat tien hetkeksi, niin saimme tämän hetken nauttia hiljaisuudesta ja mahtavasta näkymästä.

Saavumme Mangartin solaan eli ”satulaan”, jossa tämä Slovenian korkeimmalla sijaitseva tie päättyy isoon luuppiin. Jätämme autot ylimmälle kohdalle. Sola on 2072 metrin korkeudessa, itse Mangart kohoaa 2679 metrin korkeuteen. Vuori on Slovenian kolmanneksi korkein.

Emme ole täällä korkeuksissa aivan yksin. Mangartin huipun suunnalta tulee kaksi saksalaista kiipeilijää, jotka istahtavat puisen pöydän ääreen syömään eväitään. Pian rohkeat alppinaakat piirittävät heidät ja kärkkyvät syötävää. Tuuli on niin kova, että linnut pysyvät vastatuulessa paikoillaan. Ne käyttävät tuulta hyväkseen käsittämättömän taitavasti.

Huipulla tuulee todella navakasti. Vedämme huput päähämme ja kiipeämme kurkistamaan satulan kohdalta alas Italian puolelle. Rinne on jyrkkä sillä puolen, lähes pystysuora, ja raju tuuli lisää pelkokerrointa. Pelkään, että tuuli vie lapseni reunan yli ja vahdin heitä silmä tarkkana. Paniikki ei ole kaukana.

Alhaalla Italian puolella näkyvät Fusine-järvet, joka onkin seuraava etappimme Bostjanin suositusreitillä.

Vuoret ovat kauniita ja aurinko paistaa. Käymme pikaisesti pienellä lumilaikulla tekemässä muutaman lumipallon.

Lähdemme ajamaan takaisin alas ja pysähdymme muutaman kilometrin päässä maisematauolle. Täällä ei tuule lainkaan. On vain mahtavat maisemat, takana komea Mangart ja täydellinen hiljaisuus.

Kyllä tässä on sittenkin järkeä.

Tämä matka tehtiin lokakuun puolessa välissä.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Syysloman sunnuntaikävely Slovenian Bohinj-järvellä oli kaunis, lämmin ja virkistävä kokemus. Jään kaipaamaan lisää. Kuuluisampi Bled-järvi on kuitenkin niin lähellä Jerekan majapaikkaamme, noin 20 kilometrin päässä, että pysymme alkuperäisessä suunnitelmassamme ja vietämme Bledissä koko maanantain.

Onhan sekin nähtävä, kun täällä kerran ollaan.

Bled-järven ympäri kulkee mukava kuuden kilometrin lenkki. Me emme tällä kertaa lähteneet kierrokselle kuten Bohinj-järvellä vaan valitsemme porrastreenin ja kiipeämme Bledin linnaan.

Ensimmäiset maininnat linnasta ovat vuodelta 1011, mutta nykyisen muotonsa linna on saanut vuosien 1511 ja 1690 maanjäristysten jälkeisten jälleenrakennusten myötä.

Paikka on todella komea ja näkymät upeat. Syömme panineja ja Bledin kuuluisia kermakakkuja lounaaksi linnan kahvilan terassilla. Löydämme paikat aivan terassin reunalta, josta katselemme alas kauniille järvelle.

Aurinko paistaa suorastaan kuumasti, vaikka lokakuu on jo pitkällä. Kermakakut ovat sotkuista syötävää, mutta ne suorastaan sulavat suuhumme. Huuhtelemme ne alas kirpeällä omatekoisella sitruunalimonadilla.

Tutustumme linnan museoon ja opimme palasia Bledin historiasta, geologiasta ja vuoden kalenterista juhlineen. Parhaiten mieleen jäävät kuitenkin nämä maisemat.

Kurkistan pikaisesti myös linnan tornissa olevaan Arnold Rikli -näyttelyyn, jossa kerrotaan tämän naturismin isän vaiheista Bledissä. Sairastellut sveitsiläinen Rikli parantui Bledin auringossa niin, että jätti perheyrityksensä ja muutti Blediin edistämään kehittämäänsä helio-hydroskooppista terapiaansa (oma suomennos:). Terapiassa harrastettiin uimista kylmässä vedessä, kävelyä ja auringonottoa. Ilmeisesti Rikli ja asiakkaansa herättivät vähän pahennusta paikallisten keskuudessa kekkaloimalla alasti puistossa.

”Water is good, air is better but sunlight is best of all”, sanoi herra Rikli (1823–1906)

Melanoomasta ei silloin kannettu huolta. Mutta täytyy myöntää, että sateenpieksemästä Helsingistä tulleelle tämä lokakuinen aurinko tuntuu elämän eliksiiriltä, joten ymmärrän, ainakin jollain tasolla, Herr Riklin helio-hydroskooppista hurahdusta. Pidän kuitenkin vaatteet päälläni.

Bled-järvi on kaunis, itse kaupunki hotellikolosseineen ei niinkään.

Disneymäisestä ja kuvauksellisesta upeudestaan huolimatta Bled jättää vähän kylmäksi. Bohinj-järven jylhät maisemat, hiljaisuus ja luonto pääsevät sen sijaan ihon alle. Sen talletan rintalastan tienoille.

Bled kannattaa ilman muuta käydä näkemässä ja kokemassa, mutta Bohinj-järvi on paikka, johon minä haluan palata.

Vintgarin rotko

Seuraavana aamuna jätämme haikein mielin viihtyisän Jerekan kylän ja aiomme lähteä ajamaan kohti Vršičin solaa ja Bovecin kaupunkia. Majapaikkamme isäntä Bovecista viestittää meille, että Vršičin sola on tietöiden vuoksi suljettu kello viiteen asti iltapäivällä. Meillä on siis vielä hyvin aikaa, joten päätämme lähteä tutustumaan Vintgarin rotkoon.

Rotko sijaitsee noin viiden kilometrin päässä Bledistä. Sen uumenissa virtaa, ja välillä vähän kuohuukin, pieni Radovna-joki. Noin 1,6 kilometrin pituinen kävelyreitti kulkee osin rotkon seinämässä, osin maastossa joen varrella. Sillat risteilevät joen yli ja siirtävät reittiä puolelta toiselle.

Kuljemme alkumatkan peräkanaa kiinalaisten turistien kanssa. Voin vain kuvitella (mutta en välttämättä halua) millaista täällä on kiivaimman turistisesongin aikaan. Kun kapeimmat ja näyttävimmät kohdat on ohitettu, rotko levenee hieman ja samalla matkalaisten määrä vähenee. Nyt tätä voi jo kutsua luontokokemukseksi. Syksyn värit loistavat rinteillä. Aurinko ei vielä paista rotkoon asti, joten ilma on viileää.

Kävelemme polun päähän, jossa on pieni kahvila. Isäni kahvihammasta kolottaa ja hän jää nauttimaan kupillisen (ja juttelemaan paikallisten kanssa kuten hänellä on tapana), kun me muut kipitämme portaat ja polut alas katsomaan Šumin vesiputousta.

Paluumatkalla aurinko yrittää valaista jo rotkon pohjaa. Ilma lämpenee mukavasti ja retken lopuksi syömme lipunmyyntikioskin luona eväsvoileipiä ja nautimme auringosta.