Kiinalaisissa tansseissa

Kiinalaisissa tansseissa

Oli tarkoitus kirjoittaa jotain ihan muuta ja päättää blogin pitkäksi venähtänyt hiljaiselo, mutta tässä juhannuksen lähestyessä joku mainitsi juhannustanssit ja jostain muistini syövereistä tuli mieleeni ne yhdet tanssit, joihin jouduin nuorena opiskelijana länsikiinalaisessa peräkylässä. Kuinka voisinkaan unohtaa?

Se oli se vuosi, kun tuli aika lähteä tutkimusmatkalle Länsi-Kiinan Xinjiangiin, sillä halusin kirjoittaa graduni alueesta. En edes muista, mistä pakkomielteeni tähän uiguurien autonomiseen alueeseen oli lähtenyt liikkeelle. Ehkä se oli Kiina, ehkä vähemmistökansat, ehkä Keski-Aasian ja Silkkitien värikäs menneisyys.

Yhteyshenkilöni Ürümqin yliopiston maantieteen laitokselta oli lähdössä Xinjiangin pääkaupungista työmatkalle  Shihezi-nimiseen pikkukaupunkiin, joka oli täysin han-kiinalaisten asuttama. Hän tarjosi minullekin mahdollisuutta lähteä mukaan, ja mielellänihän minä lähdin. Ahtauduimme jeeppiin kuljettajan, professorin ja tämän vaimon ja pienen pojan kanssa. Perillä majoituimme paikallisen maankäyttöviranomaisen virastotaloon, jossa jaoin huoneen professorin vaimon ja lapsen kanssa.

Shihezi3

Illalla kuulimme virastotalon toisesta siivestä äänekästä musiikkia. Lähdimme huonekaverini kanssa uteliaina katsomaan, että mitä siellä oli meneillään. Saavuimme juhlasalin ovelle ja kurkistimme sisään. Musiikki soi ja ihmiset tanssivat. En odottanut törmääväni kunnon lavatanssimeininkiin täälläpäin maailmaa.

Ehdin seistä vain hetken ovensuussa, kun paikallinen parkettien partaveitsi tuli hakemaan minua tanssimaan. Olisin ehkä mieluiten sulautunut tapettiin ja jäänyt seinäkukkaseksi, mutta se oli sillä kertaa mahdotonta. Koko salillinen väkeä tuijotti minua. En kuulunut joukkoon. Päälläni oli kiinalaiselta torilta ostettu t-paita ja shortsit. Kuulin kukkamekkoisten kiinalaisnaisten supattavan kuinka epämuodollisesti länsimaalaiset naiset pukeutuvatkaan. En ollut huomannut varata rimpsumekkoa rinkkaani.

Kavaljeerini oli sulava tanssija, hänen ryhdikäs olemuksensa ulottui minua melkein nenän tasalle. Hän yritti epätoivoisesti luotsata tätä 160-senttistä ja hieman yli 50-kiloista amatsonia viehkeästi ympäri tanssisalia. En tuntenut askelia enkä tanssityyliä ja kompastelin tanssiparini kengänkärkiin. Tunnelma oli hikinen. Xinjiangissa on kesäisin todella kuuma.

Tältä siis tuntuu olla iso, maskuliininen ja kömpelö. Kyllä matkailu avartaa. Aina saa uusia näkökulmia, myös itseensä.

Shihezi2
En yleensä jaa itsestäni kuvia, mutta onhan tämä nyt jotain erityistä: minä, vyölaukku ja Shihezin kommunistisen puolueen päämaja. Ei ihme, että hymy on noin leveä. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, mitä ilta tuo tullessaan.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Retki Sisä-Mongolian aroille

Retki Sisä-Mongolian aroille

­

Jotkut matkat vain ovat unohtumattomia. Yksi sellainen on tämä retki Sisä-Mongoliaan. Kokosin muistikuviani parinkymmenen vuoden takaa muutaman kuvan kera. Pahoittelen kuvien laatua, vanhat diani  ovat rakeisia ja epätarkkoja kuten muistinikin.

Musiikkia ja maisemia, rauhaa ja rakkautta Sisä-Mongoliassa

Kömmimme unisina yöjunasta asemalaiturille Hohhotissa, Kiinan Sisä-Mongoliassa. Asemalla ruohostoille turisteja vievät matkanjärjestäjät kilpailevat huomiostamme. Lähdemme nuoren miehen mukaan ja ahtaudumme pakettiautoon muutaman japanilaisen kanssa.

Parin tunnin ajomatkan jälkeen saavumme ensimmäiseen jurttakylään, jossa matkailijoita vastassa on pieni haitariyhtye. Naislaulajat pitävät käsissään riisikupin näköisiä kulhoja. Niissä oleva tervetuliaisjuoma on paikallista viinaa. Laulajat hoputtavat eleillään ja odottavat niin kauan, että kuppi on tyhjennetty. Minä ja epäsuomalainen viinapääni, olen kupillisen jälkeen aivan päissäni. Orkesteri alkaa soittaa ja olen silmänräpäyksessä vakuuttunut siitä, ettei kukaan tässä maailmassa laula kauniimmin kuin mongoli. Kello on noin kymmenen aamulla.

tervetuloa-pieni

karryt-pieni

Saan viinakupillisen eteeni taas illallisella. Haitari soi ja sydämeni laulaa jälleen.

Jurttakylä on siisti ja ruohostomaisemat sykähdyttävän kauniita. Kiinalaiset turistiryhmät soittavat musiikkia mankastaan ja jättävät jälkeensä roskavanan.  Maisema huutaa hiljaisuutta ja puhtautta. Me ihmiset haemme matkoilta niin erilaisia asioita.

Pääsemme ratsaille. Pieni mongolihevoseni ei tunnista pohkeita eikä muitakaan länsimaisia käskyjäni. Yritän opetella läiskimään pollea kaulalle suitsilla kuten paikallisilla näyttää olevan tapana. Silti en meinaa saada uppiniskaista heppaani etenemään. Katson kateellisena matkatoveriani, joka on ensi kertaa ratsailla. Hänen hevosensa kirmailee siellä täällä ja ratsukko ilmestyy näkökenttääni milloin mistäkin suunnasta. Hevonen on kontrollin ulottumattomissa, mutta vauhtia piisaa. Minä pääsen hirveän huhkimisen jälkeen muutaman metrin kerrallaan eteenpäin. Olen hikinen ja uupunut.

ratsut-pieni

Unelmani vapaasta laukasta ruohoarolla saa jälleen kolauksen (edellisen kerran yritin samaa Xinjiangissa).

Nautimme avarasta maisemasta. Päätämme jäädä ruohomaille vielä toiseksi yöksi. Tokiolainen opettaja jatkaa automatkaa kanssamme. Hän on pyörryksissä kaikesta ja haluaa jäädä tänne paimeneksi. Suurkaupunkilainen opettaja ehdottaa elämän vaihtokauppaa paikallisille paimenille, mutta nämä eivät innostu tarjouksesta.

jurtat-pieni
Tokiolainen opettaja on pökertyä näiden maisemien äärelle

Otan valokuvan newyorkilaisesta ystävästäni katsomassa kaukaisuuteen. Näen myöhemmin kuvan kopion hänen työhuoneensa seinällä newyorkilaisessa lakiasiaintoimistossa. Sisä-Mongolian maisemat eivät hevin unohdu. Kaukaisuuteen katsominen tekee hyvää ihmiselle.

grasslands-pieni

kameli-ja-jurtta-pieni

Toinen jurttakylä on alkeellisempi ja mikä parasta, hiljaisempi. Kaivaudumme yöksi lampaanhajuisten vällyjen alle ja heräämme neljältä aamulla katsomaan auringonnousua. Olemme kaukana kaikesta ja nautimme hetkestä.

sunrise-pieni

Palaamme Hohhotiin ja matkaoppaamme saattaa meidät junalle ja vielä sisälle vaunuun asti. On selvää, että hän on ihastunut ystävääni. Oppaamme istahtaa loosiimme hetkeksi ennen junan lähtöä, mutta hehkua täynnä oleva katse on riipaisevan yksipuolinen. On hyvästien aika.liinat-pieni

Pekingin puistoissa oleillaan ja harrastetaan

Pekingin puistoissa oleillaan ja harrastetaan

Mikä olisikaan mukavampaa ajanvietettä sunnuntaille Pekingissä kuin maleksia puistossa ja tarkkailla paikallisten touhuja.

Puistoon tullaan liikkumaan, tapaamaan ihmisiä, viihdyttämään lapsia, rentoutumaan, syömään eväitä ja harrastamaan monenlaista. Kulttuuriakin on tarjolla.

cof

Kuvassa Beihai-puiston sisäänkäynnin liepeillä näytelmäseurue esittää laulunäytelmää elävän musiikin voimin. Bändi soittaa, solisti laulaa ja pääosaa esittävät sotilaspukuinen mies ja koreammin pukeutunut nainen eläytyvät dramaattisiin käänteisiin.

Vieressä setäseurue keskittyy pelaamiseen.

cof

Kaikki eivät vaivaudu puistoon sisään kenties pääsymaksun vuoksi. Vai ovatko syynä nämä lukuisat kiellot, jotka koskevat puistossa oleilevaa.

sdr

Monenlainen puuha on kuitenkin sallittua. Paikalliset tanssi-intoilijat nauttivat musiikin hurmasta ja ehkä katsojien huomiostakin. Jos Peking ei olisi niin saasteinen, voisin eläkkeellä muuttaa kaupunkiin ja viettää päiväni lattaritanssien pyörteissä näissä puistoissa. Eivätkä kiinalaisten omat voimistelulajit kuten taiji tai qigong olisi vanhukselle pahitteeksi nekään.

sdr

Voisin myös liittyä paikalliseen ompeluseuraan. Marraskuisessa Pekingissä saattaisivat sormeni tosin jäätyä kutimen varteen.

cof

Puistossa saattaa päästä kokeilemaan myös ihan uusia lajeja. Kun ulkomaalainen pysähtyy tarpeeksi pitkäksi aikaa tuijottamaan, voi saada oppitunnin vaikka liinan lennättämisessä kuten minä. Ystävällinen harvahampainen pappa näytti kädestä pitäen miten liinaa lennätetään korkeuksiin napakoilla rannekäännöksillä.

cof

Puistoissa voi myös lukea lehtiä,

cof

lillua järvellä erimuotoisilla veneillä

cof

tai bongailla lintuja.

dig

Usein puistossa on jokin temppeli, jonka rakennuksia ja niiden yksityiskohtia voi ihailla.

cof
Beihai-puiston keskellä kohoaa valkoinen dagoba
cof
Portit ovat komeita

cof

Kiinalaisille tärkeää on myös ottaa valokuvia, itsestä ja läheisistä, joskus turisteistakin. Selfie-keppien esiintymistiheys on varmaankin maailman huippua. Turistit puolestaan räpsivät kuvia paikallisista.

sdr
Kolme sukupolvea kuvaan
sdr
Taustamaisema on tärkeä. Keskimmäisellä nuorella naisella on korealainen puku.

Useissa puistoissa vesi on tärkeä elementti ja niissä kukkivat upeat lootukset. Marraskuussa ei tosin ollut lootusten aika.

cof

Pekingiläisten olohuoneessa oli taas mukava vierailla.

cof

dagoba

(Kuvat minusta liinaa lennättämässä on ottanut matkakaverini Riikka, muut kuvat omiani)

Ruokaelämyksiä Pekingissä

Ruokaelämyksiä Pekingissä

Yksi isoimmista aistielämyksistä Kiinassa on aina ollut ruoka. Palattuani opiskeluvuosien jälkeen Suomeen ajattelin usein kiinalaista ruokaa, kaipasin sitä ja näin jopa unia siitä. Heräsin usein nälkäisenä. Maassa viettämäni kahden vuoden aikana toisinaan paikalliset ruuat aiheuttivat kyllästymisreaktion, jolloin oli lähdettävä toiselle puolen kaupunkia hakemaan länsimaista leipää tai törsättävä hienon hotellin ylelliseen brunssiin. Parhaat ruuat maistuivat kuitenkin aina ja niitä jäin kaipaamaan.

cof

Nostalgiamatkalla yksi tärkeimmistä tavoitteista oli siis lempiruokien syöminen. Ihan kaikkea en löytänyt, mutta samalla ymmärsin, ettei kannata liiaksi takertua pakkomielteisiin suunnitelmiin vaan on jätettävä tilaa yllätyksille. Tämä pätee matkustamisessa muutenkin kuin ruuan kanssa.

Aloitetaan vaikka jiaozi-nyyteistä eli noista kiinalaisten keitetyistä ravioleista tai pelmeneistä. Muistan varmaan ikuisesti sen jiaozi-ravintolan, joka aukesi yliopiston eteläportin kupeeseen vähän ennen kotiinpaluutani. Nyyttejä oli tarjolla ehkä noin parillakymmenellä eri täytteellä. Kaikki, joita ehdin maistaa, olivat erinomaisia. Kahdessakymmenessä vuodessa oli kuitenkin kaupunki muuttunut niin, ettei ollut toivoakaan löytää samoja ravintoloita. Jostain syystä vastaavaa jiaozi-ravintolaa ei tullut vastaamme missään. Saimme kuitenkin niitä tavallisimpia eli porsaanlihalla täytettyjä nyyttejä jo hotellimme aamiaisella, ja kerran söimme niitä myös pienessä nuudeliravintolassa. Näitä tavallisimpia nyyttejä on tarjolla edelleen useimmissa tavallisissa kiinalaisravintoloissa, mutta jäin kaipaamaan sitä täytteiden valikoimaa.

cof
Yleensä nyyttien päälle ei suoraan kipata viinietikkaa ja chilikastiketta vaan niitä dipataan. Poikkeukset sallittakoon:)

Jos jiaozi-valikoima olikin pettymys, niin tällä reissulla minulle aukesi höyrytettyjen ja hieman paksumpikuoristen baozi-nyyttien makumaailma ihan uudella tavalla. Kauan sitten olen tainnut saada sitkeämpiä tai kuivakampia baozeja, sillä ne eivät jääneet mieleeni mitenkään erityisen maukkaina. Tällä matkalla sen sijaan söimme erinomaisia baozeja useamman kerran. Ehdottomasti parhaat saimme Beihai-puistossa sunnuntailounaalla. Änkesimme ääriään myöten täynnä olevaan kuppilaan ja kyllä kannatti. Jono liikkui ripeästi, saimme tiskillä tilauksemme tehtyä, ojensimme ruokakuittimme keittiön luukusta sisään, odotimme annoksiamme ja jotenkin ne istumapaikatkin sieltä järjestyivät.

Näistä baozeista ei jäänyt minkäänlaisia kuvamuistoja, sillä ne olivat suussa sulavia, aivan liian hyviä, että olisi edes huomannut ajatella valokuvausta. Baozien ohessa maistoimme wonton-keittoa, joka maistui mainiolle viileänä marraskuun päivänä.

Hyviä baozeja söimme myös Wangfujingin sivukujalla pikaruokalalta näyttävässä ravintolassa. Kahdeksan baozin combo neljällä eri täytteellä oli maukas lounas. Suosittelen.

cof
Baozi-combot

Kun asuu pidempään Kiinassa ja alkaa kaivata vaihtelua ruokiin, niin aina löytyy uutta maistettavaa valtavan maan eri keittiöistä. Pelastuksen tuovat myös Kiinan lukuisten eri vähemmistöjen ruuat. Muistan aikoinaan syöneeni ainakin korealaisten, turkkilaissukuisten uiguurien ja lounaiskiinalaisen tai-vähemmistön ruokia. Tällä reissulla palasimme uiguurimakujen äärelle täpötäydessä ravintolassa, jossa söimme kuminalla maustettua lampaanlihaa ja perunasuikaleita. Löysimme myös useita korealaisia ravintoloita Wudaokousta Pekingin kielten ja kulttuurien yliopiston liepeiltä.

Kuvassa vasemmalla uiguurien perunasuikaleita ja kuminalammasta (alkupalaksi maapähkinöitä), oikealla korealainen bibimpap, jota saa kyllä myös Helsingin Korea Housesta.

Yksi tärkeimpiä makumuistojani liittyy yksinkertaiseen katuruokaan. Palasin Pekingiin toiveikkaana ja uskoin löytäväni suurta herkkuani, eräänlaista kananmunacrepeä, joita myytiin polkupyörän perässä vedettävistä kojuista. Marraskuun nostalgiamatkallamme katunäkymä huolestutti aluksi. Missään ei tuntunut näkyvän enää katuruokapyöriä. En voinut edes kysyä keneltäkään neuvoa, sillä olin unohtanut, mitä tämä lettunen on kiinaksi ja miten se kirjoitetaan.

Kolmantena päivänä lähdimme kävellen kohti Jingshan-puistoa ja Kiellettyä kaupunkia. Matkan piti olla melko lyhyt, mutta sekaannuimme suunnista. Kävelimme jonkin matkaa kapealla kujalla väärään suuntaan. Huomasin hetken kuluttua pienen kioskimaisen liikkeen, jonka ovella notkui asiakas odottamassa. Katsoin tarkemmin kioskin luukusta sisään ja näin siellä häämöttävän tutunomaisen suorakaiteen muotoisen rapukakun koostumusta muistuttavan levyn, joita laitetaan tämän munacrepen sisään. Ryntäsin katsomaan tarkemmin ja riemastuin. Niitä siis tehdään yhä!

cof

Tässä kioskissa valmistettiin shandongilaista versiota letusta: se oli isompi kuin tavallinen ja sen sisään tuli purjon ja korianterin lisäksi vielä salaaattia ja siemeniä. Jianbing-lettu tehdään pyöreällä paistolevyllä: ensin paistetaan ohut crepe, sen päälle rikotaan kananmuna (tai kaksi), tasoitetaan, nostetaan pois levyltä, suditaan päälle tummaa suan-kastiketta (jos kuulin sanan oikein, saattaa tarkoittaa valkosipulikastiketta) ja chilikastiketta ja ripotellaan letulle purjo- ja korianterisilppua. Lopuksi laitetaan keskelle se suorakaiteen muotoinen levy, käännetään letun reunat levyn päälle ja taitellaan neljään osaan. Ja voilà, siinä on maailman paras katuruoka. Kukahan tämän herkun toisi Suomeen?

Alla valmis jianbing ja letun kirjoitusmerkit. Suosittelen lämpimästi!

Mitä tästä harharetkestä opin? No sen, että matkalla kannattaa eksyä!

Qianmenin eteläpuolella Qianmen dajien ja Dazhalanin tienoilla oli kapealla kujalla useita pieniä perusravintoloita. Alla on kuva yhden päivän lounaastamme: takana jingjiang rousi eli lihasuikaleita ja kevätsipulia ohuilla tofulevyillä tarjottuna. Liha ja sipulit käärittiin tofulevyyn. Edessä on yuxiang qiezi eli munakoisoa ja vieressä vihreä vihannes youmaicai valkosipulilla maustettuna.

cof

Talvella ja loppusyksystä pekingiläiset kokoontuvat mielellään hotpot-aterioiden ääreen. Kuumassa kastikkeessa kypsennetään erilaisia raaka-aineita.

cof
Hotpotit odottavat asiakkaita ravintolan portailla

Lopuksi vielä muutama kuva erilaisista pekingiläisistä ”välipaloista”:

 

cof
Maistuisiko skorpioni? En voi kyllä suositella, aika mauttomia rapeita naksuja nämä.
cof
Sokerista taitavasti muotoiltuja eläin- ja lintuhahmoja
cof
Patsaan kantamia sokerihedelmätikkuja tuntui olevan myynnissä joka puolella

Kannattaa lähteä ruokamatkalle Pekingiin. Minä ainakin lähtisin mielelläni takaisin milloin vain.

Elämää Pekingin hutongeilla

Elämää Pekingin hutongeilla

Paine Pekingin kuja-alueilla eli hutongeilla on ollut kova jo vuosikymmenten ajan. Paljon on perinteisiä matalia rakennuksia revitty ja ihmisiä asutettu esikaupunkeihin. Onneksi jotain vanhaa on kuitenkin vielä jäljellä.

sdr

Moni kiinalainen (ja suomalainen) toivoo kehitystä ja modernisaatiota, ja kukapa minä olen sitä heiltä kieltämään. Tykkään itsekin asua lämpimässä talossa ja mukavuuksista muutenkin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen saanut tutustua Pekingiin jo 90-luvulla, silloin, kun autot olivat harvinaisuuksia, leveillä teillä hallitsivat polkupyörät eivätkä saasteet kirvelleet silmiä. Olen saanut pyöräillä ympäri kaupunkia, nauttia vauhdista leveillä bulevardeilla tai tarkkailla kujien elämää hitaasti edeten hutongeilla. Ja hengittää vapaasti.

sdr

Marraskuun nostalgiamatkalla halusin ehdottomasti majailla näillä jäljellä olevilla kujilla. Asuimme Banchang hutongilla Lu Song Yuan -nimisessä hotellissa lähellä Nanluoguxiangin metroasemaa. Itse hutong-alueen keskuskuja Nanluoguxiang oli nyt remontissa, joten jouduimme hieman kiertelemään ennen majapaikkamme löytymistä. Vaan ei se minua haitannut. Näillä kujilla on mukava hortoilla.

cof

Viihdyin mainiosti tässä pienessä ja sympaattisessa hotellissa. Huoneet olivat pieniä eikä kunto ollut luksusta, mutta sitä en odottanutkaan. Kaikki oli kuitenkin siistiä ja toimivaa ja hintakin kohtuullinen. Hotelli oli sisustettu kiinalaiseen tyyliin ja tunnelma oli sen mukainen. Onneksi saimme myös lämmityksen toimimaan tehokkaasti, sillä marraskuun yölämpötilat laskivat pakkasen puolelle.

cof
Hotellin aula
cof
Hotellimme sisäpiha, perinteinen ”courtyard”

Huoneen hintaan kuului myös aamiainen, mikä näytti olevan harvinaisuus hutong-hotelleissa. Aamiaisella oli tarjolla osin kiinalaisia ja osin länsimaisia aamiaisherkkuja. Noutopöydässä oli vähintään kiinalaista puuroa, jiaozi ja baozi-nyyttejä, makkaroita, kananmunaa eri muodoissa, mysliä, croissanteja, paahtoleipää ja hedelmiä. Antimet vaihtuivat päivittäin. Viikonlopun jälkeen buffet-pöytä tosin hävisi asiakkaiden vähyyden vuoksi ja jouduimme tilaamaan lämpimän osuuden aamiaisellemme. Mutta maha täyttyi mukavasti kuitenkin. Marraskuussa ei turisteja ole tungokseksi asti.

sdr
Sisäpihan koristeissa näkyy kaksoisonni eli shuangxi-merkki, joka liitetään yleensä häihin ja avioliittoon

Paikallisista mahtaa olla rasittavaa, kun turistit kameroineen töytäilevät kapeilla kujilla ja yrittävät kurkistella porteista sisään courtyard-talojen pihoille. Joidenkin talojen porteilla oli kyltti, jossa kiellettiin pihaan tulo. Tosin kyltti oli vain kiinaksi. Ei olisi kyllä tullut mieleeni tunkeilla pihoille, mutta räpsin tauotta kuvia ovista, porteista, kapeista kujista, kattojen reunoista ja muistakin yksityiskohdista. Otin kuvia myös koirista, joita näytti vaeltavan kujilla vapaina melkoinen määrä. Lemmikit taitavat olla nyt suosittuja, kun vielä 20 vuotta sitten ne olivat kaupungissa kiellettyjä.

cof
Komea kolttu koiralla

sdr

sdr

Vastoin kunnianhimoisia suunnitelmiani eestyimme vasta lähtöpäivänä aikaisin aamulla ulos hotellista. Sekin oli pakon edessä, sillä oli lähdettävä kohti lentokenttää. Päätimme kävellä lentokenttäjunan lähtöpisteeseen Dongzhimenille laukkuinemme, ja oikaisimme hieman hutongien kautta Jiaodaokou Nandajie -kadusta itään.

Harmi, ettei tullut seurattua hutongien heräämistä aiemmin. Oli mukavaa vaeltaa kujilla ja katsella, kun ihmiset valuivat aamiaiselle tai verryttelivät ulkona paksuissa talvipyjamoissaan, baozi-korit höyrysivät houkuttelevasti ja vihanneskauppiaat kasasivat tuoretavaraa esille.

cof
Päivän purjot tarjolla
cof
Baozi-nyyttejä höyrytyskoreissaan

Hutongeista on osin tullut turistien teemapuistoja, joissa palvelut muuttuvat sen mukaisiksi ja riksakuskit kärttävät kyytiinsä. Oli siis mukava nähdä, että on alueita, joissa eletään tavallista ihmisenkokoista kujaelämää. Siinä jatkumossa pari matkalaukkuaan raahaavaa länsimaalaista olivat vain tuulen henkäys, jota tuskin huomaa.

cof

Paluu Pekingiin

Paluu Pekingiin

Kaksikymmentä vuotta on jo vierähtänyt siitä, kun opiskelin Pekingissä kahden vuoden ajan. Viimeksi kävin kaupungissa vuonna 2004. Tuntuma maan muutoksiin on höltynyt ja vaivalla hankittu kielitaito rapistunut. Elämä on vienyt muiden asioiden pariin ja toisiin ilmansuuntiin. Olin jo pitkään haaveillut paluusta, ja marraskuun alussa se viimein toteutui. Kaupunki ei tosin ollut enää entisensä.

sdr

 

Kyllähän Helsinkikin muuttuu, tulee Jätkäsaarta ja Kalasatamaa, mutta harvoin ovat muutokset niin valtavia kuin Kiinan kaupungeissa. Mittakaava on käsittämätön: matalia ihmisen kokoisia kuja-alueita puretaan ja tilalle tulee kolossaalisia pilvenpiirtäjiä ja korskeita ostoskeskuksia. Muutokset olivat huimia varsinkin 1990- ja 2000-luvuilla, nostokurjet olivat olennainen osa kaupungin siluettia. Enää ne eivät hallinneet maisemaa. Luulen, että muutosvauhti on hiljentynyt olympialaisten jälkeen.

cof

Yksi suuri muutos entiseen verrattuna on kattava metroverkosto. Sillä pääsi nyt jo kaupungin laidalle Pekingin yliopiston kampuksen viereen. Tunnustan, että oikeastaan kaipasin pikkubussien tiivistä tunnelmaa ja ”leipäautojen” rämisevää kyytiä – halvimpia paahtoleivän näköisiä minipakettiautotakseja kutsuttiin silloin nimellä ”miandi” eli leipätaksi.

hutong grey.jpg

Mutta nyt metro on kätevä ja helppo emmekä loppujen lopuksi turvautuneet kertaakaan taksiin. Tällä matkalla ei siis tarvinnut viettää aikaa ruuhkissa. Lentokentältä sai ostaa matkakortin, joka kävi myös lentokenttäjunaan. Korttiin oli helppo ladata lisää arvoa kadunvarsikioskeista.

Miten hauskaa olikaan lomailla kaupungissa, jossa tärkeimmät nähtävyydet on jo läpikäyty. Meillä (opiskelukaverini ja minä) ei ollut mitään muita pakollisia kohteita kuin vanhan opinahjon kampus. Sinne oli päästävä fiilistelemään. Paljon oli kampuskin muuttunut, uusia rakennuksia oli ilmestynyt kuin sieniä sateella, mutta onneksi vanha puistoalue oli entisensä. Weiminghu eli Nimetön järvi ja vesitorni Shuita olivat paikoillaan ja alue oli juuri niin kaunis kuin muistinkin.

cof

cof

cof

Muina päivinä kuljimme minne nenä näytti, joskus olimme eksyksissäkin, mikä yleensä johti parhaisiin löytöihin. Metsästimme lempiruokiamme, joista osan löysimme, osa jäi kokematta. Niistä lisää juttua myöhemmin.

Peking on saasteinen ja kolkkokin, mutta sen humu sopii minulle. Toivottavasti pääsen pian taas elvyttämään lähes kadonnutta kielitaitoani, syömään herkkuruokiani ja eksymään hutongeille (kujille). Jonain päivänä vien sinne myös lapseni. Sitäkin on jo suunniteltu.

cof

Xinjiang – deserts, oases and grasslands

Xinjiang – deserts, oases and grasslands

Siivosin kaappejani ja löysin ilokseni vanhan Länsi-Kiinan Xinjiangista kertovan jutun, jonka kirjoitin Kööpenhaminassa pohjoismaisen Aasia-instituutin lehteen. Vierailin instituutissa valmistelemassa graduani kaukaisella 1990-luvulla. Olipa hauska muistella tätä matkaa. En yleensä kirjoita englanniksi, mutta tämän ajattelin tallentaa nyt tällaisenaan, vain hieman lyhennettynä.

November in Copenhagen: it is raining and the wind is chilly outside. I am browsing literature about Xinjiang at the library of NIAS (Nordic Institute of Asian Studies) and try to organize memories and observations from my trip to this huge and diverse autonomous region of China. And, for obvious reasons, the first thing to come to my mind is the heat in Turfan, the hottest place of China during summer.

5 pieni

Turfan is an oasis town, located in a depression with its lowest point at 154 meters below sea level and populated mostly by Uighurs, a Turkic minority people. This is my first stop after three days in a train through the rice fields of eastern China, dry mountains of Gansu and the moonlike emptiness of the western Gobi desert. For me it is clearly the most exotic place I have been to so far; the surrounding rocky desert, the architecture with its Islamic flavour, the men with their embroidered caps and women with small scarves and colourful dresses, the grape trellises all over, the sandy side streets between the clay walls and the strange language. I visit the main mosque and cycle around in that unbelievable heat; the dryness of it makes it surprisingly bearable, though. I buy one of my numerous soft drinks from a street stall kept by a Han Chinese woman. There is an irrigation channel beside the benches, like beside most of the roads in this county, and I ask the lady where the water comes from. “From Tian Shan (Heavenly Mountains)”, she answers.

The irrigation channels are the lifeline of this place and they are in multiple use: for geese and for humans, for fields and for washing. The water comes from the snow-capped mountains, across the desert they flow mostly underground to avoid evaporation and they surface in the fringes of the oases. The underground channels are called karez. The origins of this system is not agreed upon: similar system can be found in Persia and in North-West India but according to the Chinese version I was told in Turfan it was brought to the area by the Chinese during Han dynasty around 200 B.C. In any case, the fact is that water is a crucial question here as it is in the whole region, and every drop of it is valuable.

4 pieni

“The rain is practically non-existent in Turfan”, I read in books before my trip. The annual precipitation is about 12 mm and in some years there is no rain at all. Despite this I experience two brief but strong showers during my stay. It was the last place I expected to get wet in. But that did not last long: the dry heat dries you up in no time. Maybe that was the whole precipitation of this year.

The sweetest grapes

The ruins of the ancient city Jiaohe, close to Turfan, are on a hill surrounded by two small streams. I am walking in the valley of the other stream with a Chinese guide when Mr Abdurayim, an Uighur farmer asks us for a cup of tea. He offers us bread and grapes with tea, and we sit in the summer living room which is outside under the grape trellises. Our host is kindly killing flies around us while I am asking questions about his family and activities. In addition to grapes he grows wheat, cotton, melons, vegetables and sorghum. Right now they are building a hut for drying the grapes. His wife, who does not take part in the conversation, has given birth to 17 children, nine of whom are alive. One daughter still lives at home, and they have 26 grandchildren altogether. Five times a day Mr Abdurayim goes to the small mosque nearby to pray, while the women pray in the kitchen. On Fridays there is a big prayer in the bigger mosque a little further away.

Ten we go to see the harvesting of the grapes. The first event is that I am given scissors so that I can try it myself. The grapevines form a kind of a tunnel, the ceiling of which is rather low, which makes the job a little uncomfortable. I fill a small basket and return to squat with the others. Again we are offered grapes to eat, and I eat a lot, partly because of the heat and partly because they are the best I have ever eaten. Xinjiang is famous for its grapes and melons, Hami melons especially. The continental climate with its extremes in temperatures and plenty of sunshine are ideal for them. Again, some interesting grape stories are told: the bigger species are so healthy that some people in this area who eat these grapes regularly have reached the age of 150!

1 pien

The Chinese towns

It is time to see the capital of this region, Urumqi. This big grim city is inhabited mostly by Han Chinese. In the morning I go for a walk in the People’s Park, where elderly people do their morning exercises: qi gong, tai ji and even a couple of young men doing wushu. A big group of old women in their blue and grey suits shiver like in trance, as if they were possessed by a supernatural spirit. I am quite impressed. On my way back I try not to stare at people who walk backwards, deep in concentration.

In Urumqi I meet Professor Chen Yaning from the Institute of Geography. He is going to Shihezi to negotiate a research project about soil erosion with the local Water Management Office. I am invited to join him, his family, another researcher and the driver of the jeep to this trip of work and pleasure. Shihezi is about 150 km west of Urumqi, and the trip takes about four hours on one of the main roads of the region. On our way we stop in a wine factory for lunch. The director of the factory is a friend of the professor’s. They tell me how the productivity of the factory has increased enormously with the new director. They have started producing high quality wine, the price of which was sky high considering the average Chinese income, and spring water. In addition, plans to attract tourists had been made: first on the list were a swimming pool, a peach garden and a fish pond.

Shihezi itself is a green town almost entirely Han Chinese. It is so Chinese that I find it difficult to believe that we are in Xinjiang. The surrounding area is the richest of the whole region: the industry and mechanized farming are well developed around here, in Xinjiang’s standards. Obviously, people have rarely seen a foreigner here, so I am constantly a cause of amazement. Most people think I am Russian and some people even try to speak Russian to me.

Riding on the Southern Pastures

After returning to Urumqi I decide to make a day-trip to Baiyanggou or Southern Pastures. It is an area about 60 km from Urumqi inhabited by Kazakh people, seasonal nomads. I am the only European among groups of tourists from China Proper and Hong Kong. Immediately after arrival we are surrounded by children offering their horses for riding. I choose a small white horse. This was one of my dreams, to ride on the grasslands. But this is not exactly what I had imagined it to be, the Kazakh boy jumps behind me, so the sense of freedom is gone. I should have realized, he had no extra horse with him. But never mind, the scenery is beautiful, yurts scattered on the slopes of velvety mountains. Sheep, goats and cows grazing here and there and Kazakh children galloping up and down the hills. They apparently spend most of their day on horseback. I wonder which they learn first, to ride or to walk.  Severe soil erosion seems to plague some of the treeless slopes. The grass is thin, but it is August already: soon it will be time to move to the lower slopes.

3 pieni

Feeling tired after spending days hearing only Chinese or Uighur, I return to my hotel in Urumqi and hope to find some other travellers to speak English with. Instead, I share a room with two Japanese students who speak Chinese to me. I switch the television on:  revolutionary opera! Frustration is hard to avoid sometimes.

Travelling is fairly easy along the Silk Road these days, no need to ride camels any more. But the water bottle is essential. The one time I have none with me the bus crashes with the truck in front of us and we end up in the ditch. Luckily we get up again, but for a while I gazed fearfully across the boiling desert. Suddenly, I feel good about the rain in Denmark.