Heräämme Hellassa kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Ennen lähtöä otan respasta mukaani kaikki mahdolliset kartat ja pyydän henkilökunnalta vielä parhaat vinkit pitkää automatkaamme varten. Tänään olisi tarkoitus ehtiä Jökulsárlónin jäätikkölaguunille asti. Otan vielä hotellin takapihalta yhden kuvan muistoksi. Katson hajamielisesti näytölle ilmestynyttä kuvaa ja hätkähdän värien räikeyttä. Katson takaisin ulos ja huomaan, että värit vastaavat todellisuutta. Taivas ja joki ovat hohtavan sinisiä. Joskus todellisuus häikäisee, ainakin Islannissa.
Käännymme hotellilta itään. Seuraavat sadat kilometrit ajamme uskollisesti koko Islannin kiertävää ykköstietä. Poikkeamme vain katsomaan nähtävyyksiä. Turistia taas hellitään ja kätevästi tien varrella on sarja kiinnostavia paikkoja. Ohitamme nopeasti läheisen Hvolsvöllurin pikkukaupungin ja unohdamme tankata.
Pysähdymme ensimmäisen kerran Seljalandsfossin vesiputoukselle. Lähestymme komeaa putousta ja seuraamme sen taakse vievää märkää ja mutaista polkua. Aurinko paistaa tasangolla, mutta me kuljemme varjoon ja jyrkänteen alle. Vesi vyöryy 60 metrin korkeudesta entiseltä rantatörmältä ja alas syöksyessään se roiskii pisaroita ja sumua ympärilleen valtavan pilven. Kastumme. Pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni vesiputouksen taakse.
Näkymä on satumainen ja mielikuvitus alkaa taas laukata. Samaan aikaan ystäväni kanssa koemme olevamme jossain muinaisessa maisemassa. Minä odotan jyrkänteen takaa dinosauruksia ja hän kuvittelee ritarilauman laukkaavan tasangolle. Olemme kai katsoneet liikaa elokuvia elämämme aikana.
Todellisuudessa näemme putousta kohti kulkevia turisteja erivärisissä kevyttoppatakeissaan.
Jatkamme matkaa kävellen, sillä seuraava luonnonihme on vain noin 500 metrin päässä. Häveliäs vesiputous nimeltä Gljúfrabúi piilottelee syvän rotkon uumenissa, mutta muhkeat sumupilvet ja kohina paljastavat sen sijainnin. Putouksen yläosan voi nähdä jyrkänteen huipulta, mutta sinne kiipeää vain hurjapäinen ystäväni. Rinteeseen lähtee aikamoinen joukko nuoria brittejä samaan aikaan, joten minä ja ystäväni yhdeksänvuotias käännymme takaisin alas jo kymmenen metrin korkeudesta. Minua huimaa, jalat liukuvat niljakkaalla ja jyrkällä rinteellä ja näen ylhäällä kapean kohdan, joka olisi ylitettävä köydestä kiinni pitäen. Voisin taistella korkeanpaikankammoani vastaan, mutta en jonossa kulkien. Siihen tarvitsen aikaa ja tilaa hengittää.
Menemme sen sijaan kuikuilemaan rotkoon sen suuaukon luota ja etsimme kauniita kiviä putouksen alajuoksulla. Kesällä ottaisin kengät pois ja kahlaisin rotkoon, nyt tyydyn ruikuttamaan rannalla ja suojelemaan kameraani sumupilveltä. Ystäväni palaa huipulta housut mutaisina. Näkymä on kuulemma hieno, mutta huipulla on ahdasta. Ei siis lapsille eikä heikkohermoisille.
Palaamme autolle matkamuistokioskin kautta. Himoitsen hetken kauniita islantilaisia villapaitoja, mutta roposeni menevät tällä kertaa vain elämyksiin.
Seuraava kohteemme on jälleen vesiputous. Skógafossia pääsen minäkin ihailemaan yläilmoista, sillä putouksen viereen on rakennettu näköalatasanne. Retkikuntamme nuorin laski tasanteelle vievien portaiden määräksi 420. Matkalla vilkuilen putousta, jyrkänteessä pesiviä lintuja, toisella puolella näkyvää maataloa ja ylhäällä vuoren rinteellä laiduntavia hevosia.
Alhaalla lähdemme katsomaan putousta lähempää. Leveä Skógafoss suihkuttaa vettä ja sumua valtavalla voimallaan. Seuraan mustiin pukeutuneen pariskunnan ilmeisesti hääkuvausta putouksen äärellä. Putouksen vesihöyryt kastelevat pariskunnan nopeasti, ilmeet ovat vakavia vähissä vaatteissa. Lämpötila on auringosta huolimatta talvinen.
Auringonsäteet ja putouksen pisarat kohtaavat ja ensin ilmestyy yksi sateenkaari, sitten toinen. Ne tulevat niin lähelle, että niitä voi melkein koskettaa. Huomaan alemman sateenkaaren napanneen ystäväni kehälleen. Hieraisen silmiäni ja odotan seuraavaksi valkoisen yksisarvisen ilmestymistä. Islannissa on taikaa.
Ajamme päätietä eteenpäin kohti Víkin kaupunkia. Bensa hupenee. Alkaa jännittää. Haluaisimme nähdä Reynisfjaran mustan rannan ennen Víkiä ja syödä lounasta. Kun saavumme mustan rannan risteykseen, on polttoaine niin vähissä, että meidän on ajettava suoraan Víkiin tankkaamaan. Selviämme huoltoasemalle viimeisillä pisaroilla. Kuinkahan monesta blogista ja oppaasta luin ennen matkaa, että Islannissa kannattaa tankata aina kun voi? Huoltoasemia ei tosiaankaan ole joka kulmassa. Yritämme ottaa opiksi.
Ystäväni matkustaa tyttärensä kanssa vain käsimatkatavaroin. Heidän matkalaukkunsa ei selvinnyt Coloradon hiihtoreissulta mukaan Islantiin. United Airlines lupasi iloisesti lähettää laukun perässä, mutta aamulla selvisi, ettei lentoyhtiöllä olekaan sopimusta Icelandairin kanssa, joten laukku ei liiku Keflavikista mihinkään. Emme voi mitenkään palata Reykjavikiin. Ystäväni päätyy ostamaan huoltoaseman viereisestä matkamuistomyymälästä itselleen ja tyttärelleen pinkkejä alushousuja, joissa lukee takapuolen kohdalla isoin kirjaimin ICELAND. United saa maksaa nämäkin. Asiakkaan mukiloinnit ja pinkit alushousut.
Vaikka ajatus taaksepäin siirtymisestä tuntuu pahalta, haluamme ehdottomasti nähdä Reynisfjaran. Víkin ravintolat eivät ole auki, joten päätämme syödä lounaan Reynisfjaran kahvilassa. Siinä vaiheessa fish and chips maistuu hyvin. Islannin sääolot näyttävät oikullisuutensa ja siirrymme aamupäivän auringosta sadesäähän. Synkät olosuhteet lisäävät dramaattisuutta rannan mustaan näkymään. Meri pauhaa.
Ennen rantaa näemme varoituskylttejä arvaamattomista tyrskyistä ja hyytäviä uutisia Atlantin kitaan jääneistä turisteista. Viimeisimmästä tragediasta on vain muutama viikko. Varoituksista huolimatta näen ensimmäisenä rantaan saavuttuamme lapsiperheen juoksentelevan vesirajassa. Tyrsky meinaa nielaista pienen pojan ja huudan ääneen kauhusta. Onneksi isä saa napattua lapsen turvaan. Vesi ulottui poikaa jo vyötärölle.
Musta, synkkä, armoton, kaunis Reynisfjara, jonka reunalla töröttää kaksi kivettynyttä peikkoa (näin tarinat kertovat).
Auto ja matkailijat on ravittu. Edessä on vielä pitkä matka Jökulsárlóniin. Ajamme sateessa ja autiossa jylhässä maisemassa vielä lähes 200 kilometriä. Ihmettelemme vaihtuvia maisemia, ylitämme laavakenttiä yksisuuntaisien siltojen läpi, välillä maasto on vihreää kulkukelvotonta kukkelikkoa, johon voi hyvin kuvitella maahisia ja menninkäisiä kurkistelemaan. Rannikkotasangon taustalla häämöttävät usein lumihuippuiset vuoret.
Löydämme hotellimme ja päätämme jättää jäätikkölaguunin seuraavaan päivään. Takana on pitkä ajomatka, sää on harmaa ja on illallisen aika.
Mitä jäi näkemättä:
Päivän ajomatka oli lopulta vain noin 280 km, mutta monen pysähdyksen taktiikalla saimme matkaan kulumaan koko päivän. Silti jäi monta kiinnostavaa kohdetta näkemättä:
- Eyjafjallajökulin purkauksen vierailukeskus: tämä pieni keskus on aivan päätien varressa Eyjafjallajökullin jäätikön eteläpuolella. Siellä voi nähdä 20 minuutin dokumentin siitä miten paikalliset selvisivät Eyjafjallajökulin tulivuoren purkauksesta 2010.
- Sólheimasandurin rannalle pakkolaskun tehneen lentokoneen hylky: Skógafossin ja Víkin välillä on iso parkkipaikka, josta lähtee tie hylylle. Kävely edestakaisin vienee pari tuntia, joten emme ryhtyneet siihen. Parkkipaikalla ei ole mitään opastetta eikä tien varressa kylttiä, joten jos näet autoja hiekkakentällä keskellä ei mitään, olet oikeassa paikassa.
- Dyrhólaeyn niemi: Reynisfjaran mustaa rantaa voi katsoa myös sen länsipuolella olevalta Dyrhólaeyn niemeltä. Olen nähnyt sieltä otettuja upeita kuvia, joten paikka on varmasti käymisen arvoinen.
Majoitus
- Lähdimme aamulla hotelli Rangasta, joka tarjosi hyvät ateriat (suolaiset tosin) ja erinomaisen revontulipäivystyksen. Ranga on kallis hotelli, mutta saimme siitäkin ajoissa varaamalla ja tarjouksia kärkkymällä huoneen kohtuuhinnalla
- Illalla saavuimme Fosshotel Glacier Lagooniin, joka on hienolla paikalla, ja miellytti kaikin puolin silmääni. Illallisemme oli myös oikein hyvin valmistettu. Hotelli on järkyttävän kallis, joten olimme jo hylänneet koko vaihtoehdon. Vielä kerran kurkistaessamme varaussivustolle saimme huoneen kuitenkin puoleen hintaan. Päätimme törsätä eikä kaduta yhtään.
Matkoja, retkiä, hetkiä 
Voi miten upeat kuvat ja tarina ja tämä teidän päivä! Uskomaton tuo sateenkaarikin. Oi että <3. Miten maltan odottaa, että pääsen kulkemaan tätä samaa reittiä ja näkemään tämän kaiken muutenkin kuin ruudun takaa.
Teinköhän minä hätiköityjä hotellivarauksia, kun en hoksannut yhtään kärkkyä alennuksia. Kalliita olivat kyllä kaikki majoitukset, vaikkei mitään superluksusta todellakaan saatu.
TykkääLiked by 1 henkilö
Islanti on niin ihmeellinen, että vieläkin kaikki hämmästyttää😊
Varmaan hyvä, jos teillä on jo majoituksia varattuna, kaikki hotellit olivat yllättävän täysiä, vaikkei ollut edes sesonki. Ihmettelen miten islantilaiset selviävät kesäsesongista. Meillä kävi kyllä ihme tuuri noiden hintojen kanssa😀
TykkääLiked by 1 henkilö