Hetkiä Islannin avarissa maisemissa

Yhdistin syyskuussa työmatkaani muutaman vapaapäivän ja vuokrasin minimökin läheltä Borgarnesia hieman yli tunnin matkan päässä Reykjavikista.

Lähdin iltaa kohti ajamaan pohjoiseen. Aivan tien viereen ei sattunut ruokakauppoja, joten mietin hetken, että ajanko suoraan mökille valoisaan aikaan vai koukkaanko Borgarnesiin kauppaan ja saavun perille mahdollisesti pimeän aikaan. Päätin ottaa riskin ja kävin ostamassa aamiaistarpeet. Kiitin sitä seuraavana aamuna, kun nautiskelin hitaasta aamiaisesta, mutta iltaan se toi hieman ylimääräistä sydämentykytystä. En meinannut hämärässä erottaa oikeaa tienhaaraa mökille ja ajoin siitä ohi muutaman kerran. Lisäksi mökin lukko oli todella omalaatuinen, ja sain ronklata sitä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Ehdin jo kuvitella itseni nukkumassa autossa.

Mutta siihen iltaan jäi stressi. Kaipasin rauhaa ja retriittiä, ja sitä todellakin sain. Nautin avarista maisemista ja täydellisestä hiljaisuudesta.

Aamulla heräsin hyvin nukutun yön jälkeen, kelloon katsomatta. Oven pienestä ikkunasta avautui upea näkymä. Oli pakko avata ulko-ovi ja hiippailla kylmälle terassille hetkeksi, hengittää kirpeää puhdasta ilmaa, ihmetellä avaruutta ja tyyntä säätä.

Hitaan aamun jälkeen ajelin ensin pitkin Snæfellsnesin niemimaan etelärannikkoa. Pysähdyin vain hevostauolle.

*Näin rennosti voi saaliseläinkin ottaa, kun ei ole saarella luonnollisia vihollisia*

Ajoin ensin haahuilemaan Djúpalónssandurin rannalle niemen kärkeen. Rantatyrskyt, tummat kivimuodostelmat ja taustalla häämöttävä Snæfellsjökull tekivät maisemasta vaikuttavan kauniin. Tällaiset maailman ääret kiehtovat minua loputtomasti, tunnen itseni hyvällä tavalla pieneksi luonnon voimien äärellä.

*Rannalla lojuu vieläkin palasia vuonna 1948 haaksirikkoutuneesta brittiläisestä troolarista*

Seuraavaksi kävin moikkaamassa vanhoja tuttuja jättiläisiä eli Lóndrangarin basalttipilareita. Näin pilarit viimeksi neljä vuotta sitten kaatosateessa ja jäin harmittelemaan kiirettä. Nyt sain ajan kanssa ja kauniissa säässä kävellä luontokeskukselta (Gestastofan á Malarrifi) pilareille ja rantapolkua pitkin näköalapaikalle (Lóndrangar útsýnisstaður) ja takaisin Malarrifin majakalle.

*Ylhäällä näköalapaikka Lóndrangar útsýnisstaður*

Nälkä alkoi jo kaihertaa, joten lähdin kohti Arnarstapia. Sopiva ruokapaikka löytyikin jo tienhaarasta, ja pysähdyin syömään fish and chipsit parkkipaikan ruokakärrystä. Ruuan jälkeen ajoin kuitenkin vielä kylän rantaan asti katsomaan rannikon ruohopäällysteisiä kivimuodostelmia ja ihailemaan vielä kerran näkymää kohti Snæfellsjökullia.

Ajoin takaisin samaa tietä. Tie on suora ja tasainen, näkyvyys hyvä ja avoin, mutta silti saa pitää varansa, sillä lampaat töytäilevät keskelle tietä milloin sattuu.

Ehdin vielä sopivasti nähdä värikylläisen auringonlaskun mökin terassilta.

Seuraava aamu oli entistäkin kirkkaampi, suorastaan häikäisevä. Lähdin ajamaan kohti Grábrókin tulivuorta. Ajelin alkumatkan pikkuteitä valtatie numero 1 sijaan, ja se kannatti. Vaikka tie oli välillä huonossa kunnossa ja vanha kapea Hvítán silta oli aika kuumottavaa ylittää, olivat maisemat häikäiseviä. Siltakin oli omanlaisensa elämys. Harmillisesti en pystynyt ajaessani kuvaamaan, enkä voinut yksikaistaisella tiellä oikein pysähtyäkään.

Kiipesin portaita Grábrókin tulivuorelle ja kiersin sen reunoja pitkin kraatterin ympäri. 3000 vuotta sitten purkautunut Grábrók ja viereinen Grábrókarfell muistuttivat Islannin tuliperäisestä ytimestä.

Pysähdyin seuraavaksi hieman tulivuorista etelään katsomaan Glannin vesiputouksia. Kauniit vesiputoukset eivät ehkä ole niin näyttäviä kuin eteläisemmät kuuluisuudet, mutta paikka on rauhallinen. Parkkipaikalla oli minun lisäkseni vain muutama autollinen kiinalaisia. Putouksen pikainen katsominen ilmeisesti riitti heille, sillä sain kävellä putouksilta eteenpäin Paratiisitietä kristallinkirkkaalle lammelle aivan ylellisessä yksinäisyydessäni. Sää oli käsittämättömän upea.

*Täydellinen eväspaikka, ja minä unohdin eväät autoon*

Olisin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa tutkimaan Islannin ihmeitä, mutta Reykjavik kutsui. Paluumatkalla pysähdyin vielä ihmettelemään säätä ja merimaisemaa ennen kuin sukelsin Hvalfjörðurin tunneliin.

Ennen paluulentoa ehdin vaellella Reykjavikissa. Kaupunki on oikein kiva, mutta sateinen harmaa sää himmensi sen hetken mielialaani. Kärsin maisemakrapulasta ja orastavasta flunssasta. On vieläkin vaikea selittää sitä rauhan kokemusta avarien ja dramaattisten maisemien äärellä aurinkoisessa säässä. Imen siitä voimia vieläkin.

Matkan ajankohta 12.–14.9.2023
Majapaikkani sijaitsi Borgarnesista n. 15 minuuttia itään, ajomatka mökiltä Djúpalónssandurin rannalle kesti noin kaksi tuntia
Grábrókin tulivuori sijaitsee ykköstien varressa noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Reykjavikista
Voit seurata retkiäni myös Facebookissa ja Instagramissa

Matkahetkiä vuonna 2019

Uusi vuosikymmen on jo pitkällä, mutta muistellaanpa vielä hetki viime vuotta. Vuosi 2019 ei ollut matkailullisesti ehkä niin hulppea kuin 2018, mutta hyvä niin. Matkailuriippuvuudesta ei ole kovin helppoa päästä eroon, vaikka varsinkin viime vuonna reissuihin tuli lisämausteena aimo annos syyllisyyttä.

Mutta niistä reissuista.

Hiihtolomalla Hämeessä

Hiihtoloman vietetimme lasten kanssa kotosalla ja isäni luona Hämeenlinnassa. Pistäydyimme Iittalassa lasitehtaan touhuja ihmettelemässä ja Kultasuklaan suklaakaupassa herkuttelemassa.

Pääsiäisenä Kroatiassa

Perinteinen pääsiäismatkamme suuntautui tällä kertaa Kroatiaan. Kuopuksen unelmakohteessa Dubrovnikissa käväisimme vain päiväseltään, sillä asuimme naapurikaupunki Cavtatin laitamilla.

Dubrovnik oli kaunis kuin kermakakku, mutta itselleni jäi vain tyhjä olo. Olemmeko tänne edes tervetulleita? Missä on kaupungin sielu, jos se näyttää vain turistien Game of Thrones -teemapuistolta? En oikein osannut antaa tälle upealle kaupungille edes mahdollisuutta. Nautin kyllä kovasti Srd-vuoren maisemista.

Käväisimme Dubrovnikin lisäksi päiväretkillä Bosnia-Hertsegovinan Mostarissa sekä Montenegron Kotorissa, jotka olivat oikein sympaattisia molemmat.

Parasta tässä reissussa olivat kuitenkin leppoisat aamiaiset ihanalla aurinkoisella terassillamme, asuntomme kirjahyllyn sisältö ja viimeisen päivän minipatikka vuorilla Cavtatin yllä. Vuorilla kevät oli vasta puhkeamassa täyteen loistoonsa, aurinko paistoi, tuuli viilensi mukavasti oloa eikä missään ollut ketään. Kaupunkien väkijoukot eivät taida olla minua varten.

Cavtatin vuorilla oli kaunista ja rauhallista

Kesällä kohti Jäämerta

Kesällä oli taas kerran päästävä pohjoiseen. Kohti Jäämerta -reissumme oli jälleen yksi vuoden kohokohdista ainakin itselleni. Mielessäni palaan usein pohjoisen kesän ihmeelliseen valoon, Pyhä-Nattasen upeisiin maisemiin, Hornøyan mahtavalle lintusaarelle ja Grense Jakobselvin rantakallioille Petsamon naapuriin. Myös ajomatka Hamningbergiin Varangin niemimaan koilliskolkassa oli elämys.

Pyhä-Nattanen — Näkymät Pyhä-Nattaselta ilta-auringossa

Hornoya — Hornøyan lunnien näkeminen oli kesän kohokohtia

Grense Jakobselvin rannan toisella puolen alkaa Petsamo

Tie Hamningbergiin kulki hämmästyttävien kuumaisemien läpi, perillä odotti upea hiekkaranta

Ruskaretkellä Islannissa

Syyskuussa lähdin työmatkalle Islantiin ja yhdistin siihen viikonloppureissun Snæfellsnesin niemimaalle työkavereiden kanssa. Ihana Islanti ei jättänyt taaskaan kylmäksi. Unohtumaton matka tämäkin.

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 2

Snaefellsnes — Saxhóllin uinuva kraatteri

Syyslomalla Pyreneillä

Syyslomalla lensimme esikoisen toivekohteeseen Barcelonaan. Olimme tosin kaupungissa vain yhden kokonaisen päivän, sillä vuorille oli taas päästävä.

Montjuic — Saavuimme syyslomalla keskelle Barcelonan mellakoita. Vietimme kaupunkipäivän pääosin Montjuïcin kukkulan hienoissa maisemissa.

Majoituimme Ranskan puolella Pyreneitä Aleun kylän alueella. Mökissä oli mukava istua ruokapöydän ääressä ja katsella vaihtelevia pilvimuodostelmia Pyreneiden huippujen yllä.

Tämän reissun kohokohtia olivat mukavan mökkimme lisäksi ajomatkat upeissa maisemissa sekä ihana päiväpatikka Arsin putoukselle. Näistä täytyy kirjoittaa vielä erikseen.

Paluumatkalla Barcelonaan poikkesimme myös Montserratin luostarilla. Emme käyneet sisällä, mutta maisemat luostarilta olivat todellakin poikkeamisen arvoiset!

Mihin mennä 2020?

Syysloman jälkeen matkakuumeilu on pysynyt aisoissa, eikä uusia reissuja ole vielä näköpiirissä. Joululoman televisiohetki vanhan Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan parissa aiheutti tosin lämmönnousua ja nyt haaveilen automatkasta Englannissa. Mikään ei kuitenkaan ole vielä varmaa, paitsi että ensi viikonloppuna minä lähden Mikkeliin.

BestNine2019 — Kiitos menneestä vuodesta! Tässä vuoden 2019 yhdeksän tykätyintä kuvaa Instagramissa: Cavtat, Dubrovnik, Mostar, Cavtat, Kirkjufell, Hornøya, Saxhóll, Lóndrangar ja Kotor.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 2

Heräämme sunnuntaiaamuna Ólafsvíkissä. Majatalossamme on vielä hiljaista, kun nautimme pitkää aamiaista oleskelutilassa.

Taivaan pilvipeitto alkaa repeillä, kun lähdemme ajamaan kohti länttä ja Öndverðarnesia, joka on Snæfellsnesin niemimaan luoteisin piste. Hellissandurin jälkeen käännymme oikealle ja jatkamme pohjoisrannikkoa seuraavaa pikkutietä.

Pian on jo pysähdyttävä, sillä meri hehkuu turkoosina ja rantatyrskyt puhauttavat valkoisia roiskepilviään jyrkkiä rantakallioita vasten. Kallioiden välissä on pieniä vaaleahiekkaisia poukamia, pohjoisia paratiisirantoja. Islanti yllättää aina, mustien vulkaanisten rantojen maassa näiden tummanpuhuvien kalliojyrkänteiden välissä onkin vaaleaa hienoa hiekkaa.

Ajamme vielä muutaman sata metriä lännemmäs ja saavumme Skarðsvíkin isolle hiekkarannalle.

Snæfellsnesin — Kaukana näkyy häivähdys punaista Öndverðarnesin majakkaa

Skarðsvíkin jälkeen kapea tie muuttuu pian pinnoittamattomaksi ja päätämme kääntyä takaisin kohti isoa tietä, sillä etenemme kuoppaisella tiellä kävelyvauhtia. Öndverðarnesin majakka jää nyt näkemättä, mutta meillä on vielä monta mielenkiintoista kohdetta matkan varrella.

Jatkamme Útnesveguria (tie nro 574) pitkin kohti etelää ja pian käännymme katsomaan lähempää Saxhóllin uinuvaa tulivuorta, joka on kätevästi aivan tien varressa.

Nousu kraatterille on tehty helpoksi, kiipeämme metallisia portaita pitkin ylös asti. Ruskamaisema on ylhäältä katsottuna pyörryttävän upea. Tämä on ensimmäinen kertani tulivuoren huipulla, onneksi se nukkuu, kasvipeite on jo vallannut kraatterin pintaa.

Snaefellsnes20 — Laavakenttien maaruska oli kauneimmillaan

Etelässä näkyy synkkiä pilviä, muutama pisara tippuu jo näistäkin pilvenriekaleista, mutta meille paistaa vielä aurinko. Emme pääse kovin pitkälle, kun on taas pysähdyttävä. Ympäröivät maisemat ovat yksinkertaisesti liikaa, on jäätävä hetkeksi vielä. Takapenkkiläinen avaa oven, astuu ulos ja sanoo: ”No niin, sateenkaarikin vielä, mitäpäs muutakaan”.

Tämä on järjetöntä.

Snaefellsnes23 — Kyllä, olemme edelleen maapallolla

Ajamme kohti niemimaan etelärannikkoa ja sukellamme sadepilveen. Näkyvyys on yhtäkkiä melkein olematon. Ohitamme risteyksen, josta pääsisi Dritvíkin ja Djúpalónssandurin mustalle rannalle. Sää on nyt sen verran raju, että jätämme tämän rantakävelyn väliin. Ja onhan se hyvä jättää jotain vielä seuraavaan kertaan.

Sankan sateen seasta alkaa erottua kaksi tummaa jättiläishahmoa, mitä ne ovat? Linnan rauniot vai kivettyneitä jättiläisiä? Mikä rakennus voisi olla noin massiivinen? Hahmojen heikot ääriviivat paljastavat kuitenkin sen, että kyseessä on luonnonmuodostelma. Ne ovat Lóndrangar, kaksi basalttipilaria, jotka ovat jääneet jäljelle luhistuneesta kraatterista.

Tarvitsemme tauon ja ajamme Snæfellsnesin kansallispuiston vierailukeskukseen (Gestastofa Malarrifissa). Vierailukeskuksessa saamme samalla tietoa alueen luonnosta ja tietenkin sagoista.

Sataa edelleen, mutta mieleni tekee kävellä meren rantaan, lähemmäs basalttipilareita. Majakkakin täällä olisi mutta jättiläiset vetävät minua puoleensa magneetin tavoin.

Matkakaverini jäävät pitämään sadetta ja yritän kipaista nopeasti vain pienen lenkin. Olen kuitenkin hyytelöä noiden hahmojen vetovoiman edessä. Jospa ehtisin vielä vähän lähemmäs? Vielä vähän, vielä vähän.

Lopulta olen mustalla rannalla melkein Lóndrangarin juurella. Olo on syyllinen, sillä tiedän muiden odottavan. Lähetän heille epätoivoisen viestin ja pyydän heitä tulemaan perässä. En voi vastustaa tätä paikkaa, kiipeän jättiläisten taakse ja katson kaihoisasti kohti näköalapaikkaa kaukana rantakalliolla. En sentään aio lähteä sinne asti. Pyörrän takaisin ja seison alhaalla mustalla rannalla hetken.

Ehkä olen ajatellut sagojen syntyneen siitä, että oikulliset säät pakottavat ihmiset sisätiloihin pitkiksi ajoiksi ja niistä hetkistä syntyvät sadut ja tarinat. Mutta mitä jos luonto on tällainen, satumainen ja suunnattoman voimakas, jos se kertookin itse tarinansa ja nämä ovatkin oikeasti kivettyneitä trolleja tai jättiläisiä, ja niiden takana olevilla kukkuloilla asuvat tontut ja menninkäiset. Täällä asuvat ihmiset tietävät olla keräämättä heinää tuolta kukkulalta, etteivät tontut suutu.

Täällä uskon mihin vain.

Vettä sataa vaakatasossa päin naamaa. Minua alkaa naurattaa, tämä paikka on niin voimakas ja hieno, absurdi ja älytön, en edes tiedä miten voisin sitä kuvailla. Joskus käsittämätön maisema saa minut mykistymään, joskus itkemään, täällä alan hihittää.

Hulluutta, tai ainakin Islannin-hulluutta, nuo menninkäiset taitavat leikkiä järkeni kanssa. Onneksi en sentään kohtaa täällä paholaista niin kuin runoilija Kolbeinn Joklaskald aikoinaan. Tai näin tarinat kertovat.

Ei tämä ole edes Islannin kaunein paikka, säästä nyt puhumattakaan, mutta jostain syystä olen juuri nyt liikuttunut ja onnellinen, ytimiä myöten ravisteltu. Mitään järjellistä selitystä en osaa antaa.

Palaan vierailukeskukselle, matkakaverini olivat kävelleet hetken majakan suuntaan, mutta päättivät olla lähtemättä perääni. En osaa selittää heille, mitä juuri koin, pyydän vain anteeksi viipymistäni. Kömmin autoon sateen piiskaamana, sisälläni lämmin kiitollinen hehku. Maailma ja luonto ovat jälleen osoittaneet voimansa. Ihmettelen hiljaa mielessäni, miksi karun kauniit paikat vaikuttavat minuun näin.

Viikonloppukierroksemme lähestyy loppuaan. Etsimme kahvilaa Arnarstapissa, mutta päädymme rantaan ihailemaan maisemia. Ehkä toisenlaisella säällä tai toisena vuodenaikana täältä näkyisi Snæfellsnesin jäätikölle asti.

Snæfellsnes — Näihin maisemiin palaisin mielelläni

Piipahdamme vielä katsomaan mustaa Búðakirkjaa ja ajamme illaksi Reykjavikiin.

tämä reissu tehtiin 22.9.2019
Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1
ajomatkaa kertyi noin 245 km (Ólafsvík – Malarrif – Reykjavík)
Snæfellsjökullin kansallispuisto

Islanti-juttuja vuodelta 2017:

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Islannin maisemat pakahduttavat, ainakin minut. Upeutta on joka puolella, turistien kansoittamalla Kultaisella kierroksella tai etelärannikon laguuneilla ja rannoilla. Idässä ja pohjoisessa en ole vielä käynyt, mutta varmasti sama jatkuu sielläkin. Minua eivät väkijoukot haittaa, kun edessä on aivan ainutlaatuisia maisemia ja luonnon ihmeitä. Islannissa on jotain aivan erityistä.

Pari konferenssipäivää Reykjavikissa on takana ja minä ja pari työkaveriani vuokraamme auton ja lähdemme kohti Snæfellsnesin niemimaata. Viikonlopun mittainen oma loma on edessä.

Satu Rämön kirjoittamassa Mondon Islanti-oppaassa kerrotaan, että Snæfellsnesissä on aivan erikoisia energioita ja voimia, menninkäisiä ja jättiläisiä, trolleja ja muuta kummaa. Islantilaiseen tapaan seudusta on monenlaisia satuja ja tarinoita. Mondo-opas lähtee mukaamme, mutta muuten lähdemme matkaan huonosti valmistautuneina, vain yöpymispaikka varattuna. Menninkäiset suhtautuvat meihin ilmeisen myönteisesti, sillä onnekkaasti valitsemme hienon reitin mykistävien maisemien läpi.

Ajamme Reykjavikista pohjoiseen ja seuraamme hetken Snæfellsnesin etelärannikkoa tiellä numero 54, kunnes käännymme niemimaan halki menevälle tielle 56. Ohitamme upeita järviä, näemme vuoria ja hehkuvaa maaruskaa. Henkeämme salpaa. Nyt on pysähdyttävä ensimmäiselle kuvaustauolle.

Pohjoisessa käännymme hetkeksi itään ja koukkaamme niemimaan pohjoisrannikolla sijaitsevaan Stykkishólmurin kaupunkiin kahville. Täältä pääsisi lautalla vuonon saarille tai Länsivuonoille, jos olisi aikaa. Ajamme vielä satamaan ja kannasta pitkin Súgandiseyn saarelle. Kiipeämme satamaa suojaavan saaren huipulle ja katsomme majakalta maisemaa kaupunkiin ja merelle.

Ajamme aluksi takaisin samaa tietä ja poikkeamme matkan varrella katsomaan pyhää Helgafell-vuorta. Maksamme mielihyvin vuorelle vievää reittiä ja vessoja ylläpitävälle pariskunnalle pienen pääsymaksun ja lähdemme kiipeämään.

Helgafellin huipulla voi esittää toivomuksia, mutta me teemme tämän rituaalin aivan väärin, sillä huomaamme ohjeet vasta laskeuduttuamme. Jos kiipeät Helgan huipulle, muista kiivetä ylös aivan vaiti ja taakse katsomatta. Huipulla saat esittää kolme toivetta, positiivista sellaista, etkä saa kertoa niistä kenellekään. Tämän mahdollisuuden saa vain ensimmäisellä kerralla, joten älä tee niin kuin me. Nostan kyllä hattua sille, joka malttaa kävellä huipulle asti vilkuilematta ympärillä avautuvia maisemia.

Seuraava pysähdyspaikkamme on Grundafjörðurin pikkukaupungin vieressä sijaitseva Kirkjufell-vuori. Tämä on yksi Islannin kuvatuimmista paikoista ja paikalla on tänäkin harmaana syyskuun päivänä monta valokuvaajaa.

Jätämme auton täydelle parkkipaikalle ja kävelemme kohti Kirkjufellsfossin vesiputousta, jonka luota useimmat kuvat on otettu. Asetumme riviin räpsimään.

Päivän ajomatkamme päättyy Ólafsvíkin kaupunkiin. Asetumme mukavaan majataloomme, jonka ikkunoista voimme katsella merelle tai toiseen suuntaan vuoren rinteille ja vesiputoukselle. ”Ihan kuin Korsossa olisi”, toteaa työkaverini sarkastisesti. Ajatella, että jollekin tämä kaikki on arkipäivää. Meille tämä on yhtä juhlaa.

Illalla laskeudumme pienen hiljaisen kaupungin keskustaan syömään. Aution pimeyden keskellä astumme ravintola Hrauniin ja hämmästymme: ravintola on täpötäynnä, tunnelma lämmin ja täynnä puheensorinaa. Onneksi mahdumme sekaan, sillä fish&chips on oikein hyvää.

Huomenna matkamme jatkuu kohti niemimaan läntistä kärkeä.

Tämä reissu tehtiin 21.9.2019
Ajomatkaa kertyi 236 km (Reykjavík – Stykkishólmur – Ólafsvík)

Islanti-juttuja vuodelta 2017:

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla

Aamulla aurinko paistaa jälleen. On aika hyvästellä matkamme hienoin hotelli Fosshotel Glacier Lagoon Hnappavellirissä ja kiiruhtaa itse pääkohteeseen eli Jökulsárlónin jäätikkölaguunille. Noin 20 minuutin ajomatkan jälkeen saavumme laguunille, joka on aivan 1-tien vieressä. Näkymä on häikäisevä.

Jökulsárlón on Islannin suurimman jäätikön Vatnajökullin kansallispuiston reunalla. Vatnajökullin kieleke Breiðamerkurjökull ulottui aiemmin mereen asti, mutta viimeisten sadan vuoden aikana jäätiköt ovat sulaneet vauhdilla, kieleke on vetäytynyt ja siitä on irronnut jäävuoria. Laguuni muodostui 1930-luvulla ja se on jatkaa edelleen laajentumistaan.

Seisomme kirkkaassa auringossa tämän järisyttävän kauniin laguunin äärellä. Sen pinta on tyyni ja heijastaa jäälohkareet, -vuoret ja pilvet tarkkoina peilikuvina, mikä tekee maisemasta maalauksenomaisen epätodellisen, luonnon taideteoksen. Taivaanrannanmaalari on tänään sutinut sinistä ja valkoista suurin vedoin ja alemmas hieman harmaampia tai jopa rusehtavia pilvipintoja.

Laguunilla järjestetään kesäkaudella venekierroksia ja harmittelin etukäteen sitä, ettemme moiselle pääsisi. Myös jääluolakierrokset on peruttu tältä päivältä sulamisen vuoksi. Päivä on hämmästyttävän lämmin. Uskomattoman kauniin tyynen laguunin rannalla kävellessäni olen kuitenkin kiitollinen, että saan olla täällä juuri nyt, kun paikka vielä odottaa suurimpia turistilaumoja eivätkä kirkkaanväriset pörisevät veneet riko hiljaisuutta.

Kävelemme rantaa pitkin eteenpäin ja vähätkin turistijoukot jäävät taakse. Mikä hiljaisuus! Hengitän täydellisen puhdasta kuulasta ilmaa ja muistelen hetken kotikaupungin kevätpölyjä. Hiljaisuuden rikkoo hetkeksi jäävuoresta lohkeavan palasen paukahdus ja romahduksen roiskahdus. Erotan kaukana pienen liikkuvan mustan pisteen. Hylje lipuu hiljaa vedessä ja katoaa pian jäälohkareen taakse.

Tyyntä vettä tuijotellessani huomaan sen hitaan liikkeen, joka kuljettaa pieniä jääveistoksia kohti laguunista mereen johtavaa suuaukkoa. Veden vauhti kiihtyy meren lähestyessä ja lopulta mereen purkautuessaan vesi syöksyy valtavalla voimallaan ja vie mukanaan isoja ja pieniä, läpikuultavia, samean valkoisia ja jopa turkooseja jäälohkareita.

Nousemme autoon ja ajamme takaisin sillan yli ja pysäköimme meren puolelle päätietä. Kävelemme rantaan, johon laguunista purkautuvat jäämuodostelmat rantautuvat. Musta ranta on täynnä erikokoisia auringossa hohtavia luonnon timantteja. Ranta on nimeltään Diamond Beach.

Jään kauneutta ja monimuotoisuutta ihmeteltyämme palaamme autoon. Tänään on vielä pitkä ajomatka edessä. Ohitamme pian hotellimme ja ajamme vielä noin 30 kilometriä länteen Skaftavellin kansallispuistoon. Puistossa on eripituisia patikkapolkuja, joita kulkisin tänään enemmän kuin mielelläni. Joudumme kuitenkin valitsemaan lyhyimmän reitin, sillä aikamme on rajallinen. Tehomatkallamme ei ole nyt aikaa kiivetä katsomaan mahtavaa Svartifossia. Onpahan syy palata.

Skaftavellsjökullin jäätikkö on myös osa valtaisaa Vatnajökullia. Lähdemme katsomaan lähietäisyydeltä jäätikön reunaa. Tasainen ja hyvä polku vie meidät lähelle jäätikköä ja sitä reunustavalle sulamisvesistä muodostuneelle laguunille. Loppumatkan hiekkaiselle rannalle hypimme purojen yli kiveltä kivelle. Paikka on karumpi ja jylhempi kuin Jökulsárlónin satumaisema. Sää on hieno ja maisemat sykähdyttävät.

Elämysten jälkeen ajamme mahdollisimman suoraan Reykjavikiin. Pysähdymme vain pikaruualle ja tankkaamaan. Pääkaupungin lähestyessä autojen määrä kasvaa. Jätämme rannikkotasangon ja nousemme hetkeksi ylängölle, jossa on isoja lumilaikkuja ja pilvet makaavat alhaalla. Ihmettelen jälleen maan monimuotoisuutta.

Laskeudumme Reykjavikiin, joka vaikuttaa melkein metropolilta autioilla taipaleilla viettämämme matkan jälkeen. Löydämme asuntomme ja parkkipaikankin muutaman korttelikierroksen jälkeen. Väsyneinä syömme erinomaisen illallisen Apotek-nimisessä ravintolassa ja tarkkailemme viileitä ja tyylikkäitä ihmisiä, jotka ovat valmiita liihottamaan lauantai-illan näyttämöllä. Musiikki pauhaa. Etäisyys aamuisen jäätikkölaguunin taivaalliseen rauhaan on enemmän kuin se lähes 400 kilometriä.

Islannin roadtrip, osa 1: Kävelyllä mannerlaattojen välissä

Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä

Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa

Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa

Heräämme Hellassa kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Ennen lähtöä otan respasta mukaani kaikki mahdolliset kartat ja pyydän henkilökunnalta vielä parhaat vinkit pitkää automatkaamme varten. Tänään olisi tarkoitus ehtiä Jökulsárlónin jäätikkölaguunille asti. Otan vielä hotellin takapihalta yhden kuvan muistoksi. Katson hajamielisesti näytölle ilmestynyttä kuvaa ja hätkähdän värien räikeyttä. Katson takaisin ulos ja huomaan, että värit vastaavat todellisuutta. Taivas ja joki ovat hohtavan sinisiä. Joskus todellisuus häikäisee, ainakin Islannissa.

Käännymme hotellilta itään. Seuraavat sadat kilometrit ajamme uskollisesti koko Islannin kiertävää ykköstietä. Poikkeamme vain katsomaan nähtävyyksiä. Turistia taas hellitään ja kätevästi tien varrella on sarja kiinnostavia paikkoja. Ohitamme nopeasti läheisen Hvolsvöllurin pikkukaupungin ja unohdamme tankata.

Pysähdymme ensimmäisen kerran Seljalandsfossin vesiputoukselle. Lähestymme komeaa putousta ja seuraamme sen taakse vievää märkää ja mutaista polkua. Aurinko paistaa tasangolla, mutta me kuljemme varjoon ja jyrkänteen alle. Vesi vyöryy 60 metrin korkeudesta entiseltä rantatörmältä ja alas syöksyessään se roiskii pisaroita ja sumua ympärilleen valtavan pilven. Kastumme. Pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni vesiputouksen taakse.

Näkymä on satumainen ja mielikuvitus alkaa taas laukata. Samaan aikaan ystäväni kanssa koemme olevamme jossain muinaisessa maisemassa. Minä odotan jyrkänteen takaa dinosauruksia ja hän kuvittelee ritarilauman laukkaavan tasangolle. Olemme kai katsoneet liikaa elokuvia elämämme aikana.

Todellisuudessa näemme putousta kohti kulkevia turisteja erivärisissä kevyttoppatakeissaan.

Jatkamme matkaa kävellen, sillä seuraava luonnonihme on vain noin 500 metrin päässä. Häveliäs vesiputous nimeltä Gljúfrabúi piilottelee syvän rotkon uumenissa, mutta muhkeat sumupilvet ja kohina paljastavat sen sijainnin. Putouksen yläosan voi nähdä jyrkänteen huipulta, mutta sinne kiipeää vain hurjapäinen ystäväni. Rinteeseen lähtee aikamoinen joukko nuoria brittejä samaan aikaan, joten minä ja ystäväni yhdeksänvuotias käännymme takaisin alas jo kymmenen metrin korkeudesta. Minua huimaa, jalat liukuvat niljakkaalla ja jyrkällä rinteellä ja näen ylhäällä kapean kohdan, joka olisi ylitettävä köydestä kiinni pitäen. Voisin taistella korkeanpaikankammoani vastaan, mutta en jonossa kulkien. Siihen tarvitsen aikaa ja tilaa hengittää.

Menemme sen sijaan kuikuilemaan rotkoon sen suuaukon luota ja etsimme kauniita kiviä putouksen alajuoksulla. Kesällä ottaisin kengät pois ja kahlaisin rotkoon, nyt tyydyn ruikuttamaan rannalla ja suojelemaan kameraani sumupilveltä. Ystäväni palaa huipulta housut mutaisina. Näkymä on kuulemma hieno, mutta huipulla on ahdasta. Ei siis lapsille eikä heikkohermoisille.

Palaamme autolle matkamuistokioskin kautta. Himoitsen hetken kauniita islantilaisia villapaitoja, mutta roposeni menevät tällä kertaa vain elämyksiin.

Seuraava kohteemme on jälleen vesiputous. Skógafossia pääsen minäkin ihailemaan yläilmoista, sillä putouksen viereen on rakennettu näköalatasanne. Retkikuntamme nuorin laski tasanteelle vievien portaiden määräksi 420. Matkalla vilkuilen putousta, jyrkänteessä pesiviä lintuja, toisella puolella näkyvää maataloa ja ylhäällä vuoren rinteellä laiduntavia hevosia.

Alhaalla lähdemme katsomaan putousta lähempää. Leveä Skógafoss suihkuttaa vettä ja sumua valtavalla voimallaan. Seuraan mustiin pukeutuneen pariskunnan ilmeisesti hääkuvausta putouksen äärellä. Putouksen vesihöyryt kastelevat pariskunnan nopeasti, ilmeet ovat vakavia vähissä vaatteissa. Lämpötila on auringosta huolimatta talvinen.

Auringonsäteet ja putouksen pisarat kohtaavat ja ensin ilmestyy yksi sateenkaari, sitten toinen. Ne tulevat niin lähelle, että niitä voi melkein koskettaa. Huomaan alemman sateenkaaren napanneen ystäväni kehälleen. Hieraisen silmiäni ja odotan seuraavaksi valkoisen yksisarvisen ilmestymistä. Islannissa on taikaa.

Ajamme päätietä eteenpäin kohti Víkin kaupunkia. Bensa hupenee. Alkaa jännittää. Haluaisimme nähdä Reynisfjaran mustan rannan ennen Víkiä ja syödä lounasta. Kun saavumme mustan rannan risteykseen, on polttoaine niin vähissä, että meidän on ajettava suoraan Víkiin tankkaamaan. Selviämme huoltoasemalle viimeisillä pisaroilla. Kuinkahan monesta blogista ja oppaasta luin ennen matkaa, että Islannissa kannattaa tankata aina kun voi? Huoltoasemia ei tosiaankaan ole joka kulmassa. Yritämme ottaa opiksi.

Ystäväni matkustaa tyttärensä kanssa vain käsimatkatavaroin. Heidän matkalaukkunsa ei selvinnyt Coloradon hiihtoreissulta mukaan Islantiin. United Airlines lupasi iloisesti lähettää laukun perässä, mutta aamulla selvisi, ettei lentoyhtiöllä olekaan sopimusta Icelandairin kanssa, joten laukku ei liiku Keflavikista mihinkään. Emme voi mitenkään palata Reykjavikiin. Ystäväni päätyy ostamaan huoltoaseman viereisestä matkamuistomyymälästä itselleen ja tyttärelleen pinkkejä alushousuja, joissa lukee takapuolen kohdalla isoin kirjaimin ICELAND. United saa maksaa nämäkin. Asiakkaan mukiloinnit ja pinkit alushousut.

Vaikka ajatus taaksepäin siirtymisestä tuntuu pahalta, haluamme ehdottomasti nähdä Reynisfjaran. Víkin ravintolat eivät ole auki, joten päätämme syödä lounaan Reynisfjaran kahvilassa. Siinä vaiheessa fish and chips maistuu hyvin. Islannin sääolot näyttävät oikullisuutensa ja siirrymme aamupäivän auringosta sadesäähän. Synkät olosuhteet lisäävät dramaattisuutta rannan mustaan näkymään. Meri pauhaa.

sdr — Reynisfjaran musta ranta, taustalla näkyy Dyrhólaeyn niemi

Ennen rantaa näemme varoituskylttejä arvaamattomista tyrskyistä ja hyytäviä uutisia Atlantin kitaan jääneistä turisteista. Viimeisimmästä tragediasta on vain muutama viikko. Varoituksista huolimatta näen ensimmäisenä rantaan saavuttuamme lapsiperheen juoksentelevan vesirajassa. Tyrsky meinaa nielaista pienen pojan ja huudan ääneen kauhusta. Onneksi isä saa napattua lapsen turvaan. Vesi ulottui poikaa jo vyötärölle.

sdr — Rantakalliot muodostuvat komeista basalttipilareista

Musta, synkkä, armoton, kaunis Reynisfjara, jonka reunalla töröttää kaksi kivettynyttä peikkoa (näin tarinat kertovat).

Auto ja matkailijat on ravittu. Edessä on vielä pitkä matka Jökulsárlóniin. Ajamme sateessa ja autiossa jylhässä maisemassa vielä lähes 200 kilometriä. Ihmettelemme vaihtuvia maisemia, ylitämme laavakenttiä yksisuuntaisien siltojen läpi, välillä maasto on vihreää kulkukelvotonta kukkelikkoa, johon voi hyvin kuvitella maahisia ja menninkäisiä kurkistelemaan. Rannikkotasangon taustalla häämöttävät usein lumihuippuiset vuoret.

Löydämme hotellimme ja päätämme jättää jäätikkölaguunin seuraavaan päivään. Takana on pitkä ajomatka, sää on harmaa ja on illallisen aika.

Mitä jäi näkemättä:

Päivän ajomatka oli lopulta vain noin 280 km, mutta monen pysähdyksen taktiikalla saimme matkaan kulumaan koko päivän. Silti jäi monta kiinnostavaa kohdetta näkemättä:

Eyjafjallajökulin purkauksen vierailukeskus: tämä pieni keskus on aivan päätien varressa Eyjafjallajökullin jäätikön eteläpuolella. Siellä voi nähdä 20 minuutin dokumentin siitä miten paikalliset selvisivät Eyjafjallajökulin tulivuoren purkauksesta 2010.
Sólheimasandurin rannalle pakkolaskun tehneen lentokoneen hylky: Skógafossin ja Víkin välillä on iso parkkipaikka, josta lähtee tie hylylle. Kävely edestakaisin vienee pari tuntia, joten emme ryhtyneet siihen. Parkkipaikalla ei ole mitään opastetta eikä tien varressa kylttiä, joten jos näet autoja hiekkakentällä keskellä ei mitään, olet oikeassa paikassa.
Dyrhólaeyn niemi: Reynisfjaran mustaa rantaa voi katsoa myös sen länsipuolella olevalta Dyrhólaeyn niemeltä. Olen nähnyt sieltä otettuja upeita kuvia, joten paikka on varmasti käymisen arvoinen.

Majoitus

Lähdimme aamulla hotelli Rangasta, joka tarjosi hyvät ateriat (suolaiset tosin) ja erinomaisen revontulipäivystyksen. Ranga on kallis hotelli, mutta saimme siitäkin ajoissa varaamalla ja tarjouksia kärkkymällä huoneen kohtuuhinnalla
Illalla saavuimme Fosshotel Glacier Lagooniin, joka on hienolla paikalla, ja miellytti kaikin puolin silmääni. Illallisemme oli myös oikein hyvin valmistettu. Hotelli on järkyttävän kallis, joten olimme jo hylänneet koko vaihtoehdon. Vielä kerran kurkistaessamme varaussivustolle saimme huoneen kuitenkin puoleen hintaan. Päätimme törsätä eikä kaduta yhtään.

Islannin roadtrip, osa 1: Kävelyllä mannerlaattojen välissä

Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä

Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla

Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä

Þingvellirin kansallispuistosta matkamme jatkui pitkin Kultaisen kierroksen reittiä kohti itää. Nälkä kurni vatsassamme, joten pysähdyimme lounaalle paikallisten suosittelemalle Efstidalurin maatilalle Laugarvatniin. Ajoimme ylös rinteeseen kuoppaista hiekkatietä maatilan pihalle ja kiipesimme toisen kerroksen ravintolaan muhkeille hampurilaisille. Istuimme ison sisäikkunan viereen syömään ja seurasimme alhaalla navetassa märehtivän lypsykarjan touhuja.

Aterian jälkeen siirryimme alakertaan kahville ja nautimme samalla maatilan omatekoista jäätelöä. Tätä jäätelöä ei ole turhaan kehuttu. Efstidalur oli mukava ja sympaattinen paikka, suosittelen!

Lähdettyämme maatilalta pysähdyimme hetkeksi rapsuttelemaan näitä ihanuuksia.

Hevostauon jälkeen ajoimme Haukadaluriin Geysirien geotermiselle alueelle. Nämä kuumaa vettä puhauttelevat lähteet ovat kiehtoneet minua lapsesta asti. Islanti on ollut kaukaiselta tuntuva haave pitkään, muistan jo opiskeluaikana suunnitelleeni matkaa rahtilaivalla tähän maahan. Silloin tuntui olevan aikaa hitaille matkoille. En tiedä miksi en koskaan toteuttanut suunnitelmaani, ehkä loputtomat interrailit ja Aasia vetivät kuitenkin enemmän puoleensa. Mutta tässä sitä nyt viimein seisoin höyryä ja vettä puhkuvalla rinteellä, joka haisee mädältä kananmunalta. Olin innoissani kuin lapsi. Täällä ei kuitenkaan kirmailla mihin sattuu, sillä vesi voi todellakin olla kiehuvan kuumaa.

Itse suuri Geysir on uinunut jo sata vuotta, mutta pienempi Strokkur sylkee vettä turistien iloksi säännöllisesti muutaman minuutin välein. Seisoimme rivissä muiden kanssa ja odotimme jännittyneinä merkkejä purkauksesta. Ensin vesi alkoi vetäytyä maan uumeniin ja lainehdittuaan hetken Strokkur purki vettä ainakin muutaman kymmenen metrin korkeuteen. Valokuvaajan on oltava tarkkaavainen, sillä sihaus on ohi sekunneissa ja jäljelle jää vain valtava höyrypilvi.

Veden pinnan tyynnyttyä katsoin syvälle geysirin onkaloon ja kuvittelin mielessäni maan sisässä asuvan vesilohikäärmeen, joka syöksee sieraimistaan vettä ja höyryä. Koko rinne höyrysi ja oli todella kunnioitusta herättävää ajatella niitä voimia, jotka piilevät maan alla.

Ihmeiden kierros jatkui edelleen itään. Lähellä geysireitä on Gullfossin vesiputous. Jäätikön sulamisvesien massat laskeutuvat Hvítá-jokea pitkin ja syöksyvät valtavalla pauhulla kanjoniin. Ihmettelimme veden voimaa karun kauniissa maisemassa.

Islanti on tarinoiden ja sagojen maa, joten tähänkin putoukseen liittyy tarinoita kuten kertomus Sigriður Tómasdóttirin taistelusta putouksen patoamista vastaan noin sata vuotta sitten. Putoukseen liittyy myös legenda paimenpojasta ja -tytöstä 1600-luvulta. He tarkkailivat toisiaan aikansa kuohuva joki välissään. Lopulta poika päätti lähteä mahdottomaan yritykseen ja kahlasi yli Hvítá-joen putouksen yläpuolelta. Ihme tapahtui ja poika selvisi hengissä. Happy end.

Ilta alkoi jo lähestyä, joten oli aika suunnistaa kohti kierroksemme viimeistä etappia eli Secret Lagoonin kuumia lähteitä. Tie Fludiriin oli ajoittain kuin kärrypolku. Vuokra-automme jousitukset eivät olleet aivan parhaasta päästä, joten matka taittui hitaasti. En olisi itse todennäköisesti lähtenyt enää iltakylpyyn, sillä suhtaudun yleensä epäillen uimahallien yms. hälinään ja viileyteen, mutta matkakaverieni into tarttui ja seurasin kiltisti heidän vanavedessään tähän pieneen lilluntakeskukseen. Ja mitä olisinkaan menettänyt!

Täällä ei todellakaan tarvitse palella kuin sen pienen hetken ennen veteen laskeutumista. Vesi on taivaallisen lämmintä, jopa kuumaa paikoittain. Keräsimme vapaina olevia vaahtomuoviputkia allemme ja kelluimme niiden avulla rentona lämpimässä vedessä ihanassa raikkaassa ulkoilmassa. Rentoutus teki oikein hyvää auton ratissa jäykistyneille hartioilleni. Varsinaiset lähteet sijaitsevat altaan vieressä. Niitä pääsee katsomaan ja jälleen on syytä varovaisuuteen. Varoituskyltissä sanotaan muun muassa, että ilman valvontaa jätetyt lapset myydään menninkäisille ja laguuni pitää voitot itsellään. Täällä ei luonnon kanssa leikitä.

Myönnän, että ensimmäinen mielikuvani Kultaisesta kierroksesta oli valtavat turistimäärät ja jonossa kulkevat bussit. En voi kuitenkaan olla hehkuttamatta tätä ihmeiden ketjua. On matkailun kannalta melkoinen täyspotti, että pääkaupungista voi päiväretken aikana nähdä tällaisen sarjan erilaisia ja vaikuttavia luontokohteita. Reykjavikista järjestetään useita päiväretkiä kierrokselle ja suosittelen reittiä lämpimästi etenkin ensikertalaiselle. Ruuhkaisin sesonki on vasta kesällä, joten näin keväällä tilaa oli vielä hyvin.

cof — Ajoimme majapaikkaamme auringonlaskun aikaan

Me teimme kierroksen vuokra-autolla Hellasta käsin, sillä halusimme mahdollisuuden nähdä myös revontulia matkamme aikana. Newyorkilaiset matkakaverini eivät olleet sellaisia nähneet koskaan aiemmin. Palasimme iltahämärissä hotellillemme. Illallisen jälkeen saimme revontulihälytyksen ja juoksimme ulos puettuamme päällemme valtavat haalarit. Punaiset ja vihreät nauhat tanssivat taivaalla iloksemme koko pitkän illan.

Islannin roadtrip, osa 1: Kävelyllä mannerlaattojen välissä

Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa

Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla

Islannin roadtrip, osa 1: Kävelyllä mannerlaattojen välissä

Mistä aloittaisin? Tehokas neljän päivän roadtrip Islannissa päättyi toissapäivänä ja yritän saada ajatuksiani kokoon. Mietin, että olenko missään muualla kokenut niin hengästyttävän paljon jo yhden päivän aikana? Saarivaltio on täynnä vaihtelevia maisemaelämyksiä ja luonnonihmeitä.

Jospa aloitan ensimmäisen kokonaisen ajopäivämme ensimmäisestä kohteesta Þingvellirin eli Thingvellirin kansallispuistosta. Alue on Islannin historiassa erittäin merkittävä. Täällä perustettiin maan ensimmäinen parlamentti noin vuonna 930, päätettiin kääntyä kristinuskoon hieman myöhemmin ja vuonna 1944 maa julistautui itsenäiseksi samassa paikassa. Emämaa Tanska oli silloin saksalaisten miehittämä.

Merkittävän menneisyytensä lisäksi kansallispuiston alue on häikäisevän kaunis ja maantieteellisesti kiinnostava. Täällä kohtaavat mannerlaatat tai tarkemmin sanottuna ne eroavat toisistaan. Islannin halki kulkee Euraasian ja Pohjois-Amerikan laattojen välinen Keski-Atlantin selänne. Näillä seuduilla vulkaaninen ja seisminen aktiivisuus ovat osa arkipäivän todellisuutta ja jatkuvan seurannan kohteina. Tulivuorenpurkaus on tällä hetkellä Islannissa vain ajan kysymys. Muun muassa Heklan tai Katlan aktiivisuus viittaa lähestyvään vaaraan. Asiasta lisää täällä.

Pieni vaaran tuntu lisäsi Islannin jylhyyttä ja kokemuksen vaikuttavuutta. Oli hurjaa ajatella, että kävelimme jatkuvassa liikkeessä olevien mannerlaattojen välissä ja ihailimme geysireitä rinteessä, jonka alla lymyää laavaa. Näiden avarien maisemien, kovien tuulten ja mahtavien luonnonvoimien maassa tuntee itsensä niin kovin pieneksi.

Mutta takaisin Þingvelliriin. Me ajoimme ensin parkkipaikalle P2 ja lähdimme katsomaan maisemia Langisstígurin näköalapaikalle. Parkkipaikkojen ja patikkapolkujen kartta löytyy täältä. Kävelimme mannerlaattojen välisessä laaksossa ja nousimme ylös tasanteelle, jossa oli meneillään Game of Thrones -henkisen teemamatkan sessio. Mustaan kaapuun pukeutunut opas kertoi ilmeisesti sarjaan liittyviä tarinoita fanijoukon ympäröimänä. Yritimme soluttautua ryhmän läpi parhaille maisemapaikoille.

cof — Suojellut ikivanhat maamerkit ohjasivat aikanaan matkamiestä sumussa ja myrskyssä

cof — Langistígur: näkymä Pohjois-Amerikan laatan puolelta Euraasian laatalle

Laskeuduimme takaisin alas ja kävimme ihailemassa Öxará-joen vesiputousta (Öxarárfoss). Þingvellir on osa suosittua Kultainen kierros -turistireittiä, joten valokuvia oli vaikea saada ilman, että joku satunnainen matkailija tai kuvaaja olisi tullut ruutuun.

Seuraavaksi ajoimme parkkipaikalle P5, josta olisi päässyt kiipeämään ylös Hakidin näköalapaikalle ja vierailukeskukseen. Siinä vaiheessa alkoi kuitenkin olla lounasaika, joten kiirehdimme hetken kuvaussession jälkeen autolle.

Hitaan matkailun ystävänä olisin voinut viettää alueella kokonaisen päivän, vaeltaa patikkapoluilla ja nauttia kauniista päivästä, mutta tehomatkamme jatkui pitkin Kultaisen kierroksen muita huimia ihmeitä. Niistä lisää myöhemmin.

Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä

Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa

Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla

Matkoja, retkiä, hetkiä

Matkoja ja retkiä – tunnelmia ja tarinoita

Avainsana: Islanti

Hetkiä Islannin avarissa maisemissa

Matkahetkiä vuonna 2019

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 2

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla

Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa

Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä

Islannin roadtrip, osa 1: Kävelyllä mannerlaattojen välissä