Pohjois-Irlannin kaunis rannikko

Koe Pohjois-Irlanti päivässä, osa 2:

Bussikierroksemme lähtee Dublinista kohti Pohjois-Irlantia kello seitsemän aamulla ja jo muutaman minuutin matkattuamme kadun koko ideaa.

Alun perin haaveilin leppoisasta autoilusta pitkin Pohjois-Irlannin rannikkoa, rauhallisista valokuvaustauoista, kävelyretkistä upeissa maisemissa ja ruokatauoista idyllisissä pikkukylissä. Olimme kuitenkin Dublinissa vain kolme kokonaista päivää, joten varasin itselleni ja lapsilleni päiväretken Pohjois-Irlantiin. Matkailua aasialaiseen malliin, koko Pohjois-Irlanti päivässä. Miten ihmeessä tämä oikein sopii minulle, hitaalle matkaajalle?

Uteliaisuuteni vei taas voiton, sillä en ollut vielä koskaan käynyt vihreän saaren tuossa kolkassa.

Astumme siis bussiin aamuvarhaisella ja valitsemme mukavat paikat bussin takaosasta. Seuraavalta pysähdyspaikalta sisään purjehtii amerikkalainen rouva sakeassa hajuvesipilvessään ja istuutuu taaksemme. Edessämme olevat paikat valitsee espanjalainen nainen vastahakoisen teinitytön kanssa. Teini lienee pakotettu matkaan, sillä hän kokee oikeudekseen nukkua kauneusunia koko matkan ajan ja nostaa mielenosoituksellisesti päätään ja mulkaisee meitä joka ikisen kerran, kun lapseni uskaltaa avata suunsa puhuakseen. Ymmärtäisin jotenkin, jos lapseni itkisi tai huutaisi, mutta ilmeisesti puheääni ei sitten miellytä.

Niskakarvani ovat siis pystyssä jo alkumatkasta.

Puolen tunnin päästä olemme jo ulkona Dublinista ja rauhoitun. Lapseni pysyy hiljaa, espanjalaisteini nukkuu, hajuveden tuoksu on hälvennyt ja Irlannin maaseutu on niin kovin kaunista. Kylmän yön jälkeen kuura peittää vihreät pellot. Välillä aurinko valaisee kimaltavan maiseman, välillä sukellamme sakeaan sumuun. Alan nauttia olostani.

Ohitamme Dundalkin kaupungin ja lähestymme rajaa. Opas kertoo meille, missä ylitämme rajan, ja hyvä niin, sillä sitä ei olisi maallikko huomannut. Hieman rajan jälkeen vasta näen liikennemerkkien muuttuneen, nopeusrajoitukset ilmoitetaan täällä maileissa.

Opas kertoo meille välillä tarinoita, joista osa menee ohi, sillä äänentoisto rätisee ikävästi ja irlantilaisaksentti puuroutuu surinaksi. Olisi pitänyt ehtiä bussille aikaisemmin ja valita etupenkit. Vain aikatauluohjeet väännetään rautalangasta hitaasti artikuloiden, jotta kaikki saavat selvää.

Saavumme Belfastiin ja osa matkalaisista lähtee tutustumaan Titanic-keskukseen ja loput haetaan mustilla takseilla ajelulle tutustumaan Belfastin synkeään menneisyyteen. Tästä poliittisesta taksikierroksesta kirjoitin aiemmin jutun Konfliktin jäljillä Belfastissa.

Belfastista jatkamme matkaa kohti pohjoista rannikkoa. Ensimmäisen pysähdyksen nähtävyys on Carrick-a-Reden köysisilta. Lohenkalastajat rakensivat ensimmäisen köysisillan jo yli 350 vuotta sitten tähän kymmeniä miljoonia vuosia sitten paikalla puhisseen tulivuoren kraatterin suuhun. Kalastajat kävivät pienellä Carrickareden saarella kokemassa pyydyksiään. Siihen aikaan sillalla oli askelmia harvakseen ja köysi käden korkeudella vain toisella puolella, mutta niin vain kulkivat kalastajat ketterästi pitkin siltaa lohiensa kanssa.

Polku kohti Carrick-a-Reden siltaa

Polku kohti siltaa kulkee upeissa rantamaisemissa. Aurinko paistaa ja meri pauhaa. Viimein laskeudumme alas lähelle siltaa ja jäämme jonottamaan portille. Lapset haluavat välttämättä ylittää sillan, minä katson kauhuissani alas ja samalla kylttiä, jossa kielletään lasten päästäminen sillalle yksin. Pyydän porttivahdilta apua, sillä henkeäni salpaa jo nyt, vaikka silta on vain 20 metriä pitkä ja keikkuu tuulessa 30 metrin korkeudessa. Vanha punapartainen porttivahti lupaa viedä lapset yli, kunhan on päästänyt jonottajat sillalle. Hän kysyy kuitenkin, että pystynkö laskeutumaan alas portaita sillan alkupisteeseen. Siihen sentään kykenen, olemmehan tukevasti maan kamaralla vielä.

Portaat alas sillalle

Uskaltaisinko?

Carrick-a-Rede

Odotamme alhaalla punapartaista pelastajaamme. Hän laskeutuu alas ja sanoo hymyillen:

”You survived the worst part already.”

“Really? So you think I should go?”, kysyn häneltä.

Maailman rauhoittavin syvä ääni vastaa: ”Yes, I think you should”

Ja minähän menen. Porttivahti seuraa takanani kuin suojelusenkeli ja on valmiina ottamaan vastaan, jos näkökenttäni sumenee kokonaan.

Palaan saman adrenaliiniryöpyn voimalla ja kiiruhdamme takaisin rinteeseen. Bussikin jo odottaa. En muista kiitinkö edes. Harmittaa. Tällä retkellä lapset eivät tarvinneet kaitsijaa, mutta äiti kylläkin. Sitä paitsi punapartaisen vanhan herran ääni olisi pitänyt saada talteen, jotta sitä voisi soittaa itselleen aina kun pelottaa tai muuten vain epäilee itseään eikä meinaa uskaltaa.

”Yes, I think you should.”

Tämän äänen haluan muistaa.

Seuraavaksi ajamme Giant’s Causewayn basalttipilareita ihmettelemään. Tämä merkillinen kuusikulmaisista pylväistä muodostunut rantakaistale on yksi Pohjois-Irlannin kuuluisimmista nähtävyyksistä ja UNESCO:n maailmanperintökohde.

Basalttimaisema kertoo alueen tuliperäisestä menneisyydestä ja samanlaisia muodostelmia on vastarannalla Skotlannissa. Tästä on varmaan saanut alkunsa legenda, jonka mukaan jättiläinen nimeltä Finn rakensi kulkutien Skotlantiin, jotta pääsisi kohtaamaan vihollisensa Benandonnerin. Finn pakeni kuitenkin takaisin, koska tajusi Benandonnerin olevan aivan valtava. Skottijättiläinen lähti perään, mutta Finnin vaimo naamioi miehensä vauvaksi, jolloin vihollinen pakeni kauhuissaan kotiinsa. Jos vauva oli noin valtava, niin minkälainen jättiläinen mahtoi isänsä olla? Peloissaan Benandonner rikkoi kulkutien takaansa meren yli mennessään.

Giant’s Causeway

Kiipeilemme pilarilta toiselle ja katsomme rantatyrskyjä. Lasten on vaikea uskoa säännöllisen muotoisia pylväitä luonnon muovaamiksi. Kuka onkaan valmistanut nämä rakennuspalikat? Emmekä me oikein meinaa uskoa tuohon jättiläislegendaankaan, sillä meidän mielestämme tämä näyttää joidenkin mini-ihmisten tai -olioiden suurkaupungilta. Tiiviisti on rakennettu ranta täyteen pilvenpiirtäjiä. Ehkä Finn olikin vain keijun kokoinen. Leprechaunitkin olisivat liian isoja tähän pilvenpiirtäjäkaupunkiin.

Mitä kaikkea täällä tapahtuukaan öisin?

Basalttipalikoita rannalla

Kotiinlähtö lähestyy. Syömme vielä eväitä vierailukeskuksen edessä ja katsomme maalaismaisemaa. Aurinko alkaa olla jo matalalla.

Maalaismaisemaa

Dubliniin on pitkä ajomatka, mutta käymme vielä pyörähtämässä Dunlucen linnan ohi. Linna näyttää todella vaikuttavalta auringonlaskun aikaan, mutta meillä ei ole edes kuvaustauolle aikaa. Saamme ihailla näkyä vain ikkunan läpi.

Dunlucen linnan rauniot

Alkumatkasta ajamme vielä viihtyisän näköisen Bushmillsin kylän läpi. Viskitehdaskin olisi kiinnostava kohde jos aikaa olisi.

Saavumme takaisin Dubliniin ennen puolta yhdeksää. Pohjois-Irlanti ansaitsisi paljon enemmän aikaa, mutta tämä oli nyt oma valintani eli siitä voi syyttää vain itseäni. Toisaalta näimme päivän aikana todella paljon. Näin paljon emme olisi ehtineet omatoimisesti.

 

Päiväretken plussat:

• yhden päivän aikana ehtii nähdä todella paljon, kun kaikki (vessatauotkin) on minuutilleen suunniteltu ja pääsyliput ym. hoidettu etukäteen
• opas kertoo matkan aikana tarinoita historiasta ja nykyisyydestä, kuljettaja murjaisee väliin sopivia vitsejä, eli samaan hintaan saa viihdettä ja tietoa
• kaikki pääsyliput kuuluvat retken hintaan, joka oli 55–65 €/hlö (matkanjärjestäjänä Wild Rover)
• bussimatkalla voi ajamisen ja navigoinnin sijaan keskittyä maisemiin, seurustella lasten kanssa tai ottaa vaikka nokoset
• wifi toimi bussissa hyvin, mikä oli varhaisteinin mieleen

ja miinukset:

• omatoimimatkoihin tottuneelta bussimatkan tiukat aikataulut ja täyteen ahdettu bussi vaativat hieman sopeutumiskykyä
• turistikarjalla ei ole vapautta
• tällä reissulla huono äänentoisto
• odotin opastukselta hieman enemmän, matkassa oli kuitenkin erikseen opas (osalla matkanjärjestäjistä kuljettaja toimii samalla oppaana)

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Mainokset

Lumikengillä Sallatunturille

”Varmaan menee puolitoista tuntia ylös ja puoli tuntia alas” sanoo nuori mies Sallan hiihtokeskuksen välinevuokraamossa ja suosittelee kiipeämistä lumikengillä hiihtokeskuksen viereiselle tunturille, jos haluaa kokea luonnonrauhaa.

Olen tullut siihen tulokseen, että Lapissa eletään jollain toisella aikavyöhykkeellä. Viimeksi kesällä Kilpisjärvellä majapaikkamme isäntä sanoi keski-ikäisten lenkkaritätien kiivenneen Saanalle kahdessa tunnissa. Minulla siihen kului neljä tuntia.

Omalla hämäläisellä aikavyöhykkeelläni säädetään ensin varusteiden kanssa tovi jos toinenkin, saadaan lukkosysteemit jumiin vähintään kerran ja alkumatkasta säädetään taas vähän lisää. Sitten lorvaillaan jokaisessa maisemakohdassa, napsaistaan muutama valokuva ja ehkä pala suklaata. Sen jälkeen ihmetellään luonnon omaa taidenäyttelyä ja kuunnellaan hiljaisuutta. Hetki kerrallaan edetään.

Männyn huurteiset huiskat

Ajan auton hiihtokeskuksen pohjoisrinteen parkkipaikalle, löydän opastaulun ja tiiviiksi tamppautuneen polun. Lumikenkiä ei oikeastaan tällä polulla tarvitsisi, mutta kiitän välineitäni vielä myöhemmin.

Alkumatkasta kokeilen hieman umpihankikävelyä ja käyn ihmettelemässä jäniksen jälkiä ja kohtaa, jossa jänö oli pysähtynyt miettimään elämänsä suuntaa. Oli sitten päättänyt loikkia poispäin polusta. Ei kelvannut helppo elämä.

Minä palaan polulle. Vaikka umpihanki tuo Hellaakosken mukaan vapauden, en tällä kunnolla kestäisi sitä montaa sataa metriä. Hanki on syvä ja upottava lumikengilläkin. Tämä kaupunkilainen pysyy polun vankina.

Puut ovat koreita nöyriä hahmoja. Ne kantavat raskasta taakkaansa päät painuksissa, viitta hohtavan valkeana. Osa on joutunut kumartamaan melkein maahan asti ja minäkin joudun kulkemaan kumarassa polun yli taipuneen puun alta. Satumainen näkymä kätkee sisäänsä metsätuhoja ja puiden kärsimystä. Kauneus ja tuho samassa paketissa. Ja silti kaikki tuntuu täällä olevan kohdillaan. Jokaisella askeleella pitenee etäisyys soteen ja someen, kikyyn ja kohuun, presidentinvaaleihin ja suurvaltajohtajien pullisteluun.

Ihminen on sitten ihmeellinen hösöttäjä.

Nousen vähitellen ylemmäs ja näen maiseman pitkälle yli Keselmäjärven. Aluksi näen horisontissa nousevan auringon värjäävän taivaanrantaa vaaleankeltaiseksi, mutta pian se peittyy tummaan harmaaseen pilveen. Lumisade lähestyy.

Puurajalle tullessa tuuli yltyy puhuriksi ja pöllyttää lunta polulle vauhdilla. On vähän orpo olo. Olen aivan yksin tunturissa. Näkyvyys heikkenee. Erotan juuri ja juuri paljakan huipulla nököttävän jääpeitteen saaneen näkötornin valkoisuuden keskellä. Kiipeän paljakan jyrkkää rinnettä jo vauhdilla ja olen kiitollinen lumikengistä, joilla saan hyvän pitävän otteen ohuesta hangesta.

Huipulla näkyvyys on olematon, tuuli viuhuu ja minä huohotan. Maisemat peittyvät valkoiseen tuiskuun. En löydä etelärinteen polun alkua lumipöllyn keskeltä eikä missään ole viittaa opastamassa siihen suuntaan. Yksi viitta vain seisoo näkötornin kupeessa, sekin jään peitossa, ja osoittaa takaisin tulosuuntaan.

En ota riskiä, sillä eksyneenä en pärjäisi täällä hetkeäkään, vaikka pakkasta on vain muutama aste ja repussa eväitä. Palaan omia jälkiäni pitkin takaisin. Paljakan juurelta löydän tutun polun, joka on onneksi niin syvä, ettei ole peittynyt lumeen. Luontoäiti muistuttaa lempeästi siitä, kuka täällä on vahvin.

Hetken kuljettuani tuuli vaikenee taas ja on aivan hiljaista. Katson hetken hypnoottisesti heiluvaa pylväskuusta. Kaikki ympärillä ovat vaiti ja paikoillaan, mutta tämä yksi heiluu aavistuksen aavemaisesti.

Paluumatkalla on mukava katsella maisemaa ja luonnon muovaamaa veistospuistoa, joka tuo välillä mieleeni Oslon Vigeland-puiston ihmishahmopilarit. Ajatella, että meillä on tällainen ilmainen veistospuisto, jossa on näitä kauniita luomuksia silmän kantamattomiin. Sen lisäksi valoefektit ovat vaikuttavat. Aamun vaaleanpunaiset ja melkein violetit valonsäteet, päivän harmaat ja ruskeat sävyt, hohtavat hanget ja syvän sininen hetki ennen pimeän tuloa. Nämä ovat ihmeellisiä kokemuksia Helsingin märän ja synkän talven keskeltä saapuneelle.

Olen yksin keskellä ei mitään ja miten hienoa se onkaan.

 

 

 

 

 

Lumikenkien vuokraus kolmeksi tunniksi maksoi 16 €. Matka parkkipaikalta tunturin huipulle on noin kaksi kilometriä. Iso Pyhätunturi eli korkeampi Sallatuntureista ulottuu 477 metrin korkeuteen. Aikaa meni (hämäläiseltä) yhteensä melkein kolme tuntia.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös Retkipaikan sivuilla.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Vuoden 2017 parhaat maisemat

Huomaan vuoden aikana kertyneitä kuvia katsoessani, että tämän vuoden teemana on ollut maisemien metsästys. Täytyy sanoa, että vuonna 2017 on ollut onni myötä.

Matkakohteet ovat olleet upeita, säät ovat suosineet, majapaikat ovat olleet mainioita. En halua valittaa edes siitä ankeahkosta norjalaisesta leirintäaluemökistä, koska, noh, se jotenkin sopi siihen hetkeen. Ikuisesti maisemakuumeinen on saanut monta maisemaonnellista (kiitos Out of Office -blogin Johanna tästä termistä) hetkeä vuonna 2017.

Mietin myös muutosta itsessäni. Olen aiemmin haikaillut lähinnä suuriin kaupunkeihin tarkkailemaan ihmisvilinää, museoihin vaikuttumaan, inspiroitumaan kaikesta uudesta ja jännästä. Nyt haluaisin vain kiivetä kukkuloille ja vuorille avarien maisemien äärelle tai valtamerten rannoille. Ehkä elämäntilanteeni on sellainen, että aivoni kaipaavat luontoa ja rauhaa, silmäni lepoa mahtavissa maisemissa, kehoni pientä hikeä ja ponnistelua.

Tai ehkä olen vain tullut järkiini.

Islanti

Maaliskuun lopussa kävin neljän päivän tehomatkalla Islannissa ystäväni kanssa. Maa on täynnä toinen toistaan vaikuttavampia maisemia ja luonnonihmeitä. Islantiin jäi ikävä, paljon olisi maassa nähtävää ja koettavaa (ehkä loppuelämäksi) ja haluan ehdottomasti viedä sinne myös lapseni, toivottavasti pian.

Maisemavalinta oli vaikea, joten otan mukaan kaksi. Näimme monta upeaa vesiputousta, mutta vaikuttavin hetki oli se, kun kaksoissateenkaarista alempi nappasi ystäväni kehälleen Skógafossin putouksella.

Skógafoss

Toisen unohtumattoman hetken koin Jökulsárlónin jäätikkölaguunilla. Olimme aamulla liikkeellä, joten muita turisteja ei juurikaan ollut paikalla ja ne muutamatkin tyytyivät tepastelemaan parkkipaikan lähellä. Me kävelimme rantaa pitkin eteenpäin ja ihmettelimme hiljaa vedessä lipuvia jäämuodostelmia ja näkymää, joka oli kuin maalauksesta.

Täydellisen hiljaisuuden katkaisi välillä jäätiköstä irtoavan lohkareen karahdus ja lopulta molskahdus. Tunsin olevani kovin pieni suuren ja mahtavan luonnon edessä.

Jökulsárlón

Como-järvi

Pääsiäisenä lähdimme koko perhe Italiaan ja Como-järven maisemiin. Majoitus valittiin vain ja ainoastaan maiseman perusteella ja täytyy sanoa, että nappiin meni. Meillä oli käytössämme talon alakerta Plesion kylässä noin neljän kilometrin päässä Menaggiosta. Nautin aivan suunnattomasti kiireettömistä aamuista ja auringon lämmöstä terassillamme tämän maiseman äärellä.

Maisema, auringon lämpö, aamukahvi, lintujen laulu ja aasinkellojen kalkatus – mitä muuta voisin toivoa?

Kävimme myös päiväretkellä Sveitsin puolella Luganossa, eivätkä näkymät Monte Brèn rinteiltä Lugano-järvelle olleet hullumpia nekään.

Lugano-järvi

Pohjois-Norja ja Lappi

Emme malttaneet pysyä kesälläkään ihan kotimaisemissa vaan lähdimme kohti pohjoista. Lensimme Ivaloon ja ajoimme vuokra-autolla Nordkappiin, joka tarjosi huiman visuaalisen elämyksen keskiyön auringon valossa pilvien yläpuolella.

Keskiyön aurinko Nordkappissa

Pyrähdimme myös Hammerfestissa, valuimme sieltä etelää kohti ja jäimme Birtavarreen Kaivuonon pohjukkaan kahdeksi yöksi. Siellä koimme kaksi upeaa maisemaelämystä yhden päivän aikana. Pohjois-Euroopan syvin kanjoni, Gorsan putous ja kanjonin yli kulkeva Gorsabrua-silta olivat hienon ja helpon patikan päässä. Tämä reitti tarjosi myös uskomattoman kukkaloiston sumun keskelle.

Gorsan putous (tai Gorzifoss)

Kävelimme Gorsabrualle läpi kukkivan metsän

Jatkoimme Gorsabrualta matkaa ylemmäs kohti Suomen rajaa ja Haltia. Halusimme nähdä Haltin Guolasjärven rannalta Norjan puolelta. Samalla tulimme nousseeksi sumuisesta Kaivuonon laaksosta sumun ylle kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Maisema oli yhtä häikäisevä kuin sää. Tämä paikka ja sen käsittämätön hiljaisuus loihtivat naamalleni kestohymyn ja saivat sydämeni läpättämään.

Guolasjärvi

 

Mutta eipä unohdeta Suomea ja Kilpisjärveä, jonka kautta palasimme Ivaloon. Kiipesin Saanalle ja totesin, että tämä on kyllä yksi lempipaikoistani kotimaassa. Näitä maisemia on vaikea ylittää.

Saanan huipulla

Slovenia

Uskomaton maisemavuosi sai jatkoa syyslomallamme Sloveniassa. Jo ensimmäinen aamumme Jerekan kylässä teki vaikutuksen.

Näkymä ikkunastamme Jerekassa

Läheinen Bohinj-järvi ruskapuvussaan erityisesti sai minut haukkomaan henkeäni.

Bohinj-järvi

Elämykset jatkuivat kun kävimme Bled-järvellä ja Slovenian länsirajalla Mangartin solassa.

Bled-järvi

Alppinaakka Mangartin solassa

Erityisesti mieleen jäi se lyhyt tauko matkatessamme takaisin alas solan korkeimmalta kohdalta. Ylhäällä olimme ihailleet maisemia navakassa tuulessa, mutta tässä kohdassa oli täysin tyyntä, aurinko lämmitti ja vallitsi täydellinen hiljaisuus.

Maisematauko hiljaisuuden keskellä

Uskomaton maisemavuosi, näin monta unohtumatonta elämystä yhden vuoden aikana.

Kyllä maailma on kaunis.

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Solasta solaan Sloveniassa

Kun tutustuu uuteen maahan, tulee joskus vähän ahnehdittua. Kun ei vielä tiedä, mihin haluaisi asettua. Onneksi Sloveniassa riittää paljon nähtävää pienellä alueella eli ajomatkat eivät ole kovin pitkiä. Viihdyimme Jerekassa niin hyvin, että olisin mielelläni viettänyt siellä vaikka koko viikon, mutta suunnitteluvaiheessa teki mieli kurkistaa myös Triglavin kansallispuiston toiselle laidalle. Lähdemme siis ajamaan kohti Bovecia.

Iltapäivä on jo pitkällä, kun lähdemme Bledin läheltä Vintgarin rotkosta kohti Vršičin solaa. Tie solaan kääntyy Kranjska Goran kohdalta. Alppihiihtoa seuraavien tuntema hiihtokeskus on myös sievä pieni kylä. Pysähdymme myöhäiselle lounaalle. Istumme terassilla kesäisessä lämmössä ja tarjoilijat kertovat ilmastonmuutoksen merkityksestä Kranjska Goralle. Lumesta ei ole enää varmuutta näillä korkeuksilla.

Tietyöt Vršičin solaan johtavalla tiellä ovat tältä päivältä ohi, joten pääsemme viiden aikaan viimein matkaan. Kun pääsemme korkeimmalle kohdalle 1611 metrin korkeuteen, on Soča-joen laakso jo hämärän peitossa, auringon säteet ylettyvät enää korkeimpien vuorten huipuille.

Vršičin solan maisemia

Soča-joen laakso

Lehtikuusen väriloistoa

Saavumme pimeällä majapaikkaamme Supermjau Aparmentsiin. Kolkutamme isäntämme Bostjanin kotiovelle ja hän säntää näyttämään meille paikkoja. Bostjanin vauhdissa on vaikea pysyä, hän selittää yhtenä ryöppynä käytännön asiat, yhteiset tilat ja antaa matkavinkit. Soča-joen laaksossa olisi ulkoilmaihmiselle hengästyttävän paljon tekemistä. Supermjaussa on kasoittain esitteitä ja karttoja, ja jos jotain ei niistä löydy, niin Bostjan kertoo. Täällä voisi viettää viikon.

Me jäämme vain yhdeksi yöksi. Onkohan tässä mitään järkeä?

Seuraavana aamuna löydämme Bostjanin juuri ennen lähtöämme. Aikomuksenamme on lähteä ajamaan kohti etelää ja mietimme parhaita nähtävyyksiä matkan varrelle. Koska vuoret tuntuvat kuitenkin vetävän meitä eniten puoleensa, Bostjan suosittelee meille reittiä pohjoisen kautta.

Aloitamme Mangartin solasta. Ajamme kohti Italian rajaa ja käännymme vuoristotielle ennen sitä. Ylempänä tie on jo virallisesti suljettu, koska alueella ei ole talvikunnossapitoa. Ajamme kuitenkin Bostjanin kehotuksesta eteenpäin, paikalliset käyvät siellä kuulemma retkeilemässä vähän väliä, eikä lumesta ole vielä tietoakaan näin lokakuun 20 asteen lämmössä.

Maisemat tien varrella ovat upeita. Pysähdymme hetkeksi vuohilauman valloitettua tien. Mukavaa, että tukkivat tien hetkeksi, niin saimme tämän hetken nauttia hiljaisuudesta ja mahtavasta näkymästä.

Saavumme Mangartin solaan eli ”satulaan”, jossa tämä Slovenian korkeimmalla sijaitseva tie päättyy isoon luuppiin. Jätämme autot ylimmälle kohdalle. Sola on 2072 metrin korkeudessa, itse Mangart kohoaa 2679 metrin korkeuteen. Vuori on Slovenian kolmanneksi korkein.

Emme ole täällä korkeuksissa aivan yksin. Mangartin huipun suunnalta tulee kaksi saksalaista kiipeilijää, jotka istahtavat puisen pöydän ääreen syömään eväitään. Pian rohkeat alppinaakat piirittävät heidät ja kärkkyvät syötävää. Tuuli on niin kova, että linnut pysyvät vastatuulessa paikoillaan. Ne käyttävät tuulta hyväkseen käsittämättömän taitavasti.

Vastatuulessa leijuva alppinaakka

 

Huipulla tuulee todella navakasti. Vedämme huput päähämme ja kiipeämme kurkistamaan satulan kohdalta alas Italian puolelle. Rinne on jyrkkä sillä puolen, lähes pystysuora, ja raju tuuli lisää pelkokerrointa. Pelkään, että tuuli vie lapseni reunan yli ja vahdin heitä silmä tarkkana. Paniikki ei ole kaukana.

Alhaalla Italian puolella näkyvät Fusine-järvet, joka onkin seuraava etappimme Bostjanin suositusreitillä.

Lago di Fusine

Vuoret ovat kauniita ja aurinko paistaa. Käymme pikaisesti pienellä lumilaikulla tekemässä muutaman lumipallon.

Lähdemme ajamaan takaisin alas ja pysähdymme muutaman kilometrin päässä maisematauolle. Täällä ei tuule lainkaan. On vain mahtavat maisemat, takana komea Mangart ja täydellinen hiljaisuus.

Kyllä tässä on sittenkin järkeä.

Maisematauolla

Mangartin huippu jää taaksemme

 

Tämä matka tehtiin lokakuun puolessa välissä.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Bled ja Vintgarin rotko

Syysloman sunnuntaikävely Slovenian Bohinj-järvellä oli kaunis, lämmin ja virkistävä kokemus. Jään kaipaamaan lisää. Kuuluisampi Bled-järvi on kuitenkin niin lähellä Jerekan majapaikkaamme, noin 20 kilometrin päässä, että pysymme alkuperäisessä suunnitelmassamme ja vietämme Bledissä koko maanantain.

Onhan sekin nähtävä, kun täällä kerran ollaan.

Bledin saarelle (joka on Slovenian ainoa saari) ja sen barokkikirkolle pääsee veneellä

Bled-järven ympäri kulkee mukava kuuden kilometrin lenkki. Me emme tällä kertaa lähteneet kierrokselle kuten Bohinj-järvellä vaan valitsemme porrastreenin ja kiipeämme Bledin linnaan.

Ensimmäiset maininnat linnasta ovat vuodelta 1011, mutta nykyisen muotonsa linna on saanut vuosien 1511 ja 1690 maanjäristysten jälkeisten jälleenrakennusten myötä.

Paikka on todella komea ja näkymät upeat. Syömme panineja ja Bledin kuuluisia kermakakkuja lounaaksi linnan kahvilan terassilla. Löydämme paikat aivan terassin reunalta, josta katselemme alas kauniille järvelle.

Aurinko paistaa suorastaan kuumasti, vaikka lokakuu on jo pitkällä. Kermakakut ovat sotkuista syötävää, mutta ne suorastaan sulavat suuhumme. Huuhtelemme ne alas kirpeällä omatekoisella sitruunalimonadilla.

 

Tutustumme linnan museoon ja opimme palasia Bledin historiasta, geologiasta ja vuoden kalenterista juhlineen. Parhaiten mieleen jäävät kuitenkin nämä maisemat.

Kurkistan pikaisesti myös linnan tornissa olevaan Arnold Rikli -näyttelyyn, jossa kerrotaan tämän naturismin isän vaiheista Bledissä. Sairastellut sveitsiläinen Rikli parantui Bledin auringossa niin, että jätti perheyrityksensä ja muutti Blediin edistämään kehittämäänsä helio-hydroskooppista terapiaansa (oma suomennos:). Terapiassa harrastettiin uimista kylmässä vedessä, kävelyä ja auringonottoa. Ilmeisesti Rikli ja asiakkaansa herättivät vähän pahennusta paikallisten keskuudessa kekkaloimalla alasti puistossa.

”Water is good, air is better but sunlight is best of all”, sanoi herra Rikli (1823–1906)

Melanoomasta ei silloin kannettu huolta. Mutta täytyy myöntää, että sateenpieksemästä Helsingistä tulleelle tämä lokakuinen aurinko tuntuu elämän eliksiiriltä, joten ymmärrän, ainakin jollain tasolla, Herr Riklin helio-hydroskooppista hurahdusta. Pidän kuitenkin vaatteet päälläni.

Puetut puut

Bled-järvi on kaunis, itse kaupunki hotellikolosseineen ei niinkään.

Disneymäisestä ja kuvauksellisesta upeudestaan huolimatta Bled jättää vähän kylmäksi. Bohinj-järven jylhät maisemat, hiljaisuus ja luonto pääsevät sen sijaan ihon alle. Sen talletan rintalastan tienoille.

Bled kannattaa ilman muuta käydä näkemässä ja kokemassa, mutta Bohinj-järvi on paikka, johon minä haluan palata.

Vintgarin rotko

Seuraavana aamuna jätämme haikein mielin viihtyisän Jerekan kylän ja aiomme lähteä ajamaan kohti Vršičin solaa ja Bovecin kaupunkia. Majapaikkamme isäntä Bovecista viestittää meille, että Vršičin sola on tietöiden vuoksi suljettu kello viiteen asti iltapäivällä. Meillä on siis vielä hyvin aikaa, joten päätämme lähteä tutustumaan Vintgarin rotkoon.

Rotko sijaitsee noin viiden kilometrin päässä Bledistä. Sen uumenissa virtaa, ja välillä vähän kuohuukin, pieni Radovna-joki. Noin 1,6 kilometrin pituinen kävelyreitti kulkee osin rotkon seinämässä, osin maastossa joen varrella. Sillat risteilevät joen yli ja siirtävät reittiä puolelta toiselle.

Kuljemme alkumatkan peräkanaa kiinalaisten turistien kanssa. Voin vain kuvitella (mutta en välttämättä halua) millaista täällä on kiivaimman turistisesongin aikaan. Kun kapeimmat ja näyttävimmät kohdat on ohitettu, rotko levenee hieman ja samalla matkalaisten määrä vähenee. Nyt tätä voi jo kutsua luontokokemukseksi. Syksyn värit loistavat rinteillä. Aurinko ei vielä paista rotkoon asti, joten ilma on viileää.

Kävelemme polun päähän, jossa on pieni kahvila. Isäni kahvihammasta kolottaa ja hän jää nauttimaan kupillisen (ja juttelemaan paikallisten kanssa kuten hänellä on tapana), kun me muut kipitämme portaat ja polut alas katsomaan Šumin vesiputousta.

Paluumatkalla aurinko yrittää valaista jo rotkon pohjaa. Ilma lämpenee mukavasti ja retken lopuksi syömme lipunmyyntikioskin luona eväsvoileipiä ja nautimme auringosta.

Vintgarin rotko on mukava ja näyttävä retkikohde, joka jää hyvin lastenkin mieleen. Pääsyliput lokakuussa 2017 aikuisilta 5 € ja lapsilta 2,50 €.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Syksyn värejä Bohinj-järvellä

Onhan se aika uskomaton tunne, kun siirtyy märän ja kylmän lokakuun keskellä lämpimään, aurinkoiseen ja syksyisen värikkääseen Sloveniaan.

Nyt ei enää tee mieli käpertyä sohvalle villasukat jalassa vaan on päästävä ulos. Enkä ihan heti keksi Bohinj-järveä parempaa paikkaa viettää sunnuntaita patikoiden.

Ensimmäinen aamumme Sloveniassa alkaa kirkonkellojen soiton säestämänä seitsemältä aamulla. Kellot kumisevat sitkeästi sen verran pitkään, että herään lasten kanssa kokonaan, uni ei enää tule. Lomatunnelma on kuitenkin niin korkealla, että hihittelen peiton alla hetken.

Nousen majapaikkamme toiseen kerroksen keittiöön ja katson ulos. Ikkunoistamme avautuu kaunis näkymä yli Jerekan kylän ja pitkälle laaksoon. Jossain edessämme on myös Bohinj-järvi, joka hohkaa sumua laakson pohjukkaan. Yö on ollut viileä, mutta päivästä on tulossa lämmin.

Keitän kahvia ja istun pöydän ääreen tarkkailemaan kuinka aurinko valtaa laaksoon hetki hetkeltä. Tämä riittää aamun virikkeeksi sanomalehden ja puhelimen räpläämisen sijaan. Siskoni hipsii viereeni ja seuraavaksi klaanimme seniori, isäni. Viimeisenä pöydän ääressä hyörii siskon teinipoika. Siinä vaiheessa aurinko valaisee jo koko Jerekan.

Ajamme majapaikastamme kahdeksan kilometrin päähän Ribčev Lazin kylään Bohinj-järven rannalle. Päätämme lähteä kiertämään järveä aurinkoisen pohjoisrannan kautta.

Ribčev Lazin kirkko

Vuoren valtias

Aluksi polku on leveä ja kulkee puistomaisissa maisemissa. Paikalliset perheet viettävät leppoisaa sunnuntaipäivää järven rannalla. Käymme pellolla tervehtimässä vuohia.

Vuohikin näytti nauttivan auringosta

Ruska on upea, järvi tyyni ja aurinko paistaa lämpimästi. Arktiset lapseni ovat kuumissaan. Mietin, että alkavatkohan lapseni inhota patikointia, kun tämmöiseen taas heidät raahasin. Itse nautin täysin henkäyksin. Maisemista, ulkona olemisesta, väreistä, liikkumisesta.

Tarkkailemme vuorelta alas hyppiviä riippuliitäjiä ja järvellä liikkuu kanootteja, kajakkeja ja veneitä, muutama sorsakin.

 

Polku muuttuu kapeammaksi matkan edetessä ja ylitämme kuivuneen joenpohjan, jossa kalkkikivet hohtavat vaaleina. Reippaat slovenialaiset liikkuvat vauhdilla ja huikkaavat iloisen Dobri dan -tervehdyksen ohi mennessään.

Järven toisella puolella Ukancissa pysähdymme puron varteen ja toteamme, että tämä matka taisi olla riittävä junioreille ja seniorille. Miehet lähtevät paahtamaan viimeiset kilometrit takaisin Ribčev Laziin hakemaan autoja. Siirrymme ihmeen valkoiselle sorasärkälle odottelemaan.

 

Tämä paikka on niin häkellyttävän kaunis. Aion palata vielä joskus pidemmäksi aikaa.

Matka järven ympäri on noin 12 kilometriä. Järven ympäristössä on myös muita kiinnostavia reittejä. Esimerkiksi Ukancissa pääsee Vogelin köysirataa pitkin ylös vuorille. Ukancista pääsee myös katsomaan Savican putouksia. Paljon jäi näkemättä, joten on monta hyvää syytä palata Bohinj-järvelle.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Hikeä ja kyyneliä Saana-tunturilla

Lapin ja Pohjois-Norjan kiertomatka, osa 7

Aamulla meillä ei ole kiire mihinkään. Ei pakkaamista, ei siivoamista. Edessä on vain kiipeily Saanalle, pikku juttu siis vain. Edellisenä päivänähän kuulimme, että huonokuntoiseltakin siihen menee vain kaksi ja puoli tuntia.

Päätämme jakaantua kahteen retkikuntaan. Ensin kiipeän minä yksin (hämmentävä kokemus muuten lasten kanssa reissatessa) ja sen jälkeen vanhempi poika isänsä kanssa. Nuorimmainen on vielä lievästi järkyttynyt edellisillan räkkäpatikasta kolmen valtakunnan rajapyykille, joten hän tyytyy lähiympäristön tutkimiseen tällä kertaa.

Aloitamme päivän Kilpisjärven luontokeskuksesta, joka on vain muutaman sadan metrin päässä majoituksestamme. Talolta on mukavat näkymät sekä Saanalle että Kilpisjärvelle. Opimme paljon uutta Kilpisjärvestä, sen historiasta ja luonnosta. Yritän jälleen painaa mieleeni lisää arktisia kasveja, joihin olen kovin ihastunut tämän rengasmatkan aikana.

Saan kyydin Retkeilykeskukselle, jonka takaa alkaa polku Saanalle. Alkumatkan kuljen pitkospuita pitkin ja huomaan pian, että matkan varrella on maasto täynnä Saanan 100 kasvia -kylttejä. Mikä mainio mahdollisuus opetella lisää kasveja! Tämän hienon kasvitieteellisen matkan takana on Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman palvelukoordinaattori Rauni Partanen, joka osallistuu yksityishenkilönä Suomi Finland 100 -tapahtumaan tällä asiantuntevalla teollaan.

Pitkospuut kulkevat tunturikoivikossa kunnes saavun risteykseen, josta lähtevät portaat Saanalle ja polku Saanajärvelle. Lähden kiipeämään. Koivikko jää alapuolelle ja pysähdyn katsomaan taakseni kohti Malla-tunturia, tuota Saanan hentoa morsianta.

Malla

Portaiden purkutyöt ovat jo alkaneet, mutta alkuosa on vielä jäljellä. Kulku sujuu helposti ja mukavasti. Jyrkimmästä kohdasta on portaat jo poistettu ja askeltamisessa saa olla tarkkana. Täältä katsottuna Malla näyttää jo kovin pieneltä.

Ylhäällä kulku on tasaisempaa ja nousu loivaa. Maasto on kivistä. Katson ylöspäin sinne missä Saana ja taivas kohtaavat ja luulen, että siellä on huippu. Vaan eipä olekaan vielä. Huipun takaa paljastuu uusi ”huippu” ja sieltä ilmestyy jälleen lisää laskeutuvia kiipeilijöitä. Menen tähän samaan halpaan vielä monta kertaa. Aurinko paistaa lämpimästi ja hiki valuu. Olen varautunut hyttysten hyökkäykseen pitkillä hihoilla ja lahkeilla sekä hyttyskarkotteella suihkutetulla huivilla. Ötökät eivät tänään kiusaa, mutta vesipullon pohja alkaa vähitellen häämöttää. Välillä on pysähdyttävä nauttimaan upeasta maisemasta.

Saavun viimein huipulle ja kaivan vasta muutama päivä sitten uusitusta postilaatikosta Saanan vieraskirjan ja jätän sinne puumerkkini.

Huipulla!

Uutuuttaan kiiltävä Saanan kävijäkirjan laatikko

Kierrän huippua jaa ihailen maisemia jokaiseen suuntaan. Astun muutaman askeleen Saanan jyrkän rinteen suuntaan ja huomaan, että siellä näkyy Tsahkaljärvi.

”Tsahkaljärvi”

Yhtäkkiä kuulen mielessäni äitini äänen, joka sanoo ”Tsahkaljärvi”. Syvälle jääneistä muistoista nousee äitini ääni, joka suunnittelee Kilpisjärven hiihtoretkiä. Tämä oli rakas paikka hänelle.

Tuli äitiä ikävä ja itku sen myötä. Suru yllätti takavasemmalta.

Kiitos äiti, että suostuttelit silloin kauan sitten erään vastahakoisen abiturientin hiihtoporukkasi mukaan Kilpisjärvelle. Häälyin jossain kirjoitusten, pääsykoelukujen, pätkätöiden ja Interrailien välitilassa, kun porukastanne yksi joutui peruuttamaan matkansa ja peti Retkeilykeskuksen mökissä vapautui. Siihen aikaan ajatus kahdeksasta murtomaahiihtotunnista päivässä kuulosti tylsimmältä mahdolliselta ajankäytöltä, mutta sinä osasit vetää oikeasta narusta. ”Sieltä voi helposti käydä päiväretkellä Tromssassa”, sanoit ja niin minä lähdin mukaan.

Ne olivat hienoja päiviä.

Lähdin vielä toisenkin kerran mukaan. Pakkasin tenttikirjat rinkkaan ja majoituin naapuriinne biologiselle asemalle, maksoin siitä opiskelijana vain muutaman markan. Silloin hiihditte jo omalla porukalla ilman opasta, tunsitte reitit ja maastot, ja sinun pettämätön suuntavaistosi toi meidät perille pahimmassakin myräkässä. En ikinä unohda niitä aurinkoisia päiviä, kun sujuttelimme ristiin rastiin tunturien rinteillä hangen kantaessa. Vapaus, rauha ja jumalaiset maisemat!

Kuolemastasi on nyt kulunut vajaa vuosi, etkä enää vuosiin pystynyt hiihtämään. Sukset kantoivat sinua kyllä ihmeen uskollisesti vielä silloin, kun kävelysi alkoi olla vaikeaa.

Nämä olivat sinun maisemiasi ja kiitos, että esittelit meidät. Minäkin pidän tästä paikasta. Aion tulla uudestaan.

Yritän koota itseni mutta kyyneleet vain valuvat. Onko surutyö jäänyt kesken, kun se näin yllättää? Piiloudun ison kiven taakse ja syön evääni. Katselen tätä ihmeellistä maisemaa ja muistelen äitiä.

Viimein saan silmäni kuivattua ja on aika lähteä laskeutumaan. En vieläkään ole saanut tarpeekseni näistä näkymistä ja pysähtelen kuvaamaan yhä uudestaan. Yritän pitää pysähdykset lyhyinä, sillä tajuan miten paljon aikaa on kulunut ja toinen retkikunta odottaa jo vuoroaan.

Jyrkimmällä kohdalla jalkani jo tutisevat. Onneksi alempana odottavat portaikon rippeet, joten pääsen harppomaan vauhdilla. Kunnes pysähdyn äkisti. Aivan jalkojeni juuressa minua tapittaa nuori sinirinta hämmästyttävän pelottomana. Tuijotamme toisiamme hetken. Yritän hapuilla kameraa välttäen äkkinäisiä liikkeitä, mutta ehdin ottaa vain yhden räpsyn ennen kuin lintu pyrähtää matalan tunturipajukon suojiin.

Rohkea nuori sinirinta, vielä ei näy sinistä rinnassa

Alhaalla odottavat mies ja lapset. Palaan mökille nuoremman lapsen kanssa hikisenä, mutta onnellisena. Olo on seesteinen itkun jälkeen.

Löydän jääkaapista oluen. Harvoin juon olutta, mutta kylläpä huurteinen maistuu tuon urakan jälkeen. Olo on hieman syyllinen. Retkikunta numero kakkosen kiipeily jää puolitiehen, sillä on jo ilta ja tummat sadepilvet nousevat nopeasti sinä iltana. Itse sain nauttia neljä tuntia Saanan maisemista. Lähden ostamaan miehelle uuden oluen sen pikaisesti hävinneen tilalle.

 

Tämä retki tehtiin heinäkuun lopussa. Yhteensä patikka Saanan huipulle ja takaisin on noin kahdeksan kilometrin pituinen. Vauhdikas mökkikylän isäntä kertoi retken vievän noin kaksi ja puoli tuntia huonokuntoiseltakin, mutta kokemukseni perusteella suosittelisin suhtautumaan paikallisten puheisiin varauksella ja varaamaan aikaa maisemien ihailuun:)

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa