Hetkiä Islannin avarissa maisemissa

Hetkiä Islannin avarissa maisemissa

Yhdistin syyskuussa työmatkaani muutaman vapaapäivän ja vuokrasin minimökin läheltä Borgarnesia hieman yli tunnin matkan päässä Reykjavikista.

Lähdin iltaa kohti ajamaan pohjoiseen. Aivan tien viereen ei sattunut ruokakauppoja, joten mietin hetken, että ajanko suoraan mökille valoisaan aikaan vai koukkaanko Borgarnesiin kauppaan ja saavun perille mahdollisesti pimeän aikaan. Päätin ottaa riskin ja kävin ostamassa aamiaistarpeet. Kiitin sitä seuraavana aamuna, kun nautiskelin hitaasta aamiaisesta, mutta iltaan se toi hieman ylimääräistä sydämentykytystä. En meinannut hämärässä erottaa oikeaa tienhaaraa mökille ja ajoin siitä ohi muutaman kerran. Lisäksi mökin lukko oli todella omalaatuinen, ja sain ronklata sitä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Ehdin jo kuvitella itseni nukkumassa autossa.

Mutta siihen iltaan jäi stressi. Kaipasin rauhaa ja retriittiä, ja sitä todellakin sain. Nautin avarista maisemista ja täydellisestä hiljaisuudesta.

Aamulla heräsin hyvin nukutun yön jälkeen, kelloon katsomatta. Oven pienestä ikkunasta avautui upea näkymä. Oli pakko avata ulko-ovi ja hiippailla kylmälle terassille hetkeksi, hengittää kirpeää puhdasta ilmaa, ihmetellä avaruutta ja tyyntä säätä.

Hitaan aamun jälkeen ajelin ensin pitkin Snæfellsnesin niemimaan etelärannikkoa. Pysähdyin vain hevostauolle.

Näin rennosti voi saaliseläinkin ottaa, kun ei ole saarella luonnollisia vihollisia

Ajoin ensin haahuilemaan Djúpalónssandurin rannalle niemen kärkeen. Rantatyrskyt, tummat kivimuodostelmat ja taustalla häämöttävä Snæfellsjökull tekivät maisemasta vaikuttavan kauniin. Tällaiset maailman ääret kiehtovat minua loputtomasti, tunnen itseni hyvällä tavalla pieneksi luonnon voimien äärellä.

Rannalla lojuu vieläkin palasia vuonna 1948 haaksirikkoutuneesta brittiläisestä troolarista

Seuraavaksi kävin moikkaamassa vanhoja tuttuja jättiläisiä eli Lóndrangarin basalttipilareita. Näin pilarit viimeksi neljä vuotta sitten kaatosateessa ja jäin harmittelemaan kiirettä. Nyt sain ajan kanssa ja kauniissa säässä kävellä luontokeskukselta (Gestastofan á Malarrifi) pilareille ja rantapolkua pitkin näköalapaikalle (Lóndrangar útsýnisstaður) ja takaisin Malarrifin majakalle.

Tästä suunnasta näen koiran hahmon

Ylhäällä näköalapaikka Lóndrangar útsýnisstaður

Malarrifin majakka

Nälkä alkoi jo kaihertaa, joten lähdin kohti Arnarstapia. Sopiva ruokapaikka löytyikin jo tienhaarasta, ja pysähdyin syömään fish and chipsit parkkipaikan ruokakärrystä. Ruuan jälkeen ajoin kuitenkin vielä kylän rantaan asti katsomaan rannikon ruohopäällysteisiä kivimuodostelmia ja ihailemaan vielä kerran näkymää kohti Snæfellsjökullia.

Ajoin takaisin samaa tietä. Tie on suora ja tasainen, näkyvyys hyvä ja avoin, mutta silti saa pitää varansa, sillä lampaat töytäilevät keskelle tietä milloin sattuu.

Ehdin vielä sopivasti nähdä värikylläisen auringonlaskun mökin terassilta.

Seuraava aamu oli entistäkin kirkkaampi, suorastaan häikäisevä. Lähdin ajamaan kohti Grábrókin tulivuorta. Ajelin alkumatkan pikkuteitä valtatie numero 1 sijaan, ja se kannatti. Vaikka tie oli välillä huonossa kunnossa ja vanha kapea Hvítán silta oli aika kuumottavaa ylittää, olivat maisemat häikäiseviä. Siltakin oli omanlaisensa elämys. Harmillisesti en pystynyt ajaessani kuvaamaan, enkä voinut yksikaistaisella tiellä oikein pysähtyäkään.

Kiipesin portaita Grábrókin tulivuorelle ja kiersin sen reunoja pitkin kraatterin ympäri. 3000 vuotta sitten purkautunut Grábrók ja viereinen Grábrókarfell muistuttivat Islannin tuliperäisestä ytimestä.

Vanhat lammasaitaukset

Pysähdyin seuraavaksi hieman tulivuorista etelään katsomaan Glannin vesiputouksia. Kauniit vesiputoukset eivät ehkä ole niin näyttäviä kuin eteläisemmät kuuluisuudet, mutta paikka on rauhallinen. Parkkipaikalla oli minun lisäkseni vain muutama autollinen kiinalaisia. Putouksen pikainen katsominen ilmeisesti riitti heille, sillä sain kävellä putouksilta eteenpäin Paratiisitietä kristallinkirkkaalle lammelle aivan ylellisessä yksinäisyydessäni. Sää oli käsittämättömän upea.

Paratiisitie päättyy portaisiin

Täydellinen eväspaikka, ja minä unohdin eväät autoon

Maaruskan aika oli alkamassa

Olisin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa tutkimaan Islannin ihmeitä, mutta Reykjavik kutsui. Paluumatkalla pysähdyin vielä ihmettelemään säätä ja merimaisemaa ennen kuin sukelsin Hvalfjörðurin tunneliin.

Ennen paluulentoa ehdin vaellella Reykjavikissa. Kaupunki on oikein kiva, mutta sateinen harmaa sää himmensi sen hetken mielialaani. Kärsin maisemakrapulasta ja orastavasta flunssasta. On vieläkin vaikea selittää sitä rauhan kokemusta avarien ja dramaattisten maisemien äärellä aurinkoisessa säässä. Imen siitä voimia vieläkin.

Hallgrímskirkja
  • Matkan ajankohta 12.–14.9.2023
  • Majapaikkani sijaitsi Borgarnesista n. 15 minuuttia itään, ajomatka mökiltä Djúpalónssandurin rannalle kesti noin kaksi tuntia
  • Grábrókin tulivuori sijaitsee ykköstien varressa noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Reykjavikista
  • Voit seurata retkiäni myös Facebookissa ja Instagramissa

Gárggovárrin huiputus Pohjois-Norjan Burfjordissa

Gárggovárrin huiputus Pohjois-Norjan Burfjordissa

Norjan-matkan resepti: varaa majoitus ihan mistä vain, avaa ut.no-sovellus ja etsi itsellesi sopivin patikkareitti läheltä. Siinä saattaa päätyä ihan uskomattomiin paikkoihin, joissa ei ole ketään muuta.

Majoitumme Airbnb:n kautta mukavaan taloon Burfjordissa ja vietämme taas nautinnollisen hitaan aamun. Sääennuste lupaa jälleen kirkastuvaa illaksi, joten meillä ei ole kiire mihinkään. On aikaa ajatuksille.

Loikoilemme ja lueskelemme pitkälle iltapäivään, mutta sää näyttää sitkeän pilviseltä. Lopulta emme jaksa enää odottaa, vaan pakkaamme eväät ja päätämme lähteä kiipeämään Gárggovárrille, vaikka raskaat pilvet peittävät koko tunturin. Patikoimme sitten niin korkealle kuin näkyvyyttä riittää.

Odotukset retkeä kohtaa eivät siis ole mitenkään huipussaan, kun jätämme auton Burfjordin Coopin pihaan. Metsäinen rinne näyttää niin tavanomaiselta, ettei siihen näissä maisemissa juuri kiinnitä edes huomiota.

Ylitämme E6-valtatien ja kävelemme Langbergveienille, joka kääntyy pian valtatien suuntaiseksi. Polun alkupiste tien varressa on hyvin merkitty.

Reitti kulkee aluksi metsässä. Nousua on sopivasti, maasto on vähän erilaista tasamaan asukille, vaikka metsä tuttu ympäristö onkin. Polku ei ole liian helppo eikä vaikea, sopivan mukavaa ponnistelua ilman jatkuvaa hengästymistä. Jossain kohden otan puusta tukea, kun väännän itseäni ylöspäin, mutta muuten reitillä ei ole niin jyrkkiä kohtia, että korkeanpaikankammoni aktivoituisi. Jyrkimmissäkin kohdissa on aina loivempi kohta tarpeeksi lähellä. Eteneminen on silkkaa nautintoa.

Puusto alkaa vähitellen harventua. Rinteellä on välillä puuttomia kallioisia alueita ja rinnesoita. Tupasvillat huojuvat vain hiljaa, ilta alkaa tyyntyä ja pilvet väistyä.

Nousemme ylemmäs samaa tahtia pilvien väistymisen kanssa. Maisemat kirkastuvat ja avautuvat yhä upeammiksi.

Lähestymme jo Gárggovárrin laen tasankoa, kun päätämme pitää evästauon rinteessä. Nälkä sai meidät kiinni ennen huippua. Asetumme kaikki isolle kivelle ja hiljenemme avaran maiseman ja eväsleipien äärelle. Annan tälle ruokapaikalle viisi tähteä.

Meistä puoleenväliinkiipeäjistä tulee siis sittenkin huiputtajia. Mitään odotuksia tämän patikan suhteen ei ollut, mutten olisi ikinä voinut kuvitellakaan tällaista elämystä. Kaikki on niin täydellistä: maisemat, hiljaisuus, sää, raikas ilma, linnut, minulle sopivat korkeuserot ja pienen fyysisen ponnistelun tuoma rento olo.

Jotkut Norja-fanit ihmettelevät, että mikä siinä Pohjois-Norjassa oikein viehättää, kun etelämpänä on paremmat maisemat. No, kukin makunsa mukaan. Nämä maisemat hivelevät juuri minun silmiäni ja sieluani. En kaipaa muualle.

Miten voi olla mahdollista, että saamme tällaisen paikan aivan itsellemme. Pohjois-Norja on täynnä piilotettuja aarteita.

Viivymme huipulla pitkään, nautiskelemme näkymistä ja syömme herkkuja. Lefset kuuluvat vakioeväisiimme.

Huipulla katselemme vastavaloon Burfjordille (Puruvuono kveeniksi, Buvrovuotna pohjoissaameksi) ja toiseen suuntaan tunturiylängölle.

Aloitamme laskeutumisen. On aivan tyyntä ja hiljaista, vain tundraurpiaisen sirkutukset ja piekanan kiljahdukset leikkaavat äänettömyyttä (kiitos Birdnet-sovellukselle tunnistuksesta).

Kurun toisella puolen rinteessä lentää piekana ja laskeutuu puun latvaan. Harmittelen hetken järkkärin unohtamista, sillä puhelimen kamera ei lintua tavoita. Ehkä parempi näin, keskityn katsomaan omin silmin ja muistan täällä olemisen ilon.

Illan valo tekee maisemasta vieläkin ihmeellisemmän, suorastaan satumaisen. Kaikki hehkuu. Jos oikein muistan, tämä on ensimmäinen yö pariin kuukauteen, kun aurinko laskee täällä Altan leveyspiireillä.

Unohtumaton retki tämäkin, Pohjois-Norja ei koskaan petä.

  • Retkemme pvm 27.7.2023
  • Reitin edestakainen pituus polun alusta 6,4 km
  • Gárggovárrin huippu on 471 metriä merenpinnan yläpuolella
  • Hitaasti nautiskellen retkeen meni noin neljä tuntia, normaalisti matkan selvittänee kolmessa tunnissa

Voit seurata retkiäni myös Facebookissa ja Instagramissa

Senjan maisemia Hestenin rinteellä

Senjan maisemia Hestenin rinteellä

Yksi pohjoisessa lomailun iloja on aikataulujen vapaus. Päivien aikana alkaa kello unohtua ja vuorokausirytmi muuttua aika luovaksi, kun on valoisaa vuorokauden ympäri. Silloin voi rauhassa vaikka loikoilla lukemassa puoli päivää ja lähteä illaksi retkelle, kun sää selkenee.

Pohjois-Norjassa retkeilemme mieluiten paikoissa, joissa ei ole ihmislaumoja. Kun kaikkialla on kaunista, niin ei tarvitse välttämättä lähteä kuuluisimpiin maisemakohteisiin jonossa kulkemaan.

Tänään majapaikkamme Olsborgissa on kuitenkin niin lähellä Senjaa, että annamme periksi houkutukselle ja lähdemme katsomaan saaren ikonisimpia maisemia.

Sää selkenee jo menomatkalla ja nautimme maisemista. Polku Hestenin huipulle lähtee Fjordgårdin kylän laidalta Senjan pohjoisosasta.

Ennen kylään saapumista sukellamme ahtaaseen tunneliin. Edellemme kiiruhtaa juuri sopivasti Senjan kunnan auto, jonka perään liimaudumme. Paikallistuntemuksen tuomalla varmuudella auto posottaa melkoista haipakkaa läpi tunnelin. Vastaantulijat pääosin väistävät levennyksille. Pääsemme läpi siis oikein sujuvasti.

Heti Senja grill&pubin kohdalla käännymme ylös rinteeseen ja jätämme auton isolle maksulliselle parkkipaikalle. Tästä lähtisi reitti Seglalle, mutta me kävelemme kylän toiselle laidalle ja lähdemme kapuamaan Hestenille.

Ilta on jo pitkällä, joten väkeä on enää harvakseltaan. Se sopii meille, sillä pysähtelemme usein hengittelemään ja katsomaan maisemaa. Muutaman viikon takaiset kärpäs- ja paarmaparvet ovat harvenneet. Ympärillämme pörrää vain muutama satunnainen pikkukärpänen, vaikka ilta on lämmin.

Nousu on melko jyrkkää suomalaiselle, kivikkoinen kohta ehkä vähän hankalampi, mutta eteneminen on helppoa aina Hestenin ja Seglan väliselle satulalle asti.

Seglan ja Hestenin välinen satula on jo lähellä, edessä Seglan kivinen laki

Siihen satulaan minä jään istumaan kuin tatti, sillä korkeanpaikankammoni aktivoituu taas. Mutta mikäpä siinä on istuessa selkä Hesteniin päin, kun edessä avautuu mieletön maisema näyttävälle Seglalle ja jyrkänteen reunan yli Mefjordenille.

Upea paikka evästauolle.

Maisemat syöpyvät muistiini, mutta oloni ei ole euforinen. Ihailen kyllä näkymää, mutta olen huomattavasti onnellisempi loivemmissa ja pehmeämmissä pinnanmuodoissa. Täällä en osaa rentoutua. Päästelen tukahtuneita äännähdyksiä joka kerta, kun näen jonkun perheenjäsenen lähestyvän jyrkänteen reunaa.

Hesten meinaa unohtua selän taakse

Hesten jää siis huiputtamatta, mutta silmäkarkkia saamme silti kylliksemme.

Palaamme majapaikkaamme kauniissa ilta- ja yöauringon valossa.

  • Tämä retki tehtiin 25.7.2023
  • Senjalla on useita upeita maisemareittejä. Seglan ja Hestenin lähellä on reitit myös esimerkiksi Bardenille, Breidtindenille ja Grytetippenille

Voit seurata retkiäni myös Facebookissa ja Instagramissa

Päiväretki Åsandin valkoiselle rannalle Vesterålenissa

Päiväretki Åsandin valkoiselle rannalle Vesterålenissa

Vuokraamamme mummonmökki Vesterålenissa Norjassa on sopivasti vain kilometrin päässä rannikon patikkareitin (Kyststien) alkupisteestä. Olemme nautiskelleet hitaasta aamusta pitkän ajopäivän jälkeen, kun vihdoin lähdemme eväsreput täynnä kohti Åsandin rantaa.

Koko Kyststien on noin 10 kilometrin pituinen, mutta meille riittää edestakainen noin seitsemän kilometrin matka tälle valkoiselle rannalle. Majapaikastamme laskien matkaa tulee pari kilometriä lisää.

Hiekkatie reitin alkuun poikkeaa tiestä numero 820 (Risen ja Straumen välillä).

Reitin alkua ilmeisesti voisi kulkea autolla, ja näemmekin yhden parkissa ennen kuin reitti muuttuu poluksi.

Hämäännymme hetkeksi, sillä reitti näyttäisi jatkuvan vasemmalle, ja varsinainen polkumme on melkein piilossa puskissa. Onneksi kartta kertoo meille, että vasempaa reittiä pääsisi Trolldalsvattnetille. Mielenkiintoinen paikka varmaan sekin, mutta me jatkamme kohti merta ja Spjelkvågenia.

Åsandin reitti on merkitty helpoksi, ja tuudittaudun alun kärrypolulla leppoisan päiväretken tunnelmaan. Pian kuitenkin saavumme meren rantaan ja polku johtaa meidän kalliorannan alareunan kivikkoon. Alkaa naurattaa, olin ilmeisesti taas ehtinyt unohtaa, että norjalaisten helppo tarkoittaa meille jotain muuta. Onneksi päivä on kuiva ja jalassa on hyvät kengät. Sateella heiluvat kivet voisivat olla hieman vaativampaa ylitettävää. Hyppelemme kivikossa jyrkän kallion reunan ympäri ja pääsemme takaisin polulle.

Reitti kulkee pitkin kaunista rannikkoa. Korkeuserot eivät ole suuria ja eksymisen vaaraa ei ole. Muutamalta töyräältä laskeutuminen vaatii käsien apua, mutta muuten on helppoa. Matkalla ohitamme turkooseja poukamia ja katsomme vuonon keskellä olevan saaren linturuuhkaa.

Viimein Åsand häämöttää. Laskeudumme häikäisevän valkoiselle rannalle. Pari norjalaisperhettä tulistelee kivikossa ja yksi porukka taitaa olla kaukana rannan toisessa päässä, muuten on autiota.

Heittäydymme hiekalle syömään eväitä. Käyn vielä liottamassa kuumentuneita jalkojani kylmässä merivedessä. Aurinko lämmittää juuri sopivasti, ei ole kuuma eikä ötökän ötökkää kiusana. Tällainen ranta muistuttaa tropiikista, mutta lämpötilan puolesta nämä arktiset versiot sopivat minulle paremmin.

Tutkimme rannan loputonta simpukankuorikokoelmaa, jokainen omanlaisensa.

Voin yhtyä tämän tuntemattoman taiteilijan rakkaudentunnustukseen jo nyt.

Loikoilemme rannalla pitkään, välillä aivan keskenämme. Tällainen valtava upea ranta vain meille, tuntuu ylelliseltä. Mikähän siinä onkin, että itselleni nämä yksityiset kokemukset ovat aina niitä suurimpia. Vaikka maisema olisi kuinka upea, se ei mene sydämeen asti, jos sitä joutuu ihailemaan jonossa kulkien. Norja tarjoaa näitä eksklusiivisia luontoelämyksiä joka kerta. Introvertin maisemanmetsästäjän taivas.

Lähdemme paluumatkalle. Pysähdymme hetkeksi vielä korkealle töyräälle ihmettelemään yhden turkoosin poukaman isoja kaloja.

Saavumme tutulle kivikkopolulle, josta tiedämme olevamme lähellä alkupistettä.

Vuononäkymät ihastuttavat, mutta muistan välillä katsoa myös Åsandtindenin korkeuksiin.

Kohta olemme jälleen tiellä. Mummonmökki ja iltapala odottavat.

  • Retkeilimme Åsandiin 22.7.2023
  • Vaativuustaso helppo, vain muutama ponnistelua ja varovaisuutta vaativa kohta
  • Tietoa koko rannikkoreitistä
  • Jos jatkaa Åsandin rannalta Straumsjøeniin, reitin vaativuustaso nousee
  • Voit seurata retkiäni myös Facebookissa ja Instagramissa

Björkliden Ruotsissa – tuntureita ja vesiputouksia

Björkliden Ruotsissa – tuntureita ja vesiputouksia

Kesän matkakohdetta ei tarvinnut taaskaan miettiä: Pohjois-Norja kutsuu jälleen. Tällä kertaa kokeilemme reittiä läpi Pohjois-Ruotsin.

Kahden yöpymisen jälkeen (Kärsämäellä ja Ylikainuussa) saavumme Björklideniin lähelle Norjan rajaa. Tunnetumpi Abisko on vain noin 10 km päässä, mutta majoitumme nyt Kåppasin mökkikylään tunturihotellin kupeeseen.

Järvimaisema Pohjois-Ruotsissa

Matkalla käväisemme kaupassa Abiskossa. Kylän kauppa Godisfabriken myy peruselintarvikkeita, mutta varsinainen vetonaula tuntuu olevan nimenkin perusteella valtava irtokarkkitarjonta. Laareittain makeisia on myynnissä alle euron kilohintaan. Emme ole kummoisia karkkihiiriä, mutta tartumme tarjoukseen ja lapamme aimo lastin nameja pussiin, joka on kooltaan varmaan ainakin neljä kertaa isompi kuin normipussi. Ruotsalaistunturissa tarvitsee näemmä paljon sokeria, joten valmistaudumme koetuksiin asianmukaisesti.

Seuraavana päivänä lähdemme nousemaan tunturihotellin vierestä ylös rinteeseen. Aiomme patikoida kraatterijärvelle noin kolmen ja puolen kilometrin päähän. Alun nousu leveää tientapaista pitkin tuntuu tasamaan asukille jyrkähköltä, koska tämä on reissumme ensimmäinen retki. Ihmettelemme matkan varrella rinteeseen rakennettua golfkenttää.  Tuntuu jotenkin hupsulta, golfia tunturissa, täällä taitaa kuitenkin olla lunta suurimman osan vuotta. Ehkä golf on tärkeää ruotsalaisille, ja varmaan sitäkin on kiva pelata upeissa maisemissa.

Harmaat pilvet peittävät näkymän, mutta sää on silti parempi kuin odotimme. Ennusteet lupasivat alle 10 astetta ja sateita, mutta lämpötila nousee selvästi yli ennusteen, ja vain muutama pisara ropsahtaa retken aikana. Olemme pukeutuneet vähän turhankin lämpimästi, onneksi kuitenkin kerroksittain.

Aurinko varmaankin tekisi maisemista vieläkin näyttävämpiä, mutta tämä on reissun ensimmäinen kosketus tunturin rinteisiin, joten säästä viis, täällä on ihanaa!

Alun tie kapenee poluksi uimalammen jälkeen ja myötäilee rinnettä.  Kulkeminen on helppoa, ilma raikas, näkymät avarat ja polulla on rauhallista. Onnen hetkiä nämä.

Matkan varrella tarkkailemme lintuja. Useimmat niistä ovat meille tuntemattomia, mutta jos ne avaavat nokkansa ja päästävät ääniä, birdnet-sovellus auttaa tunnistamisessa. Tunturikasveista monet sen sijaan ovat vanhoja tuttuja: tervehdin metsäkurjenpolvia, kulleroita, kurjenkanervia ja ruohokanukoita.

kulleroita

Kraatterijärvellä syömme eväitä. Godisfabrikenin karkkipussista kaivamme jälkiruokaa. On hiljaista.

Kraatterijärveltä voi myös laskeutua alemmas Rallarkyrkogårdeniin, ja siitä alakautta takaisin (rengasreitti n 9 km), mutta me viihdymme ylängön maisemissa ja palaamme samaa reittiä takaisin.

Yksikään maisemakuva ei tee oikeutta tällä näkymälle.

Loppumatkasta juuri ennen tunturihotellia koukkaamme hieman polulta katsomaan Syndafalletin putousta. Kiipeilemme ensin putouksen yläjuoksulle ja lopuksi alemmas virran vierelle. Turkoosi vesi hohtaa harmaassa maisemassa.

Istumme vielä hetken tunturihotellin aulabaarissa, josta on upeat näkymät alas järvelle.

Seuraavana päivänä matkamme jatkuu Norjaan. Lähtiessä käymme vielä katsomassa mahtavan Silverfalletin, joka ryöppyää E10-tien ali. Jätämme auton mökkitiemme varren pienelle parkkipaikalle ja lähdemme laskeutumaan polkua pitkin putouksen varteen ja sen yli menevälle kävelysillalle. Laskeudumme lopulta kanjonin viertä aina Torneträskin rantaan. Rannan lituskakivet houkuttelevat heittämään leipiä.

Lähdemme ajamaan Riksgränseniin, joka on vain 30 km päässä. Aiomme vielä käydä kaupassa Ruotsin puolella.

Seuranamme kohti Norjaa kulkee malmijuna, joka vie Jällivaaran tai Kiirunan rautaa kohti Narvikin satamaa. Juna saa minut pohtimaan kaikkia niitä arjessa näkymättömiä loputtomia tavaravirtoja ympäri maailman. Mietin myös rajoja, avoimia ja suljettuja. Idässä on nyt seinä vastassa, mutta me ajamme Norjaan ja tuskin huomaamme asiaa.

Malmijuna Björklidenissä
  • Tämä retki tehtiin 20.7.2023
  • Koko patikka oli arviolta hieman yli seitsemän kilometriä ja tasoltaan helppo.

Voit seurata blogiani myös FacebookissaTwitterissä ja Instagramissa

Kohinaa takapihalla ja muita Norjan ihmeitä

Kohinaa takapihalla ja muita Norjan ihmeitä

Edellisestä Norjan-reissusta on jo melkein vuosi, ja nyt kun seuraava matka lähestyy, tekee mieli palata vielä viime kesän tunnelmiin.

Norjan maisemat ovat vertaansa vailla, vuonot ja vuoret sykähdyttävät joka kerta. Kuuluisimmat kohteet ovat aina näkemisen arvoisia, mutta itselleni ne Norjan ikimuistoisimmat elämykset löytyvät usein jostain nurkan takaa tai, kuten viime kesänä, takapihalta.

Muistan erityisesti sen sunnuntain, kun aamulla istuin kahvikupin ääressä majapaikkamme keittiössä ja katsoin ikkunasta ulos. Kuuntelin takapihan perukoilla virtaavan kosken kohinaa, ja kun katsoin sen toiselle puolelle jyrkkään rinteeseen näin siellä ryöppyävän vesiputouksen. Jos kurkotin pääni aivan ikkunan viereen näin kaistaleen taivasta.

Kohina ja virtaava vesi ovat erottamaton osa Norjaa. Jokainen näistä lukemattomista putouksista olisi valtava nähtävyys Suomessa.

Samana iltana lähdimme kävelylle unisen kylän laidalle. Yritimme edetä ensin joen toisella puolen, mutta pusikkoinen polku oli veden vallassa ja käännyimme takaisin sillalle.

Nousimme Hjølmo fjellvegiä pitkin hieman ylämäkeen kohti tuntureita. Kohinan volyymi kasvoi. Lopulta pusikoiden läpi näkyi kunnon kuohuja.

Alas kosken reunalle ei näkynyt minkäänlaista polkua, joten lähdin varovasti laskeutumaan liukasta rinnettä ja laskettelin loppumatkan peppumäkeä tasanteelle. Siinä oli selvästi käynyt joku muukin. Jotain polun tapaista oli alkanut muodostua töyräälle, ja kosken yli oli joku ripustanut vaijerin. Jonkun oma leikkipaikka.

Ihastelin pientä putousta tyynessä illassa. Ihana rauha, veden voima, upea maisema. Norjassa on aina jotain ihmeellistä nurkan takana.

Voit seurata blogiani myös FacebookissaTwitterissä ja Instagramissa

Hetkiä Hardangerviddan ylängöllä Norjassa

Hetkiä Hardangerviddan ylängöllä Norjassa

On toinen aamumme Øvre Eidfjordissa ja heinäkuun aurinko paistaa jälleen lämpimästi.

Yön kosteus on jättänyt jälkensä pihan kukkiin.

Norjan ylellisyyttä on joka nurkalta lähtevät patikkapolut ja luonnon ihmeet. Me ajamme kylästä laakson perukkaan ja lähdemme nousemaan serpentiinitietä kohti Hardangerviddan ylänköä.

Jo ajomatka on elämys.

Alaparkkipaikalla on elämää ja ihmisiä, mutta me jatkamme vielä ylemmäs Hjølmabergetin parkkipaikalle.

Pysäköintialueella on tiiviisti autoja vieri vieressä, mutta ihmisiä emme juurikaan näe. Yleensä kai norjalaiset aloittavat päivänsä aikaisin ja ehtivät hajaantua tunturimaisemiin ennen kuin me hitaammat ehdimme edes alkupisteeseen.

Ylitämme pienen kosken kuohut ja aloitamme patikan kohti Vivelidin tunturimajaa.

Ylängön maisemat ja kasvillisuus muistuttavat minua Lapista ja Pohjois-Norjasta. Ruohokanukat, metsäkurjenpolvet, tupasvillat ja leinikit loistavat tunturikoivujen lomassa.

Reitiltä on vaikea eksyä, vaikka joskus ehkä hetkeksi haluaisikin. Isot T-merkinnät näyttävät suunnan.

Polku on mukavaa kukkelikkoa toisinaan, joten olen ihan tyytyväinen, että valitsin vaelluskengät jalkaani, vaikka kuuma päivä hieman poltteleekin. Teinit pärjäävät hyvin lenkkareissaan.

Reitin alku on hienoista nousua ja lopussa laskeudumme Veigjoelle. Korkeuserot eivät ole suuren suuria, joten kovin vaativaksi tätä ei voi kutsua.

Etenemme leppoisasti ja nautimme avarasta maailmasta. Olemme kaukana kriiseistä ja koronasta.

Asetumme Veigjoen rantaan evästauolle. Kyllä kannatti satsata hyviin eväisiin, vaikka luulenpa, että mikä vain maistuisi taivaalliselta tässä maisemassa, veden äärellä, ihmeellisessä rauhassa.

Liottelen kuumia varpaitani vilpoisassa vedessä ja nautin.

Tämän hetken haluan muistaa.

Evästaukomme venähtää, on aivan liian mukavaa. Vivelidin tunturimajan saavuttaminen ei enää tunnu kovin tärkeältä, vaikka olemme sieltä vain puolen kilometrin päässä.

Olen tässä ja nyt saanut kaiken mitä tarvitsen.

Kipeä jalkanikin on tainnut saada jo tarpeeksi, joten käännyn tästä nuoriso-osaston kanssa takaisin. Mies painelee puolijuoksua Vivelidin kohdalle joen varteen, ja ottaa meidät myöhemmin kiinni.

Ylängöllä on polkujen verkosto, josta jokainen voi valita itselleen sopivan reitin, pitkän tai lyhyen, rengasreitin tai meno-paluun samaa reittiä, kuten me.

Tämä riittää tällä kertaa.

Voit seurata blogiani myös FacebookissaTwitterissä ja Instagramissa

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Islannin maisemat pakahduttavat, ainakin minut. Upeutta on joka puolella, turistien kansoittamalla Kultaisella kierroksella tai etelärannikon laguuneilla ja rannoilla. Idässä ja pohjoisessa en ole vielä käynyt, mutta varmasti sama jatkuu sielläkin. Minua eivät väkijoukot haittaa, kun edessä on aivan ainutlaatuisia maisemia ja luonnon ihmeitä. Islannissa on jotain aivan erityistä.

Snæfellsnes

Pari konferenssipäivää Reykjavikissa on takana ja minä ja pari työkaveriani vuokraamme auton ja lähdemme kohti Snæfellsnesin niemimaata. Viikonlopun mittainen oma loma on edessä.

Satu Rämön kirjoittamassa Mondon Islanti-oppaassa kerrotaan, että Snæfellsnesissä on aivan erikoisia energioita ja voimia, menninkäisiä ja jättiläisiä, trolleja ja muuta kummaa. Islantilaiseen tapaan seudusta on monenlaisia satuja ja tarinoita. Mondo-opas lähtee mukaamme, mutta muuten lähdemme matkaan huonosti valmistautuneina, vain yöpymispaikka varattuna. Menninkäiset suhtautuvat meihin ilmeisen myönteisesti, sillä onnekkaasti valitsemme hienon reitin mykistävien maisemien läpi.

Ajamme Reykjavikista pohjoiseen ja seuraamme hetken Snæfellsnesin etelärannikkoa tiellä numero 54, kunnes käännymme niemimaan halki menevälle tielle 56. Ohitamme upeita järviä, näemme vuoria ja hehkuvaa maaruskaa. Henkeämme salpaa. Nyt on pysähdyttävä ensimmäiselle kuvaustauolle.

Snæfellsnes

Snæfellsnes
Syksyn värejä parhaimmillaan

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Pohjoisessa käännymme hetkeksi itään ja koukkaamme niemimaan pohjoisrannikolla sijaitsevaan Stykkishólmurin kaupunkiin kahville. Täältä pääsisi lautalla vuonon saarille tai Länsivuonoille, jos olisi aikaa. Ajamme vielä satamaan ja kannasta pitkin Súgandiseyn saarelle. Kiipeämme satamaa suojaavan saaren huipulle ja katsomme majakalta maisemaa kaupunkiin ja merelle.

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Snæfellsnes
Taustalla näkyvä valkoinen arkkitehtoninen erikoisuus on Stykkishólmurin kirkko

Ajamme aluksi takaisin samaa tietä ja poikkeamme matkan varrella katsomaan pyhää Helgafell-vuorta. Maksamme mielihyvin vuorelle vievää reittiä ja vessoja ylläpitävälle pariskunnalle pienen pääsymaksun ja lähdemme kiipeämään.

Helgafellin huipulla voi esittää toivomuksia, mutta me teemme tämän rituaalin aivan väärin, sillä huomaamme ohjeet vasta laskeuduttuamme. Jos kiipeät Helgan huipulle, muista kiivetä ylös aivan vaiti ja taakse katsomatta. Huipulla saat esittää kolme toivetta, positiivista sellaista, etkä saa kertoa niistä kenellekään. Tämän mahdollisuuden saa vain ensimmäisellä kerralla, joten älä tee niin kuin me. Nostan kyllä hattua sille, joka malttaa kävellä huipulle asti vilkuilematta ympärillä avautuvia maisemia.

Snæfellsnes
Helgafellin juurella oleva kirkko on vuodelta 1903

Snæfellsnes
Helgafellin huipulla olevien kivien arvellaan olevan kappelin rauniot 1100-luvulta

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Seuraava pysähdyspaikkamme on Grundafjörðurin pikkukaupungin vieressä sijaitseva Kirkjufell-vuori. Tämä on yksi Islannin kuvatuimmista paikoista ja paikalla on tänäkin harmaana syyskuun päivänä monta valokuvaajaa.

Jätämme auton täydelle parkkipaikalle ja kävelemme kohti Kirkjufellsfossin vesiputousta, jonka luota useimmat kuvat on otettu. Asetumme riviin räpsimään.

Snæfellsnes
Kirkjufellsfoss

Snæfellsnes
Kirkjufell ja Kirkjufellsfoss – en tiedä miten onnistuin saamaan kuvan ilman ihmisiä

Snæfellsnes
Hieman tavanomaisempi näkymä

Snæfellsnes
Kirkjufellsfoss

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Snæfellsnes

Snæfellsnes
Tämän lähemmäs hevosia en tällä reissulla päässyt

Päivän ajomatkamme päättyy Ólafsvíkin kaupunkiin. Asetumme mukavaan majataloomme, jonka ikkunoista voimme katsella merelle tai toiseen suuntaan vuoren rinteille ja vesiputoukselle. ”Ihan kuin Korsossa olisi”, toteaa työkaverini sarkastisesti. Ajatella, että jollekin tämä kaikki on arkipäivää. Meille tämä on yhtä juhlaa.

Snæfellsnes
Makuuhuone merinäköalalla

Illalla laskeudumme pienen hiljaisen kaupungin keskustaan syömään. Aution pimeyden keskellä astumme ravintola Hrauniin ja hämmästymme: ravintola on täpötäynnä, tunnelma lämmin ja täynnä puheensorinaa. Onneksi mahdumme sekaan, sillä fish&chips on oikein hyvää.

Snæfellsnes
Ólafsvíkista pääsisi valassafarille – ehkä ensi kerralla mekin

Huomenna matkamme jatkuu kohti niemimaan läntistä kärkeä.

 

  • Tämä reissu tehtiin 21.9.2019
  • Ajomatkaa kertyi 236 km (Reykjavík – Stykkishólmur Ólafsvík)

 

Islanti-juttuja vuodelta 2017:

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Ilta-auringon valossa Pyhä-Nattaselle

Ilta-auringon valossa Pyhä-Nattaselle

Olemme ajaneet kotoa lähdettyämme pari päivää sateessa. Illaksi on luvattu Itä-Lappiin selkenevää, joten ehkä kerrankin on hyötyä siitä, että olemme niin hitaita lähtemään liikkeelle.

Lähestymme Vuotsoa ja aurinko alkaa paistaa. Päätämme kääntyä kohti Pyhä-Nattasen polun päätä, vaikka kello on jo niin paljon, että saatamme myöhästyä majapaikan respan aukioloajasta.

Vuotson porokylän kohdalla on ruuhkaa, kun porolauma on päättänyt asettua keskelle tietä. Meitä näky vain ilahduttaa, sillä käännymme juuri ennen poroja Sompiojärventielle ja ajamme hiekkatietä kymmenisen kilometriä itään. Pyhä-Nattaselle pääsisi kiipeämään pidempääkin reittiä (rengasreitin pituus on noin seitsemän kilometriä), mutta meillä on lapset mukana ja ilta pitkällä, joten ajamme ensimmäiseltä parkkipaikalta vielä hetken matkaa ja pysäköimme auton pienelle levennykselle, josta lähtee pitkoset kohti tunturin rinnettä. Tämän lyhyemmän reitin pituus on noin kaksi kilometriä yhteen suuntaan. Aiomme palata samaa tietä takaisin.

Ilta on viileä, vaikka aurinko lämmittää jo mukavasti. Itikoita ei ole häiriöksi asti. Sukellamme tieltä kauniiseen pohjoiseen metsään pitkospuille, ylitämme pienen puron, jonka solina saattelee minua osuvasti retken tunnelmaan. Sisälläni kuplii innostus, olen haaveillut tästä jo vuosia. Metsäkurjenpolvet, ruohokanukat ja kukkivat puolukat tervehtivät meitä polun varrelta.

Pitkospuut Pyhä-Nattaselle

Pyhä-Nattanen ruohokanukat
Ruohokanukat

Olemme aluksi polulla yksin, parhaaseen loma-aikaan, ehkä kaikki muut retkeilijät ovatkin aamuihmisiä. Me hitaastilämpiävät alamme tässä vaiheessa vasta vertyä.

Pitkospuut alkavat harventua ja astelemme juurakon keskellä eteenpäin. Kuluneelta näyttää, kyllä tästä on melkoinen määrä tossuja astellut. Välillä reitillä kulkee useampikin kiertotie mutaisimpien kohtien ohi, vaikka näin luonnonpuistossa ei polulta sopisi poistua.

Pyhä-Nattanen

Polku alkaa nousta ja muuttua kivisemmäksi. Puiden välistä alkaa pilkottaa upeita näkymiä. Pysähtelemme välillä istumaan kivenlohkareelle tai vain katsomaan takanamme näkyvää maisemaa. Lyökö sydän nopeammin nousun vai maiseman vuoksi? Ehkä molempien.

Pyhä-Nattanen

Ja maisemat vain paranevat askel askeleelta.

Pyhä-Nattanen

Puuraja alkaa jäädä taakse ja polku häviää kivirakkaan. Hyppelemme kiveltä toiselle yhä ylemmäs. Selkeät merkinnät ja hyvä näkyvyys pitävät meidät suunnassa helposti. Huippu melkein näkyy jo.

Pyhä-Nattanen
Kivirakan jälkeen polku tuntuu melkein valtatieltä

Saavumme risteykseen, jossa meidän polkumme kohtaa Nalijoen laavulta tulevan pidemmän reitin. Sieltä nousee posket punoittaen naiskaksikko koiran kanssa isot reput selässään. Ilmeisesti nousu on ollut työläs ihmisille, koira ei näytä olevan moksiskaan. Me pääsimme tänne asti vähillä kitinöillä ja muutamalla tauolla. Itselläni on kitissyt vain poskilihakset, kun niin hymyilyttää. Avaran maiseman syndrooma iskee jälleen.

Pyhä-Nattanen

”Ihmislajia yhdistää kaipuu, evoluution opettama: nähdä pitkälle ja olla samalla itse suojassa” − kyltti Helsingin Vanhankaupunginlahdella

Huippu näkyy nyt, ja se on kuin linnoitus, sillä muhkeat toorit hallitsevat Pyhä-Nattasen korkeinta kohtaa. Toorit muodostuvat rapautuneesta graniitista ja nämä pyöreäreunaisiksi kuluneet kivisiivut ovat nätisti pinoissa. Vaikuttava näky. En ihmettele, että saamelaisille tämä on ollut pyhä paikka, sillä tässä tuntuu olleen ihmistä suuremmat voimat asialla. Onko tämä kenties luontoäidin puolustusrakennelma? Erämaan etuvartio. Lupaamme olla astumatta edemmäs.

Pyhä-Nattanen
Omakuva toorin huipulla

Pyhä-Nattanen

Huipulla tuulee heikosti, mutta tarvitsen takin kuitenkin päälleni, kun istumme kivelle syömään eväitämme. Herkuttelemme mahan ja silmien täydeltä. Toorien takaa ilmestyy puhelias kanssaretkeilijä, joka kertoo olleensa täällä viimeksi lapsena isänsä kanssa. Hän tarjoutuu ottamaan meistä perhekuvan ja otan tarjouksen kiitollisena vastaan. Olen kerrankin itse kuvassa mukana enkä vain niitä räpsimässä.

Olen enemmän kuin mielelläni osa tätä maisemaa myös kuvassa. Ehkä lapsetkin katsovat vielä joskus aikuisina tuota kuvaa ja palaavat tänne. Pidän sen kuitenkin yksityisenä.

Pyhä-Nattanen
Alemman huipun toorit piirtyvät vastavaloon

Herkkuhetken jälkeen lapset ehtivät ensin tähyilemään näkymiä huipun toiselta puolen. Nuorempi palaa jo takaisin ja hymyilee leveästi, maisema on siellä kuulemma vielä mahtavampi.

Pyhä-Nattanen

Onhan se. Toorien lomasta avautuu näkymä muille Nattastuntureille ja Sukkulalammelle. Sanat loppuvat, kertokoon kuva, vaikka eihän se koko todellisuutta kerro.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen
Jokunen mänty ja pihlaja sinnittelee huipulla. Takana siintää Sompiojärvi.

Ilta-aurinko valaisee koko avaran maiseman ja värjää sen lämpimäksi. Yritän tallentaa tämän hetken mieleeni.

Pyhä-Nattanen
Mukavaan palovartijan tupaan sopisi kellahtaa päivälevolle, jos olisi aikaa ja tarvetta. Unohdan jättää puumerkkini vieraskirjaan.

Pyhä-Nattanen
Siinä on pikkulalla komea paikka toorin suojassa

Lähdemme viimein laskeutumaan. Katse on suunnattava jalkoihin, jotta ne löytävät oikeat askelmat rakan yli. Loppu sujuu leikiten pitkospuilla ja puron kupeessa tutut metsäkurjenpolvet kertovat, että enää on muutama metri jäljellä.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen
Metsäkurjenpolvi ilta-auringossa

Olo on kiitollinen ja onnellinen, yksi haaveistani on nyt toteutunut.

 

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Timmelsjochin solan kautta Itävallasta Italiaan

Timmelsjochin solan kautta Itävallasta Italiaan

Aamuaurinko valaisee jälleen Laudeggin linnan Ladisissa ja meidän on aika jatkaa matkaamme kohti Italiaa. Tällä kertaa olen muistanut ottaa mukaani tiekartaston, johon on merkitty maisemareitit vihreällä. Valitsemme majapaikkamme laakson eli Oberinntalin sijaan kulkureitiksemme Ötztalin, jossa näkyy lupaavasti vihreää. Aiomme ylittää rajan Timmelsjochin solan (Passo Rombo) kautta. Maisemanmetsästyksemme jatkuu.

Ajamme pienen koukkauksen pohjoiseen, että pääsemme Ötzin laaksoon. Pysähdymme ensimmäisen kerran Söldenin jälkeen katsomaan hiihtokeskuksena tunnetun kylän postikorttimaisemaa.

Sölden
Sölden

Nousemme vähitellen ylemmäs ja ohitamme Obergurglin ja Hochgurglin. Jokunen vaeltaja kävelee hetken tienviertä, mutta muuten on hiljaista. Hiihtohissit ovat levolla. Vuoristomaisema muuttuu yhä karummaksi ja autius vaihtuu yhtäkkiä valtavaan parkkipaikkaan. Olemme saapuneet Timmelsjochin alppitien (Hochalpenstrasse) tietulliasemalle, jonka yläkerrassa näkyy olevan moottoripyörämuseo. Parkkipaikan reunalla on rivi turistibusseja, maisematasanne ja tietoa alueen luonnosta ja historiasta.

Timmelsjoch

Timmelsjoch
Näkymiä tietulliasemalta eli moottoripyörämuseolta

Kurkistamme myös isoon ravintolaan ja huomaamme, että paikka taitaa olla motoristien suosiossa. Asiakaskunnassa on lukuisia partaisia harrikkahipstereitä.

Timmelsjoch
Timmelsjochin moottoripyörämuseo

Maksamme 16 euron tietullin (yhteen suuntaan) ja jatkamme matkaa ylemmäs kuumaisemiin kohti lähestyvää Italiaa. Tie on auki vain lokakuun loppuun asti, ehdimme onneksemme vielä nähdä tämän kaiken upeuden.

Timmelsjoch
Timmelsjoch

Juuri ennen rajaa pysähdymme vuoristoravintolan (Rasthaus Timmelsjoch) eteen. Olemme nousseet 2500 metrin korkeuteen.

Timmelsjoch
Timmelsjochin solan pieni museo keikkuu Itävallan ja Italian rajalla ja kertoo tarinoita tien rakentamisesta vaikeissa olosuhteissa. Sola avattiin vuonna 1959. Lammaspaimenet ovat vaeltaneet Italian puolelta laumojensa kanssa näihin maisemiin kesäksi jo vuosisatojen ajan.

Kiipeilemme ravintolan ympärillä ja ihmettelemme vuorille levittäytyvää taidenäyttelyä. Ihmisen luovuus kohtaa taivaalliset maisemat ja käy vuoropuhelua vuorten kanssa.

Timmelsjoch
Kukkulan huipulla risti tavoittelee taivaita. Siitä hieman alemmas on taideteos ”Kaipauksen, toiveiden ja unelmien puu”

Timmelsjoch
Rajapyykin molemmille puolille on asetettu tuolit, ehkä jättiläisten rajaneuvotteluita odottamaan. Vai olisivatko ne sittenkin filosofien tai velhojen väittelyitä varten? Ympäristö ainakin olisi omiaan ylevien ajatusten vaihtoon.

Timmelsjoch
Ihmisen viimeinen avunpyyntö vai iloinen tervehdys?

Timmelsjoch

Missä tuuli on silloin
kun se ei puhalla

korvissani
kuiskailee onni

– oma tulkintani kallion tekstistä

Timmelsjoch
Häikäisevää. Sää on meille jälleen suotuisa, voin kuvitella, että täällä on toisinaan dramaattiset olosuhteet.

Timmelsjoch
Kaipauksen, toiveiden ja unelmien puu. Tämä mies kirjoittaa unelmiaan kortille pitkään. Sen täytyy olla jotain tärkeää.

Timmelsjoch
Rakkautta, reissuja, marsuja − ihmisen unelmia

Timmelsjoch
Birgit ja Jörg ovat sitä mieltä, että matkustaminen tekee onnelliseksi. Olen samaa mieltä.

Timmelsjoch
Huipulla risteilee houkuttelevia polkuja

Timmelsjochin solan museopömpelin takaa tie kaartaa Italiaan ja saavumme Passeiertaliin. Lähdemme laskeutumaan serpentiinejä pitkin alas. Maisema muuttuu värikkäämmäksi lehtikuusien ruskavärien myötä ja on pysähdyttävä vähän väliä huokailemaan näkymien äärelle.

Timmelsjoch
Matkan varrella maisemia tarjoillaan välillä valmiiksi kehystettyinä. Samalla saamme tietoa alueen kivilajeista, eläimistä ja historiasta.

Timmelsjoch

Timmelsjoch
Ihmisellä on tarve jättää jälkensä joka paikkaan

Timmelsjoch

Timmelsjoch
En saa näistä maisemista tarpeekseni

Timmelsjoch
Olemme saapuneet Passeiertaliin

Lopulta ajamme loistavien lehtipuiden ja vihreiden laitumien keskellä kohti Meranoa. Tie kohti Bolzanoa kulkee Meranon kaupungin läpi ja katson auton ikkunasta, kun ohi lipuu jälleen yksi sykähdyttävän kaunis italialainen kaupunki. Miten paljon kauneutta mahtuukaan yhteen maahan.

Passeiertal

Tämä matka on ollut täynnä jumalaista kauneutta ja matkailijan ahneutta. Mietin niitä Söldenin alueen satoja vuosia vanhoja sembramäntyjä ja patikkareittejä, joille emme voineet poiketa; Timmelsjochin polkuja solan huipulla, jonne olisi voinut jäädä tuntikausiksi vaeltamaan hohtavassa auringonpaisteessa ja houkuttelevan näköistä Meranon kaupunkia.

Ehkä jonain päivänä on vielä aikaa pysähtyä ja matkustaa hitaasti. Meillä on jo kiire Bolzanoon ja sieltä majapaikkaamme Val di Funesiin (Villnöss).

”Timmelsjoch oli elämys, maisemareitti vailla vertaa”, ajattelen. Enkä arvaa, että jotain kenties vieläkin uskomattomampaa on tulossa.

 

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa