Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Islannin maisemat pakahduttavat, ainakin minut. Upeutta on joka puolella, turistien kansoittamalla Kultaisella kierroksella tai etelärannikon laguuneilla ja rannoilla. Idässä ja pohjoisessa en ole vielä käynyt, mutta varmasti sama jatkuu sielläkin. Minua eivät väkijoukot haittaa, kun edessä on aivan ainutlaatuisia maisemia ja luonnon ihmeitä. Islannissa on jotain aivan erityistä.

Pari konferenssipäivää Reykjavikissa on takana ja minä ja pari työkaveriani vuokraamme auton ja lähdemme kohti Snæfellsnesin niemimaata. Viikonlopun mittainen oma loma on edessä.

Satu Rämön kirjoittamassa Mondon Islanti-oppaassa kerrotaan, että Snæfellsnesissä on aivan erikoisia energioita ja voimia, menninkäisiä ja jättiläisiä, trolleja ja muuta kummaa. Islantilaiseen tapaan seudusta on monenlaisia satuja ja tarinoita. Mondo-opas lähtee mukaamme, mutta muuten lähdemme matkaan huonosti valmistautuneina, vain yöpymispaikka varattuna. Menninkäiset suhtautuvat meihin ilmeisen myönteisesti, sillä onnekkaasti valitsemme hienon reitin mykistävien maisemien läpi.

Ajamme Reykjavikista pohjoiseen ja seuraamme hetken Snæfellsnesin etelärannikkoa tiellä numero 54, kunnes käännymme niemimaan halki menevälle tielle 56. Ohitamme upeita järviä, näemme vuoria ja hehkuvaa maaruskaa. Henkeämme salpaa. Nyt on pysähdyttävä ensimmäiselle kuvaustauolle.

Pohjoisessa käännymme hetkeksi itään ja koukkaamme niemimaan pohjoisrannikolla sijaitsevaan Stykkishólmurin kaupunkiin kahville. Täältä pääsisi lautalla vuonon saarille tai Länsivuonoille, jos olisi aikaa. Ajamme vielä satamaan ja kannasta pitkin Súgandiseyn saarelle. Kiipeämme satamaa suojaavan saaren huipulle ja katsomme majakalta maisemaa kaupunkiin ja merelle.

Ajamme aluksi takaisin samaa tietä ja poikkeamme matkan varrella katsomaan pyhää Helgafell-vuorta. Maksamme mielihyvin vuorelle vievää reittiä ja vessoja ylläpitävälle pariskunnalle pienen pääsymaksun ja lähdemme kiipeämään.

Helgafellin huipulla voi esittää toivomuksia, mutta me teemme tämän rituaalin aivan väärin, sillä huomaamme ohjeet vasta laskeuduttuamme. Jos kiipeät Helgan huipulle, muista kiivetä ylös aivan vaiti ja taakse katsomatta. Huipulla saat esittää kolme toivetta, positiivista sellaista, etkä saa kertoa niistä kenellekään. Tämän mahdollisuuden saa vain ensimmäisellä kerralla, joten älä tee niin kuin me. Nostan kyllä hattua sille, joka malttaa kävellä huipulle asti vilkuilematta ympärillä avautuvia maisemia.

Seuraava pysähdyspaikkamme on Grundafjörðurin pikkukaupungin vieressä sijaitseva Kirkjufell-vuori. Tämä on yksi Islannin kuvatuimmista paikoista ja paikalla on tänäkin harmaana syyskuun päivänä monta valokuvaajaa.

Jätämme auton täydelle parkkipaikalle ja kävelemme kohti Kirkjufellsfossin vesiputousta, jonka luota useimmat kuvat on otettu. Asetumme riviin räpsimään.

Päivän ajomatkamme päättyy Ólafsvíkin kaupunkiin. Asetumme mukavaan majataloomme, jonka ikkunoista voimme katsella merelle tai toiseen suuntaan vuoren rinteille ja vesiputoukselle. ”Ihan kuin Korsossa olisi”, toteaa työkaverini sarkastisesti. Ajatella, että jollekin tämä kaikki on arkipäivää. Meille tämä on yhtä juhlaa.

Illalla laskeudumme pienen hiljaisen kaupungin keskustaan syömään. Aution pimeyden keskellä astumme ravintola Hrauniin ja hämmästymme: ravintola on täpötäynnä, tunnelma lämmin ja täynnä puheensorinaa. Onneksi mahdumme sekaan, sillä fish&chips on oikein hyvää.

Huomenna matkamme jatkuu kohti niemimaan läntistä kärkeä.

Tämä reissu tehtiin 21.9.2019
Ajomatkaa kertyi 236 km (Reykjavík – Stykkishólmur – Ólafsvík)

Islanti-juttuja vuodelta 2017:

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Ilta-auringon valossa Pyhä-Nattaselle

Olemme ajaneet kotoa lähdettyämme pari päivää sateessa. Illaksi on luvattu Itä-Lappiin selkenevää, joten ehkä kerrankin on hyötyä siitä, että olemme niin hitaita lähtemään liikkeelle.

Lähestymme Vuotsoa ja aurinko alkaa paistaa. Päätämme kääntyä kohti Pyhä-Nattasen polun päätä, vaikka kello on jo niin paljon, että saatamme myöhästyä majapaikan respan aukioloajasta.

Vuotson porokylän kohdalla on ruuhkaa, kun porolauma on päättänyt asettua keskelle tietä. Meitä näky vain ilahduttaa, sillä käännymme juuri ennen poroja Sompiojärventielle ja ajamme hiekkatietä kymmenisen kilometriä itään. Pyhä-Nattaselle pääsisi kiipeämään pidempääkin reittiä (rengasreitin pituus on noin seitsemän kilometriä), mutta meillä on lapset mukana ja ilta pitkällä, joten ajamme ensimmäiseltä parkkipaikalta vielä hetken matkaa ja pysäköimme auton pienelle levennykselle, josta lähtee pitkoset kohti tunturin rinnettä. Tämän lyhyemmän reitin pituus on noin kaksi kilometriä yhteen suuntaan. Aiomme palata samaa tietä takaisin.

Ilta on viileä, vaikka aurinko lämmittää jo mukavasti. Itikoita ei ole häiriöksi asti. Sukellamme tieltä kauniiseen pohjoiseen metsään pitkospuille, ylitämme pienen puron, jonka solina saattelee minua osuvasti retken tunnelmaan. Sisälläni kuplii innostus, olen haaveillut tästä jo vuosia. Metsäkurjenpolvet, ruohokanukat ja kukkivat puolukat tervehtivät meitä polun varrelta.

Pyhä-Nattanen ruohokanukat — Ruohokanukat

Olemme aluksi polulla yksin, parhaaseen loma-aikaan, ehkä kaikki muut retkeilijät ovatkin aamuihmisiä. Me hitaastilämpiävät alamme tässä vaiheessa vasta vertyä.

Pitkospuut alkavat harventua ja astelemme juurakon keskellä eteenpäin. Kuluneelta näyttää, kyllä tästä on melkoinen määrä tossuja astellut. Välillä reitillä kulkee useampikin kiertotie mutaisimpien kohtien ohi, vaikka näin luonnonpuistossa ei polulta sopisi poistua.

Polku alkaa nousta ja muuttua kivisemmäksi. Puiden välistä alkaa pilkottaa upeita näkymiä. Pysähtelemme välillä istumaan kivenlohkareelle tai vain katsomaan takanamme näkyvää maisemaa. Lyökö sydän nopeammin nousun vai maiseman vuoksi? Ehkä molempien.

Ja maisemat vain paranevat askel askeleelta.

Puuraja alkaa jäädä taakse ja polku häviää kivirakkaan. Hyppelemme kiveltä toiselle yhä ylemmäs. Selkeät merkinnät ja hyvä näkyvyys pitävät meidät suunnassa helposti. Huippu melkein näkyy jo.

Pyhä-Nattanen — Kivirakan jälkeen polku tuntuu melkein valtatieltä

Saavumme risteykseen, jossa meidän polkumme kohtaa Nalijoen laavulta tulevan pidemmän reitin. Sieltä nousee posket punoittaen naiskaksikko koiran kanssa isot reput selässään. Ilmeisesti nousu on ollut työläs ihmisille, koira ei näytä olevan moksiskaan. Me pääsimme tänne asti vähillä kitinöillä ja muutamalla tauolla. Itselläni on kitissyt vain poskilihakset, kun niin hymyilyttää. Avaran maiseman syndrooma iskee jälleen.

”Ihmislajia yhdistää kaipuu, evoluution opettama: nähdä pitkälle ja olla samalla itse suojassa” − kyltti Helsingin Vanhankaupunginlahdella

Huippu näkyy nyt, ja se on kuin linnoitus, sillä muhkeat toorit hallitsevat Pyhä-Nattasen korkeinta kohtaa. Toorit muodostuvat rapautuneesta graniitista ja nämä pyöreäreunaisiksi kuluneet kivisiivut ovat nätisti pinoissa. Vaikuttava näky. En ihmettele, että saamelaisille tämä on ollut pyhä paikka, sillä tässä tuntuu olleen ihmistä suuremmat voimat asialla. Onko tämä kenties luontoäidin puolustusrakennelma? Erämaan etuvartio. Lupaamme olla astumatta edemmäs.

Huipulla tuulee heikosti, mutta tarvitsen takin kuitenkin päälleni, kun istumme kivelle syömään eväitämme. Herkuttelemme mahan ja silmien täydeltä. Toorien takaa ilmestyy puhelias kanssaretkeilijä, joka kertoo olleensa täällä viimeksi lapsena isänsä kanssa. Hän tarjoutuu ottamaan meistä perhekuvan ja otan tarjouksen kiitollisena vastaan. Olen kerrankin itse kuvassa mukana enkä vain niitä räpsimässä.

Olen enemmän kuin mielelläni osa tätä maisemaa myös kuvassa. Ehkä lapsetkin katsovat vielä joskus aikuisina tuota kuvaa ja palaavat tänne. Pidän sen kuitenkin yksityisenä.

Herkkuhetken jälkeen lapset ehtivät ensin tähyilemään näkymiä huipun toiselta puolen. Nuorempi palaa jo takaisin ja hymyilee leveästi, maisema on siellä kuulemma vielä mahtavampi.

Onhan se. Toorien lomasta avautuu näkymä muille Nattastuntureille ja Sukkulalammelle. Sanat loppuvat, kertokoon kuva, vaikka eihän se koko todellisuutta kerro.

Ilta-aurinko valaisee koko avaran maiseman ja värjää sen lämpimäksi. Yritän tallentaa tämän hetken mieleeni.

Lähdemme viimein laskeutumaan. Katse on suunnattava jalkoihin, jotta ne löytävät oikeat askelmat rakan yli. Loppu sujuu leikiten pitkospuilla ja puron kupeessa tutut metsäkurjenpolvet kertovat, että enää on muutama metri jäljellä.

Olo on kiitollinen ja onnellinen, yksi haaveistani on nyt toteutunut.

Tämä retki tehtiin heinäkuun loppupuolella
Sompion luonnonpuiston reitit
Kartat ja kulkuyhteydet
Ohjeet Sompion luonnonpuistossa liikkumiseen
Pyhä-Nattanen Retkipaikassa

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Timmelsjochin solan kautta Itävallasta Italiaan

Aamuaurinko valaisee jälleen Laudeggin linnan Ladisissa ja meidän on aika jatkaa matkaamme kohti Italiaa. Tällä kertaa olen muistanut ottaa mukaani tiekartaston, johon on merkitty maisemareitit vihreällä. Valitsemme majapaikkamme laakson eli Oberinntalin sijaan kulkureitiksemme Ötztalin, jossa näkyy lupaavasti vihreää. Aiomme ylittää rajan Timmelsjochin solan (Passo Rombo) kautta. Maisemanmetsästyksemme jatkuu.

Ajamme pienen koukkauksen pohjoiseen, että pääsemme Ötzin laaksoon. Pysähdymme ensimmäisen kerran Söldenin jälkeen katsomaan hiihtokeskuksena tunnetun kylän postikorttimaisemaa.

Nousemme vähitellen ylemmäs ja ohitamme Obergurglin ja Hochgurglin. Jokunen vaeltaja kävelee hetken tienviertä, mutta muuten on hiljaista. Hiihtohissit ovat levolla. Vuoristomaisema muuttuu yhä karummaksi ja autius vaihtuu yhtäkkiä valtavaan parkkipaikkaan. Olemme saapuneet Timmelsjochin alppitien (Hochalpenstrasse) tietulliasemalle, jonka yläkerrassa näkyy olevan moottoripyörämuseo. Parkkipaikan reunalla on rivi turistibusseja, maisematasanne ja tietoa alueen luonnosta ja historiasta.

Timmelsjoch — Näkymiä tietulliasemalta eli moottoripyörämuseolta

Kurkistamme myös isoon ravintolaan ja huomaamme, että paikka taitaa olla motoristien suosiossa. Asiakaskunnassa on lukuisia partaisia harrikkahipstereitä.

Maksamme 16 euron tietullin (yhteen suuntaan) ja jatkamme matkaa ylemmäs kuumaisemiin kohti lähestyvää Italiaa. Tie on auki vain lokakuun loppuun asti, ehdimme onneksemme vielä nähdä tämän kaiken upeuden.

Juuri ennen rajaa pysähdymme vuoristoravintolan (Rasthaus Timmelsjoch) eteen. Olemme nousseet 2500 metrin korkeuteen.

Kiipeilemme ravintolan ympärillä ja ihmettelemme vuorille levittäytyvää taidenäyttelyä. Ihmisen luovuus kohtaa taivaalliset maisemat ja käy vuoropuhelua vuorten kanssa.

Missä tuuli on silloin
kun se ei puhalla

korvissani
kuiskailee onni

– oma tulkintani kallion tekstistä

Timmelsjochin solan museopömpelin takaa tie kaartaa Italiaan ja saavumme Passeiertaliin. Lähdemme laskeutumaan serpentiinejä pitkin alas. Maisema muuttuu värikkäämmäksi lehtikuusien ruskavärien myötä ja on pysähdyttävä vähän väliä huokailemaan näkymien äärelle.

Lopulta ajamme loistavien lehtipuiden ja vihreiden laitumien keskellä kohti Meranoa. Tie kohti Bolzanoa kulkee Meranon kaupungin läpi ja katson auton ikkunasta, kun ohi lipuu jälleen yksi sykähdyttävän kaunis italialainen kaupunki. Miten paljon kauneutta mahtuukaan yhteen maahan.

Tämä matka on ollut täynnä jumalaista kauneutta ja matkailijan ahneutta. Mietin niitä Söldenin alueen satoja vuosia vanhoja sembramäntyjä ja patikkareittejä, joille emme voineet poiketa; Timmelsjochin polkuja solan huipulla, jonne olisi voinut jäädä tuntikausiksi vaeltamaan hohtavassa auringonpaisteessa ja houkuttelevan näköistä Meranon kaupunkia.

Ehkä jonain päivänä on vielä aikaa pysähtyä ja matkustaa hitaasti. Meillä on jo kiire Bolzanoon ja sieltä majapaikkaamme Val di Funesiin (Villnöss).

”Timmelsjoch oli elämys, maisemareitti vailla vertaa”, ajattelen. Enkä arvaa, että jotain kenties vieläkin uskomattomampaa on tulossa.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Serfaus–Fiss–Ladis Itävallassa – tekemistä koko perheelle

Tänä vuonna teimme syyslomalla vertailevaa tutkimusta Itävallan ja Italian Alpeilla, ja kumpikin voitti. Itävalta veti pidemmän korren lapsiperhekohteena ja Italiahan on aina hyvä valinta, ja Dolomiitit erityisesti maisemakuumeiselle kohtalokas kohde.

Itävallasta valitsimme Serfaus-Fiss-Ladisin alueen tukikohdaksemme, koska netistä päättelimme, että siellä olisi vielä useita kabiinihissejä toiminnassa. Syyslomaviikkomme (viikko 42) oli alueen kesäkauden viimeinen viikko, joten ihan ylimmille harjanteille emme enää päässeet, mutta kahden kilometrin korkeudessa oli meille riittävästi puuhaa, polkuja tallattaviksi ja vuorimaisemia ihailtavaksi. Ladis on noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Münchenistä ja matkaan on helppo yhdistää retkiä myös Liechtensteiniin tai Italiaan.

Laudeggin linna näkyi komeasti asuntomme ikkunasta

Asetuimme Ladisin kylän alarinteille Ladis Living -nimiseseen huoneistohotelliin. Majapaikka veti puoleensa siksi, ettei sisustus ollut ihan perinteistä tirolilaistyyliä vaan modernisoitu versio siitä. Kaikki oli uutta ja siistiä ja huippu-urheilijalta näyttävä emäntämme oli oikein avulias. Saimme häneltä näppärät Super. Sommer. Card. -kortit, joilla pääsimme matkustamaan ilmaiseksi kaikilla hisseillä, Serfauksen kyläjunalla ja vaellusbussilla. Tosin viimeksi mainittu jäi kokematta, sillä se kulki kovin harvakseltaan.

Laudeggin linna Ladisin kylästä katsottuna

Lähdimme ensimmäisenä aamuna kipuamaan kohti Ladisin kylän ylärinteitä. Astuimme Sonnenbahnin kyytiin, joka vei meidät naapurikylä Fissiin. Siitä jatkoimme Möseralmbahnin kyydissä ylemmäs melkein kahden kilometrin korkeuteen. Aseman vieressä oli mahtava puuhamaa lapsille: pieni lumimäki rengaslaskua varten, lentorata, hyppytorni, trampoliini, keinuja, vuohia rapsutettavaksi yms. Osa huveista oli maksullisia. Vierestä lähti myös raidekelkkarata Fisser Flitzer, jolla pääsisi laskemaan yli 40 km/h pari kilometriä alamäkeen. Lapsia jäi ehkä harmittamaan, kun vanhemmat jänistivät tästä mahdollisuudesta.

Ladis Sonnenbahn — Näkymiä Sonnenbahnin kyydistä

Fisser Flitzer raidekelkka — Fisser Flitzer raidekelkan lähtöpaikka

Lähdimme Möseralmista kävelemään pitkin Panorama Genusswegiä eli maisemanautintojen tietä kohti seuraavan hissin asemaa. Kävelymatka oli juuri sopiva eikä vastalauseita ehtinyt kuulua. Sunliner-hissillä pääsimme alas Serfauksen kylään, josta lähdimme taas ylös parin kilometrin korkeuteen. Komperdellin väliasemaa korkeammalle emme nyt päässeet. Tuuli oli navakkaa, joten laitoimme nopeasti takit päälle ja huput korville. Etsimme evästauolle suojaisan paikan ja saimme taas nauttia kesäisen lämpimästä auringonpaisteesta ja hienoista maisemista.

Jatkoimme patikointia pitkin Piratenwegiä. Merirosvoteemainen parin tunnin patikkapolku oli hieman lapsellinen meidän esiteineillemme, mutta mukavasti niistä aarrearkuista sai hyvän syyn pysähdellä ja tauottaa kävelyä ja napsia samalla muutaman kuvan.

Posket punaisina ulkoilusta palasimme Komperdell Mittelstationille, laskeuduimme Serfausin kylään ja vielä alemmas kyläjunalla. Seuraava vaellusbussi olisi lähtenyt vasta 50 minuutin päästä, joten lähdimme kävelemään kohti Fissin kylää, jotta ehtisimme vielä Ladisiin vievän Sonnenbahnin kyytiin ennen kello viittä, jolloin hissi suljettiin. Onneksi matkaa oli vain pari kilometriä ja laakson syksyiset värit tekivät patikasta mukavan.

Meistä kaikista oli hauskaa matkustaa kylästä toiseen kabiinihisseillä ja katsella maisemia. Lyhyet patikat hissiasemien välillä tekivät päivästä itselleni mieluisan. Lisäksi joka asemalla ja kylissä näyttää olevan hengästyttävä määrä tekemistä lapsille: peilitaloa, leikkipuistoja, kelkkaratoja, lapsille suunniteltuja patikkareittejä, geokätköilyä jne. Lokakuisella viikolla leikkipaikoilla oli vielä mukavan väljääkin.

Serfaus–Fiss–Ladis on kaikin puolin hyvä kohde lapsiperheelle.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Leppoisia päiviä ranskalaisessa kylässä

Sääennuste ei luvannut Etelä-Ranskaan helteitä, kun lähdimme koko perhe viettämään vappulomaa Nizzan lähelle Rigaudin kylään, mutta uskalsin sentään jättää talvipalttoot kotiin.

Saavuimme illalla Nizzan lentokentälle, vuokrasimme auton ja lähdimme etsimään lähintä Carrefouria. Sellainen löytyi sopivasti matkan varrelta. Lentokentältä majapaikkaamme oli vain noin 50 kilometriä, mutta matkaan oli varattava ainakin tunti. Onneksi navigaattori ja emäntämme Marysen ohjeet veivät meidät suoraan perille ilman turhia mutkia.

Rigaud Ranska — Matkalla kohti Rigaudia. Näihin maisemiin ei ehtinyt kyllästyä viiden päivän aikana.

Marysen farmi sijaitsee Ciansin laaksossa aivan Rigaudin kylän alapuolella jyrkässä rinteessä. Meidän asuntomme oli maatalon yläkerran siivessä ja siihen kuului iso rinneterassi. Ehdimme perille iltahämärässä, joten saimme vielä hetken aikaa ihailla laakson maisemia. Sitten äkkiä sisään ja iltapalalle. Pöydässä istuessamme lasioven taakse ilmestyi yksi emännän koirista heiluttamaan häntäänsä niin vimmatusti, että koko takapää heilui. Mutta vielä ei ollut aika tutustua lähemmin.

Aamu valkeni aurinkoisena ja katoimme aamiaisen terassille. Se tuntui suunnattoman ylelliseltä, sillä Helsinki oli vielä viluinen, kun lähdimme. Pitkä aamiainen, loma, aurinko, lämpö, kauniit maisemat, kukon kieunta, kyyhkysten kukerrus ja muiden lintujen sirkutus taustalla. En olisi voinut enempää pyytää.

Kesken aamiaisen musta koira saapui uudelleen tervehtimään. Myöhemmin nimeksi paljastui Blackie. Se laittoi päänsä silitettäväksi vuoroin kenenkin syliin ja katsoi anovasti aamiaispöydän antimia. Pysyimme tiukkoina. Luulenpa joidenkin vieraiden sitä ruokkineen, sillä se ilmestyi joka päivä sopivasti aamiaisaikaan iloksemme, ja vähän muulloinkin. Jos ovemme oli auki, Blackie saattoi marssia muina koirina sisään ja heittäytyä lattialle tirsoille. Mukava lisä asunnon varusteluun.

Marysen tilalla oli muitakin eläimiä. Toisen koirankin ja muutaman ujon kissan näimme joskus vilaukselta ja alhaalla tarhoissa oli kanoja, ankkoja ja vuohia, ja tietysti ne kaksi kiekuvaa kukkoa, jotka taisivat välillä harrastaa kilpalaulantaa laakson virkaveljiensä kanssa.

Yhtenä yönä satoi rankasti ja kuuntelimme sen ropinaa kattoikkunaan. Aamulla pilvet olivat väistyneet ja heräsimme katsomaan höyryävää laaksoa. Kosteus haihtui vauhdilla aamun lämpimässä auringonpaisteessa.

Osa päivistä oli pilvisiä ja lempeät sadekuurot ripsauttivat vettä hetken ajan. Kuopus jo mietti, että täällä sataa eri lailla kuin kotona, jossa sateet tulevat kuulemma jatkuvina ja runsaina. Matkoilla taitaa kaikki olla aina vähän paremmin kuin kotona.

Viimeisenä aamuna lähdin vihdoinkin kiipeämään itse kylään. Rigaud näytti olevan vain muutaman rakennuksen kylä kukkulan laella, mutta olihan se nähtävä lähempää.

Matkalla näkymät komistuivat, varsinkin siinä vaiheessa, kun pääsin kukkulan harjanteelle ja kurkistamaan maisemia pohjoiseen eli Ciansin rotkon suuntaan. Ensimmäiset punaiset vuoret näkyivät jo tänne asti.

Ohitin pienen kappelin ja lähestyin viehättävää kylää. Keskustassa Rigaud paljastui isommaksi kuin luulin. Keskusaukiolta lähti pieniä kujia moneen suuntaan. Seikkailin hiljaisessa sokkelossa hetken ja katsoin mietteliäänä erään talon seinässä olevaa Myytävänä-kylttiä. Miten olisi kesämökki ranskalaisessa kylässä, tai talvimökki? Kelpaisi minulle.

Paluumatkalla kiipesin vielä muutamat portaat ylös kappelille. Näimme tällä matkalla monta kappelia upeissa maisemissa.

Lähtiessämme Maryse oli liikuttavan pahoillaan siitä, että säät olivat olleet niin ankeat. Itse emme pitäneet tilannetta lainkaan niin huonona, saimme kolmena aamuna viidestä nauttia aurinkoisesta aamiaisesta terassilla. Lyhyet retket, autoilu upeissa maisemissa, lukuhetket ja ne pitkät aamiaiset riittivät meille hyvin tällä kertaa. Saimme leppoisan miniloman.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Pohjois-Irlannin kaunis rannikko

Koe Pohjois-Irlanti päivässä, osa 2:

Bussikierroksemme lähtee Dublinista kohti Pohjois-Irlantia kello seitsemän aamulla ja jo muutaman minuutin matkattuamme kadun koko ideaa.

Alun perin haaveilin leppoisasta autoilusta pitkin Pohjois-Irlannin rannikkoa, rauhallisista valokuvaustauoista, kävelyretkistä upeissa maisemissa ja ruokatauoista idyllisissä pikkukylissä. Olimme kuitenkin Dublinissa vain kolme kokonaista päivää, joten varasin itselleni ja lapsilleni päiväretken Pohjois-Irlantiin. Matkailua aasialaiseen malliin, koko Pohjois-Irlanti päivässä. Miten ihmeessä tämä oikein sopii minulle, hitaalle matkaajalle?

Uteliaisuuteni vei taas voiton, sillä en ollut vielä koskaan käynyt vihreän saaren tuossa kolkassa.

Astumme siis bussiin aamuvarhaisella ja valitsemme mukavat paikat bussin takaosasta. Seuraavalta pysähdyspaikalta sisään purjehtii amerikkalainen rouva sakeassa hajuvesipilvessään ja istuutuu taaksemme. Edessämme olevat paikat valitsee espanjalainen nainen vastahakoisen teinitytön kanssa. Teini lienee pakotettu matkaan, sillä hän kokee oikeudekseen nukkua kauneusunia koko matkan ajan ja nostaa mielenosoituksellisesti päätään ja mulkaisee meitä joka ikisen kerran, kun lapseni uskaltaa avata suunsa puhuakseen. Ymmärtäisin jotenkin, jos lapseni itkisi tai huutaisi, mutta ilmeisesti puheääni ei sitten miellytä.

Niskakarvani ovat siis pystyssä jo alkumatkasta.

Puolen tunnin päästä olemme jo ulkona Dublinista ja rauhoitun. Lapseni pysyy hiljaa, espanjalaisteini nukkuu, hajuveden tuoksu on hälvennyt ja Irlannin maaseutu on niin kovin kaunista. Kylmän yön jälkeen kuura peittää vihreät pellot. Välillä aurinko valaisee kimaltavan maiseman, välillä sukellamme sakeaan sumuun. Alan nauttia olostani.

Ohitamme Dundalkin kaupungin ja lähestymme rajaa. Opas kertoo meille, missä ylitämme rajan, ja hyvä niin, sillä sitä ei olisi maallikko huomannut. Hieman rajan jälkeen vasta näen liikennemerkkien muuttuneen, nopeusrajoitukset ilmoitetaan täällä maileissa.

Opas kertoo meille välillä tarinoita, joista osa menee ohi, sillä äänentoisto rätisee ikävästi ja irlantilaisaksentti puuroutuu surinaksi. Olisi pitänyt ehtiä bussille aikaisemmin ja valita etupenkit. Vain aikatauluohjeet väännetään rautalangasta hitaasti artikuloiden, jotta kaikki saavat selvää.

Saavumme Belfastiin ja osa matkalaisista lähtee tutustumaan Titanic-keskukseen ja loput haetaan mustilla takseilla ajelulle tutustumaan Belfastin synkeään menneisyyteen. Tästä poliittisesta taksikierroksesta kirjoitin aiemmin jutun Konfliktin jäljillä Belfastissa.

Belfastista jatkamme matkaa kohti pohjoista rannikkoa. Ensimmäisen pysähdyksen nähtävyys on Carrick-a-Reden köysisilta. Lohenkalastajat rakensivat ensimmäisen köysisillan jo yli 350 vuotta sitten tähän kymmeniä miljoonia vuosia sitten paikalla puhisseen tulivuoren kraatterin suuhun. Kalastajat kävivät pienellä Carrickareden saarella kokemassa pyydyksiään. Siihen aikaan sillalla oli askelmia harvakseen ja köysi käden korkeudella vain toisella puolella, mutta niin vain kulkivat kalastajat ketterästi pitkin siltaa lohiensa kanssa.

Pohjois-Irlannin rannikko — Polku kohti Carrick-a-Reden siltaa

Polku kohti siltaa kulkee upeissa rantamaisemissa. Aurinko paistaa ja meri pauhaa. Viimein laskeudumme alas lähelle siltaa ja jäämme jonottamaan portille. Lapset haluavat välttämättä ylittää sillan, minä katson kauhuissani alas ja samalla kylttiä, jossa kielletään lasten päästäminen sillalle yksin. Pyydän porttivahdilta apua, sillä henkeäni salpaa jo nyt, vaikka silta on vain 20 metriä pitkä ja keikkuu tuulessa 30 metrin korkeudessa. Vanha punapartainen porttivahti lupaa viedä lapset yli, kunhan on päästänyt jonottajat sillalle. Hän kysyy kuitenkin, että pystynkö laskeutumaan alas portaita sillan alkupisteeseen. Siihen sentään kykenen, olemmehan tukevasti maan kamaralla vielä.

Odotamme alhaalla punapartaista pelastajaamme. Hän laskeutuu alas ja sanoo hymyillen:

”You survived the worst part already.”

“Really? So you think I should go?”, kysyn häneltä.

Maailman rauhoittavin syvä ääni vastaa: ”Yes, I think you should”

Ja minähän menen. Porttivahti seuraa takanani kuin suojelusenkeli ja on valmiina ottamaan vastaan, jos näkökenttäni sumenee kokonaan.

Palaan saman adrenaliiniryöpyn voimalla ja kiiruhdamme takaisin rinteeseen. Bussikin jo odottaa. En muista kiitinkö edes. Harmittaa. Tällä retkellä lapset eivät tarvinneet kaitsijaa, mutta äiti kylläkin. Sitä paitsi punapartaisen vanhan herran ääni olisi pitänyt saada talteen, jotta sitä voisi soittaa itselleen aina kun pelottaa tai muuten vain epäilee itseään eikä meinaa uskaltaa.

”Yes, I think you should.”

Tämän äänen haluan muistaa.

Seuraavaksi ajamme Giant’s Causewayn basalttipilareita ihmettelemään. Tämä merkillinen kuusikulmaisista pylväistä muodostunut rantakaistale on yksi Pohjois-Irlannin kuuluisimmista nähtävyyksistä ja UNESCO:n maailmanperintökohde.

Basalttimaisema kertoo alueen tuliperäisestä menneisyydestä ja samanlaisia muodostelmia on vastarannalla Skotlannissa. Tästä on varmaan saanut alkunsa legenda, jonka mukaan jättiläinen nimeltä Finn rakensi kulkutien Skotlantiin, jotta pääsisi kohtaamaan vihollisensa Benandonnerin. Finn pakeni kuitenkin takaisin, koska tajusi Benandonnerin olevan aivan valtava. Skottijättiläinen lähti perään, mutta Finnin vaimo naamioi miehensä vauvaksi, jolloin vihollinen pakeni kauhuissaan kotiinsa. Jos vauva oli noin valtava, niin minkälainen jättiläinen mahtoi isänsä olla? Peloissaan Benandonner rikkoi kulkutien takaansa meren yli mennessään.

Kiipeilemme pilarilta toiselle ja katsomme rantatyrskyjä. Lasten on vaikea uskoa säännöllisen muotoisia pylväitä luonnon muovaamiksi. Kuka onkaan valmistanut nämä rakennuspalikat? Emmekä me oikein meinaa uskoa tuohon jättiläislegendaankaan, sillä meidän mielestämme tämä näyttää joidenkin mini-ihmisten tai -olioiden suurkaupungilta. Tiiviisti on rakennettu ranta täyteen pilvenpiirtäjiä. Ehkä Finn olikin vain keijun kokoinen. Leprechaunitkin olisivat liian isoja tähän pilvenpiirtäjäkaupunkiin.

Mitä kaikkea täällä tapahtuukaan öisin?

Kotiinlähtö lähestyy. Syömme vielä eväitä vierailukeskuksen edessä ja katsomme maalaismaisemaa. Aurinko alkaa olla jo matalalla.

Dubliniin on pitkä ajomatka, mutta käymme vielä pyörähtämässä Dunlucen linnan ohi. Linna näyttää todella vaikuttavalta auringonlaskun aikaan, mutta meillä ei ole edes kuvaustauolle aikaa. Saamme ihailla näkyä vain ikkunan läpi.

Alkumatkasta ajamme vielä viihtyisän näköisen Bushmillsin kylän läpi. Viskitehdaskin olisi kiinnostava kohde jos aikaa olisi.

Saavumme takaisin Dubliniin ennen puolta yhdeksää. Pohjois-Irlanti ansaitsisi paljon enemmän aikaa, mutta tämä oli nyt oma valintani eli siitä voi syyttää vain itseäni. Toisaalta näimme päivän aikana todella paljon. Näin paljon emme olisi ehtineet omatoimisesti.

Päiväretken plussat:

yhden päivän aikana ehtii nähdä todella paljon, kun kaikki (vessatauotkin) on minuutilleen suunniteltu ja pääsyliput ym. hoidettu etukäteen
opas kertoo matkan aikana tarinoita historiasta ja nykyisyydestä, kuljettaja murjaisee väliin sopivia vitsejä, eli samaan hintaan saa viihdettä ja tietoa
kaikki pääsyliput kuuluvat retken hintaan, joka oli 55–65 €/hlö (matkanjärjestäjänä Wild Rover)
bussimatkalla voi ajamisen ja navigoinnin sijaan keskittyä maisemiin, seurustella lasten kanssa tai ottaa vaikka nokoset
wifi toimi bussissa hyvin, mikä oli varhaisteinin mieleen

ja miinukset:

omatoimimatkoihin tottuneelta bussimatkan tiukat aikataulut ja täyteen ahdettu bussi vaativat hieman sopeutumiskykyä
turistikarjalla ei ole vapautta
tällä reissulla huono äänentoisto
odotin opastukselta hieman enemmän, matkassa oli kuitenkin erikseen opas (osalla matkanjärjestäjistä kuljettaja toimii samalla oppaana)

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Lumikengillä Sallatunturille

”Varmaan menee puolitoista tuntia ylös ja puoli tuntia alas” sanoo nuori mies Sallan hiihtokeskuksen välinevuokraamossa ja suosittelee kiipeämistä lumikengillä hiihtokeskuksen viereiselle tunturille, jos haluaa kokea luonnonrauhaa.

Olen tullut siihen tulokseen, että Lapissa eletään jollain toisella aikavyöhykkeellä. Viimeksi kesällä Kilpisjärvellä majapaikkamme isäntä sanoi keski-ikäisten lenkkaritätien kiivenneen Saanalle kahdessa tunnissa. Minulla siihen kului neljä tuntia.

Omalla hämäläisellä aikavyöhykkeelläni säädetään ensin varusteiden kanssa tovi jos toinenkin, saadaan lukkosysteemit jumiin vähintään kerran ja alkumatkasta säädetään taas vähän lisää. Sitten lorvaillaan jokaisessa maisemakohdassa, napsaistaan muutama valokuva ja ehkä pala suklaata. Sen jälkeen ihmetellään luonnon omaa taidenäyttelyä ja kuunnellaan hiljaisuutta. Hetki kerrallaan edetään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA — Männyn huurteiset huiskat

Ajan auton hiihtokeskuksen pohjoisrinteen parkkipaikalle, löydän opastaulun ja tiiviiksi tamppautuneen polun. Lumikenkiä ei oikeastaan tällä polulla tarvitsisi, mutta kiitän välineitäni vielä myöhemmin.

Alkumatkasta kokeilen hieman umpihankikävelyä ja käyn ihmettelemässä jäniksen jälkiä ja kohtaa, jossa jänö oli pysähtynyt miettimään elämänsä suuntaa. Oli sitten päättänyt loikkia poispäin polusta. Ei kelvannut helppo elämä.

Minä palaan polulle. Vaikka umpihanki tuo Hellaakosken mukaan vapauden, en tällä kunnolla kestäisi sitä montaa sataa metriä. Hanki on syvä ja upottava lumikengilläkin. Tämä kaupunkilainen pysyy polun vankina.

Puut ovat koreita nöyriä hahmoja. Ne kantavat raskasta taakkaansa päät painuksissa, viitta hohtavan valkeana. Osa on joutunut kumartamaan melkein maahan asti ja minäkin joudun kulkemaan kumarassa polun yli taipuneen puun alta. Satumainen näkymä kätkee sisäänsä metsätuhoja ja puiden kärsimystä. Kauneus ja tuho samassa paketissa. Ja silti kaikki tuntuu täällä olevan kohdillaan. Jokaisella askeleella pitenee etäisyys soteen ja someen, kikyyn ja kohuun, presidentinvaaleihin ja suurvaltajohtajien pullisteluun.

Ihminen on sitten ihmeellinen hösöttäjä.

Nousen vähitellen ylemmäs ja näen maiseman pitkälle yli Keselmäjärven. Aluksi näen horisontissa nousevan auringon värjäävän taivaanrantaa vaaleankeltaiseksi, mutta pian se peittyy tummaan harmaaseen pilveen. Lumisade lähestyy.

Puurajalle tullessa tuuli yltyy puhuriksi ja pöllyttää lunta polulle vauhdilla. On vähän orpo olo. Olen aivan yksin tunturissa. Näkyvyys heikkenee. Erotan juuri ja juuri paljakan huipulla nököttävän jääpeitteen saaneen näkötornin valkoisuuden keskellä. Kiipeän paljakan jyrkkää rinnettä jo vauhdilla ja olen kiitollinen lumikengistä, joilla saan hyvän pitävän otteen ohuesta hangesta.

Huipulla näkyvyys on olematon, tuuli viuhuu ja minä huohotan. Maisemat peittyvät valkoiseen tuiskuun. En löydä etelärinteen polun alkua lumipöllyn keskeltä eikä missään ole viittaa opastamassa siihen suuntaan. Yksi viitta vain seisoo näkötornin kupeessa, sekin jään peitossa, ja osoittaa takaisin tulosuuntaan.

En ota riskiä, sillä eksyneenä en pärjäisi täällä hetkeäkään, vaikka pakkasta on vain muutama aste ja repussa eväitä. Palaan omia jälkiäni pitkin takaisin. Paljakan juurelta löydän tutun polun, joka on onneksi niin syvä, ettei ole peittynyt lumeen. Luontoäiti muistuttaa lempeästi siitä, kuka täällä on vahvin.

Hetken kuljettuani tuuli vaikenee taas ja on aivan hiljaista. Katson hetken hypnoottisesti heiluvaa pylväskuusta. Kaikki ympärillä ovat vaiti ja paikoillaan, mutta tämä yksi heiluu aavistuksen aavemaisesti.

Paluumatkalla on mukava katsella maisemaa ja luonnon muovaamaa veistospuistoa, joka tuo välillä mieleeni Oslon Vigeland-puiston ihmishahmopilarit. Ajatella, että meillä on tällainen ilmainen veistospuisto, jossa on näitä kauniita luomuksia silmän kantamattomiin. Sen lisäksi valoefektit ovat vaikuttavat. Aamun vaaleanpunaiset ja melkein violetit valonsäteet, päivän harmaat ja ruskeat sävyt, hohtavat hanget ja syvän sininen hetki ennen pimeän tuloa. Nämä ovat ihmeellisiä kokemuksia Helsingin märän ja synkän talven keskeltä saapuneelle.

Olen yksin keskellä ei mitään ja miten hienoa se onkaan.

Lumikenkien vuokraus kolmeksi tunniksi maksoi 16 €. Matka parkkipaikalta tunturin huipulle on noin kaksi kilometriä. Iso Pyhätunturi eli korkeampi Sallatuntureista ulottuu 477 metrin korkeuteen. Aikaa meni (hämäläiseltä) yhteensä melkein kolme tuntia.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös Retkipaikan sivuilla.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Vuoden 2017 parhaat maisemat

Huomaan vuoden aikana kertyneitä kuvia katsoessani, että tämän vuoden teemana on ollut maisemien metsästys. Täytyy sanoa, että vuonna 2017 on ollut onni myötä.

Matkakohteet ovat olleet upeita, säät ovat suosineet, majapaikat ovat olleet mainioita. En halua valittaa edes siitä ankeahkosta norjalaisesta leirintäaluemökistä, koska, noh, se jotenkin sopi siihen hetkeen. Ikuisesti maisemakuumeinen on saanut monta maisemaonnellista (kiitos Out of Office -blogin Johanna tästä termistä) hetkeä vuonna 2017.

Mietin myös muutosta itsessäni. Olen aiemmin haikaillut lähinnä suuriin kaupunkeihin tarkkailemaan ihmisvilinää, museoihin vaikuttumaan, inspiroitumaan kaikesta uudesta ja jännästä. Nyt haluaisin vain kiivetä kukkuloille ja vuorille avarien maisemien äärelle tai valtamerten rannoille. Ehkä elämäntilanteeni on sellainen, että aivoni kaipaavat luontoa ja rauhaa, silmäni lepoa mahtavissa maisemissa, kehoni pientä hikeä ja ponnistelua.

Tai ehkä olen vain tullut järkiini.

Islanti

Maaliskuun lopussa kävin neljän päivän tehomatkalla Islannissa ystäväni kanssa. Maa on täynnä toinen toistaan vaikuttavampia maisemia ja luonnonihmeitä. Islantiin jäi ikävä, paljon olisi maassa nähtävää ja koettavaa (ehkä loppuelämäksi) ja haluan ehdottomasti viedä sinne myös lapseni, toivottavasti pian.

Maisemavalinta oli vaikea, joten otan mukaan kaksi. Näimme monta upeaa vesiputousta, mutta vaikuttavin hetki oli se, kun kaksoissateenkaarista alempi nappasi ystäväni kehälleen Skógafossin putouksella.

Toisen unohtumattoman hetken koin Jökulsárlónin jäätikkölaguunilla. Olimme aamulla liikkeellä, joten muita turisteja ei juurikaan ollut paikalla ja ne muutamatkin tyytyivät tepastelemaan parkkipaikan lähellä. Me kävelimme rantaa pitkin eteenpäin ja ihmettelimme hiljaa vedessä lipuvia jäämuodostelmia ja näkymää, joka oli kuin maalauksesta.

Täydellisen hiljaisuuden katkaisi välillä jäätiköstä irtoavan lohkareen karahdus ja lopulta molskahdus. Tunsin olevani kovin pieni suuren ja mahtavan luonnon edessä.

Como-järvi

Pääsiäisenä lähdimme koko perhe Italiaan ja Como-järven maisemiin. Majoitus valittiin vain ja ainoastaan maiseman perusteella ja täytyy sanoa, että nappiin meni. Meillä oli käytössämme talon alakerta Plesion kylässä noin neljän kilometrin päässä Menaggiosta. Nautin aivan suunnattomasti kiireettömistä aamuista ja auringon lämmöstä terassillamme tämän maiseman äärellä.

sdr — Maisema, auringon lämpö, aamukahvi, lintujen laulu ja aasinkellojen kalkatus – mitä muuta voisin toivoa?

Kävimme myös päiväretkellä Sveitsin puolella Luganossa, eivätkä näkymät Monte Brèn rinteiltä Lugano-järvelle olleet hullumpia nekään.

Pohjois-Norja ja Lappi

Emme malttaneet pysyä kesälläkään ihan kotimaisemissa vaan lähdimme kohti pohjoista. Lensimme Ivaloon ja ajoimme vuokra-autolla Nordkappiin, joka tarjosi huiman visuaalisen elämyksen keskiyön auringon valossa pilvien yläpuolella.

Pyrähdimme myös Hammerfestissa, valuimme sieltä etelää kohti ja jäimme Birtavarreen Kaivuonon pohjukkaan kahdeksi yöksi. Siellä koimme kaksi upeaa maisemaelämystä yhden päivän aikana. Pohjois-Euroopan syvin kanjoni, Gorsan putous ja kanjonin yli kulkeva Gorsabrua-silta olivat hienon ja helpon patikan päässä. Tämä reitti tarjosi myös uskomattoman kukkaloiston sumun keskelle.

Jatkoimme Gorsabrualta matkaa ylemmäs kohti Suomen rajaa ja Haltia. Halusimme nähdä Haltin Guolasjärven rannalta Norjan puolelta. Samalla tulimme nousseeksi sumuisesta Kaivuonon laaksosta sumun ylle kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Maisema oli yhtä häikäisevä kuin sää. Tämä paikka ja sen käsittämätön hiljaisuus loihtivat naamalleni kestohymyn ja saivat sydämeni läpättämään.

Mutta eipä unohdeta Suomea ja Kilpisjärveä, jonka kautta palasimme Ivaloon. Kiipesin Saanalle ja totesin, että tämä on kyllä yksi lempipaikoistani kotimaassa. Näitä maisemia on vaikea ylittää.

Slovenia

Uskomaton maisemavuosi sai jatkoa syyslomallamme Sloveniassa. Jo ensimmäinen aamumme Jerekan kylässä teki vaikutuksen.

Läheinen Bohinj-järvi ruskapuvussaan erityisesti sai minut haukkomaan henkeäni.

Elämykset jatkuivat kun kävimme Bled-järvellä ja Slovenian länsirajalla Mangartin solassa.

Erityisesti mieleen jäi se lyhyt tauko matkatessamme takaisin alas solan korkeimmalta kohdalta. Ylhäällä olimme ihailleet maisemia navakassa tuulessa, mutta tässä kohdassa oli täysin tyyntä, aurinko lämmitti ja vallitsi täydellinen hiljaisuus.

cof — Maisematauko hiljaisuuden keskellä

Uskomaton maisemavuosi, näin monta unohtumatonta elämystä yhden vuoden aikana.

Kyllä maailma on kaunis.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Solasta solaan Sloveniassa

Kun tutustuu uuteen maahan, tulee joskus vähän ahnehdittua. Kun ei vielä tiedä, mihin haluaisi asettua. Onneksi Sloveniassa riittää paljon nähtävää pienellä alueella eli ajomatkat eivät ole kovin pitkiä. Viihdyimme Jerekassa niin hyvin, että olisin mielelläni viettänyt siellä vaikka koko viikon, mutta suunnitteluvaiheessa teki mieli kurkistaa myös Triglavin kansallispuiston toiselle laidalle. Lähdemme siis ajamaan kohti Bovecia.

Iltapäivä on jo pitkällä, kun lähdemme Bledin läheltä Vintgarin rotkosta kohti Vršičin solaa. Tie solaan kääntyy Kranjska Goran kohdalta. Alppihiihtoa seuraavien tuntema hiihtokeskus on myös sievä pieni kylä. Pysähdymme myöhäiselle lounaalle. Istumme terassilla kesäisessä lämmössä ja tarjoilijat kertovat ilmastonmuutoksen merkityksestä Kranjska Goralle. Lumesta ei ole enää varmuutta näillä korkeuksilla.

Tietyöt Vršičin solaan johtavalla tiellä ovat tältä päivältä ohi, joten pääsemme viiden aikaan viimein matkaan. Kun pääsemme korkeimmalle kohdalle 1611 metrin korkeuteen, on Soča-joen laakso jo hämärän peitossa, auringon säteet ylettyvät enää korkeimpien vuorten huipuille.

Saavumme pimeällä majapaikkaamme Supermjau Aparmentsiin. Kolkutamme isäntämme Bostjanin kotiovelle ja hän säntää näyttämään meille paikkoja. Bostjanin vauhdissa on vaikea pysyä, hän selittää yhtenä ryöppynä käytännön asiat, yhteiset tilat ja antaa matkavinkit. Soča-joen laaksossa olisi ulkoilmaihmiselle hengästyttävän paljon tekemistä. Supermjaussa on kasoittain esitteitä ja karttoja, ja jos jotain ei niistä löydy, niin Bostjan kertoo. Täällä voisi viettää viikon.

Me jäämme vain yhdeksi yöksi. Onkohan tässä mitään järkeä?

Seuraavana aamuna löydämme Bostjanin juuri ennen lähtöämme. Aikomuksenamme on lähteä ajamaan kohti etelää ja mietimme parhaita nähtävyyksiä matkan varrelle. Koska vuoret tuntuvat kuitenkin vetävän meitä eniten puoleensa, Bostjan suosittelee meille reittiä pohjoisen kautta.

Aloitamme Mangartin solasta. Ajamme kohti Italian rajaa ja käännymme vuoristotielle ennen sitä. Ylempänä tie on jo virallisesti suljettu, koska alueella ei ole talvikunnossapitoa. Ajamme kuitenkin Bostjanin kehotuksesta eteenpäin, paikalliset käyvät siellä kuulemma retkeilemässä vähän väliä, eikä lumesta ole vielä tietoakaan näin lokakuun 20 asteen lämmössä.

Maisemat tien varrella ovat upeita. Pysähdymme hetkeksi vuohilauman valloitettua tien. Mukavaa, että tukkivat tien hetkeksi, niin saimme tämän hetken nauttia hiljaisuudesta ja mahtavasta näkymästä.

Saavumme Mangartin solaan eli ”satulaan”, jossa tämä Slovenian korkeimmalla sijaitseva tie päättyy isoon luuppiin. Jätämme autot ylimmälle kohdalle. Sola on 2072 metrin korkeudessa, itse Mangart kohoaa 2679 metrin korkeuteen. Vuori on Slovenian kolmanneksi korkein.

Emme ole täällä korkeuksissa aivan yksin. Mangartin huipun suunnalta tulee kaksi saksalaista kiipeilijää, jotka istahtavat puisen pöydän ääreen syömään eväitään. Pian rohkeat alppinaakat piirittävät heidät ja kärkkyvät syötävää. Tuuli on niin kova, että linnut pysyvät vastatuulessa paikoillaan. Ne käyttävät tuulta hyväkseen käsittämättömän taitavasti.

Huipulla tuulee todella navakasti. Vedämme huput päähämme ja kiipeämme kurkistamaan satulan kohdalta alas Italian puolelle. Rinne on jyrkkä sillä puolen, lähes pystysuora, ja raju tuuli lisää pelkokerrointa. Pelkään, että tuuli vie lapseni reunan yli ja vahdin heitä silmä tarkkana. Paniikki ei ole kaukana.

Alhaalla Italian puolella näkyvät Fusine-järvet, joka onkin seuraava etappimme Bostjanin suositusreitillä.

Vuoret ovat kauniita ja aurinko paistaa. Käymme pikaisesti pienellä lumilaikulla tekemässä muutaman lumipallon.

Lähdemme ajamaan takaisin alas ja pysähdymme muutaman kilometrin päässä maisematauolle. Täällä ei tuule lainkaan. On vain mahtavat maisemat, takana komea Mangart ja täydellinen hiljaisuus.

Kyllä tässä on sittenkin järkeä.

Tämä matka tehtiin lokakuun puolessa välissä.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Bled ja Vintgarin rotko

Syysloman sunnuntaikävely Slovenian Bohinj-järvellä oli kaunis, lämmin ja virkistävä kokemus. Jään kaipaamaan lisää. Kuuluisampi Bled-järvi on kuitenkin niin lähellä Jerekan majapaikkaamme, noin 20 kilometrin päässä, että pysymme alkuperäisessä suunnitelmassamme ja vietämme Bledissä koko maanantain.

Onhan sekin nähtävä, kun täällä kerran ollaan.

Bled-järven ympäri kulkee mukava kuuden kilometrin lenkki. Me emme tällä kertaa lähteneet kierrokselle kuten Bohinj-järvellä vaan valitsemme porrastreenin ja kiipeämme Bledin linnaan.

Ensimmäiset maininnat linnasta ovat vuodelta 1011, mutta nykyisen muotonsa linna on saanut vuosien 1511 ja 1690 maanjäristysten jälkeisten jälleenrakennusten myötä.

Paikka on todella komea ja näkymät upeat. Syömme panineja ja Bledin kuuluisia kermakakkuja lounaaksi linnan kahvilan terassilla. Löydämme paikat aivan terassin reunalta, josta katselemme alas kauniille järvelle.

Aurinko paistaa suorastaan kuumasti, vaikka lokakuu on jo pitkällä. Kermakakut ovat sotkuista syötävää, mutta ne suorastaan sulavat suuhumme. Huuhtelemme ne alas kirpeällä omatekoisella sitruunalimonadilla.

Tutustumme linnan museoon ja opimme palasia Bledin historiasta, geologiasta ja vuoden kalenterista juhlineen. Parhaiten mieleen jäävät kuitenkin nämä maisemat.

Kurkistan pikaisesti myös linnan tornissa olevaan Arnold Rikli -näyttelyyn, jossa kerrotaan tämän naturismin isän vaiheista Bledissä. Sairastellut sveitsiläinen Rikli parantui Bledin auringossa niin, että jätti perheyrityksensä ja muutti Blediin edistämään kehittämäänsä helio-hydroskooppista terapiaansa (oma suomennos:). Terapiassa harrastettiin uimista kylmässä vedessä, kävelyä ja auringonottoa. Ilmeisesti Rikli ja asiakkaansa herättivät vähän pahennusta paikallisten keskuudessa kekkaloimalla alasti puistossa.

”Water is good, air is better but sunlight is best of all”, sanoi herra Rikli (1823–1906)

Melanoomasta ei silloin kannettu huolta. Mutta täytyy myöntää, että sateenpieksemästä Helsingistä tulleelle tämä lokakuinen aurinko tuntuu elämän eliksiiriltä, joten ymmärrän, ainakin jollain tasolla, Herr Riklin helio-hydroskooppista hurahdusta. Pidän kuitenkin vaatteet päälläni.

Bled-järvi on kaunis, itse kaupunki hotellikolosseineen ei niinkään.

Disneymäisestä ja kuvauksellisesta upeudestaan huolimatta Bled jättää vähän kylmäksi. Bohinj-järven jylhät maisemat, hiljaisuus ja luonto pääsevät sen sijaan ihon alle. Sen talletan rintalastan tienoille.

Bled kannattaa ilman muuta käydä näkemässä ja kokemassa, mutta Bohinj-järvi on paikka, johon minä haluan palata.

Vintgarin rotko

Seuraavana aamuna jätämme haikein mielin viihtyisän Jerekan kylän ja aiomme lähteä ajamaan kohti Vršičin solaa ja Bovecin kaupunkia. Majapaikkamme isäntä Bovecista viestittää meille, että Vršičin sola on tietöiden vuoksi suljettu kello viiteen asti iltapäivällä. Meillä on siis vielä hyvin aikaa, joten päätämme lähteä tutustumaan Vintgarin rotkoon.

Rotko sijaitsee noin viiden kilometrin päässä Bledistä. Sen uumenissa virtaa, ja välillä vähän kuohuukin, pieni Radovna-joki. Noin 1,6 kilometrin pituinen kävelyreitti kulkee osin rotkon seinämässä, osin maastossa joen varrella. Sillat risteilevät joen yli ja siirtävät reittiä puolelta toiselle.

Kuljemme alkumatkan peräkanaa kiinalaisten turistien kanssa. Voin vain kuvitella (mutta en välttämättä halua) millaista täällä on kiivaimman turistisesongin aikaan. Kun kapeimmat ja näyttävimmät kohdat on ohitettu, rotko levenee hieman ja samalla matkalaisten määrä vähenee. Nyt tätä voi jo kutsua luontokokemukseksi. Syksyn värit loistavat rinteillä. Aurinko ei vielä paista rotkoon asti, joten ilma on viileää.

Kävelemme polun päähän, jossa on pieni kahvila. Isäni kahvihammasta kolottaa ja hän jää nauttimaan kupillisen (ja juttelemaan paikallisten kanssa kuten hänellä on tapana), kun me muut kipitämme portaat ja polut alas katsomaan Šumin vesiputousta.

Paluumatkalla aurinko yrittää valaista jo rotkon pohjaa. Ilma lämpenee mukavasti ja retken lopuksi syömme lipunmyyntikioskin luona eväsvoileipiä ja nautimme auringosta.

Vintgarin rotko on mukava ja näyttävä retkikohde, joka jää hyvin lastenkin mieleen. Pääsyliput lokakuussa 2017 aikuisilta 5 € ja lapsilta 2,50 €.

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Matkoja, retkiä, hetkiä

Matkoja ja retkiä – tunnelmia ja tarinoita

Avainsana: maisemat

Menninkäisten mailla – Snæfellsnes Islannissa, osa 1

Ilta-auringon valossa Pyhä-Nattaselle

Timmelsjochin solan kautta Itävallasta Italiaan

Serfaus–Fiss–Ladis Itävallassa – tekemistä koko perheelle

Leppoisia päiviä ranskalaisessa kylässä

Pohjois-Irlannin kaunis rannikko

”Yes, I think you should.”

Lumikengillä Sallatunturille

Vuoden 2017 parhaat maisemat

Solasta solaan Sloveniassa

Bled ja Vintgarin rotko