Tämä päivä on ollut ihana. Ensin sain kirmailla Blåtindenin rinteillä ja nauttia tilan avaruudesta ja hengittää hetkeä kaikilla aisteillani. Nyt ajamme kohti seuraavaa majapaikkaamme Djupvikissa. Lyngenvuonon rantaa seuraavalla tiellä kun pysähtyy, niin aina on mahtavat maisemat ympärillä ja jossain lähellä koski tai putous kohisee.
Yksi Pohjois-Norjan viehätyksestä on seurata nimikylttejä, useilla paikoilla on kyltissä paikannimi sekä norjaksi, saameksi että kveeniksi. Djupvikin kveeninkielinen nimi Siennalahti jää erityisesti mieleeni. Kaunis nimi, vielä kauniimpi paikka.
Saavumme illalla Siennalahteen. Airbnb-talomme on aivan tien vieressä, ja sen kupeessa laiduntaa pari onnellista lehmää. Vuono on peilityyni. Olohuoneessamme on upeat maisemaikkunat. Voisin jäädä siihen tuijottelemaan satumaista maisemaa, mutta nyt en malta, sillä ranta kutsuu.
Kipaisen alas vuonon rantaan. Pari lokkia häiriintyy seurastani ja alkaa kirkua yläpuolellani, mutta ei se häiritse minua, olen vain mykistynyt tästä kaikesta. Hymyilen typertyneenä tälle upeudelle.
Elämä on ihmeellistä, ajattelen, ja alan seurata vuonon tyynessä pinnassa näkyviä ilmakuplia. Mikähän siellä hengittelee? Merenneito vai vedenhenki? Kumpi vaan sopisi tähän satumaiseen paikkaan. Näen lisää kuplia ja pintaan nousee tumma eläimen pää. Otus on sen verran kaukana, etten näe yksityiskohtia, mutta kun hetken ajan seuraan sen touhuja, alkavat ne näyttää tutuilta. Saukkohan se siinä!
Ah, ollapa saukko. Kelluisin tässä jumalaisessa vuonomaisemassa ja tunkisin suuhuni lempiruokaani kalaa. Elämäni näyttäisi sujuvan kuin leikki, lipuisin vedessä sulavasti. Tarkenisin kylmässä.
Vaikka näen eläimen touhut etäältä, olen silti aivan hyytelönä onnesta. Tällaista tunnetta ei mikään eläintarha anna.
Palaan hitaasti tien toiselle puolelle ja kierrän talomme. Takapihalla kohisee, tietenkin, puskien takana on pieni koski. Katson ylöspäin ja näen vuorten huipuilla vielä lunta. Isäntämme talvisissa videoissa hän siis laskee omalle takapihalleen tuolta vuorelta. Ajatella, joku saa asua tällaisessa paikassa. En saa hymyäni hyytymään, vaikka yrittäisin. Jotkut paikat onnellistuttavat vain olemalla olemassa. Mitään ei tarvitse edes tapahtua.
Illan kuluessa seuraamme vuonon alati vaihtuvia värejä valaistuksen hitaasti muuttuessa.
Tänä yönä aurinko ei laske, mutta se käy vuorten takana piipahtamassa. Keskiyöllä juoksemme kuopuksen kanssa ikkunasta toiseen ja hihkumme. Eihän täällä voi nukkua. Näky on niin epätodellinen, että lapsi sanoo kaiken näyttävän ihan photoshopatulta. Värit ovat toden totta kuin toritaiteesta. Auringon laskun ympäröi häikäisevän räikeä oranssi, ja vuonon pohjukka toisella suunnalla taas on aivan violetti.
On pakko lähteä taas rantaan. Kaiken kruunaa vielä sateenkaari, kuinkas muuten. En enää hämmästyisi yksisarvisista. Tällaisina hetkinä sitä on taipuvainen uskomaan korkeampiin voimiin. Jos siellä ylhäällä on joku tai jotain, niin tänään siellä menee aika lujaa.
Seuraavana iltana palaamme Kågenin saarelta patikoimasta ja saamme uuden värinäytelmän. Maisema on taas erilainen.
Toinen aamumme alkaa ja palaan rantaan sanomaan hyvästejä uudelle lempipaikalleni. Löydän aurajuustokiven ja huvitan itseäni kuvittelemalla Valion aurajuustonpoimijan työtä. Kelpaisi minulle, jos saisi tällaisissa maisemissa tehdä työtään.
Tällaisenkin ihmeellisen paikan ja hetken sain kokea. Kiitos Norja, jälleen kerran.
Ymmärrän matkustamisen vetovoiman hyvin selvästi näinä heinäkuisina päivinä. Kun jokin paikka, tilanne tai maisema niittaa voimallaan tähän hetkeen, sitä tuntee olevansa hyvin elossa ja kokevansa jotain ainutlaatuista. Haltioituminen, sitä se on. Näissä hetkissä asuu onni.
- Hetkiä Siennalahdessa 24.–26.7.2020
Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa
Matkoja, retkiä, hetkiä 