Yhdistin syyskuussa työmatkaani muutaman vapaapäivän ja vuokrasin minimökin läheltä Borgarnesia hieman yli tunnin matkan päässä Reykjavikista.
Lähdin iltaa kohti ajamaan pohjoiseen. Aivan tien viereen ei sattunut ruokakauppoja, joten mietin hetken, että ajanko suoraan mökille valoisaan aikaan vai koukkaanko Borgarnesiin kauppaan ja saavun perille mahdollisesti pimeän aikaan. Päätin ottaa riskin ja kävin ostamassa aamiaistarpeet. Kiitin sitä seuraavana aamuna, kun nautiskelin hitaasta aamiaisesta, mutta iltaan se toi hieman ylimääräistä sydämentykytystä. En meinannut hämärässä erottaa oikeaa tienhaaraa mökille ja ajoin siitä ohi muutaman kerran. Lisäksi mökin lukko oli todella omalaatuinen, ja sain ronklata sitä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Ehdin jo kuvitella itseni nukkumassa autossa.
Mutta siihen iltaan jäi stressi. Kaipasin rauhaa ja retriittiä, ja sitä todellakin sain. Nautin avarista maisemista ja täydellisestä hiljaisuudesta.
Aamulla heräsin hyvin nukutun yön jälkeen, kelloon katsomatta. Oven pienestä ikkunasta avautui upea näkymä. Oli pakko avata ulko-ovi ja hiippailla kylmälle terassille hetkeksi, hengittää kirpeää puhdasta ilmaa, ihmetellä avaruutta ja tyyntä säätä.
Hitaan aamun jälkeen ajelin ensin pitkin Snæfellsnesin niemimaan etelärannikkoa. Pysähdyin vain hevostauolle.
Näin rennosti voi saaliseläinkin ottaa, kun ei ole saarella luonnollisia vihollisia
Ajoin ensin haahuilemaan Djúpalónssandurin rannalle niemen kärkeen. Rantatyrskyt, tummat kivimuodostelmat ja taustalla häämöttävä Snæfellsjökull tekivät maisemasta vaikuttavan kauniin. Tällaiset maailman ääret kiehtovat minua loputtomasti, tunnen itseni hyvällä tavalla pieneksi luonnon voimien äärellä.
Rannalla lojuu vieläkin palasia vuonna 1948 haaksirikkoutuneesta brittiläisestä troolarista
Seuraavaksi kävin moikkaamassa vanhoja tuttuja jättiläisiä eli Lóndrangarin basalttipilareita. Näin pilarit viimeksi neljä vuotta sitten kaatosateessa ja jäin harmittelemaan kiirettä. Nyt sain ajan kanssa ja kauniissa säässä kävellä luontokeskukselta (Gestastofan á Malarrifi) pilareille ja rantapolkua pitkin näköalapaikalle (Lóndrangar útsýnisstaður) ja takaisin Malarrifin majakalle.
Tästä suunnasta näen koiran hahmon
Ylhäällä näköalapaikka Lóndrangar útsýnisstaður
Malarrifin majakka
Nälkä alkoi jo kaihertaa, joten lähdin kohti Arnarstapia. Sopiva ruokapaikka löytyikin jo tienhaarasta, ja pysähdyin syömään fish and chipsit parkkipaikan ruokakärrystä. Ruuan jälkeen ajoin kuitenkin vielä kylän rantaan asti katsomaan rannikon ruohopäällysteisiä kivimuodostelmia ja ihailemaan vielä kerran näkymää kohti Snæfellsjökullia.
Ajoin takaisin samaa tietä. Tie on suora ja tasainen, näkyvyys hyvä ja avoin, mutta silti saa pitää varansa, sillä lampaat töytäilevät keskelle tietä milloin sattuu.
Ehdin vielä sopivasti nähdä värikylläisen auringonlaskun mökin terassilta.
Seuraava aamu oli entistäkin kirkkaampi, suorastaan häikäisevä. Lähdin ajamaan kohti Grábrókin tulivuorta. Ajelin alkumatkan pikkuteitä valtatie numero 1 sijaan, ja se kannatti. Vaikka tie oli välillä huonossa kunnossa ja vanha kapea Hvítán silta oli aika kuumottavaa ylittää, olivat maisemat häikäiseviä. Siltakin oli omanlaisensa elämys. Harmillisesti en pystynyt ajaessani kuvaamaan, enkä voinut yksikaistaisella tiellä oikein pysähtyäkään.
Kiipesin portaita Grábrókin tulivuorelle ja kiersin sen reunoja pitkin kraatterin ympäri. 3000 vuotta sitten purkautunut Grábrók ja viereinen Grábrókarfell muistuttivat Islannin tuliperäisestä ytimestä.
Vanhat lammasaitaukset
Pysähdyin seuraavaksi hieman tulivuorista etelään katsomaan Glannin vesiputouksia. Kauniit vesiputoukset eivät ehkä ole niin näyttäviä kuin eteläisemmät kuuluisuudet, mutta paikka on rauhallinen. Parkkipaikalla oli minun lisäkseni vain muutama autollinen kiinalaisia. Putouksen pikainen katsominen ilmeisesti riitti heille, sillä sain kävellä putouksilta eteenpäin Paratiisitietä kristallinkirkkaalle lammelle aivan ylellisessä yksinäisyydessäni. Sää oli käsittämättömän upea.
Paratiisitie päättyy portaisiin
Täydellinen eväspaikka, ja minä unohdin eväät autoon
Maaruskan aika oli alkamassa
Olisin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa tutkimaan Islannin ihmeitä, mutta Reykjavik kutsui. Paluumatkalla pysähdyin vielä ihmettelemään säätä ja merimaisemaa ennen kuin sukelsin Hvalfjörðurin tunneliin.
Ennen paluulentoa ehdin vaellella Reykjavikissa. Kaupunki on oikein kiva, mutta sateinen harmaa sää himmensi sen hetken mielialaani. Kärsin maisemakrapulasta ja orastavasta flunssasta. On vieläkin vaikea selittää sitä rauhan kokemusta avarien ja dramaattisten maisemien äärellä aurinkoisessa säässä. Imen siitä voimia vieläkin.
Hallgrímskirkja
Matkan ajankohta 12.–14.9.2023
Majapaikkani sijaitsi Borgarnesista n. 15 minuuttia itään, ajomatka mökiltä Djúpalónssandurin rannalle kesti noin kaksi tuntia
Grábrókin tulivuori sijaitsee ykköstien varressa noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Reykjavikista
Norjan-matkan resepti: varaa majoitus ihan mistä vain, avaa ut.no-sovellus ja etsi itsellesi sopivin patikkareitti läheltä. Siinä saattaa päätyä ihan uskomattomiin paikkoihin, joissa ei ole ketään muuta.
Majoitumme Airbnb:n kautta mukavaan taloon Burfjordissa ja vietämme taas nautinnollisen hitaan aamun. Sääennuste lupaa jälleen kirkastuvaa illaksi, joten meillä ei ole kiire mihinkään. On aikaa ajatuksille.
Loikoilemme ja lueskelemme pitkälle iltapäivään, mutta sää näyttää sitkeän pilviseltä. Lopulta emme jaksa enää odottaa, vaan pakkaamme eväät ja päätämme lähteä kiipeämään Gárggovárrille, vaikka raskaat pilvet peittävät koko tunturin. Patikoimme sitten niin korkealle kuin näkyvyyttä riittää.
Odotukset retkeä kohtaa eivät siis ole mitenkään huipussaan, kun jätämme auton Burfjordin Coopin pihaan. Metsäinen rinne näyttää niin tavanomaiselta, ettei siihen näissä maisemissa juuri kiinnitä edes huomiota.
Ylitämme E6-valtatien ja kävelemme Langbergveienille, joka kääntyy pian valtatien suuntaiseksi. Polun alkupiste tien varressa on hyvin merkitty.
Reitti kulkee aluksi metsässä. Nousua on sopivasti, maasto on vähän erilaista tasamaan asukille, vaikka metsä tuttu ympäristö onkin. Polku ei ole liian helppo eikä vaikea, sopivan mukavaa ponnistelua ilman jatkuvaa hengästymistä. Jossain kohden otan puusta tukea, kun väännän itseäni ylöspäin, mutta muuten reitillä ei ole niin jyrkkiä kohtia, että korkeanpaikankammoni aktivoituisi. Jyrkimmissäkin kohdissa on aina loivempi kohta tarpeeksi lähellä. Eteneminen on silkkaa nautintoa.
Puusto alkaa vähitellen harventua. Rinteellä on välillä puuttomia kallioisia alueita ja rinnesoita. Tupasvillat huojuvat vain hiljaa, ilta alkaa tyyntyä ja pilvet väistyä.
Nousemme ylemmäs samaa tahtia pilvien väistymisen kanssa. Maisemat kirkastuvat ja avautuvat yhä upeammiksi.
Lähestymme jo Gárggovárrin laen tasankoa, kun päätämme pitää evästauon rinteessä. Nälkä sai meidät kiinni ennen huippua. Asetumme kaikki isolle kivelle ja hiljenemme avaran maiseman ja eväsleipien äärelle. Annan tälle ruokapaikalle viisi tähteä.
Meistä puoleenväliinkiipeäjistä tulee siis sittenkin huiputtajia. Mitään odotuksia tämän patikan suhteen ei ollut, mutten olisi ikinä voinut kuvitellakaan tällaista elämystä. Kaikki on niin täydellistä: maisemat, hiljaisuus, sää, raikas ilma, linnut, minulle sopivat korkeuserot ja pienen fyysisen ponnistelun tuoma rento olo.
Jotkut Norja-fanit ihmettelevät, että mikä siinä Pohjois-Norjassa oikein viehättää, kun etelämpänä on paremmat maisemat. No, kukin makunsa mukaan. Nämä maisemat hivelevät juuri minun silmiäni ja sieluani. En kaipaa muualle.
Miten voi olla mahdollista, että saamme tällaisen paikan aivan itsellemme. Pohjois-Norja on täynnä piilotettuja aarteita.
Viivymme huipulla pitkään, nautiskelemme näkymistä ja syömme herkkuja. Lefset kuuluvat vakioeväisiimme.
Huipulla katselemme vastavaloon Burfjordille (Puruvuono kveeniksi, Buvrovuotna pohjoissaameksi) ja toiseen suuntaan tunturiylängölle.
Aloitamme laskeutumisen. On aivan tyyntä ja hiljaista, vain tundraurpiaisen sirkutukset ja piekanan kiljahdukset leikkaavat äänettömyyttä (kiitos Birdnet-sovellukselle tunnistuksesta).
Kurun toisella puolen rinteessä lentää piekana ja laskeutuu puun latvaan. Harmittelen hetken järkkärin unohtamista, sillä puhelimen kamera ei lintua tavoita. Ehkä parempi näin, keskityn katsomaan omin silmin ja muistan täällä olemisen ilon.
Illan valo tekee maisemasta vieläkin ihmeellisemmän, suorastaan satumaisen. Kaikki hehkuu. Jos oikein muistan, tämä on ensimmäinen yö pariin kuukauteen, kun aurinko laskee täällä Altan leveyspiireillä.
Unohtumaton retki tämäkin, Pohjois-Norja ei koskaan petä.
Retkemme pvm 27.7.2023
Reitin edestakainen pituus polun alusta 6,4 km
Gárggovárrin huippu on 471 metriä merenpinnan yläpuolella
Hitaasti nautiskellen retkeen meni noin neljä tuntia, normaalisti matkan selvittänee kolmessa tunnissa
Yksi pohjoisessa lomailun iloja on aikataulujen vapaus. Päivien aikana alkaa kello unohtua ja vuorokausirytmi muuttua aika luovaksi, kun on valoisaa vuorokauden ympäri. Silloin voi rauhassa vaikka loikoilla lukemassa puoli päivää ja lähteä illaksi retkelle, kun sää selkenee.
Pohjois-Norjassa retkeilemme mieluiten paikoissa, joissa ei ole ihmislaumoja. Kun kaikkialla on kaunista, niin ei tarvitse välttämättä lähteä kuuluisimpiin maisemakohteisiin jonossa kulkemaan.
Tänään majapaikkamme Olsborgissa on kuitenkin niin lähellä Senjaa, että annamme periksi houkutukselle ja lähdemme katsomaan saaren ikonisimpia maisemia.
Sää selkenee jo menomatkalla ja nautimme maisemista. Polku Hestenin huipulle lähtee Fjordgårdin kylän laidalta Senjan pohjoisosasta.
Ennen kylään saapumista sukellamme ahtaaseen tunneliin. Edellemme kiiruhtaa juuri sopivasti Senjan kunnan auto, jonka perään liimaudumme. Paikallistuntemuksen tuomalla varmuudella auto posottaa melkoista haipakkaa läpi tunnelin. Vastaantulijat pääosin väistävät levennyksille. Pääsemme läpi siis oikein sujuvasti.
Heti Senja grill&pubin kohdalla käännymme ylös rinteeseen ja jätämme auton isolle maksulliselle parkkipaikalle. Tästä lähtisi reitti Seglalle, mutta me kävelemme kylän toiselle laidalle ja lähdemme kapuamaan Hestenille.
Ilta on jo pitkällä, joten väkeä on enää harvakseltaan. Se sopii meille, sillä pysähtelemme usein hengittelemään ja katsomaan maisemaa. Muutaman viikon takaiset kärpäs- ja paarmaparvet ovat harvenneet. Ympärillämme pörrää vain muutama satunnainen pikkukärpänen, vaikka ilta on lämmin.
Nousu on melko jyrkkää suomalaiselle, kivikkoinen kohta ehkä vähän hankalampi, mutta eteneminen on helppoa aina Hestenin ja Seglan väliselle satulalle asti.
Seglan ja Hestenin välinen satula on jo lähellä, edessä Seglan kivinen laki
Siihen satulaan minä jään istumaan kuin tatti, sillä korkeanpaikankammoni aktivoituu taas. Mutta mikäpä siinä on istuessa selkä Hesteniin päin, kun edessä avautuu mieletön maisema näyttävälle Seglalle ja jyrkänteen reunan yli Mefjordenille.
Upea paikka evästauolle.
Maisemat syöpyvät muistiini, mutta oloni ei ole euforinen. Ihailen kyllä näkymää, mutta olen huomattavasti onnellisempi loivemmissa ja pehmeämmissä pinnanmuodoissa. Täällä en osaa rentoutua. Päästelen tukahtuneita äännähdyksiä joka kerta, kun näen jonkun perheenjäsenen lähestyvän jyrkänteen reunaa.
Hesten meinaa unohtua selän taakse
Hesten jää siis huiputtamatta, mutta silmäkarkkia saamme silti kylliksemme.
Palaamme majapaikkaamme kauniissa ilta- ja yöauringon valossa.
Tämä retki tehtiin 25.7.2023
Senjalla on useita upeita maisemareittejä. Seglan ja Hestenin lähellä on reitit myös esimerkiksi Bardenille, Breidtindenille ja Grytetippenille
Vuokraamamme mummonmökki Vesterålenissa Norjassa on sopivasti vain kilometrin päässä rannikon patikkareitin (Kyststien) alkupisteestä. Olemme nautiskelleet hitaasta aamusta pitkän ajopäivän jälkeen, kun vihdoin lähdemme eväsreput täynnä kohti Åsandin rantaa.
Koko Kyststien on noin 10 kilometrin pituinen, mutta meille riittää edestakainen noin seitsemän kilometrin matka tälle valkoiselle rannalle. Majapaikastamme laskien matkaa tulee pari kilometriä lisää.
Hiekkatie reitin alkuun poikkeaa tiestä numero 820 (Risen ja Straumen välillä).
Reitin alkua ilmeisesti voisi kulkea autolla, ja näemmekin yhden parkissa ennen kuin reitti muuttuu poluksi.
Hämäännymme hetkeksi, sillä reitti näyttäisi jatkuvan vasemmalle, ja varsinainen polkumme on melkein piilossa puskissa. Onneksi kartta kertoo meille, että vasempaa reittiä pääsisi Trolldalsvattnetille. Mielenkiintoinen paikka varmaan sekin, mutta me jatkamme kohti merta ja Spjelkvågenia.
Åsandin reitti on merkitty helpoksi, ja tuudittaudun alun kärrypolulla leppoisan päiväretken tunnelmaan. Pian kuitenkin saavumme meren rantaan ja polku johtaa meidän kalliorannan alareunan kivikkoon. Alkaa naurattaa, olin ilmeisesti taas ehtinyt unohtaa, että norjalaisten helppo tarkoittaa meille jotain muuta. Onneksi päivä on kuiva ja jalassa on hyvät kengät. Sateella heiluvat kivet voisivat olla hieman vaativampaa ylitettävää. Hyppelemme kivikossa jyrkän kallion reunan ympäri ja pääsemme takaisin polulle.
Reitti kulkee pitkin kaunista rannikkoa. Korkeuserot eivät ole suuria ja eksymisen vaaraa ei ole. Muutamalta töyräältä laskeutuminen vaatii käsien apua, mutta muuten on helppoa. Matkalla ohitamme turkooseja poukamia ja katsomme vuonon keskellä olevan saaren linturuuhkaa.
Viimein Åsand häämöttää. Laskeudumme häikäisevän valkoiselle rannalle. Pari norjalaisperhettä tulistelee kivikossa ja yksi porukka taitaa olla kaukana rannan toisessa päässä, muuten on autiota.
Heittäydymme hiekalle syömään eväitä. Käyn vielä liottamassa kuumentuneita jalkojani kylmässä merivedessä. Aurinko lämmittää juuri sopivasti, ei ole kuuma eikä ötökän ötökkää kiusana. Tällainen ranta muistuttaa tropiikista, mutta lämpötilan puolesta nämä arktiset versiot sopivat minulle paremmin.
Tutkimme rannan loputonta simpukankuorikokoelmaa, jokainen omanlaisensa.
Voin yhtyä tämän tuntemattoman taiteilijan rakkaudentunnustukseen jo nyt.
Loikoilemme rannalla pitkään, välillä aivan keskenämme. Tällainen valtava upea ranta vain meille, tuntuu ylelliseltä. Mikähän siinä onkin, että itselleni nämä yksityiset kokemukset ovat aina niitä suurimpia. Vaikka maisema olisi kuinka upea, se ei mene sydämeen asti, jos sitä joutuu ihailemaan jonossa kulkien. Norja tarjoaa näitä eksklusiivisia luontoelämyksiä joka kerta. Introvertin maisemanmetsästäjän taivas.
Lähdemme paluumatkalle. Pysähdymme hetkeksi vielä korkealle töyräälle ihmettelemään yhden turkoosin poukaman isoja kaloja.
Saavumme tutulle kivikkopolulle, josta tiedämme olevamme lähellä alkupistettä.
Vuononäkymät ihastuttavat, mutta muistan välillä katsoa myös Åsandtindenin korkeuksiin.
Kohta olemme jälleen tiellä. Mummonmökki ja iltapala odottavat.
Retkeilimme Åsandiin 22.7.2023
Vaativuustaso helppo, vain muutama ponnistelua ja varovaisuutta vaativa kohta
Kesän matkakohdetta ei tarvinnut taaskaan miettiä: Pohjois-Norja kutsuu jälleen. Tällä kertaa kokeilemme reittiä läpi Pohjois-Ruotsin.
Kahden yöpymisen jälkeen (Kärsämäellä ja Ylikainuussa) saavumme Björklideniin lähelle Norjan rajaa. Tunnetumpi Abisko on vain noin 10 km päässä, mutta majoitumme nyt Kåppasin mökkikylään tunturihotellin kupeeseen.
Matkalla käväisemme kaupassa Abiskossa. Kylän kauppa Godisfabriken myy peruselintarvikkeita, mutta varsinainen vetonaula tuntuu olevan nimenkin perusteella valtava irtokarkkitarjonta. Laareittain makeisia on myynnissä alle euron kilohintaan. Emme ole kummoisia karkkihiiriä, mutta tartumme tarjoukseen ja lapamme aimo lastin nameja pussiin, joka on kooltaan varmaan ainakin neljä kertaa isompi kuin normipussi. Ruotsalaistunturissa tarvitsee näemmä paljon sokeria, joten valmistaudumme koetuksiin asianmukaisesti.
Seuraavana päivänä lähdemme nousemaan tunturihotellin vierestä ylös rinteeseen. Aiomme patikoida kraatterijärvelle noin kolmen ja puolen kilometrin päähän. Alun nousu leveää tientapaista pitkin tuntuu tasamaan asukille jyrkähköltä, koska tämä on reissumme ensimmäinen retki. Ihmettelemme matkan varrella rinteeseen rakennettua golfkenttää. Tuntuu jotenkin hupsulta, golfia tunturissa, täällä taitaa kuitenkin olla lunta suurimman osan vuotta. Ehkä golf on tärkeää ruotsalaisille, ja varmaan sitäkin on kiva pelata upeissa maisemissa.
Harmaat pilvet peittävät näkymän, mutta sää on silti parempi kuin odotimme. Ennusteet lupasivat alle 10 astetta ja sateita, mutta lämpötila nousee selvästi yli ennusteen, ja vain muutama pisara ropsahtaa retken aikana. Olemme pukeutuneet vähän turhankin lämpimästi, onneksi kuitenkin kerroksittain.
Aurinko varmaankin tekisi maisemista vieläkin näyttävämpiä, mutta tämä on reissun ensimmäinen kosketus tunturin rinteisiin, joten säästä viis, täällä on ihanaa!
Alun tie kapenee poluksi uimalammen jälkeen ja myötäilee rinnettä. Kulkeminen on helppoa, ilma raikas, näkymät avarat ja polulla on rauhallista. Onnen hetkiä nämä.
Matkan varrella tarkkailemme lintuja. Useimmat niistä ovat meille tuntemattomia, mutta jos ne avaavat nokkansa ja päästävät ääniä, birdnet-sovellus auttaa tunnistamisessa. Tunturikasveista monet sen sijaan ovat vanhoja tuttuja: tervehdin metsäkurjenpolvia, kulleroita, kurjenkanervia ja ruohokanukoita.
Kraatterijärvellä syömme eväitä. Godisfabrikenin karkkipussista kaivamme jälkiruokaa. On hiljaista.
Kraatterijärveltä voi myös laskeutua alemmas Rallarkyrkogårdeniin, ja siitä alakautta takaisin (rengasreitti n 9 km), mutta me viihdymme ylängön maisemissa ja palaamme samaa reittiä takaisin.
Yksikään maisemakuva ei tee oikeutta tällä näkymälle.
Loppumatkasta juuri ennen tunturihotellia koukkaamme hieman polulta katsomaan Syndafalletin putousta. Kiipeilemme ensin putouksen yläjuoksulle ja lopuksi alemmas virran vierelle. Turkoosi vesi hohtaa harmaassa maisemassa.
Istumme vielä hetken tunturihotellin aulabaarissa, josta on upeat näkymät alas järvelle.
Seuraavana päivänä matkamme jatkuu Norjaan. Lähtiessä käymme vielä katsomassa mahtavan Silverfalletin, joka ryöppyää E10-tien ali. Jätämme auton mökkitiemme varren pienelle parkkipaikalle ja lähdemme laskeutumaan polkua pitkin putouksen varteen ja sen yli menevälle kävelysillalle. Laskeudumme lopulta kanjonin viertä aina Torneträskin rantaan. Rannan lituskakivet houkuttelevat heittämään leipiä.
Lähdemme ajamaan Riksgränseniin, joka on vain 30 km päässä. Aiomme vielä käydä kaupassa Ruotsin puolella.
Seuranamme kohti Norjaa kulkee malmijuna, joka vie Jällivaaran tai Kiirunan rautaa kohti Narvikin satamaa. Juna saa minut pohtimaan kaikkia niitä arjessa näkymättömiä loputtomia tavaravirtoja ympäri maailman. Mietin myös rajoja, avoimia ja suljettuja. Idässä on nyt seinä vastassa, mutta me ajamme Norjaan ja tuskin huomaamme asiaa.
Tämä retki tehtiin 20.7.2023
Koko patikka oli arviolta hieman yli seitsemän kilometriä ja tasoltaan helppo.
Edellisestä Norjan-reissusta on jo melkein vuosi, ja nyt kun seuraava matka lähestyy, tekee mieli palata vielä viime kesän tunnelmiin.
Norjan maisemat ovat vertaansa vailla, vuonot ja vuoret sykähdyttävät joka kerta. Kuuluisimmat kohteet ovat aina näkemisen arvoisia, mutta itselleni ne Norjan ikimuistoisimmat elämykset löytyvät usein jostain nurkan takaa tai, kuten viime kesänä, takapihalta.
Muistan erityisesti sen sunnuntain, kun aamulla istuin kahvikupin ääressä majapaikkamme keittiössä ja katsoin ikkunasta ulos. Kuuntelin takapihan perukoilla virtaavan kosken kohinaa, ja kun katsoin sen toiselle puolelle jyrkkään rinteeseen näin siellä ryöppyävän vesiputouksen. Jos kurkotin pääni aivan ikkunan viereen näin kaistaleen taivasta.
Kohina ja virtaava vesi ovat erottamaton osa Norjaa. Jokainen näistä lukemattomista putouksista olisi valtava nähtävyys Suomessa.
Samana iltana lähdimme kävelylle unisen kylän laidalle. Yritimme edetä ensin joen toisella puolen, mutta pusikkoinen polku oli veden vallassa ja käännyimme takaisin sillalle.
Nousimme Hjølmo fjellvegiä pitkin hieman ylämäkeen kohti tuntureita. Kohinan volyymi kasvoi. Lopulta pusikoiden läpi näkyi kunnon kuohuja.
Alas kosken reunalle ei näkynyt minkäänlaista polkua, joten lähdin varovasti laskeutumaan liukasta rinnettä ja laskettelin loppumatkan peppumäkeä tasanteelle. Siinä oli selvästi käynyt joku muukin. Jotain polun tapaista oli alkanut muodostua töyräälle, ja kosken yli oli joku ripustanut vaijerin. Jonkun oma leikkipaikka.
Ihastelin pientä putousta tyynessä illassa. Ihana rauha, veden voima, upea maisema. Norjassa on aina jotain ihmeellistä nurkan takana.
On toinen aamumme Øvre Eidfjordissa ja heinäkuun aurinko paistaa jälleen lämpimästi.
Yön kosteus on jättänyt jälkensä pihan kukkiin.
Norjan ylellisyyttä on joka nurkalta lähtevät patikkapolut ja luonnon ihmeet. Me ajamme kylästä laakson perukkaan ja lähdemme nousemaan serpentiinitietä kohti Hardangerviddan ylänköä.
Jo ajomatka on elämys.
Alaparkkipaikalla on elämää ja ihmisiä, mutta me jatkamme vielä ylemmäs Hjølmabergetin parkkipaikalle.
Pysäköintialueella on tiiviisti autoja vieri vieressä, mutta ihmisiä emme juurikaan näe. Yleensä kai norjalaiset aloittavat päivänsä aikaisin ja ehtivät hajaantua tunturimaisemiin ennen kuin me hitaammat ehdimme edes alkupisteeseen.
Ylitämme pienen kosken kuohut ja aloitamme patikan kohti Vivelidin tunturimajaa.
Ylängön maisemat ja kasvillisuus muistuttavat minua Lapista ja Pohjois-Norjasta. Ruohokanukat, metsäkurjenpolvet, tupasvillat ja leinikit loistavat tunturikoivujen lomassa.
Reitiltä on vaikea eksyä, vaikka joskus ehkä hetkeksi haluaisikin. Isot T-merkinnät näyttävät suunnan.
Polku on mukavaa kukkelikkoa toisinaan, joten olen ihan tyytyväinen, että valitsin vaelluskengät jalkaani, vaikka kuuma päivä hieman poltteleekin. Teinit pärjäävät hyvin lenkkareissaan.
Reitin alku on hienoista nousua ja lopussa laskeudumme Veigjoelle. Korkeuserot eivät ole suuren suuria, joten kovin vaativaksi tätä ei voi kutsua.
Etenemme leppoisasti ja nautimme avarasta maailmasta. Olemme kaukana kriiseistä ja koronasta.
Asetumme Veigjoen rantaan evästauolle. Kyllä kannatti satsata hyviin eväisiin, vaikka luulenpa, että mikä vain maistuisi taivaalliselta tässä maisemassa, veden äärellä, ihmeellisessä rauhassa.
Liottelen kuumia varpaitani vilpoisassa vedessä ja nautin.
Tämän hetken haluan muistaa.
Evästaukomme venähtää, on aivan liian mukavaa. Vivelidin tunturimajan saavuttaminen ei enää tunnu kovin tärkeältä, vaikka olemme sieltä vain puolen kilometrin päässä.
Olen tässä ja nyt saanut kaiken mitä tarvitsen.
Kipeä jalkanikin on tainnut saada jo tarpeeksi, joten käännyn tästä nuoriso-osaston kanssa takaisin. Mies painelee puolijuoksua Vivelidin kohdalle joen varteen, ja ottaa meidät myöhemmin kiinni.
Ylängöllä on polkujen verkosto, josta jokainen voi valita itselleen sopivan reitin, pitkän tai lyhyen, rengasreitin tai meno-paluun samaa reittiä, kuten me.
Norja on maisemanmetsästäjän ehtymätön aarreaitta. Siispä kesäreissumme suuntautui jälleen rakkaaseen naapuriin. Tällä kertaa emme kuitenkaan ajaneet pohjoiseen niin kuin yleensä, vaan eteläisen osan keskelle Øvre Eidfjordiin.
Ensimmäisenä päivänä ajoimme kylästä spiraalimaisen tunnelien ketjun läpi ylös läheiselle Vøringsfossenille. Vesiputoukset ovat yksi Norjan kuuluisimpia nähtävyyksiä. En ihmettele, sillä 182 metriä korkeat putoukset ja jylhät maisemat alas Måbødaleniin ovat vaikuttava näky.
Väkeä riitti maisemapaikoilla ja korkeanpaikankammoisena tuttuun tapaan kävin lähellä pyörtymistä ensimmäisellä tasanteella.
Vähitellen totuin korkeuksiin ja lopulta uskalsin jopa ylittää kapean sillan kanjonin yli. Onneksi rohkeat lapseni pitivät kädestä kiinni.
Näkymä porrassillalta
Vaikka turisteja on paljon, on laakson reunoilla tilaa hajaantua ja hurmaantua maisemista, veden kohinasta ja voimasta. Laakson pohjalla olisi myös patikkapolku, mutta sinne emme tällä kertaa lähteneet.
Lounashetken maisemat
Kanjonin reunoilla kävelyn päätteeksi nautimme jäätelöt Fossli-hotellin terassilla. Upea päivä.
Maailma pyörii edelleen koronan ehdoilla. Blogin päivitys ei juuri inspiroi, kun elämä on arkista olemista ja matkustan vain kirjoissa ja mielikuvituksessa. Kirjoitan tähän kuitenkin muistiin koosteen viime vuodesta ja sen pienistä elämyksistä.
Alkuvuosi kului pääosin kotona ja kävelyillä. Tein pitkiä lenkkejä kotikulmilla perheenjäseniä tai äänikirjoja seuranani. Kiipesin lukemattomia kertoja Taivaskalliolle ja Pikkukosken kallioille, sillä ne ovat lähimmät paikat, joissa voi hetken katsella kaukaisuuteen ja haaveilla vuoristoreissuista.
Pääsiäisenä olemme yleensä lähteneet kevättä vastaan johonkin päin Eurooppaa, mutta nyt menimme mökille retkelle. Tuijottelimme hetken sulavaa jäätä ja elävää tulta.
Koko kevätkauden kävelin, seurasin lintujen touhotusta ja kuvasin heräävää luontoa. Kamera täyttyi kasvikuvista jälleen kerran. Kuvaaminen on opettanut minut huomaamaan pieniä ihmeitä lähimetsissä, mutta liika on liikaa. Olisi opittava karsimaan.
Kesän tultua sai kellahtaa riippumattoon mökille. Ei niitä joutilaita hetkiä kovin montaa ollut, mutta ne olivat sitäkin arvokkaampia.
Koulun päättymisen kunniaksi teimme pienen makumatkan Georgiaan. Saimme elämyksen monelle aistille.
Loputtomat kävelyretket alkoivat kostautua ja koko talven vaivannut akillesjänne alkoi olla jo niin kipeä, että oli luovuttava tästä henkireiästä. Mutta mitä muuta oikein voi lomalla tehdä kuin patikoida? Nyt oli sopeutuminen edessä.
Kesälomalla Suomen päästä päähän
Ensimmäisen kerran lasten saamisen jälkeen meillä oli siipan kanssa yhteistä kesälomaa peräti kaksi viikkoa. Kerrankin olisi ollut aikaa viettää Norjassa enemmän kuin muutama päivä, mutta heinäkuun lopussa ei enää ollut maahan menemistä, kun puolet perheestä oli saanut vasta ensimmäisen rokotteen.
No, nyt oli sitten hyvin aikaa siirtyä pohjoiseen mutkien kautta.
Ensin jäimme yöksi Juankoskelle vanhalle koululle. Koska matkustamme pienellä budjetilla, yövymme pääosin Airbnb-asunnoissa. Niistä voisikin tehdä oman postauksensa, sillä olemme nähneet monenlaista, yöpyneet maataloissa, entisillä kouluilla, juna-asemilla, kerros- ja rivitaloissa ja monenmoisissa mökeissä.
Vietimme kivan päivä Kuopiossa. Kävimme kauppahallissa ostamassa suussa sulavia mustikkakukkoja, museossa mielenkiintoisessa Leonardo da Vinci -näyttelyssä ja vielä kahvilla Puijon tornissa.
Näkymä Puijon tornista
Jatkoimme matkaa Joensuun kautta kohti Juukaa ja Kolia. Joensuussa etsimme ensin turhaan piirakoita torilta (saavuimme liian myöhään), teimme kierroksen kaupungin taidemuseossa ja päädyimme syömään pullavohvelit Vesikioskilla.
Ennen Juukaa koukkasimme vielä katsomaan Kontiolahden vanhaa asemaa, jossa mummini isä oli aikoinaan asemapäällikkönä. Yritin kuvitella mummini pienenä lapsena kurkistelemassa ikkunasta. Kovin lähelle en kuitenkaan voinut mennä, sillä asema on nykyään yksityisasunto.
Seuraavana päivänä pääsimme nauttimaan Kolin maisemista. Oma nautintoni olisi ollut kyllä suurempi, jos ei olisi tarvinnut astella jonossa niitä ihailemaan. Olen itsekäs matkailija, olisin halunnut paikan vain itselleni. Pöyhkeää ja naurettavaa, myönnän. Sinänsä tämä oli hieno esimerkki kotimaanmatkailun suosiosta näinä aikoina.
Kuvistani päätellen olen kiinnittänyt maisemia enemmän huomiotani lempikukkiini kanerviin.
Kolin luontokeskuksen kahvilassa sain tärkeää paikallistietoa: vatruskoita ja piirakoita pitää mennä ostamaan Uimaharjun Viipukka-leipomosta. Yritän muistaa tämän seuraavalla kerralla.
Juuan keskustan majapaikkamme oli varattu seuraavaksi yöksi, joten jouduimme siirtymään mökkimajoitukseen Vaikkojärven rannalle Kotakylän kupeeseen. Aluksi harmitti jatkuva siirtyminen, mutta harmitus hävisi, kun saavuimme paikalle. Mikä ihana mökki upealla paikalla niemen nokassa. Saimme nähdä komean auringonlaskun ja nauttia aamiaisen ulkona aamuauringon paisteessa.
Ennen lähtöä kurkistimme viereiseen Kotakylään, jossa voisi nukkua kodassa ja nauttia viidestä erilaisesta saunasta.
Kotakylän hemmottelusauna Hemmo
Suomussalmella oli pakko taas pysähtyä ihmettelemään Hiljaista kansaa. Kansalaiset tuntuivat jo vanhoilta tutuilta, maskit monella kuuliaisesti naamalla.
Majoituimme Rukan korkeudelle aivan ihanaan mökkiin. Pieni paritalojen rypäs oli keskellä metsää. Nautiskelin aamukahvit pienellä terassilla, seurasin korentojen syöksyjä ja porojakin vilahteli välillä metsikössä. Rauhan tyyssija.
Ajoimme ensin Riisitunturille ja kävelimme lyhyimmän reitin eli Riisin rääpäsyn (4,3 km). Eihän se kävely kovin kivaa ole kipeällä jalalla, mutta näitä maisemia en halunnut jättää väliin. Huipulta avautui upeat avarat näkymät.
Seuraava kohteemme oli Auttiköngäs Posion ja Rovaniemen välillä. Auttikönkään alue kuuluu Pohjois-Suomen vanhojen metsien suojeluohjelmaan, joten saimme kävellä komeassa metsässä, jossa harava ei ole heilunut. Ruuhkaakaan ei ollut. Könkäällä oli vielä vanha uittoränni paikoillaan. Uomaa reunusti komeat kalliot.
Kävelimme 3,5 km luontopolun, joka vei meitä ensin Auttijoen rotkolaakson vartta Ispinävaaran juureen. Laavulla pidimme evästauon, jonka jälkeen ylitimme joen riippusiltaa pitkin ja lähdimme kipuamaan Könkäänvaaran huipulle. Maisematornissa ihailimme vielä metsäistä vaaramaisemaa.
Oli aika siirtyä taas pohjoisempaan. Matkalla pysähdyimme kummitädin luona Sallassa ja tervehdin taas ilolla tädin lisäksi hänen riehaantuneen puutarhansa patsaita.
Loppuvuosi toi suruviestin Sallasta, kummitätini nukkui pois marraskuussa. Ikävöin häntä, hänen tarinoitaan ja Sallaa. On jotenkin tyhjä olo. Nyt on keksittävä uusi syy käydä Sallassa.
Jäimme seuraavaksi yöksi Lokkaan. Kämppämme oli entinen metsurien rivitalo, satunnaiseen käyttöön tyhjentynyt. Talo oli hieman ankean puoleinen, mutta kaikki tarvittava toki löytyi, kuten muovinen joulukuusi muuten tyhjän vaatehuoneen nurkassa. Ehkä se on perusvaruste näillä joulupukin lähimailla.
Pihapiirissä oli säilytysluukut jokaisen metsurin moottorisahalle. Meillä ei nyt sattunut olemaan mukana sellaista.
Lokka oli tyyni ja auringonlasku näyttävä. Vastarannalla häämöttivät Nattaset. Aamulla järven yllä kaarteli tekojärvelle kotiutunut merikotka.
Ajoimme seuraavaksi Hettaan ja majoituimme Ounasjärven rannalle Hetan kodan Mummola-nimiseen huoneeseen.
Päivä Hetassa oli lämmin ja tyyni. Söimme myöhäisen aamiaisen Ounasjärven rannalla.
Lähdimme pikkupatikalle Ullatievan suojelualueelle, josta olin saanut palasen joululahjaksi. Luonnonperintösäätiön suojelualue on kaunista harjumaastoa Ullajärven ja Periläjärven välisellä kannaksella. Ullajärven takana kohoaa Pyhäkero.
Söimme Ullatievassa eväitä ja kuuntelimme ihmeellistä tuuletonta hiljaisuutta. Ketään ei näkynyt missään. Maapohja vain ritisi kuivuuttaan allamme.
Matka ei ollut kuin muutaman kilometrin suuntaansa, mutta hiki tuli auringonpaahteessa, joten pulahdus vilpoiseen Ounasjärveen oli lopuksi tarpeen.
Lähdimme aamulla pilvisen viileästä Hetasta. Kilpisjärvellä piti olla vielä viileämpää. Mutta mitä lähemmäksi Kilpisjärveä pääsimme sitä aurinkoisemmaksi muuttui keli.
Kilpisjärvi on yksi suosikkipaikoistani. Ilmeisesti moni muukin tykkää, sillä paikka oli täpötäynnä. Onnistuimme varaamaan mökin retkeilykeskuksesta vain yhdeksi yöksi. Ikkunasta näimme järvelle ja kauniille Mallalle.
Onnen hetkiä.
Ja kun oli puolitoista viikkoa matkaillut Suomessa ja ohittanut lukemattomia pizzaburgerkebabbeja, olivat retkeilykeskuksen tattipasta ja tapakset suorastaan ällistyttäviä.
Sen jälkeen lähdimme Saanalle maisemahuokailemaan. Rinteellä on nyt uusi reitti ja kiviset portaat. Tällä kertaa en kiivennyt huipulle asti. Jalkavaiva harmitti, mutta kyllä nämäkin maisemat kelpasivat.
Seuraavana aamuna ennen lähtöämme takaisin etelään käväisimme vielä Tsahkaljärvellä. Saana on komea näky sieltäkin. Haikeus iski, sillä olisin mielelläni jäänyt tänne.
Yhden yön vietimme Hyrynsalmella Ukkohallan hiihtomökissä, josta ajoimme Hankasalmelle Rantakorven maatilalle.
Ennen kotimatkaa ehdimme vielä viettää puoli päivää tilan eläinten kanssa. Pääsin myös parin vuosikymmenen tauon jälkeen ratsastamaan, ensimmäistä kertaa islanninhevosella. Kiersimme lenkin kauniissa metsässä ja pääsin kokemaan tasaisen töltin ja pienen pätkän laukkaakin. Olin ehtinyt jo unohtaa, miten kivaa hevosten kanssa puuhastelu onkaan.
Lopuksi sain syliini lauman rapsutusta kaipaavia lampaita. Ihanat eläimet.
Syysretkiä
Syyskuun alussa vietimme siskon syntymäpäiviä Villa Selkolassa Iitissä. Entinen metsäkoulu toimii nykyään aamiaismajoituspaikkana.
Viime vuosina on tullut vietettyä lokakuista syyslomaa mm Dolomiiteilla, Alpeilla tai Pyreneillä. Tällä kertaa oli keksittävä jotain muuta piristävää.
Mutta eipä hätää, onhan meillä Suomessa Hervanta!
Tampereelle siis oli päästävä ja koettava uuden ratikan kyyti. Matkanteko olikin aika haipakkaa ajoittain, sillä Helsingin ratikat eivät taida ihan noin pitkiä matkoja taittaa. Matkustimme Hervantaan asti ja ihmettelimme Suomen suurinta lähiötä, sen brutaalia rumuutta, joka näyttää eri vuosikymmenten lähiörakentamisen tyylit. Hervanta oli niin massiivinen paikoin, että luulin olevani jossain idän miljoonakaupungissa. Eksoottista suorastaan, kannatti käydä.
Majoituimme sen sijaan idyllisessä Pispalassa. Puutaloasunnostamme oli näkymä Näsijärvelle ja Särkänniemeen.
Kotiin ajoimme huvin vuoksi Pälkäneen kautta ja pysähdyimme hetkeksi Pyhän Mikaelin rauniokirkolle.
Loppuvuosi
Vaikka elämänpiiri onkin kaventunut, ei olo ole keventynyt. Töitä on ollut paljon. Puuroutunutta mieltäni olen yrittänyt keventää taidepausseilla. Kävin katsomassa mm. Outi Heiskasen näyttelyn Ateneumissa. Luin myös Heiskasen elämäkerran, ja ihmettelin, miten tukevasti keski-ikäinen, ylipainoinen, astmasta kärsivä Heiskanen lähti kiertämään Kailas-vuorta Tiibetiin. Tunsin itseni nössöksi, en pystyisi samaan.
Itse olen päässyt loppuvuonna sentään muutaman kerran lapsuuden kotikaupunkiini Hämeenlinnaan. Ihanassa kahvila Villa Marengissa pääsin hyvin mummola- ja joulutunnelmiin.
Vuoden loppu meni töissä ja lukiessa. Kirjavuosi oli oikein hyvä, ehkä vielä koostan tänne parhaat kirjahetket. Välipäivinä rentona lukuseurana oli hoitokissamme Nelson.
Toivon tältä vuodelta ainakin terveyttä, rauhaa, pandemian hiipumista, matkaa Norjaan ja lisää hyviä lukuhetkiä.
Syyslomallamme 2019 suuntasimme muutaman Barcelona-päivän jälkeen Ranskan puolen Pyreneille. Säät eivät erityisemmin suosineet, mutta meillä oli mukava mökki vuoristomaisemissa Aleun kylän liepeillä.
Lokakuisten sadepäivien keskelle oli luvassa vihdoin poutaa, erinomainen patikkapäivä siis. Lähdimme majapaikastamme kohti noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Aulus-les-Bainsin kylpyläkaupunkia. Ohitimme kaupunkiin vievän risteyksen ja kurvasimme joen toiselle puolen, josta polku Arsin putoukselle alkaa (Parking Cascade d’Ars).
Aulus-les-Bains
Kävelymatka putoukselle on noin neljä kilometriä ylämäkeen, ja sama takaisin alamäkeen. Alkumatka on metsäistä.
Noin puolimatkassa pysähdyimme jo evästauolle. Metsä ympärillämme oli kuin katedraali ja laakson pohjassa solisi Ars-joen vesi. Vettä ei näin syksyllä ollut joessa kovin suuriksi kuohuiksi, mutta voin kuvitella, että keväällä on toisin.
Viimeisen kilometrin etappi oli jo totisempaa kiipeämistä. Leveä kävelytie muuttui poluksi ja rinne jyrkemmäksi. Lopussa sai jo loikkia ihan kunnon mäessä. Puiden välistä alkoi häämöttää kolmikerroksinen putous.
Kiipeäminen palkittiin upeilla näkymillä.
Paluumatka sujuikin sitten huomattavasti nopeammin painovoiman viedessä meitä vauhdilla.
Palasimme kaupan kautta takaisin mökkiimme auringonlaskun aikaan. Välillä oli pysähdyttävä vain katsomaan maisemaa ja valon ja varjon vuoropuhelua.
Tämä patikka tehtiin 19.10.2019
Reitin pituus yhteensä 8 km
Evääksi Ariègen alueella voisi ottaa esimerkiksi juustoja: Bethmale, Bamalous, Moulis tai Rogallais ja kyytipojaksi alueen viinejä: Minervois, Fonton, Gaillac, Buzet tai Madiran
Matkalukemiseksi Pyreneille suosittelisin Joel Haahtelan kirjaa Adèlen kysymys
Matkoja, retkiä, hetkiä 