Ivalosta Karigasniemelle

Kiertomatka Lapissa ja Pohjois-Norjassa, osa 1

Kello on vasta 7:50 aamulla, kun astelemme lentokoneesta Ivalon lentokentälle. Sää on harmaa ja lämpöasteita +11. Katson lämpömittaria ja ajattelen kaihoisasti sitä villapaitaa, jonka otin täyteen ahdetusta matkalaukusta viime hetkellä pois. Optimisti taidan olla.

Lähdemme vuokra-autolla ajamaan kohti Inaria. Kun kello 9:02 Siidan eli yhdistetyn Saamelaismuseon ja Metsähallituksen Ylä-Lapin luontokeskuksen ovet avautuvat, oven takana odottavat bussilastillinen kiinalaisia ja me. Tämä on kyllä varmasti ensimmäinen kerta (ja kenties viimeinen), kun meidän perhe on museossa heti aamusta avaamisaikaan.

Siidassa näemme Juuret-näyttelyn valokuvia, opimme saamenkielen alkuperästä ja murteista sekä eri alueiden puvuista. Kuinka vähän tiedänkään saamelaisista. Opin muun muassa sen, että saamen kielessä on poroja koskevia termejä tuhansia, kuumailmapallo on saameksi báhkkaáibmosbáppa ja että karvakenkiin eli nutukkaisiin laitettiin heinää lämpöeristeeksi. Luen palasia historian varrelta, mutta en ehdi syventyä kaikkeen, sillä minua odotetaan jo. Samassa salissa kiertää luontotietoa vuodenaikojen mukaan jaoteltuna. Yritän painaa mieleeni kasveja ja lintuja.

maa
on erilainen
kun sillä on asunut
vaeltanut

ote Nils Aslak Valkeapään runosta

Jälkikasvu viihtyy hetken lapsille tarkoitetussa Kentänpäässä-näyttelyssä ja sen jälkeen kävelemme ulkomuseon polun. Näemme erilaisia laavuja ja mökkejä, kullanhuuhdontapaikan puron varressa ja porosuojan, jonne kesyimmät porot hakeutuivat pahimpaan räkkäaikaan.

porosuoja

 

Tänä vuonna puolukka kukkii myöhään

Syömme lounasta Siidan kahvilassa ja lähdemme keskustaan ostamaan ruokaa ja kylmäkalleja. Ihmettelen, että miksi kaupassa ei ole valmiiksi pakastettuja kylmäkalleja. Luulen, että moni matkalainen voisi napata termopussiin poroa tai muuta Lapin herkkua mukaan, jos saisi samalla kylmiä kylmäpatruunoita kassiin. No, meidän on luotettava siihen, että ruuat säilyvät kylmäkassissamme Kielajoen majapaikkaamme asti.

Tiivis pilvipeite alkaa rakoilla ja lämpötila nousee kohisten. Ainahan Lapissa on hyvä sää, parempi kuin etelässä.

Kun astumme ulos kaupasta, puhelimeen kilahtaa viesti lapsuudenystävältäni Päiviltä, joka on juuri edellispäivänä saapunut Inarin mökilleen. Saamme kutsun iltapäiväkahville. Pääsemme nauttimaan kahvia ja Inarin tarinoita mökin terassille muhkean ulkopöydän ääreen kauniin Inarinjärven rantaan.

Mökkiä on rakkaudella ja hartaudella rakennettu vuosikausia. Sen jokainen yksityiskohta on mietitty ja vaivaa säästelemättä useimmiten omin käsin tehty. Olen vaikuttunut. Päivi asui Inarissa parikymmentä vuotta sitten ja osa sisintä näyttää jääneen seudulle pysyvästi. Hänen miehensä Timo oli perustamassa Siidaa ja on edelleen vahvasti kiinni Inarissa, vaikka uudet luontokeskukset ovat jo kutsuneet.

Kahvin ja tilusten katsomisen lomassa kuulemme mielenkiintoisia juttuja. Katsomme järven pintaa, joka on jälleen harvinaisen korkealla ja kuulen ensimmäistä kertaa Paatsjoen voimalaitoksesta, joka myytiin Neuvostoliitolle 1950-luvulla. Vähänpä ymmärsivät Helsingin herrat tekojensa seurauksia. Nyt venäläisillä on valta säädellä Inarinjärven vedenpinnan korkeutta. Inarilaiset ovat joutuneet urakoimaan rantametsien hakkuu-urakan parissa, menettäneet maitaan ja hiekkarantojaan järven syliin.

Siidan laajennustyöt ovat alkamassa lähiaikoina ja samalla on tarkoitus uudistaa näyttelyitä. Kahdessakymmenessä vuodessa on moni asia muuttunut. Saamelaiset ovat vuosien varrella voimaantuneet ja he ovat varmasti enemmän mukana uuden Siidan suunnittelussa. Timo huomauttaa nykyisen näyttelyn näkökulman olevan alkuperäiskansaa eksotisoiva ja romantisoiva, se näyttää ne heinäkengät ja poronhoidon. Saamelaiset ovat niin paljon muutakin. Havahdun tietämättömyyteeni, taidan olla tyypillinen turisti, joka laittaa sujuvasti saamelaiset lokeroon, jossa heillä on kivan värikkäitä vaatteita ja erityinen suhde luontoon. Ymmärrän oman naiiviuteni.

En tiedä mitkä ovat uuden Siidan näkökulmat ja painotukset, mutta sen tiedän jo, että haluan palata sitä katsomaan, kunhan valmistuu. Mukavaa, kun on syy palata Inariin.

Kiitos siis Päivi ja Timo, kun avarsitte näkökulmiani ja kiitos, että sain nähdä teidän pieteetillä rakennetun mökkinne.

Pyrähdämme vielä Timon vinkkaamalle maisemapaikalle Tuulispään linkkitornin juurelle. Ylhäältä avautuvat mainiot näkymät häikäisevän siniselle Inarinjärvelle ja sen lukuisille saarille.

Ajamme illaksi majapaikkaamme Giellajohkan eli Kielajoen rantaan. Majoitus ja ravintola ovat aivan Kaamasen ja Karigasniemen välillä kulkevan tien varressa. Olemme varanneet pienen huoneiston ensimmäiseksi yöksi. Astumme autosta keskelle pörrääviä ampiaisia, paarmoja ja hyttysiä ja säntäämme ensin sisään ravintolaan, jossa on mukavan kodikas ja rauhallinen tunnelma. Kahvileivät näyttävät houkuttelevilta, samoin a la carte -listan vaihtoehdot. Saamme tiskiltä avaimet.

Lähde: Google Maps

Uudehkon majoitusrakennuksen päätyasunto on kivasti sisustettu, hyvin varusteltu ja viihtyisä. Työnnämme ruuat jääkaappiin ja päätämme sittenkin syödä illallisen Giellajohkan ravintolassa, sillä lista näytti niin hyvältä. Syön aivan erinomaisen kala-aterian: paistettua ahventa ja harjusta perunapyreen ja parsan kanssa. Kehuessani annostani emäntä kertoo, että kala on läheisestä karusta ja puhtaasta järvestä, joten herkullinen maku on taattu. Lapset syövät poroburgerinsa tyytyväisinä ja mies kehuu porokeittoaan.

Yhtäkkiä sisään juoksee kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa ämpärit käsissään esittelemään emännälle kalansaalistaan. Perässä saapuvat isät, jotka kertovat pojilla olleen todella hauskaa kalastusretkellään. Emäntä antaa retkeläisille mukaan savustuspuruja.

Silitämme vielä hetken talon kissoja ennen kuin poistumme mukavaan kämppäämme hyvillä mielin.

Kielajoki

Juttelen aamulla avaimia palauttaessa vielä hetken emännän kanssa. Piha-alueen rakennustöiden syy selviää. Revontulimatkailun buumi on ehtinyt Kaamaseen asti, joten Giellajohkaan rakennetaan uusia revontulimökkejä, joissa on isot ikkunat pohjoiselle taivaalle ja sängyt sopivasti aseteltuina ikkunan ääreen. Ennen alueen majoituspaikat olivat keskitalvella kiinni, mutta nyt riittää tulijoita etenkin Aasiasta.

Toivotan Giellajohkalle onnea ja menestystä, sillä minulle jäi paikasta erittäin mukava tunne. Samalla se asetti riman kovin korkealle kiertomatkamme majoitus- ja ravintolapalveluille.

Jatkamme autoilua Karigasniemen suuntaan. Tietyöt hidastavat matkaa, mutta onneksi meillä ei ole kiire. Lumihuippuja alkaa näkyä. Ylitämme Inarijoen ja siirrymme Norjaan.

Viikon automatkalla näimme, koimme ja opimme niin paljon. Seuraavassa osassa lähdemme kohti Nordkappia.

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa

Islannin roadtrip, osa 4: Jäätiköiden reunoilla

Aamulla aurinko paistaa jälleen. On aika hyvästellä matkamme hienoin hotelli Fosshotel Glacier Lagoon Hnappavellirissä ja kiiruhtaa itse pääkohteeseen eli Jökulsárlónin jäätikkölaguunille. Noin 20 minuutin ajomatkan jälkeen saavumme laguunille, joka on aivan 1-tien vieressä. Näkymä on häikäisevä.

Jökulsárlón on Islannin suurimman jäätikön Vatnajökullin kansallispuiston reunalla. Vatnajökullin kieleke Breiðamerkurjökull ulottui aiemmin mereen asti, mutta viimeisten sadan vuoden aikana jäätiköt ovat sulaneet vauhdilla, kieleke on vetäytynyt ja siitä on irronnut jäävuoria. Laguuni muodostui 1930-luvulla ja se on jatkaa edelleen laajentumistaan.

Seisomme kirkkaassa auringossa tämän järisyttävän kauniin laguunin äärellä. Sen pinta on tyyni ja heijastaa jäälohkareet, -vuoret ja pilvet tarkkoina peilikuvina, mikä tekee maisemasta maalauksenomaisen epätodellisen, luonnon taideteoksen. Taivaanrannanmaalari on tänään sutinut sinistä ja valkoista suurin vedoin ja alemmas hieman harmaampia tai jopa rusehtavia pilvipintoja.

 

Laguunilla järjestetään kesäkaudella venekierroksia ja harmittelin etukäteen sitä, ettemme moiselle pääsisi. Myös jääluolakierrokset on peruttu tältä päivältä sulamisen vuoksi. Päivä on hämmästyttävän lämmin. Uskomattoman kauniin tyynen laguunin rannalla kävellessäni olen kuitenkin kiitollinen, että saan olla täällä juuri nyt, kun paikka vielä odottaa suurimpia turistilaumoja eivätkä kirkkaanväriset pörisevät veneet riko hiljaisuutta.

Kävelemme rantaa pitkin eteenpäin ja vähätkin turistijoukot jäävät taakse. Mikä hiljaisuus! Hengitän täydellisen puhdasta kuulasta ilmaa ja muistelen hetken kotikaupungin kevätpölyjä. Hiljaisuuden rikkoo hetkeksi jäävuoresta lohkeavan palasen paukahdus ja romahduksen roiskahdus. Erotan kaukana pienen liikkuvan mustan pisteen. Hylje lipuu hiljaa vedessä ja katoaa pian jäälohkareen taakse.

 

Tyyntä vettä tuijotellessani huomaan sen hitaan liikkeen, joka kuljettaa pieniä jääveistoksia kohti laguunista mereen johtavaa suuaukkoa. Veden vauhti kiihtyy meren lähestyessä ja lopulta mereen purkautuessaan vesi syöksyy valtavalla voimallaan ja vie mukanaan isoja ja pieniä, läpikuultavia, samean valkoisia ja jopa turkooseja jäälohkareita.

Nousemme autoon ja ajamme takaisin sillan yli ja pysäköimme meren puolelle päätietä. Kävelemme rantaan, johon laguunista purkautuvat jäämuodostelmat rantautuvat. Musta ranta on täynnä erikokoisia auringossa hohtavia luonnon timantteja. Ranta on nimeltään Diamond Beach.

 

Rantautunut jäävalas?

Jään kauneutta ja monimuotoisuutta ihmeteltyämme palaamme autoon. Tänään on vielä pitkä ajomatka edessä. Ohitamme pian hotellimme ja ajamme vielä noin 30 kilometriä länteen Skaftavellin kansallispuistoon. Puistossa on eripituisia patikkapolkuja, joita kulkisin tänään enemmän kuin mielelläni. Joudumme kuitenkin valitsemaan lyhyimmän reitin, sillä aikamme on rajallinen. Tehomatkallamme ei ole nyt aikaa kiivetä katsomaan mahtavaa Svartifossia. Onpahan syy palata.

Skaftavellsjökullin jäätikkö on myös osa valtaisaa Vatnajökullia. Lähdemme katsomaan lähietäisyydeltä jäätikön reunaa. Tasainen ja hyvä polku vie meidät lähelle jäätikköä ja sitä reunustavalle sulamisvesistä muodostuneelle laguunille. Loppumatkan hiekkaiselle rannalle hypimme purojen yli kiveltä kivelle. Paikka on karumpi ja jylhempi kuin Jökulsárlónin satumaisema. Sää on hieno ja maisemat sykähdyttävät.

Elämysten jälkeen ajamme mahdollisimman suoraan Reykjavikiin. Pysähdymme vain pikaruualle ja tankkaamaan. Pääkaupungin lähestyessä autojen määrä kasvaa. Jätämme rannikkotasangon ja nousemme hetkeksi ylängölle, jossa on isoja lumilaikkuja ja pilvet makaavat alhaalla. Ihmettelen jälleen maan monimuotoisuutta.

Laskeudumme Reykjavikiin, joka vaikuttaa melkein metropolilta autioilla taipaleilla viettämämme matkan jälkeen. Löydämme asuntomme ja parkkipaikankin muutaman korttelikierroksen jälkeen. Väsyneinä syömme erinomaisen illallisen Apotek-nimisessä ravintolassa ja tarkkailemme viileitä ja tyylikkäitä ihmisiä, jotka ovat valmiita liihottamaan lauantai-illan näyttämöllä. Musiikki pauhaa. Etäisyys aamuisen jäätikkölaguunin taivaalliseen rauhaan on enemmän kuin se lähes 400 kilometriä.

Islannin roadtrip, osa 3: Vesiputouksia ja mustaa hiekkaa

Heräämme Hellassa kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Ennen lähtöä otan respasta mukaani kaikki mahdolliset kartat ja pyydän henkilökunnalta vielä parhaat vinkit pitkää automatkaamme varten. Tänään olisi tarkoitus ehtiä Jökulsárlónin jäätikkölaguunille asti. Otan vielä hotellin takapihalta yhden kuvan muistoksi. Katson hajamielisesti näytölle ilmestynyttä kuvaa ja hätkähdän värien räikeyttä. Katson takaisin ulos ja huomaan, että värit vastaavat todellisuutta. Taivas ja joki ovat hohtavan sinisiä. Joskus todellisuus häikäisee, ainakin Islannissa.

Käännymme hotellilta itään. Seuraavat sadat kilometrit ajamme uskollisesti koko Islannin kiertävää ykköstietä. Poikkeamme vain katsomaan nähtävyyksiä. Turistia taas hellitään ja kätevästi tien varrella on sarja kiinnostavia paikkoja. Ohitamme nopeasti läheisen Hvolsvöllurin pikkukaupungin ja unohdamme tankata.

Pysähdymme ensimmäisen kerran Seljalandsfossin vesiputoukselle. Lähestymme komeaa putousta ja seuraamme sen taakse vievää märkää ja mutaista polkua. Aurinko paistaa tasangolla, mutta me kuljemme varjoon ja jyrkänteen alle. Vesi vyöryy 60 metrin korkeudesta entiseltä rantatörmältä ja alas syöksyessään se roiskii pisaroita ja sumua ympärilleen valtavan pilven. Kastumme. Pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni vesiputouksen taakse.

Näkymä on satumainen ja mielikuvitus alkaa taas laukata. Samaan aikaan ystäväni kanssa koemme olevamme jossain muinaisessa maisemassa. Minä odotan jyrkänteen takaa dinosauruksia ja hän kuvittelee ritarilauman laukkaavan tasangolle. Olemme kai katsoneet liikaa elokuvia elämämme aikana.

Todellisuudessa näemme putousta kohti kulkevia turisteja erivärisissä kevyttoppatakeissaan.

Jatkamme matkaa kävellen, sillä seuraava luonnonihme on vain noin 500 metrin päässä. Häveliäs vesiputous nimeltä Gljúfrabúi piilottelee syvän rotkon uumenissa, mutta muhkeat sumupilvet ja kohina paljastavat sen sijainnin. Putouksen yläosan voi nähdä jyrkänteen huipulta, mutta sinne kiipeää vain hurjapäinen ystäväni. Rinteeseen lähtee aikamoinen joukko nuoria brittejä samaan aikaan, joten minä ja ystäväni yhdeksänvuotias käännymme takaisin alas jo kymmenen metrin korkeudesta. Minua huimaa, jalat liukuvat niljakkaalla ja jyrkällä rinteellä ja näen ylhäällä kapean kohdan, joka olisi ylitettävä köydestä kiinni pitäen. Voisin taistella korkeanpaikankammoani vastaan, mutta en jonossa kulkien. Siihen tarvitsen aikaa ja tilaa hengittää.

Menemme sen sijaan kuikuilemaan rotkoon sen suuaukon luota ja etsimme kauniita kiviä putouksen alajuoksulla. Kesällä ottaisin kengät pois ja kahlaisin rotkoon, nyt tyydyn ruikuttamaan rannalla ja suojelemaan kameraani sumupilveltä. Ystäväni palaa huipulta housut mutaisina. Näkymä on kuulemma hieno, mutta huipulla on ahdasta. Ei siis lapsille eikä heikkohermoisille.

Palaamme autolle matkamuistokioskin kautta. Himoitsen hetken kauniita islantilaisia villapaitoja, mutta roposeni menevät tällä kertaa vain elämyksiin.

Seuraava kohteemme on jälleen vesiputous. Skógafossia pääsen minäkin ihailemaan yläilmoista, sillä putouksen viereen on rakennettu näköalatasanne. Retkikuntamme nuorin laski tasanteelle vievien portaiden määräksi 420. Matkalla vilkuilen putousta, jyrkänteessä pesiviä lintuja, toisella puolella näkyvää maataloa ja ylhäällä vuoren rinteellä laiduntavia hevosia.

Alhaalla lähdemme katsomaan putousta lähempää. Leveä Skógafoss suihkuttaa vettä ja sumua valtavalla voimallaan. Seuraan mustiin pukeutuneen pariskunnan ilmeisesti hääkuvausta putouksen äärellä. Putouksen vesihöyryt kastelevat pariskunnan nopeasti, ilmeet ovat vakavia vähissä vaatteissa. Lämpötila on auringosta huolimatta talvinen.

Auringonsäteet ja putouksen pisarat kohtaavat ja ensin ilmestyy yksi sateenkaari, sitten toinen. Ne tulevat niin lähelle, että niitä voi melkein koskettaa. Huomaan alemman sateenkaaren napanneen ystäväni kehälleen. Hieraisen silmiäni ja odotan seuraavaksi valkoisen yksisarvisen ilmestymistä. Islannissa on taikaa.

Ajamme päätietä eteenpäin kohti Víkin kaupunkia. Bensa hupenee. Alkaa jännittää. Haluaisimme nähdä Reynisfjaran mustan rannan ennen Víkiä ja syödä lounasta. Kun saavumme mustan rannan risteykseen, on polttoaine niin vähissä, että meidän on ajettava suoraan Víkiin tankkaamaan. Selviämme huoltoasemalle viimeisillä pisaroilla. Kuinkahan monesta blogista ja oppaasta luin ennen matkaa, että Islannissa kannattaa tankata aina kun voi? Huoltoasemia ei tosiaankaan ole joka kulmassa. Yritämme ottaa opiksi.

Ystäväni matkustaa tyttärensä kanssa vain käsimatkatavaroin. Heidän matkalaukkunsa ei selvinnyt Coloradon hiihtoreissulta mukaan Islantiin. United Airlines lupasi iloisesti lähettää laukun perässä, mutta aamulla selvisi, ettei lentoyhtiöllä olekaan sopimusta Icelandairin kanssa, joten laukku ei liiku Keflavikista mihinkään. Emme voi mitenkään palata Reykjavikiin. Ystäväni päätyy ostamaan huoltoaseman viereisestä matkamuistomyymälästä itselleen ja tyttärelleen pinkkejä alushousuja, joissa lukee takapuolen kohdalla isoin kirjaimin ICELAND. United saa maksaa nämäkin. Asiakkaan mukiloinnit ja pinkit alushousut.

Vaikka ajatus taaksepäin siirtymisestä tuntuu pahalta, haluamme ehdottomasti nähdä Reynisfjaran. Víkin ravintolat eivät ole auki, joten päätämme syödä lounaan Reynisfjaran kahvilassa. Siinä vaiheessa fish and chips maistuu hyvin. Islannin sääolot näyttävät oikullisuutensa ja siirrymme aamupäivän auringosta sadesäähän. Synkät olosuhteet lisäävät dramaattisuutta rannan mustaan näkymään. Meri pauhaa.

Reynisfjaran musta ranta, taustalla näkyy Dyrhólaeyn niemi

Ennen rantaa näemme varoituskylttejä arvaamattomista tyrskyistä ja hyytäviä uutisia Atlantin kitaan jääneistä turisteista. Viimeisimmästä tragediasta on vain muutama viikko. Varoituksista huolimatta näen ensimmäisenä rantaan saavuttuamme lapsiperheen juoksentelevan vesirajassa. Tyrsky meinaa nielaista pienen pojan ja huudan ääneen kauhusta. Onneksi isä saa napattua lapsen turvaan. Vesi ulottui poikaa jo vyötärölle.

Rantakalliot muodostuvat komeista basalttipilareista

Musta, synkkä, armoton, kaunis Reynisfjara, jonka reunalla töröttää kaksi kivettynyttä peikkoa (näin tarinat kertovat).

Auto ja matkailijat on ravittu. Edessä on vielä pitkä matka Jökulsárlóniin. Ajamme sateessa ja autiossa jylhässä maisemassa vielä lähes 200 kilometriä. Ihmettelemme vaihtuvia maisemia, ylitämme laavakenttiä yksisuuntaisien siltojen läpi, välillä maasto on vihreää kulkukelvotonta kukkelikkoa, johon voi hyvin kuvitella maahisia ja menninkäisiä kurkistelemaan. Rannikkotasangon taustalla häämöttävät usein lumihuippuiset vuoret.

Löydämme hotellimme ja päätämme jättää jäätikkölaguunin seuraavaan päivään. Takana on pitkä ajomatka, sää on harmaa ja on illallisen aika.

 

Mitä jäi näkemättä:

Päivän ajomatka oli lopulta vain noin 280 km, mutta monen pysähdyksen taktiikalla saimme matkaan kulumaan koko päivän. Silti jäi monta kiinnostavaa kohdetta näkemättä:

• Eyjafjallajökulin purkauksen vierailukeskus: tämä pieni keskus on aivan päätien varressa Eyjafjallajökullin jäätikön eteläpuolella. Siellä voi nähdä 20 minuutin dokumentin siitä miten paikalliset selvisivät Eyjafjallajökulin tulivuoren purkauksesta 2010.
• Sólheimasandurin rannalle pakkolaskun tehneen lentokoneen hylky: Skógafossin ja Víkin välillä on iso parkkipaikka, josta lähtee tie hylylle. Kävely edestakaisin vienee pari tuntia, joten emme ryhtyneet siihen. Parkkipaikalla ei ole mitään opastetta eikä tien varressa kylttiä, joten jos näet autoja hiekkakentällä keskellä ei mitään, olet oikeassa paikassa.
• Dyrhólaeyn niemi: Reynisfjaran mustaa rantaa voi katsoa myös sen länsipuolella olevalta Dyrhólaeyn niemeltä. Olen nähnyt sieltä otettuja upeita kuvia, joten paikka on varmasti käymisen arvoinen.

Majoitus

• Lähdimme aamulla hotelli Rangasta, joka tarjosi hyvät ateriat (suolaiset tosin) ja erinomaisen revontulipäivystyksen. Ranga on kallis hotelli, mutta saimme siitäkin ajoissa varaamalla ja tarjouksia kärkkymällä huoneen kohtuuhinnalla
• Illalla saavuimme Fosshotel Glacier Lagooniin, joka on hienolla paikalla, ja miellytti kaikin puolin silmääni. Illallisemme oli myös oikein hyvin valmistettu. Hotelli on järkyttävän kallis, joten olimme jo hylänneet koko vaihtoehdon. Vielä kerran kurkistaessamme varaussivustolle saimme huoneen kuitenkin puoleen hintaan. Päätimme törsätä eikä kaduta yhtään.

Islannin roadtrip, osa 2: Kuumien ja kylmien vesien äärellä

Þingvellirin kansallispuistosta matkamme jatkui pitkin Kultaisen kierroksen reittiä kohti itää. Nälkä kurni vatsassamme, joten pysähdyimme lounaalle paikallisten suosittelemalle Efstidalurin maatilalle Laugarvatniin. Ajoimme ylös rinteeseen kuoppaista hiekkatietä maatilan pihalle ja kiipesimme toisen kerroksen ravintolaan muhkeille hampurilaisille. Istuimme ison sisäikkunan viereen syömään ja seurasimme alhaalla navetassa märehtivän lypsykarjan touhuja.

Aterian jälkeen siirryimme alakertaan kahville ja nautimme samalla maatilan omatekoista jäätelöä. Tätä jäätelöä ei ole turhaan kehuttu. Efstidalur oli mukava ja sympaattinen paikka, suosittelen!

Lähdettyämme maatilalta pysähdyimme hetkeksi rapsuttelemaan näitä ihanuuksia.

Hevostauon jälkeen ajoimme Haukadaluriin Geysirien geotermiselle alueelle. Nämä kuumaa vettä puhauttelevat lähteet ovat kiehtoneet minua lapsesta asti. Islanti on ollut kaukaiselta tuntuva haave pitkään, muistan jo opiskeluaikana suunnitelleeni matkaa rahtilaivalla tähän maahan. Silloin tuntui olevan aikaa hitaille matkoille. En tiedä miksi en koskaan toteuttanut suunnitelmaani, ehkä loputtomat interrailit ja Aasia vetivät kuitenkin enemmän puoleensa. Mutta tässä sitä nyt viimein seisoin höyryä ja vettä puhkuvalla rinteellä, joka haisee mädältä kananmunalta. Olin innoissani kuin lapsi. Täällä ei kuitenkaan kirmailla mihin sattuu, sillä vesi voi todellakin olla kiehuvan kuumaa.

Itse suuri Geysir on uinunut jo sata vuotta, mutta pienempi Strokkur sylkee vettä turistien iloksi säännöllisesti muutaman minuutin välein. Seisoimme rivissä muiden kanssa ja odotimme jännittyneinä merkkejä purkauksesta. Ensin vesi alkoi vetäytyä maan uumeniin ja lainehdittuaan hetken Strokkur purki vettä ainakin muutaman kymmenen metrin korkeuteen. Valokuvaajan on oltava tarkkaavainen, sillä sihaus on ohi sekunneissa ja jäljelle jää vain valtava höyrypilvi.

Veden pinnan tyynnyttyä katsoin syvälle geysirin onkaloon ja kuvittelin mielessäni maan sisässä asuvan vesilohikäärmeen, joka syöksee sieraimistaan vettä ja höyryä. Koko rinne höyrysi ja oli todella kunnioitusta herättävää ajatella niitä voimia, jotka piilevät maan alla.

Ihmeiden kierros jatkui edelleen itään. Lähellä geysireitä on Gullfossin vesiputous. Jäätikön sulamisvesien massat laskeutuvat Hvítá-jokea pitkin ja syöksyvät valtavalla pauhulla kanjoniin. Ihmettelimme veden voimaa karun kauniissa maisemassa.

Islanti on tarinoiden ja sagojen maa, joten tähänkin putoukseen liittyy tarinoita kuten kertomus Sigriður Tómasdóttirin taistelusta putouksen patoamista vastaan noin sata vuotta sitten. Putoukseen liittyy myös legenda paimenpojasta ja -tytöstä 1600-luvulta. He tarkkailivat toisiaan aikansa kuohuva joki välissään. Lopulta poika päätti lähteä mahdottomaan yritykseen ja kahlasi yli Hvítá-joen putouksen yläpuolelta. Ihme tapahtui ja poika selvisi hengissä. Happy end.

Lähtisitkö kahlaamaan?

Ilta alkoi jo lähestyä, joten oli aika suunnistaa kohti kierroksemme viimeistä etappia eli Secret Lagoonin kuumia lähteitä. Tie Fludiriin oli ajoittain kuin kärrypolku. Vuokra-automme jousitukset eivät olleet aivan parhaasta päästä, joten matka taittui hitaasti. En olisi itse todennäköisesti lähtenyt enää iltakylpyyn, sillä suhtaudun yleensä epäillen uimahallien yms. hälinään ja viileyteen, mutta matkakaverieni into tarttui ja seurasin kiltisti heidän vanavedessään tähän pieneen lilluntakeskukseen. Ja mitä olisinkaan menettänyt!

Täällä ei todellakaan tarvitse palella kuin sen pienen hetken ennen veteen laskeutumista. Vesi on taivaallisen lämmintä, jopa kuumaa paikoittain. Keräsimme vapaina olevia vaahtomuoviputkia allemme ja kelluimme niiden avulla rentona lämpimässä vedessä ihanassa raikkaassa ulkoilmassa. Rentoutus teki oikein hyvää auton ratissa jäykistyneille hartioilleni. Varsinaiset lähteet sijaitsevat altaan vieressä. Niitä pääsee katsomaan ja jälleen on syytä varovaisuuteen. Varoituskyltissä sanotaan muun muassa, että ilman valvontaa jätetyt lapset myydään menninkäisille ja laguuni pitää voitot itsellään. Täällä ei luonnon kanssa leikitä.

Myönnän, että ensimmäinen mielikuvani Kultaisesta kierroksesta oli valtavat turistimäärät ja jonossa kulkevat bussit. En voi kuitenkaan olla hehkuttamatta tätä ihmeiden ketjua. On matkailun kannalta melkoinen täyspotti, että pääkaupungista voi päiväretken aikana nähdä tällaisen sarjan erilaisia ja vaikuttavia luontokohteita. Reykjavikista järjestetään useita päiväretkiä kierrokselle ja suosittelen reittiä lämpimästi etenkin ensikertalaiselle. Ruuhkaisin sesonki on vasta kesällä, joten näin keväällä tilaa oli vielä hyvin.

Ajoimme majapaikkaamme auringonlaskun aikaan

Me teimme kierroksen vuokra-autolla Hellasta käsin, sillä halusimme mahdollisuuden nähdä myös revontulia matkamme aikana. Newyorkilaiset matkakaverini eivät olleet sellaisia nähneet koskaan aiemmin. Palasimme iltahämärissä hotellillemme. Illallisen jälkeen saimme revontulihälytyksen ja juoksimme ulos puettuamme päällemme valtavat haalarit. Punaiset ja vihreät nauhat tanssivat taivaalla iloksemme koko pitkän illan.